Elämäni vuosiluvut

Olen miettinyt,  mitkä vuodet ovat sellaisia, että muistan ne numeroidensa puolesta erityisellä tavalla. Mitkä niistä ovat sellaisia, että niiden perusteella elämä jakautuu aikaan sitä ennen ja sen jälkeen?

Tällainen lista syntyi:
1957. Syntymävuosi on tietysti ihmisen tärkein vuosi. 
1963. Kennedy kuoli. 
1964. Menin kouluun, ja meille tuli sininen volkkari.
1966. Englanti voitti jalkapallon maailmanmestaruuden ja minä aloitin jalkapallon.
1968. Tšekkoslovakian miehitys. 
1970. Brasilia voitti Pelén johdolla maailmanmestaruuden.
1971. Oppikoulun neljäs luokka. Jostain syystä muistan, että tuolloin olin neljännellä, ja se oli jonkinlaista lapsuuden loppua.
1974. Volkkari vaihtui keltaiseen Kadettiin.
1976. Ylioppilaskevät, Primulan leipomon kesätyöt, ensimmäinen reilimatka, Helsinkiin muutto, opiskeluiden alku, eka järkkäri, Virenin neljäs kultamitali.
1978. Toinen reilimatka.
1979. Uusi aalto. Tuomari Nurmio.
1980. Puolan reissu ja Gdanskin lakot. Keltainen Kadett vaihtui punaiseen. 
1981. Etelä-Amerikan reissu Andeille. Kekkonen luopui.
1982. Jämsänkoski. Aloin hoidella papin hommaa. Ensimmäinen kirja.
1985. Sivari.
1986. Tšernobyl. Pirkkala.
1989. Opelit vaihtuivat Tojoihin.
1991. Toinen Meksikon matka.
1995. Litmanen voittamassa Mestareiden liigaa. Suomi voitti jääkiekkofinaalissa Ruotsin.
2011. WTC.
2017. Väikkäri.
2020. Korona.
2021. Joutoväkeen siirtyminen.
2022. Ukrainan sota.

Lista ei ole yksyhteen sen kanssa, mikä elämässä on ollut tärkeintä. Jotkin tapahtumat ovat vain jääneet vuosilukujensa puolesta mieleen, kuten jääkiekon kulta 1995. Autojen vaihdot eivät muuten olisi merkittäviä, mutta niiden perusteella on helppo ajoittaa tapahtumia ja aikakausia. Vastaavasti järkkärin hankkimisvuosi auttaa valokuvien ajoittamisessa. Sama pätee digijärkkäriin, mutta sen hankintavuosi ei ole muistissani, vaikka ehkä syytä olisi. 

Kaikki perhe-elämään viittaava on siivottu pois. Minulla on sellainen linjaus. Linjaaminenhan on muotia nykyään. Monet muut tärkeät asiat jäävät listaamatta siitä syystä, että ne eivät muistissani yhdisty suoranaisesti vuosilukuun: muutto Tuusulasta Järvenpäähän, Dostojevskista järkkyminen, PC:n hankkiminen, Neuvostoliiton kaatuminen, Internet, EU:hun liittyminen ja Euron tulo. 

Listastakin näkee, että elämän suuri vuosi on ollut 1976. Siihen mahtuu koulun loppuminen, kokonaan uusi elämänvaihe ja matka, jonka jälkeen maailma pieneni. Tuosta vuodesta minulla olisi vaikka mitä kerrottavaa, iloisia ja kipeitä muistoja. Kahdeksantoista iässä ihminen kai elää kaikkein vahvimmin. Lapsuus on takana, alkaa seistä omilla jaloillaan, ja tärkeitä asioita tapahtuu ensimmäisen kerran. Uutuudenviehätyksestähän ei tässä korkeassa iässä enää pääse nauttimaan.

15-vuotias mopopoika, 98-vuotias vanhus ja Nocturne

Ikimuistettavimpia hetkiäni on ollut, kun istuin nuotiopaikalla alhaalla näkyvää järvimaisemaa katsellen. Seuranani oli viidentoista ikäinen poika, joka kotioloissa haisi aina kaksitahtibensalta, kun hänet tapasi. Yhtäkkiä hän alkoi lausua ulkomuistista Eino Leinon Nocturnea: "Ruislinnun laulu korvissani / Tähkäpäiden yllä täysi kuu. /Kesäyön onni omanani. Kaskisavuun laaksot verhouu."

Toisen kerran Nocturne teki minuun vaikutuksen nähdessäni, kuinka 98-vuotias oli laulanut sen tuolissaan istuen. Oli hänen syntymäpäiväjuhlansa.

Vasta jälkimmäisen esityksen äärellä syvennyin runon lintuun, ruislintuun. Ruisrääkkähän se on, ääneltään heikonlainen tai melkeinpä sietämätön. Varmasti Eino Leino tunsi sen ja tarkoituksellisesti kirjoitti sen runoonsa.

Ruisrääkän laulusta ei saa kaunista mielikuvaa, kun sitä ajattelee kaikesta muusta erillään. Vaikutelma kuitenkin muuttuu, kun siihen yhdistetään tähkäpäät, täysi kuu ja kaskisavut. Syntyy mielikuva siitä, että kesäyön onni on omanani.

Samoin on... enpä sanokaan missä. Keksi rinnastuksesi itse.

Alkoholi ja usko saavat suomalaisen selittelemään

Kiittelemässäni Minna Rytisalon ja Tommi Kinnusen kirjassa osuin tällaisiin ajatuksiin: "Kuka muistaa ukrainalaisteinien ominaisuuksia sitten, kun heidät on merkitty kaatuneiden luetteloihin? En ole erityisemmin uskonnollinen ihminen, mutta rukoilen silti, että tämä hulluus loppuisi pian."

Sitaatti on tyylipuhdas esimerkki siitä, kuinka suomalaisen täytyy selitellä, jos vähänkin horjahtaa uskomisen puolelle. Ettei vain epäiltäisi jostain hengellisestä tunteesta. Erityisen halukkaasti pönkitetään julkisuuskuvaa sillä tiedolla, että on kirkosta eronnut; niin kuin se mukamas olisi pääsykortti vakavasti otettavan eliitin piireihin. Tai mistä minä tiedän, ehkä onkin.

Jos tätä selittelyä laajentaa muille elämäalueille, voi syntyä vaikka seuraavanlaisia lauseita:
* En kuulu mihinkään puolueeseen, vaikka kävin äänestämässä.
* En ole vegaani, vaikka otin lounassalaatin.
* En ole rasisti, vaikken valitsisi Glen Kamaraa maajoukkueen avauskentälliseen.
* En ole hindu, vaikka kävin joogaamassa.
* En ole alkoholisti, vaikka ostin pullon keskiolutta (tosin jotain tällaista selittelyä kuulee silloin tällöin).
* En ole sovinisti, vaikka naisten nyrkkeily on vastenmielistä katsottavaa.
* En kannata tehometsätaloutta, vaikka liian lähellä taloa kasvava puu olisi mielestäni kaadettava.
* En ole kommunisti, vaikka rikkaiden veronalennukset arveluttavat.
* En ole anarkisti, vaikka kävelen punaisia päin, kun missään ei näy autoja.

Kuolleiden lasten muistopäivä

Kun Meksikon Acapulcossa poistuu turisteja täynnä olevalta rantakadulta ja kävelee kaksi tai kolme korttelia ylöspäin, huomaa turistien kadonneen ympäriltään eikä taskuvarkaitakaan tarvitse enää pelätä. Kun edelleen kävelee ylämäkeä riittävän pitkään, kujat kapenevat ja asfaltti loppuu. Kun vieläkään ei luovuta, vaan kapuaa vuoren ylärinteille, tulee niille paikoille, joissa asuvat kiipeämiseen totutetut köyhät kojuiksi kutsuttavissa kodeissaan. Google Maps ei nimeä katuja, mutta siellä voi nähdä kyltin, jossa lukee Lainsuojattomien lasten katu (Calle de los hijos desperados). Yksikään katukyltti ei ole pysäyttänyt minua yhtä vahvasti. Tuijotin sitä pitkään.

Tunnustan, etten muista aivan kaikkia vanhuksia, joita olen ollut hautaamassa joskus kolmekymmentä vuotta sitten. Heitä on liian paljon, ja monesti lapset ovat vain mielessään kiitelleet, kun mummo tai pappa on vihdoin päässyt sinne, mihin on toivonutkin pääsevänsä.

Mutta jokaisen siunaamani lapsen ja nuoren kyllä muistan. Sillä tavoin heidän vanhempiensa tuska on pysäyttänyt, eikä heitä ole voinut lohduttaa sanoilla, että aika hoitaa ja että se menee kyllä ohi. Ei mene.

Tänään vietetään kuolleiden lasten päivää.

Huokauksia luokasta

Varsinkin kaikkien alojen asiantuntijoiden olisi luettava Minna Rytisalon ja Tommi Kinnusen Huokauksia luokasta. Molemmat ovat sekä tunnettuja kirjailijoita että lukion äidinkielen opettajia, Rytisalo Kuusamosta ja Kinnunen Turusta. Kirjan sisältönä on tekijöiden kirjeenvaihto, joka alkaa Ukrainan sodan syttyessä ja päättyy tämän vuoden huhtikuussa. Tänä aikana Rytisalo vaihtaa vapaaksi kirjailijaksi, mutta Kinnunen jatkaa opettajana.

Kirja ei lainkaan keskity niihin ongelmiin, jotka ovat somekirjoittajien mielestä päällimmäisiä. Ei puhuta väkivallasta eikä siitä, että opettajia ei nykyään kunnioiteta. Tunnustetaan kyllä, että lukutaito, keskittymiskyky ja pitkäjänteisyys ovat heikentyneet, mutta itse nuoria ei moitita. Rytisalon mielestä nuoret ovat "ihania", ja Kinnunen kaipailee yläkoulun puolelle, jotta voisi kulkea heidän kanssaan seiskaluokalta ylioppilaaksi saakka.

Aikanaan paljon hoettua ja jo parodiseksi muuttunutta sanontaa lainaten "vika on järjestelmässä". Opetushallituksessa ja muissa ylätason rakenteissa ajetaan muutoksia muutosten vuoksi ja hatarin perustein. Vaaditaan uusien teemojen käsittelyä, entistä tarkempaa raportointia ja kuraattorin ammattitaitoa, vaikka äidinkielen opettaja on koulutettu ennen kaikkea suomen kielen ja kirjallisuuden osaajaksi. Vaatimusten kasvaessa kukaan ei osoita, mistä saadaan niihin aikaa. Palkka ei kasva, vaikka ylimääräinen työ lisääntyy.

Kaikki oleellinen ei mahdu tähän lyhyeen blogitekstiin. Niinpä kirja kannattaa lukea itse. Teoksen kokonaisuus osoittaa, että olin oikeilla jäljillä kahdeksan kohdan ohjelmassani, jonka Yle nosti esiin. Ammattikoulun ongelmiin tämäkään kirja ei puutu, nehän eivät kiinnosta ketään. 

Jääkiekko-ottelussa havaitsin myös jääkiekkoa

Edellisen kerran olin jääkiekko-ottelussa vähän yli kymmenen vanhana. Siitä pelistä jäi mieleen legendaarisen Pekka Marjamäen laukaisuharhautukset ja hänen kaksi maaliaan.

Viime viikolla olin Tampereen uudella areenalla. Paljon oli muuttunut. Tapparan maalilaulu on komea, mutta muuten jäähallin musiikki oli kanavanvaihtomusiikkia, ja sitä oli niin paljon, että ajoittain epäilin olevani diskossa enkä jääkiekko-ottelussa. Cheerleaderit keikuttelivat itseään katsomon kapeilla käytävillä, eikä heidän merkityksensä ole minulle koskaan selvinnyt. Jos menen katsomaan tanssityttöjä, menen katsomaan tanssiesitystä. Jäähallilla seuraan mieluummin jääkiekkoa. Aika ajoin kamera suunnattiin yleisöön, jota oli ilmeisesti opetettu esittämään tanssiliikkeitä, kun kamera osuu kohdalle. Nekään eivät kiinnosta. Mainoskatkot olivat kaikkein tympeintä pakkoseurattavaa.

Toisinaan pääosassa oli jääkiekko. Kokonaisuutena tuntui kuitenkin siltä, että olisi katsellut joulukuusta, jossa on niin paljon koristeita, että kuusi ei näy alta.

Olen viime vuosina katsonut jääkiekkoa vain televisiosta, ja siihen verrattuna Tapparan ja Pelicansin peli tuntui päättömältä kohellukselta. Ehkä se paranee loppuvuodesta, tämähän oli vasta avauskierros.

Kun seuraavan kerran menen jääkiekko-otteluun, menen katsomaan alasarjan peliä, jossa näkyy oman kylän poikia. Tai ehkä jossain alkeellisemmassa hallissa voisin katsoa myös SM-liigaa, kun siellä ei voi leikkiä tekniikalla eikä suurella screenillä. Tai sitten voisi kiinnostaa keskellä talvea järjestetty ulkoilmapeli. Niiden makkarantuoksuista suosiota en ihmettele ollenkaan, kun tämä on tällaiseksi mennyt.

Koulun vessa on yksinäisen turvapaikka

Viime aikojen pysäyttävimpiä lehtijuttuja on ollut Hesarin artikkeli, jonka mukaan huomattava määrä nuoria piiloutuu välitunneiksi vessaan, jottei yksinäisyyden häpeä näkyisi. Niinpä vessojen ovia on suljettu. En tiedä, haittaako tämä lukitseminen enemmän vessahätäisiä vai yksinäisiä. 

Myös kännykän räpläämisessä voi olla kyse yksinäisyyden peittämisestä. Sen avulla voi antaa vaikutelman tai parhaimmillaan todisteen siitä, että edes jossain muualla on ystäviä.

Ehkä yksinäisyys voisi olla se avain, josta lähdettäisiin avaamaan koulukiusaamisen ongelmia, joihin ei ole keksitty ratkaisua. Ehkä apu tulisi siitä, että puututtaisiin ennen muuta yksinäisyyteen luomalla yhteisöllisyyttä arjen keskellä eikä vain toimintapäivän sosiaalisissa harjoitteissa. Jos yhteisössä kukaan ei tunne olevansa yksin, kiusatuiksi itsensä tuntevat ovat vähissä.

Ihminen kestää melkoisen määrän loukkaavia sanoja ja tekoja, jos hänellä on riittävästi ystäviä ympärillään. Yhdestäkin kaverista on apua, ja pahinta on se, että on joka päivä ja kaiken aikaa suljettuna kaikkien muiden ulkopuolelle.

Aikuistenkaan maailma ei poikkea näistä elämän peruslaeista. Kammottavinta on, kun tiedät varmasti olevasi oikeassa eikä kukaan asetu puolellesi ja kun ne toiset ovat osanneet puhua ulkopuolisen asiantuntijankin sinua vastaan. Nehän ovat taitavia siinä. Tai jos ne eivät aktiivisesti toimi, ne kääntävät passiivisesti katseensa pois ja ovat istuutumatta samaan pöytään. Pakollisen vieruskaveruuden aikana ne haluavat puhua muusta.

Kantarelli vain kanttarelli?

Suhtaudun myötämielisesti suomen kielen asiantuntijoiden suosituksiin. Olen hyväksynyt, että ilmaisusta "alkaa tekemään" tuli sallittua, ja viime aikoina olen huomannut, että joskus se on lipsahtanut omastakin suusta. 

Kaikki asiat eivät ole yksiselitteisesti kyllä tai ei. Muutama vuosi sitten kysyin Kielitoimistolta yhdyssanaongelmaani. Onko "korkeanpaikankammoinen" oikein vai pitääkö sanat kirjoittaa erikseen? Puhelinääni ei osannut heti sanoa, mutta lupasi kysyä kavereiltaan ja soittaa takaisin. Vastaukseksi tuli, että kysymys oli vaikea vastattavaksi. Pituus puoltaa pilkkomista, mutta yhteen kirjoittamistakin saattaa perustella. Vastauksen pohjalta tein mitä tein.

Näin syksyllä on hyvä tietää, että ”kanttarellin” sijasta suositellaan muotoa "kantarelli". Tässä olen eri mieltä, koska kukaan ei lausu sanaa yhdellä t:llä. Pentti Saarikoski ei ole oikeakielisyyden auktoriteetti, mutta silti on kiinnostavaa, että hän kirjoittaa "kanttarelli". Olen Penan kanssa samassa veneessä. 

Minun on vaikea omaksua myös sitä suomen kielen lautakunnan suositusta, että puolueiden nimet kirjoitetaan pienellä alkukirjaimella, kun ei tarkoiteta virallista, puoluerekisteriin merkittyä nimeä. Pitäisi kirjoittaa "Suomen Keskusta", mutta muuten "keskusta". Tästä tulee sotkua. Jokin aika sitten luin historian professorin mielipidekirjoituksen, joka oli otsikoitu "En pidä keskustan kohtaloa sinetöitynä". En huomannut heti lukea allekirjoituksesta nimeä ja titteliä, ja niin luulin kirjoituksen viittaavan Helsingin kaupunkikeskustaan. Vasta tekstin puolivälissä oli lause, joka korjasi erehdykseni. 

Myös adjektiivi ”vihreä” altistaa väärinkäsityksille, joista päästäisiin, jos puolueesta käytettäisiin kaikissa tilanteissa isoa alkukirjainta.

Ajan puute ei ikinä ratkea

Juhani Rekola kirjoitti vuonna 1952: "En ole kahdeksana vuonna Helsingissä tavannut kuin yhden ihmisen, joka ei olisi valitellut, että työtä on liian paljon ja liian paljon menoa. Tuo yksi oli eräs pitkäaikaisvanki Helsingin keskusvankilasta." - Siis vuonna 1952.

Sittemmin kiireen ja ajan puutteen ratkaisemiseksi on tehty paljon. Kulkemista on nopeutettu. Vielä Rekolan sanojen aikoihin asfalttitiet olivat harvinaisia, ja autot olivat mitä olivat. Kun Tekniikan maailma koeajoi aikanaan hyvin yleisen Moskvits Scandinavian, sen kiihtyvyyttä nollasta sataan ei onnistuttu mittaamaan, koska testaajat eivät löytäneet kyllin pitkää suoraa. Junat eivät enää kolkkaa kiskoja pitkin höyryn voimalla vaan kiitävät, ja valtameret ylitetään lentäen. Tässä kaikessa säästyy aikaa.

Kodinkoneet ovat helpottaneet elämää ja vähentäneet kotiaskereiden määrää. Vuonna 1958 edes joka kymmenennessä perheessä ei ollut jääkaappia. Vuonna 1971 vain joka sadannessa perheessä oli astianpesukone, ja samoihin aikoihin Suomessa oli juuri siirrytty viisipäiväisen työviikkoon.

Tietokoneiden mukana poistuivat kirjoituskoneisiin liittyneet lyöntivirheiden vaivat. Internetin aikana tiedonhaku on niin nopeaa, ettei sitä aina edes huomaa.

Paraikaa odotetaan, että tekoälyn ansiosta voidaan taas sivuuttaa vaivalloisia työvaiheita. Jokohan nyt päästään siihen elämäntuntoon, että kiirettä ei ole? Kesken päivän voi mennä ongelle tai ottaa hyvän kirjan lukeakseen, vaikkapa Ivan Gontšarovin Oblomovin.

Seinäkirjoitus Tampereelta.

Romaninaisen tarjoama lohdutus

Kuolema on musta, julma ja armoton. Sitä ei voi peruuttaa. Kun se on kerran osunut, siihen voi vain sopeutua, ja joskus sopeutuminen on mahdotonta, sillä en tiedä onnettomampaa ihmistä kuin omaa lasta hautaan saatteleva isä tai äiti. 

Samalla kuolemaan voi liittyä kauneutta, jota ei löydy muualta. Viimeisellä hetkellä pidetään rakkaan kädestä kiinni, ja lopulta ollaan ehkä helpottuneita, kun pitkä taistelu on päätynyt. 

Muistelen esimerkiksi muuatta mummoa, joka kuvaili sitä miten hän huokaili miehensä sairauden aikana: "Ensin rukoilin että paranna. Sitten rukoilin että tapahtukoon sinun tahtosi, ja lopuksi rukoilin että kiitos."

Joskus kauneus tiivistyy kuvaksi, jonka muistaa koko ikänsä. Tällaisen näkymän edessä lumouduin jokin aika sitten, kun vanha romaninainen otti syliin kolmekymmentä vuotta nuoremman valkolaisnaisen, joka oli juuri menettänyt isänsä. Siinä syleilevillä käsillään lohdutti.

Terveisiä eduskuntaan. Olisittepa nähneet tämän.

Mitä papit oikein tekevät?

Yksi elämäni kiinnostavimpia vuosia on ollut se aika, jonka olin päihdehoitolaitoksen pappina. Se avasi näkymiä suomalaiseen helvettiin ja auttoi ymmärtämään monenlaisia riippuvuuksia. Sain vahvistuksen sille ajatukselleni, että alkoholisti ei ole yhtään pahempi ihminen kuin kukaan muukaan. Joskus hän voi olla jopa kiltimpi kuin muut, kun tietty kovuuden palikka puuttuu.

Usein laitosjakso alkoi kaksi viikkoa kestäneellä katkaisuhoidolla. Sen aikana aivot selkenivät ja sankimmat höyryt hälvenivät. Yksi hyvä keskustelu syntyi juuri katkaisuhoidosta tulleen miehen kanssa, kun olin läheisellä huoltamolla juomassa iltapäiväkahvia. Mies tuli samaan pöytään ja kertoi huomanneensa, että talossa oli pappikin. Varsin myötämielisesti hän kysyi, mitä pappi oikein tekee. 

En epäröinyt vastausta hetkeäkään vaan sanoin: 

– Eikös siinä ole yhdelle ihmiselle ihan riittävästi, että hän on pappi. Pitäisikö vielä tehdäkin jotain?

– Voihan sitä noinkin ajatella, sanoi mies hetken harkittuaan. – Onhan se tuokin mahdollista.

Lapsi ei ehkä toivo nimeä, joka on vau!

Uusia etunimiä ollaan jälleen lisäämässä kalenteriin. Tätähän tehdään säännöllisin väliajoin. Uusia nimiversioita ilmaantuu, ja Suomen kansainvälistyminen tuo vaihtoehtojen tarvetta. Ihmisten makukin vaihtelee. Viitisenkymmentä vuotta sitten Onnin, Toivon, Voiton, Rauhan ja Helmin kaltaiset nimet olivat täysin epäsuosiossa, mutta eivät ole enää.

Tuore Kotiliesi otsikoi: "Vau, mitä uusia miesten nimiä pian lisätään kalenteriin!" Oli huutomerkki ja kaikki.

En kuitenkaan usko, että lapset yleisesti innostuvat siitä, että heidän nimensä on vau! Olen ollut havaitsevinani, että heidän mielestään on päinvastoin mukavaa, jos jossain on joku kaima. Toisaalta voi olla kiusallista, jos kaimoja on samalla luokalla kovin monta. Lapsi on mielellään erityinen, mutta kun on liian erityinen, muuttuu oudoksi, ja voi olla rasittavaa, että nimen sanoessaan herättää ihmetystä.

Ainakin minua kiusaa, jos arkiset ja jokapäiväiset asiat ovat vau! Nimi saa olla sopivasti erilainen, jottei se aina huku massaan, muttei sen tarvitse olla liian outo eikä ainutlaatuinen. Vierastan aamuradion toivotuksia, että olisipa teillä tänään mahtava maanantai. En jaksa sellaista elämän ilotulitusta, ja jos joku autokauppias haluaa myydä minulle, hänen ei kannata mainostaa, että tarjolla oleva auto kääntää muiden ihmisten päät. Ainakaan silloin ei tule kauppoja. On niitä tietysti toisenlaisiakin ihmisiä, mutta vähemmän ainakin tällä seudulla, jossa Popeda kerää stadionin täyteen, tavalliset kaverit Tampereen Ikurista.

Kun raamatunlause lentää häränpyllyä

Paraikaa keskustellaan oikeutta myöten Raamatun siteeraamisesta. Se on kuitenkin paljon mutkikkaampi kysymys kuin ensin arvaakaan.

Viikonvaihteen visailukysymyksenä sopii kysyä, kuka sanoo Matteuksen evankeliumissa: "Onhan kirjoitettu: 'Hän antaa enkeleilleen käskyn. He kantavat sinua käsillään, ettet loukkaa jalkaasi kiveen.'" 

Kysymys ja siihen tuleva vastaus osoittaa, että Raamatun lainaamisessa pitää olla varovainen. Ellei lue tekstiä lainatun kohdan ympäriltäkin, koko ajatus voi lentää häränpyllyä. Raamatun sanojen kirjaimellinen lainaaminen ei vielä takaa, että ihmisellä olisi jumaliset mielessään. 

Esimerkkisiteerauksen pohjana ovat kauniit psalmin sanat, ja olen kirjoituttanut ne moneen rippiraamattuun. Matteuksen evankeliumissa sanojen siteeraaja on kuitenkin itteperkele, kun hän on ruvennut Jeesusta kiusaamaan.