keskiviikko 31. toukokuuta 2017

Sitkuttaminen

Käytin Pentti Saarikoskea käsittelevään väitöskirjaani kaksi vuotta. Juuri mihinkään muuhun ei ollut aikaa tuon prosessin aikana. Tämä tarkoitti sitä, että omassa kielimaailmassani syntyi käsite "Saarikosken jälkeinen elämä", jossa purkaisin kaikki tuonnemmaksi jätetyt.

Päästyäni nyt maaliskuussa Saarikoskesta eroon olin keskellä tekemättömien asioiden sumaa. Niinpä aloin unelmoida Saarikosken jälkeisen ajan jälkeisestä ajasta. Ajatuksiini ilmestyi lause: "Teen sen sitten, kun pääsen näistä Saarikosken vuoksi tekemättömistä asioista eroon."

Lauseessa on kaksi oleellista sanaa "sitten kun". Eräältä tutultani olen oppinut tilannetta kuvaavan sanan "sitkuilu.

Itsepetos ei ole kaukana, kun elämän oletetaan alkavan aina seuraavan nurkan takana. On kitkerä totuus, että sitkuttamisella se ole sielläkään, vaan seuraavan takana ja aina seuraavan takana, ja viimein kierretään loputonta ympyrää.

Pää on sekaisin, ja ihminen kysyy mitenkäs minä tähän oikein tulinkaan.

sunnuntai 28. toukokuuta 2017

Aamulehden kolumnin jälkeiset

Neljäs Aamulehden kolumnini ilmestyi nettiin perjantaina ja paperilehteen sunnuntaiaamuna. Aiheeksi olin valinnut jo pitkään suunnitteilla olleen jutun erilaisista keskusteluissa käytetyistä korteista, joista tunnetuin on niin sanottu natsikortti.

Keskustelua on eniten aiheuttanut jälleen kerran tekstin sivujuonne, joka tällä kertaa liittyy sanan "eutanasia" kiusalliseen natsihistoriaan. Harkitsin tarkkaan ilmaisua, koska vähän aavistelin, että joku tarttuisi siihen. Päädyin siihen, että kerroin sanan periytyvän natseilta. En väittänyt, että sana olisi natsien keksintöä, niin kuin joku keskustelija yritti hetken väittää. En myöskään sanonut, että eutanasia periytyisi yksin natseilta; "periytyminenhän" on sikäli ovela sana, että ominaisuudet voivat periytyä lapselle monestakin suunnasta: sekä isältä että äidiltä tai monilta isovanhemmilta ja kenties tietyllä tavoin jopa ympäristöltä.

Nyt tuntuu siltä, että olisi kuitenkin ollut parasta aloittaa kolumni sanoilla: "Eutanasia oli natsien aktiivisesti käyttämä sana, ja eräässä keskustelussa tohdin huomauttaa, että ainakin minua tämä tosiasia hieman kiusaa." Jos olisin sanonut näin, kukaan ei olisi voinut mutista vastaan ja ajatukseni olisi pysynyt entisellään.

Eutanasiaan takertuminen osoittaa, että ankarimpia eutanasian kannattajia kiusaa huomio sanan natsitaustaisuudesta. Monille natsiyhteys lienee myös uusi tieto, koska se on tuottanut niin vahvoja reaktioita.

Uskon kuitenkin paperiversion netistä poikkeavan ulkoasun vaikuttaneen siihen, että tekstistä on huomattu muutakin kuin sen sivujuonne, eutanasia.

Sunnuntai-iltaan mennessä kolumnia on kommentoitu netissä 14 kertaa. Uskoakseni vain pieni osa keskusteluista on käyty verkossa, koska paperiversio on edelleenkin Aamulehden yleisin formaatti.

Kolumnin arvioijista 39 on valinnut vaihtoehdon "Lisää tätä!" Hyödyllisenä tekstiä on pitänyt kuusi ihmistä. Neljä lukijaa on sanonut tekstiä ikäväksi ja kymmenen on sanonut, ettei ole tajunnut artikkelia. Viimeisin luku on minulle yllättävän suuri. Ehkä olen kirjoittanut hämärästi, tai sitten jotkut lukijat eivät ole ymmärtäneet, mitä käsitteellä "natsikortti" oikein tarkoitetaan.

Faceobook-sivuni kommentteja en ole tässä arvioinut.

*  *   *

Aamulehden kolumnini on tässä:

Eutanasia on natseilta periytyvä sana, ja eräässä keskustelussa tohdin huomauttaa, että ainakin minua tämä tosiasia hieman kiusaa. Saman tien kuulin sanat: "Natsikortti natsikortti!" Joku oli jopa tietävinään säännöstä, että väittelyn on hävinnyt se, joka ensimmäisenä mainitsee Hitlerin ja hänen seuraajansa.
Tällaista tuomariratkaisua en hyväksy, vaikka tunnustan, että ihmisten välisissä keskusteluissa on vakiomuotoisia, huonosti perusteltuja vuorosanoja. Niitä voi heitellä niin kuin kortinpelaaja viskoo pataa ja herttaa pöydälle sen enempää miettimättä. 
Olen varma, että ajattelevan ihmisen kädessä on myös natsikortti. Soisin, että jokaiselle moraaliselle valinnalle tehtäisiin pakollinen natsitarkistus niin kuin arvioidaan lakien lapsivaikutuksia. Jonkun Mike Goodwinin natsikorttianalyyseista huolimatta Euroopan historian muistaminen on velvollisuutemme. 
Sitä paitsi natsikortin käyttämisestä kritisoivat keskustelijat syyllistyvät itsekin moittimaansa pelitaktiikkaan, vaikka eivät sitä huomaa. Heidän korttinsa nimi on "Nyt käytit natsikorttia" -kortti.

Rasistikortti on vanha käsite, mutta uusia kehitelmiä pukkaa esiin koko ajan. Viime aikoina on näkynyt runsaasti "Olet mielesi pahoittaja" -korttia. Tuomas Kyrön huumori on osunut kansakunnan sielunsyvyyteen. Silti ihmistä ei saa noin vain leimata turhan kitisijäksi, jos hän kohtuullisesti puuttuu häntä kiusaaviin pikkuasioihin: naapuri päräyttää ruohonleikkurin käyntiin sunnuntaiaamuna klo 8, ja junassa vastapäisellä penkillä istuva matkustaja selostaa puhelimeen intiimejä terveysasioitaan koko matkan Hämeenlinnasta Tampereelle. Ei näitä tapauksia pidä kuitata sillä huomautuksella, että ärsyyntynyt tai kiusaantunut on mielensäpahoittaja.

Kortteja on rajattomasti. Kaiken hyvän tekemisen voi aina kuitata sanomalla: "Ei yksi ihminen voi täällä mitään." Melkein mikä tahansa perkeleellinen ja ahkera toiminta "parantaa työllisyyttä". Duunareiden sortaminen aivan epäilemättä "lisää kilpailukykyä", ainakin hetkellisesti. Maahanmuuttokeskusteluissa molemmat ääripäät käyttävät kortin tavoin ilmausta "se on vain yksittäistapaus", toiset vakavasti ja toiset pilkallisesti. Päivi Räsänen -kortti alkaa olla jo poissa muodista, mutta yhä on niitä, jotka latistavat minkä tahansa uskonnollisen keskustelun kommentilla "Raamattu on satua" tarkistamatta edes Wikipediasta, mitä sadulla oikein tarkoitetaan.
Samalla tunnustan rehellisyyden nimessä, että joskus on näppärintä turvautua epäkorrektiin korttipeliin. Lause "Noinkin voi ajatella" on kätevä kommentti, kun toinen sanoo jotain tyhmää eikä juuri sillä hetkellä jaksa ruveta väittämään vastaan.


Juttu Aamulehden sivuilla


perjantai 26. toukokuuta 2017

Hoitaa hänellle uskottuja kuin omiaan

Muuan seurakuntamme määräaikainen työntekijä ilmoitti vaihtavansa työpaikkaa. Viimeisessä työntekijäkokouksessa hän kiitteli työtovereitaan niin kuin tapaan kuuluu. Hänen erityisesti mainitsemansa kiitoksen aihe oli jotain sellaista, jota en ole itse huomannut. Hetken mietittyäni tulin siihen tulokseen, että hänen kiitoksissaan saattoi olla perää.

Hän sanoi, että vielä vain keskikokoisen seurakuntamme työntekijät suhtautuvat hallitsemiinsa asioihin, resursseihin  ja tehtäviin niin kuin ne olisivat heidän omiaan. Hänen kokemuksensa mukaan suuressa seurakuntayhtymässä asiat ovat toisin. Siellä ne kaikki kuuluvat jollekin suurelle ja vieraalle organisaatiolle.

Tämänkin puheenvuoro vahvisti uskoani kohtuullisen kokoisiin organisaatioihin. Isoissa järjestelmissä kenties saavutetaan niin sanottuja synergiaetuja - mitä ikinä ne sitten oikein ovatkin. Saatu hyöty valuu kuitenkin lukuisiin kokouksiin, mutta myös siihen, että asiat eivät ole enää omia.

Talonpoikaiskulttuurin parhaita puolia voi siirtää myös toisenlaisiin maailmoihin.

Minua on liikuttanut, kuinka sosiaalipsykologian emeritusprofessori Antti Eskola muisteli omia professoriaikojaan. Hän kertoi, kuinka hänessä on vaikuttanut torppareina eläneiden esi-isien ja pientilaa viljelleen isän perinne. Hän sanoi hoitaneensa 30 vuoden ajan virkaansa samaan tapaan kuin hänen isänsä, joka aina viimeksi kävi ehtoolla ruokkimassa hevoset. Illan päätteeksi myös Antti Eskola kiersi laitoksella ja tarkisti, että valot oli sammutettu ja monistuskone pois päältä.

maanantai 22. toukokuuta 2017

Kuulolaitteeni on osa minua

En pidä ajatuksesta, että julkaisisin saarnojani netissä. Ne ovat kuultaviksi tarkoitettuja, tilannesidonnaisia tekstejä. Tällä kertaa teen poikkeuksen, koska mielestäni tämän tytön tarina ansaitsee jakamisen. Teksti ei sitä paitsi ole omaani, vaan lähes kokonaisuudessaan lainatavaraa.


Kuulolaitetta hävetään

Kaikki alkoi havainnosta, että muuan rippikoulumme isostyttö piti välillä hiuksiaan niin että korva peittyi ja välillä niin, että hiukset olivat kammattuina korvan taakse. Merkittäväksi asian teki sen, että tytön korvassa oli ja on kuulolaite.

Olemmehan me monesti saaneet havaita, että silmälaseissa ei ole mitään häpeämistä, mutta kuulolaitteen kanssa on hieman toisin. Moni mummo tai pappa on sitä käyttämättä vaikka kuinka tarvitsisi eikä suinkaan sen takia, ettei osaisi käyttää sitä, vaan niin sanotusti muusta syystä. Silmälasit voivat olla muodikkaita, mutta eivät kuulolaitteet. Kukaan ei sano, että onpas sinulla kaunis kuulolaite ja saitko kahdet yhden hinnalla.


Nuoren tytön kuulolaite

Eräänä iltana tyttö kertoi meille tarinansa. Hän sanoi olleensa kolmen vanha, kun hänen kuulovammansa huomattiin. Ihmeteltiin, miksi hän ei osannut puhua yhtä hyvin kuin muut lapset tai jos hän puhui, niin todella huonosti. Tutkimusten jälkeen selvisi, että hänellä oli synnynnäinen keskivaikea kuulovamma. Siitä päivästä lähtien alkoi elämä kuulolaitteen kanssa.

Lapsena laitteesta ei ollut ongelmaa eikä huolta, kun lapsi ei osannut ajatella ja kun ei siitä tullut koskaan sanomistakaan.

Ala-asteella tilanne alkoi muuttua. Kasvoi pieni epävarmuus kuulolaitetta kohtaan. Epävarmuus kasvoi pienen ihmisen sisällä ja päivä päivältä vahvistui kiusatuksi tulemisen pelko.

"En uskaltanut enää pitää hiuksiani kiinni. Pelkäsin niin paljon että korvani näkyisivät ja joku sanoisi jotain ikävää. Sain kuulla paljon ikäviä lauseita kuulolaitteiden takia. Ja sen takia en osannut arvostaa itseäni oikein mitenkään."

Hän sanoi, ettei tuntenut kuuluvansa mihinkään joukkoon, koska tunsi olevani liian erilainen toisten silmissä. "Tuntui siltä ettei kukaan osannut arvostaa minua sellaisena kun olin. Sen tähden minä itsekään en osannut arvostaa itseäni."


"Olen yhtälailla tavallinen ihminen kuin kaikki muutkin"

Tarinalla on onnellinen loppu. Tällä kertaa Jeesus ei parantanut kuurona syntyneen korvia. Sen sijaan hänen opetustensa pohjalta on syntynyt sellaista elämännäkemystä, että häpeä lähtee pois. Kuulo voi tavallaan parantua näinkin.

"Vasta omassa rippikoulussani ja sen jälkeen aloin ymmärtää, ettei minussa ole mitään vikaa. Olen yhtälailla tavallinen ihminen kuin kaikki muutkin. Seurakunta on opettanut minulle, etten ole virheellinen vaan virheetön. Minut hyväksytään sellaisena kun minut on luotu. Olen kiitollinen siitä mitä minulla on. Kuulolaitteeni ovat osa minua ja minä olen osa kuulolaitteitani. Erilaisuutta täytyy näyttää, ei peitellä."

sunnuntai 21. toukokuuta 2017

En halua mitään mahtavaa

Varaudun maanantaihin ja siihen, että viikoittaisella automatkalla kuuntelen radiota. Tiedän, että joku sinne palkattu hölisijä ja tyhjän puhuja toivottaa minulle taas mahtavaa maanantaita monien huutomerkkien kera.

Kiitos ei!

En kaipaa mahtavaa maanantaita. Minulle riittää aivan tavallinen päivä. Joskus on mukava saada mahtavaksikin kutsuttava päivä, mutta muutama vuodessa riittää sitä lajia. En halua suurenmoisuuden ähkyä.

Jos aina välkkyy ja säihkyy, siitähän saa vielä epileptisen kohtauksen.

maanantai 15. toukokuuta 2017

Jospa tehdään pekkapoudat

Monien muiden tavoin minua tulin sykähdytetyksi Pekka Poudan säätiedotuksesta, jossa hän toukokuun kylmyyksistä kertoessaan ilmaisi huvittuneisuutensa ja sanoi lämpöasteista, että niille voi vain nauraa. Tällä reagoinnillaan hän purki yhteistä ahdistusta lyömällä sen leikiksi. Pekka Pouta ansaitsee valtakunnan terapeutin arvonimen. Hän oivalsi, että jos kärsimystä ei voi poistaa, siitä on nautittava.

Ehkä muuallakin voitaisiin yrittää samaa.

Ministeri sanoisi. "Mekään ei osata tehdä työttömyysluvuille yhtään mitään. Ei tässä muuta voi kuin nauraa."

Tai: "Yrityksemme rakentaa järjellistä sotea on pelkkää komediaa. Huvittukaa siitä."

Tai: "Kirkollinen avioliittokeskustelu on jonkinlainen teologinen vitsi. Ehkä taivaan enkeleitäkin naurattaa.”

Tai: "Suomen mäkihyppyjoukkue on joukko pellehyppijöitä. Eivätkös teekin hauskoja temppuja?"

Tai: "Yritys hoitaa pakolaiskysymystä on niin surkea kehitelmä, että pitelen vatsasta kun huvittaa niin."

Tai valmentaja Marjamäki: "Ette kai ne nyt luule, että me täällä ihan vakavissamme olemme."

Tai: "Trump ja Putin. Oletteko nähneet tämän hullumpaa jätkäparia?"

Vai loppuuko huumori vakavien asioiden äärellä? Onko Stanislaw Jerzy Lec sittenkin oikeassa? Hänhän kirjoittaa: "Kun joku sanoo: Ei ole mitään pyhää!', niin johan pillastuvat ateistitkin."

keskiviikko 10. toukokuuta 2017

Adjektiivitautia ja ylisanoja, osa 2

Edellisen blogitekstini ohella mielessäni on se kirkollinen vaikuttaja, jonka taannoiseen lyhyeen kirjoitukseen mahtuivat esimerkiksi seuraavat ilmaukset: hissutteleva ämmä, kesytön ja maskuliininen mies, uhma ja vimma, mielisteleminen, herkkähipiäinen, tekopyhyyden kuningas, yläluokan sylikoira, harmiton pyhäkoulujen lammaspaimen, hengellisen velttous ja pelkuruus.

Sitä rataa ja paljon muuta tällaista. Suurimpia karkeuksia en maininnut ollenkaan.

Metelin ja melskaamisen keskellä on vaara, että itse ajatus mahtuu pariin kolmeen riviin. Kovalla pauhinalla voi peittää sen, että ajatussisältöä ei oikeastaan ole.

tiistai 9. toukokuuta 2017

Adjektiivitautia ja ylisanoja, osa 1

Mielessäni on muuan edesmennyt kulttuurivaikuttaja. 

Kun kuuntelin radiosta hänen esitelmiään, keskityin laskemaan hänen lausumiensa adjektiivien lukumäärää. Hänen esitelmissään ihminen ei ollut milloinkaan pelkkä "ihminen", hän oli aina "suuri ihminen", "pieni ihminen" tai "tavallinen ihminen". Aurinko ei ollut "aurinko", vaan se oli "kirkas aurinko", taivas ei ollut "taivas" vaan se oli aina jonkin värinen taivas.

Samaa lajia olivat hänen substantiivinsa. Meri ei ollut "meri", vaan se oli aina "valtameri". Nainen ei ollut "nainen", vaan "kaunotar" tai "kuningatar". Mies ei ollut "mies", vaan "sankari" tai "miesten mies" tai "tosimies".

Verbien yhteydessä hän käytti niin ikään tehosteina ylisanoja. Kukaan ei ikinä vain "sanonut", vaan aina "kivahti", "väitti", "intti" tai "ihmetteli".

Kun hänen puhumaansa tekstiä ajatteli käsikirjoituksena ja pyyhki siitä mielessään pois kaikki adjektiivit ja mahtisanat, joutui toteamaan, että itse ajatuksia ei paljon ollut, ja jos jotain oli, siinä vähässä ei ollut mitään omaa ajattelua.

Lopulta soppa tarjoiltiin tehokkaan äänenkäytön kera. Moni vaikuttui, minä en.

lauantai 6. toukokuuta 2017

Uskonnollisia symboleja ei piiloteta noin vain

Jos kaikki uskonnolliset symbolit poistetaan näkymättömiin ateistien mielenrauhan varjelemiseksi, joudutaan luomaan laaja ohjelma:

Allakka joudutaan laittamaan uusiksi. Vappua lukuun ottamatta menevät melkein kaikki juhlapyhät. Vaikka juhlille keksitään moderneja sisältöjä, uskonto siellä aina tuppaa olemaan mukana, joko ilmeisenä alkusyynä tai ainakin vahvana mausteena.

Nimipäiväkalenteri menee uusiksi: Mariat, Matit, Jussit, Leenat, Johannat, Hannat, Mirjat, Saarat, Jaakot, Antit, Pekat ja kaikkien niiden johdannaiset ynnä lukemattomat muut.

Suomen museoista poistetaan kaikki keskiajalta peräisin olevat taulut, meiltähän ei tunneta tuolta ajalta yhtäkään ei-uskonnollista maalausta.

Kielestä puhdistetaan lukemattomat sananparret: A ja O, kaksiteräinen miekka, apostolinkyyti, kulmakivi... Näitä sanontoja on kokonaisen kirjan verran.

Myös kirjastossa tulee julma siivous. Ensimmäisenä heitetään menemään melkeinpä kaikki Waltarit.

Ei ole enää Suomen lippua. On neljä valkoista kankaanpalaa.

keskiviikko 3. toukokuuta 2017

Peppilotta Sikuriina Ja Niin Edelleen Pitkätossu

Kahdeksankymmentävuotiaalla anopillani on lupa  ajokorttinsa turvin ajaa kuinka suurta moottoripyörää tahansa, vaikka hän ei ole ikinä ollut moottoripyörän kyydissä. Tämä on esimerkki siitä, että lakien lisäksi tarvitaan maalaisjärkeä.

Kohtuuden tajua tarvitaan myös uuden nimilakiehdotuksen kanssa. Se sallii ulkomaalaiset nimet suomalaiselle lapselle, neljännen etunimen ja yhdistelmäsukunimen, jonka toinen osa on toiselta vanhemmalta ja toinen toiselta.

Vaikka jätetään ottamatta huomioon ei-suomalaisten kulttuurien erikoisuudet, ongelmia voi tulla esimerkiksi siitä, että muutamat suomalaiset, almanakassa olevat etunimet ovat huomattavat pitkiä. Lisäksi on olemassa perinteisiä kaksiosaisia sukunimiä, jotka eivät kuitenkaan ole yhdistelmänimiä. Tällaisia nimiä ovat esimerkiksi Idänpään-Heikkilä ja Koskela-Koivisto.

Näiden sääntöjen pohjalta olisi mahdollista antaa lapselle esimerkiksi nimi Kukka-Maaria Kastehelmi Vilhelmiina Margareeta Idänpään-Heikkilä-Koskela-Koivisto.

Uudessa lakiehdotuksessa ei ole varsinaista perustelua sille, miksi lapsi ei voisi saada tällaista nimestä. Jopa Peppilotta Sikuurina Rullakartiina Kissanminttu Efraimintytär Pitkätossu on hieman lyhyempi.

Hyvän lain ominaisuuksia on, että se sulkee yksiselitteisesti pois kaikki kohtuuttomuudet. Niinpä vaikuttaa siltä, että lakiehdotuksessa on vielä hiomista.

Toisaalta tuskin tässä laajaan idiotismiin päädytään. Ihmisillä on sittenkin järkeä, ja lisäksi lakiehdotuksessa sanotaan yleisesti, että nimestä ei saa olla lapselle haittaa. Tämä ajatus antaa viranomaisille harkintavallan. Lain perusteluissa ovat sanat: "On huomioitava, että myös jo vakiintuneesti käytössä oleva etunimi tai etunimistä muodostettu kokonaisuus voidaan arvioida lapsen edun vastaiseksi, jos se on omiaan aiheuttamaan lapselle haittaa."