lauantai 24. syyskuuta 2022

Hyvä tarkoitus voi olla kuolemaksi

Kaupunkikävelyllä osuin sillalle, jonka alla kohisi koski. Sillankaiteeseen joku oli kirjoittanut kyltin, jossa kehotettiin kertomaan läheisille, että sinä olet tärkeä. Otin kyltistä kuvan ja ajattelin julkaista somessa. Onhan siinä hyvä kehotus. Juuri tuota meidän tulisi tehdä päivittäin.

Pian tulin katumapäälle. Rupesin ajattelemaan, etten voi kyllin hyvin tietää, miten tuollainen kuva vaikuttaa ihmiseen, joka elää kaikkein synkimmissä ajatuksissa. Ehkä se vie hänet entistäkin suurempaan epätoivoon. Ehkä hän ei riennä toimimaan ohjeen mukaan, vaan käpertyy itseensä entistäkin synkemmin ja sanoo itselleen, että minullepa ei kukaan ole ikinä sanonut noin. Minustapa ei kukaan välitä.

Sanojensa ja tekojensa vaikutuksista ei voi koskaan olla varma.

Miksi uskallan kuitenkin kirjoittaa tästä? – Siitä syystä, etten usko tekstillä olevan samanlaista vaikutusta kuin valokuvalla. Teksti voi vaikuttaa syvästi, mutta toisella tavoin.

torstai 22. syyskuuta 2022

Tosi nuukalla ei ole koskaan kivaa

Sairaalloisen säästäväinen ihminen on ihmisistä surullisimpia. Hänen ei ole koskaan hyvä olla. Hän kärsii nuukuuksissaan koko ajan pieniä puutteita, ja toisaalta hän murehtii välttämättömiä menojaan, kuten ravintoa ja asunnon lämmittämistä. Hän juuttuu lähtötelineisiinsä, sillä hän ei uskalla panostaa mihinkään. Todennäköisesti tähän saituuden oireyhtymään liittyy myös huumorintajuttomuutta, eihän ole syytä haaskata aikaa tarpeettomaan naureskeluun ja joutavien juttujen kertomiseen.

Viime päivinä olen miettinyt äärimmäisiä nuukailijoita lukiessani serbokroatiaksi kirjoittanutta Ivo Andricia. Hän sai nobelinsa kuutisenkymmentä vuotta sitten, eikä häntä juuri kukaan muista, mutta unohduksissa oleminen ei takaa merkityksettömyyttä. Onnekseni en kulkenut antikvariaatissa kirjan ohi.

Andrić on vasta ensimmäisen kosketukseni entisen Jugoslavian kaunokirjallisuuteen. Sikäläisestä tietokirjallisuudesta rohkenen kuitenkin suositella kroatialaista Slavenka Drakulićia, joka on kirjoittanut Haagissa tuomituista Jugoslavian sodan sotarikollisista, enimmälti pelottavan tavallisista miehistä. Samanlaisia tavallisuuksia lienevät myös Ukrainan joukkosurmien tekijät.

Mutta Andrićin Neiti on romaani. Se kuvaa varallisuuttaan sairaalloisesti varjelevaa naista, joka ensimmäisen maailmansodan sotataloudessa kadottaa elämältään pohjan. Hän sulkee vihollisiksi tuntemansa ihmiset elämänsä ulkopuolelle, umpioituu itseensä ja viimeisinä päivinään kätkee rahoja oman talonsa rakenteisiin.

"Hänen oli vaikea päästä uneen ja hän nukkui huonosti. Hän varmistui siitä, että talossa ei ollut varkaita ja tulipalo ei uhannut, mutta ei voinut rauhoittua sittenkään, sillä sekä valveilla että unessa hän luuli tuntevansa, kuinka nuo onnettomat dinaarit liukuivat hänen käsistään ja rahojen sekä arvopaperien kurssi laski, niin että hänen ahdistuksensa paisui ja kasvoi joka taholle kuin kirous."

Pandemian aikana on tullut mieleeni, että myös terveyteensä voi suhtautua kuin killinkeihinsä. 

 

maanantai 19. syyskuuta 2022

Kahvihävikki voi olla moraalisesti ansiokas teko

Tuoreiden uutisten mukaan suomalaiset kaatavat kahvia viemäreihin vuosittain lähes neljä litraa taloutta kohden. Tämä on noin 13 % kotitalouksien ruokahävikistä.

Ajattelen eri tavoin. Minulle kahvi ei ole elintarvike vaan nautintoaine. Sen varsinainen tarkoitus menee pilalle, jos siitä nauttiessani rupean laskemaan annostelua pipetin kanssa.

Aion jatkaa kahvihävikkiäni entiseen tapaan ja hyvällä omallatunnolla. Edelleenkin keitän yhden ylimääräisen kupillisen siltä varalta, että joku kenties tulee ovesta sisään ja minulla on tarjota hänellekin. Tämä on versioni vanhasta karjalaisesta vieraanvaraisuudesta, jossa oltiin aina valmiita siihen, että odotettu tulija poikkeisi yllättäen taloon. Esimerkiksi Jaakko Haavio kertoo naisesta, joka piti jatkuvasti mökissään esillä pyyhettä ja puhdasta vettä siltä varalta, että Kristus tulisi hänen vieraakseen.

Ruokahävikin intohimoisena vastustajana olen suorastaan opetellut, että osaisin heittää kupinpohjat menemään, kun kahvi lakkaa maistumasta. Tästä taidosta on ollut hyötyä nuortenleireillä, joissa kahvi on ollut tupakoinnin kaltainen apuväline tauon pitämiseen ja oman ajan ottamiseen. Tärkeintä ei ole itse juoma vaan pikemminkin sen käyttäminen huulilla. 

Muki on aina otettava täyteen, jottei se jäähdy liian nopeasti. Jossain vaiheessa kahvi lakkaa miellyttämästä. Silloin sen heittäminen maahan ei ole suurempaa haaskaamista kuin sen kaataminen mahaan, joka ei sitä kaipaa.

Reilun kaupan kahvi tuo aiheeseen oman ulottuvuutensa. Ostamalla ja kuluttamalla sitä tuemme kolmannen maailman köyhiä.

perjantai 16. syyskuuta 2022

Isä, hae minut pois

Aktiivivuosinani kävin esimerkiksi vappuaattoisin vilkaisemassa nuorten kokoontumispaikkoja. En edustanut operaatio Saapasta enkä muutenkaan esiintynyt pelastuspartiona. Olin paikalla omalla tavallani.

Mieleen on jäänyt muuan viidentoista ikäinen tyttö, joka oli hieman juonut, vaikka ei ollut missään kaatokunnossa. Hän oli kyllästynyt illanviettoon ja sanoi soittaneensa isälle, että tämä tulisi hakemaan hänet pois.

Hän kertoi kavereidensa pitävän häntä hulluna. Isä saisi selville, mitä hän on tehnyt.

"Mutta minä soitan. Isä sanoi, että aina saa soittaa vaikka olisi tapahtunut mitä tahansa. En välitä niiden varoituksista. Minä soitan."


Tämä kertomus on myös kannanottoni Jumalaa koskevaan keskusteluun.


*  *  *


Ehkä maailman armottomuus ja kaikkinainen suopeuden puute on saanut minut viime aikoina miettimään riittämättömyyden tunnetta ja toisaalta armoa, joka sen kumoaa. Tästä pohdiskelusta on syntynyt tämä viiden kirjoituksen sarja: 

* Työpaikkailmoituksen mahdottomat vaatimukset

* Kun ei riitä niin ei riitä

* Julma, hyvää tarkoittava elämänohje

* Joskus joutuu tsemppaamaan että olisi edes huono

* Isä, hae minut pois

keskiviikko 14. syyskuuta 2022

Joskus joutuu tsemppaamaan että olisi edes huono

Korttipelissä olen ollut lukemattomia kertoja siinä tilanteessa, että olen voinut toivoa vain uutta jakoa. Elämässä on tapahtunut samaa silloin tällöin.

Niin kuin siinä tapauksessa, josta mielelläni kertoisin suorasanaisesti, mutta vaitiolovelvollisuus estää puhumasta. On tyydyttävä vertaukseen.

Ikään kuin olisin ollut kolaripaikalle osunut pelastaja, joka näkee, että tienvierusta on täynnä uhreja ja autettavia. Joku on kuollut, ja joku toinen ei elä sairaalaan saakka. Ensin siitä poimii lapset ja aikuisista ne, joiden voi toivoa selviytyvän. Jostakusta tuumaa, että tuolle ehtii vain heittämään lämmittävän viltin. Kaikkea ei osaa, kaikkea ei kykene.

Tein, mihin pystyin. Muutaman päivän kuluttua joku omainen soitti ja valitti, että olin toiminut huonosti, kun yhden loukkaantuneen päälle olin ainoastaan viskannut viltin.

Vastasin: "Sori nyt, mutta olen tavallaan ylpeä siitä, että heitin edes sen viltin. Siinä tilanteessa huonoon yltäminenkin oli saavutus."

sunnuntai 11. syyskuuta 2022

Julma, hyvää tarkoittava elämänohje

Moni on oppinut vanhemmiltaan ja opettajiltaan lauseen: "Yritä aina parhaasi."

Tässä ihmisten maailmassa ei kuitenkaan ole julmempaa elämänohjetta, ei ajatusta jonka noudattaminen olisi mahdottomampaa kuin tämän. Juuri tällaisen idean totteleminen johdattaa loputtomien haasteiden maailmassa rajattomaan ahdistukseen. Ihmisellä pitää olla oikeus tehdä joitakin asioita myös huonosti.

Vaatimus aina parhaansa yrittämisestä ei anna tilaa luonnolliselle väsymykselle eikä sille, että jokainen ihminen välttämättä tuntee ajoittaista kyllästymistä ja tarvetta hellittää, antaa periksi. 

Ongelmana on vielä sekin, että joka hetki täysillä panostava ihminen ei lopulta saavuta mitään erityistä. Alkusarjassa riittää, että on vain kyllin hyvä. Sitten jaksaa olla finaalipelissä parhaimmillaan.

perjantai 9. syyskuuta 2022

Kun ei riitä niin ei riitä

Elämäntaito-oppaiden hokema "sinä riität" on päässyt jopa kirkon Yhteisvastuukeräyksen julisteisiin, joissa sitä tosin lievennetään sanoilla "hyvään vanhemmuuteen". Kristillisessä mielessä ajatus ihmisen omasta riittävyydestä on harhaoppi. Kirkon perussanoma lähtee siitä, että parhaimmillaankaan ihminen ei riitä ja juuri sen vuoksi Kristusta tarvitaan kumoamaan laskelmat riittävyydestä ja riittämättömyydestä.

Tuskinpa elämäntaito-oppaiden toitotus vastaa myöskään ihmisten elämänkokemusta työ- ja opiskelupaineiden keskellä. Valmentajat sanovat kovin usein voittopelinkin jälkeen, että parannettavaa jäi.

Räppäri Paperi T:hen yhdistetyt karkeat sanat tuntuvat totuudellisimmilta: "Vaikka uskot itseesi, voit silti olla ihan paska."

Olisiko totuus jossain niiden välissä, toiste toisin ja toiste toisin?

Olen ylpeä siitä, että olen saanut edustaa näkemystä, joka ei ole kumpikaan ääripää eikä myöskään niiden välissä. Kristillisen opin mukaan riittävyys ei tule ihmisestä vaan hänen ulkopuoleltaan hänestä itsestään riippumatta. Sitä kutsutaan armoksi, Jumalan armoksi.

Niin kuin vanhemmat, jotka jättävät illalla eteisen valon palamaan merkiksi siitä, että lasta odotetaan rakastaen kotiin - mistä ja milloin ikinä hän tuleekin.

keskiviikko 7. syyskuuta 2022

Työpaikkailmoituksen mahdottomat vaatimukset

Viime vuonna törmäsin erään seurakunnan työpaikkailmoitukseen, jossa etsittiin tekijää vuoden verran kestävään erityisnuorisotyön projektivirkaan.

Projektin tavoitteeksi sanottiin, että se vähentäisi kouluikäisten ja nuorten kokemaa yksinäisyyden ja ulkopuolisuuden tunnetta ja auttaisi syrjäytymisvaarassa olevia nuoria.

Etsittiin tekijää, jolla on taito kohdata kaikenlaisia lapsia, nuoria ja perheitä. Siis "kaikenlaisia".

Valinnassa kerrottiin painotettavan etsivää työotetta ja monipuolista ryhmänohjaamisen kokemusta, kokemusta koulu- ja verkostoyhteistyöstä ja perhetyön osaamista, tavoitteellista työotetta, hyviä yhteistyö- ja vuorovaikutustaitoja sekä sosiaalisen median tuntemusta. Työssä edellytettiin valmiutta ilta-, viikonloppu- ja leirityöhön.

Tavoitteiden toteuttamiseen olisi aikaa yksi vuosi. 

Tehtävänmukaiseksi peruspalkaksi määriteltiin 2616,44 €/kk. 

En tiedä, millainen taikuri virkaan valittiin.


sunnuntai 4. syyskuuta 2022

Tappajaterroristin puolustusasianajaja

Viime vuoden rippikoululaiset eivät enää muistaneet norjalaista Anders Breivikiä, joka monikulttuurisuutta vastustaessaan räjäytti ensin Oslossa pommin, joka surmasi kahdeksan ihmistä, ja sen jälkeen ampui Utøyan saaren nuorisoleirillä 69 ihmistä.

Erään edeltäneen oikeusjutun perusteella Breivik pyysi asianajajakseen melko tuntematonta Geir Lippestadia. Vastaus ei tullut empimättä. Lippestadista terroriteko oli yhtä kuvottava kuin kenestä muusta norjalaisesta tahansa. Lisäksi oli syytä epäillä, että hänet samastettaisiin ajatustensa puolesta Breivikiin. Monien olisi vaikea ymmärtää, että kukaan voisi puolustaa ihmishirviötä.

Lippestad kertoo kirjassaan Olin Anders Breivikin asianajaja elämänhistoriastaan, joka oli tehnyt hänestä sellaisen kuin hän oli. Kun hän oli lukiossa, hänen isänsä ajautui henkilökohtaiseen konkurssiin ja vei samalla perheensä puille paljaille. Poika piti tapahtumaa oikeusloukkauksena ja kiinnostui juridiikasta.

Toinen merkittävä tapaus liittyi Lippestadin ja hänen viiden kaverinsa elämäntarinoihin. Yhdestä pojasta tuli insinööri, toisesta lääkäri ja Lippestadista asianajaja. Monistakin vaikeasti selitettävistä syistä kolme muuta päätyivät ilmeisesti rahapulassaan räjäyttämään 1980-luvun alussa Oslon rautatieasemalla pommin, joka surmasi nuoren naisen. Yksitoista ihmistä loukkaantui. Lippestad sanoo, ettei ole koskaan lakannut ihmettelemästä, miksi toisille käy näin ja toisille noin.

Lippestad suostui harkinnan jälkeen Breivikin asianajajaksi, koska hän uskoi vankkumatta norjalaiseen oikeusjärjestelmään. Siinä pahinkin ihminen on ihminen ja ansaitsee moitteettoman oikeuskäsittelyn. Puolustaessaan Breivikiä hän tunsi puolustavansa sitä yhteiskuntaihannetta, jota vastaan Breivik oli hyökännyt.

Lopullisesti Lippestad vakuuttui sairaanhoitajavaimonsa sanoista: "Jos tämä mies olisi tullut sairaalaan vaikeasti loukkaantuneena, lääkärit olisivat leikanneet hänet ja me hoitajat olisimme hoitaneet häntä. Emme olisi kyselleet, kuka hän on tai mitä hän on tehnyt ja miksi. Eikö sinun työtäsi ole huolehtia hänen eduistaan."

perjantai 2. syyskuuta 2022

Kun ei ole sitä, miltä päälle päin luulisi

Vihkimisen yhteydessä käyn toisinaan keskustelua symbolien merkityksestä. Olen yrittänyt välittää kantaa, jonka mukaan symbolisia tekoja olisi aina tutkittava sen mukaan, mikä ajatus on niiden takana. Välillä olen sanonut, ettei morsiamen isän tosiaan tarvitse taluttaa tytärtään alttarille, koska sinne voi astella ihan kahdestaankin. Tytärtään talutteleva isä ei synkkaa nykyaikaisen tasa-arvoajattelun kanssa. En ole kuitenkaan esitellyt tätä käsitystä mitenkään äänekkäästi. Jos morsian haluaa saattamista, mikäpä minä olen sitä estämään tai edes olemaan nihkeä.

Onneksi morsiamet eivät ole vielä keksineet käyttää huntua, neitsyyden symbolia. Kahden lapsen äidin astellessa huntupäisenä alttarille ei voisi välttyä kiusallisilta kysymyksiltä. 

Kun sisältö ja muoto eivät vastaa toisiaan, syntyy epäaitoutta. Huijattu olo on myös silloin, kun talon vanhanaikainen Hollywood-seinä kätkee taakseen täysin modernin rakennuksen.

Kuluneella viikolla tunnistin itsestäni kiusaantuneisuutta varsin vaarattomassa asiassa. Olen harrastanut 1960- ja 70-lukujen autojen bongailua ja niiden valokuvaamista. Jyväskylän reissulla silmiini osui auto, jonka merkistä en ollut täysin varma. Hetken epäröityäni päättelin, että sen täytyi olla Fiat 1100. Kotiin tultuani tarkistin netistä, että olin oikeassa. Löytyi jopa tämä näkemäni auto, jota kaupattiin 4000 euron hintaan. 

Ilmoituksesta selvisi, että vain auton kuoret olivat Fiatia. Tekniikka oli Ladasta. Jäin ihmettelemään, mikä se lopulta olikaan.

Kun muoto kadottaa sisältönsä, jäljellä on vain kuoria ja pinnallisuutta.



Fiatin kuoret ja Ladan tekniikka