perjantai 28. kesäkuuta 2013

Hitaasti Dostojevskia ymmärtäen

Kun luin Dostojevskin Rikoksen ja rangaistuksen ensimmäisen kerran, en pitänyt sen lopulta. Muista Dostojevskin kirjoista poiketen se tuntui happy endilta.

Toisella lukukerralla loppu ei enää ärsyttänyt. Tuoreimpien lukukertojen jälkeen juuri loppu on alkanut tuntua mestarilliselta.
Siinä ovat ne ratkaisevat sanat: "Seitsemän vuotta, vain seitsemän vuotta! Onnensa alkuvaiheessa he saattoivat hetkittäin ajatella noita seitsemää vuotta kuin ne olisivat seitsemän päivää. Raskolnikov ei tiennytkään vielä silloin, että uusi elämä ei tule ilmaiseksi, että se täytyy vielä ostaa kalliilla hinnalla, maksaa suurilla maineteoilla... Mutta siitä alkaakin jo uusi tarina, tarina ihmisen vähittäisestä siirtymisestä yhdestä maailmasta toiseen, tutustumisesta uuteen, siihen asti täysin tuntemattomaan todellisuuteen. Se voisi olla uuden kertomuksen aihe, mutta tämä kertomuksemme on nyt lopussa."

Tuo kaikki on kirjoitettu surun läpi, ja sen pohjalla on ihmisen ankara kamppailu. Jostain tuollaisesta on kyse, kun ihminen vähitellen saa elämänsä järjestykseen nuoruuden kaaoksen jälkeen.

keskiviikko 26. kesäkuuta 2013

Nuorisotutkimus on kapeaa

Juha Siltalan kirja Nuoriso - mainettaan parempi herättää erinomaisesta nimestään huolimatta minussa edelleen vastaväitteitä. Kootessaan yhteen viime vuosien nuorisotutkimuksen tuloksia Siltala paljastaa koko tieteenalan ongelman eli sen, että niin sanottujen nuorisotutkijoiden näkökulma aiheeseensa on kapea.

Uhrataan paljon huomiota skeittaamiseen, tietokonepeleihin, sosiaaliseen mediaan, tiettyihin musiikkilajeihin, vaate- ja hiusmuoteihin. Samalla unohdetaan, että massoittain nuoria harrastaa melko perinteisiä urheilulajeja. Aivan pieni ei ole pianotunneilla käyvien nuorten määrä. Rippikoulut ovat niin tavallinen tapa viettää kahdeksannen ja yhdeksännen luokan välinen kesä, ettei sitä edes huomata. Isosena toimiminen on varsinainen kansanliike.
Tai kuinka moni tutkija on huomannut mopon saamisen tärkeyden?

Tai olen minä ajatellut monta kertaa myös sitä, että virvelillä ja kalastuspakilla varustautunut, järville ja puroille suunnistava nuori mies on nuorisokulttuurin edustaja hänkin.

torstai 20. kesäkuuta 2013

Nuoruuden muistojen keräileminen

Muuan nuori ystäväni kertoo hankkineensa juhannusta varten 13 lavaa kaljaa, 5 - 10 viinapulloa ja mietoja juomia. Sen jälkeen hän sanoo, että tästä juhannuksesta hän ei tule muistamaan mitään.

Voisiko tätä kutsua erääksi tavaksi hankkia nuoruudenmuistoja?

lauantai 15. kesäkuuta 2013

Kaksi rasiaa kahdesta eri apteekista

Olin apteekkiostoksilla. Olisin halunnut ostaa kaksi rasiaa reseptittä myytäviä tulehduskipulääkkeitä, toisen kotiin ja toisen mummolle. Tiedän, että näillä lääkkeillä on vaaransa, mutta siitä huolimatta en ymmärrä, miksi sääntöjen mukaan kahden paketin ostaminen ei olisi sallittua. Jos väärinkäytöksiä halutaan estää, on luotava todellisia estoja, ei kuviteltuja.

Ei tunnu viisaalta, että ostan yhdestä apteekista rasian mummolle ja sitten ajan kaupungin toiseen apteekkiin ostamaan rasian kotiin. Jos olen Helsingissä, voin kiertää vaikka kaupungin kaikki apteekit. Virosta voin tuoda varsinaisen tukkupaketin.

Kannatan entistä harvempia lakeja, joita sitten oikeasti valvotaan. Muuten annettaisiin kansalaisten elää tyhmän päänsä mukaan.

En ole ainoa ihminen, joka on sääntöasioita ihmetellyt. Yleisradion uutisessa kerrotaan, että ravintolassa saa viedä viinipullon tai litran kannun sangriaa saa pöytään, mutta kahdessa lasissa juomia ei saa kuljettaa.

Ja muistavathan kaikki, että lain mukaan polkupyöräilijän on yleensä käytettävä kypärää. Mitään rangaistusta ei tosin ole säädetty, jos kaltaiseni itsepäinen mies yleensä ei.

maanantai 10. kesäkuuta 2013

Isä Camillon kylää ei enää ole

Giovanni Guareschin Isä Camillon kylä ilmestyi vuonna 1952. Isä Camillo ja ne nykynuoret julkaistiin suomeksi kahdeksantoista vuotta myöhemmin.

Kirjoissaan Guareschi onnistui luomaan kansanmakuisen papin arkkityypin. Hänen kirjojaan lukemattomatkin ihmiset tietävät, että Isä Camillo asettui sulavasti kylän elämään ja oli täyteläisesti läsnä seurakuntalaistensa keskellä. Jopa vastustajien oli pakko kunnioittaa  häntä.

"Olisipa pappimme kuin Isä Camillo", on usein kuultu huokaus.

Ei kannattaisi huokailla.

Isä Camilloin kaipuu on sellaisen ajan ikävöimistä, jota ei enää ole. Todellisuudessa Guareschin papilla ei olisi paljon käyttöä nykyajassa. Hänen vaikutuksensa jäisi kovin kapeaksi. Ympäriinsä käveleminen on papilta hyvä ominaisuus, mutta nykyään se ei riitä.

Kävelemisen ohella papin on tehtävä nettisivuja, kirjoitettava blogia, päivitettävä Facebook-profiilia ja otettava kantaa siihen, miten hänen arkkivastustajansa Peppone kommentoi Twitterissä hänen tuoretta kolumniaan tai televisiolle antamaansa haastattelua.

Kylän tori ei ole enää samassa paikassa kuin viisikymmentä vuotta sitten, ja myös vanha kommunisti Peppone on muuttunut mies.

torstai 6. kesäkuuta 2013

Tutkijalle olisi hyväksi jos tuntisi tutkittavansa

Professori Juha Siltalan kirja Suomalainen ahdistus jäi minulta aikanaan kesken. Tunsin puutuvani sen äärellä. Sitä vastoin Työelämän lyhyt huonontumisen historia tuntui niin tärkeältä kirjalta, että ajoittain olen ihmetellyt, miksi kaikki suomalaisen elämänmenon asiantuntijoiksi itsensä luokittelevat ihmiset eivät ole sitä lukeneet.

Toiveikkaasti tartuin Siltalan uusimpaan kirjaan Nuoriso - mainettaan parempi. Jo sen nimi miellytti minua, sanoohan se yhden unohdetun perusasian tämän ajan nuorista. Otsikolle on helppo saada tukea tuoreista tutkimuksista.

Siltalan kirja käynnistyi hyvin, mutta pian alkoi jokin vaivata. Ei tarvinnut pitkään miettiä, mistä kiusaantuminen johtui. Siltala tunnustaa jo kirjansa esipuheessa, että hänellä ei ole ollut aikaa eikä rahaa kyselytutkimuksiin eikä muuhunkaan järjestelmälliseen aineistokeruuseen. Hän myöntää, että kirjan materiaali on lehdissä ja tutkimuksissa moneen kertaan esitettyä tilasto- ja haastatteluaineistoa, jolle hän yrittää antaa lisäarvoa asettamalla tuttuja faktoja uusiin yhteyksiin.

Siltala kirjoittaa: "Ala tuskin tarvitsee lisäpanostani, minä sen sijaan tarvitsen tällä alalla tehtyä laadukasta tutkimusta omaan pohdiskeluuni."

Kun näistä lähtökohdista kirjoittaa, ei ole ihme, että tuloksena on massiivinen aineisto, jossa ei ole näkemystä eikä johtoajatusta.

Tutkijalle ei olisi haitaksi, että tuntisi aineistonsa, ja nuorisotutkijalle tekisi hyvää, että joskus olisi tavannut muutaman nuoren.

keskiviikko 5. kesäkuuta 2013

Kasvoton yleisjumalisuus

Leena Kurki vertaili 1990-luvun alussa suomalaisten, kolumbialaisten ja ecuadorilaisten lukiolaisten jumalakäsityksiä. Tutkimuksen julkaisemisesta on kulunut aikaa, ja uskonnollinen ilmapiiri on muuttunut paljon ainakin Suomessa. Siitä huolimatta voidaan olettaa, että suomalaisella ja kolumbialaisella kulttuurilla on edelleen tietyt ominaispiirteensä.

Kurjen tutkimuksen mukaan Latinalaisen Amerikan nuoret olivat suomalaisia huomattavasti taitavampia käyttämään hengellisiä käsitteitä. Heidän esseissään oli runollisia ilmauksia, joita suomalaiset eivät käyttäneet: "Jumala on kirkas ja läpikuultava kuin ilma, siksi emme Häntä näe."

Suomalaisnuorten kirjoituksissa korostui jonkinlainen kasvoton yleisjumalisuus.

Kurjen tutkimuksessa näkyy suomalaisen kulttuurin pyrkimys ulkoistaa jumalapuhe. Nuoret ovat omaksuneet vanhemmiltaan puhetyylin, jossa ei ole suolaa, ei makua.

Jos Jumala satutaankin mainitsemaan, hänestä puhutaan kuin kaukaisesta sukulaisesta, joka ei asu enää täällä, vaan on mahdollisesti kuollut, poistunut ulkomaille tai muuttunut perintöriitojen takia ei-persoonaksi. Parhaimmillaan jonkinlainen Jumala on maailmanselityksen osa, niin kuin gravitaatio on osa fyysikoiden maailmankuvaa.