Muistelen lämpimästi lapsuuteni tupakansavuisia huoneita, joissa miehet kertoivat tarinoita. Televisio pysyi kiinni, eikä kukaan vilkuillut kännykkää. Puhuttiin sodasta ja muisteltiin vainajia. Seudun paria kylähullua ei ollut toimitettu hoitokotiin eikä ollut lääkitty hitaiksi ja vaitonaisiksi. He kiersivät talosta taloon ja laskivat hyväksytyn ihmisen pisterajat aivan alas. Heidätkin laskettiin kylän asukkaisiin.
Ei vain sodassa ollut tapahtumia. Arjessa osui välillä pahasti, kun ei ollut keltaisia liivejä, turvavaljaita eikä kypäriä. Autoilla kaahattiin hullusti, ja kolarin sattuessa tyynyt eivät lauenneet. Naapurin nuori tyttö tuli raskaaksi ennen aikojaan, eikä isästä voinut erehtyä, jos tiesi kylänmiesten kasvonpiirteet. Tunnustamatta se lapsi kuitenkin jäi.
Elämän rosoisuutta ei ollut siivottu pois. Taitavimmat kertojat osasivat vääntää asiat syrjälleen niin, että kaikki nauroivat, surulleenkin. Minä kyyhötin nurkassa, ja jossain vaiheessa joku keksi, että kaikki kerrottu ei sopinut lapsen korville. Minun oli lähdettävä pois ja mentävä nukkumaan. Hetken kuluttua olin taas ovella ja kuuntelin salaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti