lauantai 24. kesäkuuta 2017

Älä enää toivota hyvää juhannusta

Ihmiseen on rakennettu kaipaus kaltaisiaan kohtaan. Kun tuttu nuorimies on löytynyt kuolleena, itseään ei voi pakottaa vaatimuksella: "Älä ajattele sitä. Siirrä vaikkapa maanantaihin. Keskity omaan juhannukseesi."

Mielessä on vain kysymyksiä: Milloin viimeksi tapasimme? Onko siitä vuosi vai kaksi? Mistä silloin puhuimmekaan? Sanoinko jotain, mikä oli lähtösanojen arvoista? Keitä ovat läheiset? Miten heillä on nyt?

Hyvän juhannuksen toivotukset tuntuvat äkkiä hieman korneilta. Älkää toivotelko, tämä meni jo pilalle.

keskiviikko 21. kesäkuuta 2017

Blogitekstien kritiikki

Aina silloin tällöin blogikirjoituksiini tule kommentteja, jossa minua kritisoidaan siitä, etten ole käsitellyt valitsemaani aihetta riittävän monipuolisesti.

Usein nämä palautteet osuvat oikeaan, mutta toisaalta ne unohtavat yhden perusasian: Blogikirjoitukset ja sanomalehtikolumnit edustavat sellaista tekstilajia, että toisin kuin kirjoissa niissä ei voi ottaa huomioon kaikkia mahdollisia näkökulmia. Ne ovat vain lohkaisuja ja näkökulmia, jotka toimivat paremminkin alustuksen aiheina kuin vastaansanomattomina totuuksina.

Tietysti voisin päättää jokaisen kirjoitukseni virkkeeseen: ”Olen kirjoittanut vain yhdestä näkökulmasta, ja asioita voi ajatella toisinkin.”

Tämä olisi kieltämättä totta, mutta samalla kovin yksitoikkoista.

maanantai 19. kesäkuuta 2017

Itsemurhaan voi kuolla

Rippikoululaisia kannattaa kuunnella senkin takia, että heiltä oppii. He eivät enää ole lapsia, vaan ovat siirtyneet konkreettisesta ajattelusta abstraktiin. He ymmärtävät, että Jeesuksen vaatimus anteeksiannosta seitsemänkymmentäseitsemän kertaa ei viittaa johonkin täsmälliseen lukuun vaan periaatteeseen.

Toisaalta rippikoululaisten ajattelu ei ole aivan täysin tottumusten jäykistämää niin kuin aikuisilla.
Hiljattain kuulin, kuinka rippikoululainen sanoi jonkun läheisensä kuolleen itsemurhaan.

Se oli taitavasti ajateltu, paremmin kuin olen kuullut kenenkään aikuisen ajatelleen. Jonkun viisaan tiedän sanoneen, että monien muiden sairauksien tavoin myös mielenterveyden sairaus voi johtaa kuolemaan. Mielestäni rippikoululainen sanoi asian vielä paremmin.

Itsemurhaa ei pidä vähääkään puolustella eikä ihmisiä pidä siihen millään tavoin kannustaa. Siitä huolimatta on syytä pitää mielessä, että siihenkin voi kuolla.

lauantai 17. kesäkuuta 2017

Sukkahousumiehet

Toissa vuonna ostin uuden polkupyörän, ja viime vuonna yritin pyöräillä. Oleelliselta osin kokemus oli epämiellyttävä.

Kun sukkahousumiehet suihkivat kapealla ajoväylällä ohi kovempaa kuin vierellä ajaneet autot, en enää tiennyt, mihin suuntaan olisi ollut viisainta horjahtaa.

Mitähän ajoneuvoluokkaa ne oikein olivat? En minä osannut laskea niitä polkupyöriksi vaikka polkupyörinä niitä vempaimia myydään.

Nopeat kilpaurheilijat kuuluvat suljetuille alueille. Ei jalkapalloakaan pelata keskellä moottoritietä.

keskiviikko 14. kesäkuuta 2017

Huippulukio 700 km Helsingistä

On totuttu ajattelemaan, että Suomen parhaita lukioita olisivat Helsingin tunnetut lukiot.

Tänä vuonna yllätti Pudasjärven lukio, joka on seitsemänsadan kilometrin kanssa Helsingistä. Turkulaisen Puolalanmäen lukio tavoin sen menestys oli poikkeuksellista. Ylioppilaskokelaista peräti neljätoista eli 32,6 prosenttia kirjoitti äidinkielestä laudaturin. Menestystä oli muissakin oppiaineissa, sillä yksi kokelas kirjoitti pitkästä matematiikasta täydet pisteet.

Kaukaa on vaikea arvioida kovin tarkkaan menestyksen syitä. Varmaankin äidinkielen opettaja on erinomainen. Jotain vaikutusta lienee myös uudella hirsirakenteisella koululla, jota on käyty ihastelemassa ulkomaita myöten. Siellä ei home kiusaa, ja oppilaat epäilemättä tuntevat, että heistä ollaan kiinnostuneita.

lauantai 10. kesäkuuta 2017

U2 ja Ile Kallio

Suomalaisten esiintyjien on kuulemma vaikea päästä pääesiintyjiksi edes kotimaisille festareille.

Musiikkimaailman paremmuusjärjestyksistä ja arvostuslistoista on kyllä huvittaviakin poikkeuksia.

Vuonna 1982 Ruisrockissa esiintyi aloitteleva mutta nousussa ollut irlantilaisyhtye U2. Tuolloin 22-vuotiasta Bonoa ja hänen kavereitaan oli kuuntelemassa melko vaatimaton määrä ihmisiä, noin 8000 henkeä.

Kun U2 lopetti esiintymisensä, lavalle tuli Ile Kallio ja Diesel.

maanantai 5. kesäkuuta 2017

Mikä vika on nuorissa miehissä?

Uutisissa puhutaan tavan takaa siviiliuhreista ja annetaan ymmärtää, että juuri he ovat erittäin suuri moraalinen ongelma. Välillä tuntuu siltä, että kaikki on melkeinpä kunnossa, jos vain vältytään siviiliuhreilta.

Keitä ovat sitten ei-siviilit? – Eivätkös vain nuoria miehiä, joista monet eivät ole valinneet sotilaaksi tulemistaan? Heidät on suorastaan pakotettu sotilaiksi, tai sitten elämänolot ovat olleet niin niukat, että muutakaan toimeentulon vaihtoehtoa ei ole ollut näkyvissä.

Nuorilla miehillä ovat vielä enimmät tärkeät asiat elämättä: vaimo, lapset, merkityksellinen työ ja vanhojen kavereiden kanssa vietetyt muistelemisen illat.

Minkä säännön mukaan juuri nuorten miesten pitäisi ensimmäisinä kuolla? Mistä tulee tämä riitti, että isät lähettävät poikansa sotaan ja että siinä ei sitten olisi mukamas mitään vikaa?

perjantai 2. kesäkuuta 2017

Milloin reikäleivän reikä lakkaa olemasta?

Viime kesänä kirjoitin siitä, että olemassaolo on vähintään yhtä ongelmallinen sana kuin Jumala. Vain yksinkertainen ihminen ei tätä ymmärrä.

Eilen illalla rupesin miettimään asiaa reikäleivän näkökulmasta. Onko reikäleivän reikä olemassa vai onko kyse pikemminkin olemassaolon puuttumisesta?

Entä mitä tapahtuu, kun leikkaan leivästä ohuen ohuen siivun? Onko reikä vielä silloin olemassa? Jos on, kuinka paljon leivästä on sitten leikattava, jotta reikä lakkaisi olemasta? Jos vain kolmannes on jäljellä, voidaanko yhä puhua reikäleivän reiästä?

Kun leipä on kokonaan syöty, onko myös reikä lakannut olemasta? Eihän sitä ole kukaan syönyt.

keskiviikko 31. toukokuuta 2017

Sitkuttaminen

Käytin Pentti Saarikoskea käsittelevään väitöskirjaani kaksi vuotta. Juuri mihinkään muuhun ei ollut aikaa tuon prosessin aikana. Tämä tarkoitti sitä, että omassa kielimaailmassani syntyi käsite "Saarikosken jälkeinen elämä", jossa purkaisin kaikki tuonnemmaksi jätetyt.

Päästyäni nyt maaliskuussa Saarikoskesta eroon olin keskellä tekemättömien asioiden sumaa. Niinpä aloin unelmoida Saarikosken jälkeisen ajan jälkeisestä ajasta. Ajatuksiini ilmestyi lause: "Teen sen sitten, kun pääsen näistä Saarikosken vuoksi tekemättömistä asioista eroon."

Lauseessa on kaksi oleellista sanaa "sitten kun". Eräältä tutultani olen oppinut tilannetta kuvaavan sanan "sitkuilu.

Itsepetos ei ole kaukana, kun elämän oletetaan alkavan aina seuraavan nurkan takana. On kitkerä totuus, että sitkuttamisella se ole sielläkään, vaan seuraavan takana ja aina seuraavan takana, ja viimein kierretään loputonta ympyrää.

Pää on sekaisin, ja ihminen kysyy mitenkäs minä tähän oikein tulinkaan.

sunnuntai 28. toukokuuta 2017

Aamulehden kolumnin jälkeiset

Neljäs Aamulehden kolumnini ilmestyi nettiin perjantaina ja paperilehteen sunnuntaiaamuna. Aiheeksi olin valinnut jo pitkään suunnitteilla olleen jutun erilaisista keskusteluissa käytetyistä korteista, joista tunnetuin on niin sanottu natsikortti.

Keskustelua on eniten aiheuttanut jälleen kerran tekstin sivujuonne, joka tällä kertaa liittyy sanan "eutanasia" kiusalliseen natsihistoriaan. Harkitsin tarkkaan ilmaisua, koska vähän aavistelin, että joku tarttuisi siihen. Päädyin siihen, että kerroin sanan periytyvän natseilta. En väittänyt, että sana olisi natsien keksintöä, niin kuin joku keskustelija yritti hetken väittää. En myöskään sanonut, että eutanasia periytyisi yksin natseilta; "periytyminenhän" on sikäli ovela sana, että ominaisuudet voivat periytyä lapselle monestakin suunnasta: sekä isältä että äidiltä tai monilta isovanhemmilta ja kenties tietyllä tavoin jopa ympäristöltä.

Nyt tuntuu siltä, että olisi kuitenkin ollut parasta aloittaa kolumni sanoilla: "Eutanasia oli natsien aktiivisesti käyttämä sana, ja eräässä keskustelussa tohdin huomauttaa, että ainakin minua tämä tosiasia hieman kiusaa." Jos olisin sanonut näin, kukaan ei olisi voinut mutista vastaan ja ajatukseni olisi pysynyt entisellään.

Eutanasiaan takertuminen osoittaa, että ankarimpia eutanasian kannattajia kiusaa huomio sanan natsitaustaisuudesta. Monille natsiyhteys lienee myös uusi tieto, koska se on tuottanut niin vahvoja reaktioita.

Uskon kuitenkin paperiversion netistä poikkeavan ulkoasun vaikuttaneen siihen, että tekstistä on huomattu muutakin kuin sen sivujuonne, eutanasia.

Sunnuntai-iltaan mennessä kolumnia on kommentoitu netissä 14 kertaa. Uskoakseni vain pieni osa keskusteluista on käyty verkossa, koska paperiversio on edelleenkin Aamulehden yleisin formaatti.

Kolumnin arvioijista 39 on valinnut vaihtoehdon "Lisää tätä!" Hyödyllisenä tekstiä on pitänyt kuusi ihmistä. Neljä lukijaa on sanonut tekstiä ikäväksi ja kymmenen on sanonut, ettei ole tajunnut artikkelia. Viimeisin luku on minulle yllättävän suuri. Ehkä olen kirjoittanut hämärästi, tai sitten jotkut lukijat eivät ole ymmärtäneet, mitä käsitteellä "natsikortti" oikein tarkoitetaan.

Faceobook-sivuni kommentteja en ole tässä arvioinut.

*  *   *

Aamulehden kolumnini on tässä:

Eutanasia on natseilta periytyvä sana, ja eräässä keskustelussa tohdin huomauttaa, että ainakin minua tämä tosiasia hieman kiusaa. Saman tien kuulin sanat: "Natsikortti natsikortti!" Joku oli jopa tietävinään säännöstä, että väittelyn on hävinnyt se, joka ensimmäisenä mainitsee Hitlerin ja hänen seuraajansa.
Tällaista tuomariratkaisua en hyväksy, vaikka tunnustan, että ihmisten välisissä keskusteluissa on vakiomuotoisia, huonosti perusteltuja vuorosanoja. Niitä voi heitellä niin kuin kortinpelaaja viskoo pataa ja herttaa pöydälle sen enempää miettimättä. 
Olen varma, että ajattelevan ihmisen kädessä on myös natsikortti. Soisin, että jokaiselle moraaliselle valinnalle tehtäisiin pakollinen natsitarkistus niin kuin arvioidaan lakien lapsivaikutuksia. Jonkun Mike Goodwinin natsikorttianalyyseista huolimatta Euroopan historian muistaminen on velvollisuutemme. 
Sitä paitsi natsikortin käyttämisestä kritisoivat keskustelijat syyllistyvät itsekin moittimaansa pelitaktiikkaan, vaikka eivät sitä huomaa. Heidän korttinsa nimi on "Nyt käytit natsikorttia" -kortti.

Rasistikortti on vanha käsite, mutta uusia kehitelmiä pukkaa esiin koko ajan. Viime aikoina on näkynyt runsaasti "Olet mielesi pahoittaja" -korttia. Tuomas Kyrön huumori on osunut kansakunnan sielunsyvyyteen. Silti ihmistä ei saa noin vain leimata turhan kitisijäksi, jos hän kohtuullisesti puuttuu häntä kiusaaviin pikkuasioihin: naapuri päräyttää ruohonleikkurin käyntiin sunnuntaiaamuna klo 8, ja junassa vastapäisellä penkillä istuva matkustaja selostaa puhelimeen intiimejä terveysasioitaan koko matkan Hämeenlinnasta Tampereelle. Ei näitä tapauksia pidä kuitata sillä huomautuksella, että ärsyyntynyt tai kiusaantunut on mielensäpahoittaja.

Kortteja on rajattomasti. Kaiken hyvän tekemisen voi aina kuitata sanomalla: "Ei yksi ihminen voi täällä mitään." Melkein mikä tahansa perkeleellinen ja ahkera toiminta "parantaa työllisyyttä". Duunareiden sortaminen aivan epäilemättä "lisää kilpailukykyä", ainakin hetkellisesti. Maahanmuuttokeskusteluissa molemmat ääripäät käyttävät kortin tavoin ilmausta "se on vain yksittäistapaus", toiset vakavasti ja toiset pilkallisesti. Päivi Räsänen -kortti alkaa olla jo poissa muodista, mutta yhä on niitä, jotka latistavat minkä tahansa uskonnollisen keskustelun kommentilla "Raamattu on satua" tarkistamatta edes Wikipediasta, mitä sadulla oikein tarkoitetaan.
Samalla tunnustan rehellisyyden nimessä, että joskus on näppärintä turvautua epäkorrektiin korttipeliin. Lause "Noinkin voi ajatella" on kätevä kommentti, kun toinen sanoo jotain tyhmää eikä juuri sillä hetkellä jaksa ruveta väittämään vastaan.


Juttu Aamulehden sivuilla


perjantai 26. toukokuuta 2017

Hoitaa hänellle uskottuja kuin omiaan

Muuan seurakuntamme määräaikainen työntekijä ilmoitti vaihtavansa työpaikkaa. Viimeisessä työntekijäkokouksessa hän kiitteli työtovereitaan niin kuin tapaan kuuluu. Hänen erityisesti mainitsemansa kiitoksen aihe oli jotain sellaista, jota en ole itse huomannut. Hetken mietittyäni tulin siihen tulokseen, että hänen kiitoksissaan saattoi olla perää.

Hän sanoi, että vielä vain keskikokoisen seurakuntamme työntekijät suhtautuvat hallitsemiinsa asioihin, resursseihin  ja tehtäviin niin kuin ne olisivat heidän omiaan. Hänen kokemuksensa mukaan suuressa seurakuntayhtymässä asiat ovat toisin. Siellä ne kaikki kuuluvat jollekin suurelle ja vieraalle organisaatiolle.

Tämänkin puheenvuoro vahvisti uskoani kohtuullisen kokoisiin organisaatioihin. Isoissa järjestelmissä kenties saavutetaan niin sanottuja synergiaetuja - mitä ikinä ne sitten oikein ovatkin. Saatu hyöty valuu kuitenkin lukuisiin kokouksiin, mutta myös siihen, että asiat eivät ole enää omia.

Talonpoikaiskulttuurin parhaita puolia voi siirtää myös toisenlaisiin maailmoihin.

Minua on liikuttanut, kuinka sosiaalipsykologian emeritusprofessori Antti Eskola muisteli omia professoriaikojaan. Hän kertoi, kuinka hänessä on vaikuttanut torppareina eläneiden esi-isien ja pientilaa viljelleen isän perinne. Hän sanoi hoitaneensa 30 vuoden ajan virkaansa samaan tapaan kuin hänen isänsä, joka aina viimeksi kävi ehtoolla ruokkimassa hevoset. Illan päätteeksi myös Antti Eskola kiersi laitoksella ja tarkisti, että valot oli sammutettu ja monistuskone pois päältä.

maanantai 22. toukokuuta 2017

Kuulolaitteeni on osa minua

En pidä ajatuksesta, että julkaisisin saarnojani netissä. Ne ovat kuultaviksi tarkoitettuja, tilannesidonnaisia tekstejä. Tällä kertaa teen poikkeuksen, koska mielestäni tämän tytön tarina ansaitsee jakamisen. Teksti ei sitä paitsi ole omaani, vaan lähes kokonaisuudessaan lainatavaraa.


Kuulolaitetta hävetään

Kaikki alkoi havainnosta, että muuan rippikoulumme isostyttö piti välillä hiuksiaan niin että korva peittyi ja välillä niin, että hiukset olivat kammattuina korvan taakse. Merkittäväksi asian teki sen, että tytön korvassa oli ja on kuulolaite.

Olemmehan me monesti saaneet havaita, että silmälaseissa ei ole mitään häpeämistä, mutta kuulolaitteen kanssa on hieman toisin. Moni mummo tai pappa on sitä käyttämättä vaikka kuinka tarvitsisi eikä suinkaan sen takia, ettei osaisi käyttää sitä, vaan niin sanotusti muusta syystä. Silmälasit voivat olla muodikkaita, mutta eivät kuulolaitteet. Kukaan ei sano, että onpas sinulla kaunis kuulolaite ja saitko kahdet yhden hinnalla.


Nuoren tytön kuulolaite

Eräänä iltana tyttö kertoi meille tarinansa. Hän sanoi olleensa kolmen vanha, kun hänen kuulovammansa huomattiin. Ihmeteltiin, miksi hän ei osannut puhua yhtä hyvin kuin muut lapset tai jos hän puhui, niin todella huonosti. Tutkimusten jälkeen selvisi, että hänellä oli synnynnäinen keskivaikea kuulovamma. Siitä päivästä lähtien alkoi elämä kuulolaitteen kanssa.

Lapsena laitteesta ei ollut ongelmaa eikä huolta, kun lapsi ei osannut ajatella ja kun ei siitä tullut koskaan sanomistakaan.

Ala-asteella tilanne alkoi muuttua. Kasvoi pieni epävarmuus kuulolaitetta kohtaan. Epävarmuus kasvoi pienen ihmisen sisällä ja päivä päivältä vahvistui kiusatuksi tulemisen pelko.

"En uskaltanut enää pitää hiuksiani kiinni. Pelkäsin niin paljon että korvani näkyisivät ja joku sanoisi jotain ikävää. Sain kuulla paljon ikäviä lauseita kuulolaitteiden takia. Ja sen takia en osannut arvostaa itseäni oikein mitenkään."

Hän sanoi, ettei tuntenut kuuluvansa mihinkään joukkoon, koska tunsi olevani liian erilainen toisten silmissä. "Tuntui siltä ettei kukaan osannut arvostaa minua sellaisena kun olin. Sen tähden minä itsekään en osannut arvostaa itseäni."


"Olen yhtälailla tavallinen ihminen kuin kaikki muutkin"

Tarinalla on onnellinen loppu. Tällä kertaa Jeesus ei parantanut kuurona syntyneen korvia. Sen sijaan hänen opetustensa pohjalta on syntynyt sellaista elämännäkemystä, että häpeä lähtee pois. Kuulo voi tavallaan parantua näinkin.

"Vasta omassa rippikoulussani ja sen jälkeen aloin ymmärtää, ettei minussa ole mitään vikaa. Olen yhtälailla tavallinen ihminen kuin kaikki muutkin. Seurakunta on opettanut minulle, etten ole virheellinen vaan virheetön. Minut hyväksytään sellaisena kun minut on luotu. Olen kiitollinen siitä mitä minulla on. Kuulolaitteeni ovat osa minua ja minä olen osa kuulolaitteitani. Erilaisuutta täytyy näyttää, ei peitellä."

sunnuntai 21. toukokuuta 2017

En halua mitään mahtavaa

Varaudun maanantaihin ja siihen, että viikoittaisella automatkalla kuuntelen radiota. Tiedän, että joku sinne palkattu hölisijä ja tyhjän puhuja toivottaa minulle taas mahtavaa maanantaita monien huutomerkkien kera.

Kiitos ei!

En kaipaa mahtavaa maanantaita. Minulle riittää aivan tavallinen päivä. Joskus on mukava saada mahtavaksikin kutsuttava päivä, mutta muutama vuodessa riittää sitä lajia. En halua suurenmoisuuden ähkyä.

Jos aina välkkyy ja säihkyy, siitähän saa vielä epileptisen kohtauksen.

maanantai 15. toukokuuta 2017

Jospa tehdään pekkapoudat

Monien muiden tavoin minua tulin sykähdytetyksi Pekka Poudan säätiedotuksesta, jossa hän toukokuun kylmyyksistä kertoessaan ilmaisi huvittuneisuutensa ja sanoi lämpöasteista, että niille voi vain nauraa. Tällä reagoinnillaan hän purki yhteistä ahdistusta lyömällä sen leikiksi. Pekka Pouta ansaitsee valtakunnan terapeutin arvonimen. Hän oivalsi, että jos kärsimystä ei voi poistaa, siitä on nautittava.

Ehkä muuallakin voitaisiin yrittää samaa.

Ministeri sanoisi. "Mekään ei osata tehdä työttömyysluvuille yhtään mitään. Ei tässä muuta voi kuin nauraa."

Tai: "Yrityksemme rakentaa järjellistä sotea on pelkkää komediaa. Huvittukaa siitä."

Tai: "Kirkollinen avioliittokeskustelu on jonkinlainen teologinen vitsi. Ehkä taivaan enkeleitäkin naurattaa.”

Tai: "Suomen mäkihyppyjoukkue on joukko pellehyppijöitä. Eivätkös teekin hauskoja temppuja?"

Tai: "Yritys hoitaa pakolaiskysymystä on niin surkea kehitelmä, että pitelen vatsasta kun huvittaa niin."

Tai valmentaja Marjamäki: "Ette kai ne nyt luule, että me täällä ihan vakavissamme olemme."

Tai: "Trump ja Putin. Oletteko nähneet tämän hullumpaa jätkäparia?"

Vai loppuuko huumori vakavien asioiden äärellä? Onko Stanislaw Jerzy Lec sittenkin oikeassa? Hänhän kirjoittaa: "Kun joku sanoo: Ei ole mitään pyhää!', niin johan pillastuvat ateistitkin."

keskiviikko 10. toukokuuta 2017

Adjektiivitautia ja ylisanoja, osa 2

Edellisen blogitekstini ohella mielessäni on se kirkollinen vaikuttaja, jonka taannoiseen lyhyeen kirjoitukseen mahtuivat esimerkiksi seuraavat ilmaukset: hissutteleva ämmä, kesytön ja maskuliininen mies, uhma ja vimma, mielisteleminen, herkkähipiäinen, tekopyhyyden kuningas, yläluokan sylikoira, harmiton pyhäkoulujen lammaspaimen, hengellisen velttous ja pelkuruus.

Sitä rataa ja paljon muuta tällaista. Suurimpia karkeuksia en maininnut ollenkaan.

Metelin ja melskaamisen keskellä on vaara, että itse ajatus mahtuu pariin kolmeen riviin. Kovalla pauhinalla voi peittää sen, että ajatussisältöä ei oikeastaan ole.

tiistai 9. toukokuuta 2017

Adjektiivitautia ja ylisanoja, osa 1

Mielessäni on muuan edesmennyt kulttuurivaikuttaja. 

Kun kuuntelin radiosta hänen esitelmiään, keskityin laskemaan hänen lausumiensa adjektiivien lukumäärää. Hänen esitelmissään ihminen ei ollut milloinkaan pelkkä "ihminen", hän oli aina "suuri ihminen", "pieni ihminen" tai "tavallinen ihminen". Aurinko ei ollut "aurinko", vaan se oli "kirkas aurinko", taivas ei ollut "taivas" vaan se oli aina jonkin värinen taivas.

Samaa lajia olivat hänen substantiivinsa. Meri ei ollut "meri", vaan se oli aina "valtameri". Nainen ei ollut "nainen", vaan "kaunotar" tai "kuningatar". Mies ei ollut "mies", vaan "sankari" tai "miesten mies" tai "tosimies".

Verbien yhteydessä hän käytti niin ikään tehosteina ylisanoja. Kukaan ei ikinä vain "sanonut", vaan aina "kivahti", "väitti", "intti" tai "ihmetteli".

Kun hänen puhumaansa tekstiä ajatteli käsikirjoituksena ja pyyhki siitä mielessään pois kaikki adjektiivit ja mahtisanat, joutui toteamaan, että itse ajatuksia ei paljon ollut, ja jos jotain oli, siinä vähässä ei ollut mitään omaa ajattelua.

Lopulta soppa tarjoiltiin tehokkaan äänenkäytön kera. Moni vaikuttui, minä en.

lauantai 6. toukokuuta 2017

Uskonnollisia symboleja ei piiloteta noin vain

Jos kaikki uskonnolliset symbolit poistetaan näkymättömiin ateistien mielenrauhan varjelemiseksi, joudutaan luomaan laaja ohjelma:

Allakka joudutaan laittamaan uusiksi. Vappua lukuun ottamatta menevät melkein kaikki juhlapyhät. Vaikka juhlille keksitään moderneja sisältöjä, uskonto siellä aina tuppaa olemaan mukana, joko ilmeisenä alkusyynä tai ainakin vahvana mausteena.

Nimipäiväkalenteri menee uusiksi: Mariat, Matit, Jussit, Leenat, Johannat, Hannat, Mirjat, Saarat, Jaakot, Antit, Pekat ja kaikkien niiden johdannaiset ynnä lukemattomat muut.

Suomen museoista poistetaan kaikki keskiajalta peräisin olevat taulut, meiltähän ei tunneta tuolta ajalta yhtäkään ei-uskonnollista maalausta.

Kielestä puhdistetaan lukemattomat sananparret: A ja O, kaksiteräinen miekka, apostolinkyyti, kulmakivi... Näitä sanontoja on kokonaisen kirjan verran.

Myös kirjastossa tulee julma siivous. Ensimmäisenä heitetään menemään melkeinpä kaikki Waltarit.

Ei ole enää Suomen lippua. On neljä valkoista kankaanpalaa.

keskiviikko 3. toukokuuta 2017

Peppilotta Sikuriina Ja Niin Edelleen Pitkätossu

Kahdeksankymmentävuotiaalla anopillani on lupa  ajokorttinsa turvin ajaa kuinka suurta moottoripyörää tahansa, vaikka hän ei ole ikinä ollut moottoripyörän kyydissä. Tämä on esimerkki siitä, että lakien lisäksi tarvitaan maalaisjärkeä.

Kohtuuden tajua tarvitaan myös uuden nimilakiehdotuksen kanssa. Se sallii ulkomaalaiset nimet suomalaiselle lapselle, neljännen etunimen ja yhdistelmäsukunimen, jonka toinen osa on toiselta vanhemmalta ja toinen toiselta.

Vaikka jätetään ottamatta huomioon ei-suomalaisten kulttuurien erikoisuudet, ongelmia voi tulla esimerkiksi siitä, että muutamat suomalaiset, almanakassa olevat etunimet ovat huomattavat pitkiä. Lisäksi on olemassa perinteisiä kaksiosaisia sukunimiä, jotka eivät kuitenkaan ole yhdistelmänimiä. Tällaisia nimiä ovat esimerkiksi Idänpään-Heikkilä ja Koskela-Koivisto.

Näiden sääntöjen pohjalta olisi mahdollista antaa lapselle esimerkiksi nimi Kukka-Maaria Kastehelmi Vilhelmiina Margareeta Idänpään-Heikkilä-Koskela-Koivisto.

Uudessa lakiehdotuksessa ei ole varsinaista perustelua sille, miksi lapsi ei voisi saada tällaista nimestä. Jopa Peppilotta Sikuurina Rullakartiina Kissanminttu Efraimintytär Pitkätossu on hieman lyhyempi.

Hyvän lain ominaisuuksia on, että se sulkee yksiselitteisesti pois kaikki kohtuuttomuudet. Niinpä vaikuttaa siltä, että lakiehdotuksessa on vielä hiomista.

Toisaalta tuskin tässä laajaan idiotismiin päädytään. Ihmisillä on sittenkin järkeä, ja lisäksi lakiehdotuksessa sanotaan yleisesti, että nimestä ei saa olla lapselle haittaa. Tämä ajatus antaa viranomaisille harkintavallan. Lain perusteluissa ovat sanat: "On huomioitava, että myös jo vakiintuneesti käytössä oleva etunimi tai etunimistä muodostettu kokonaisuus voidaan arvioida lapsen edun vastaiseksi, jos se on omiaan aiheuttamaan lapselle haittaa."

keskiviikko 26. huhtikuuta 2017

Autuaasti unohdettu sisällissota

Olen kuullut, että jossain Ruovedellä olisi ollut sisällissodan veteraani, joka olisi halunnut ostaa itselleen kolme vierekkäistä hautapaikkaa varmistaakseen sen, ettei väärän puolen mies olisi häirinnyt hänen hautarauhaansa. En ole varma tämän tarinan totuusarvosta, mutta mahdollisessa paikkansapitämättömyydessäänkin se kertoo suomalaisesta historiasta. On nimittäin oireellista, että tuollaista tarinaa voi kertoa ilman valehtelijaksi leimautumista. Sota jätti katkerat jäljet.


Jakaantuneet leikit
Seuraavan sukupolven tilanne oli jo parempi, sillä sisällissotaa käyneiden lapset eivät enää uhanneet toistensa henkeä. Kahtiajako oli tosin selvä. Oli sopimatonta, että punikkien lapset leikkivät lahtarien lasten kanssa ja toisin päin.


Leikittiin yhdessä, urheiltiin erillään
Seuraavassa sukupolvessa jo leikittiin sopuisasti, mutta samalla oltiin hyvin tietoisia siitä, kumman puolella isovanhemmat olivat taistelleet. Elämää rajoittivat kummalliset säännöt, kuten se, että oli tiedettävä, kumpaa paikkakunnan kahdesta urheiluseurasta kuului edustaa sukutaustansa mukaisesti. 

Myös päivittäisen ruokakaupan valinnalla oli yhteiskunnallista merkitystä, koska entiset punaiset olivat ryhmittyneet kauppaketjuissa E-kirjaimen suojiin. Vastapuolen tunnuksena oli kirjainyhdistelmä SOK.


Rippikoululaiset eivät enää tiedä vanhoja rintamia

Neljännen sukupolven kanssa oli aivan toisin. Kun siihen kuuluvat nuoret olivat rippikouluiässä ja joskus vuonna 2010 olivat hautausmaakierroksella vuoden 1918 hautamuistomerkin äärellä, heistä vain harva tai tuskin kukaan tiesi, keiden puolella isoisovanhemmat olivat taistelleet. Minä pidin tästä havainnostani.

Nyt tuntuu siltä, että koko sotakin on unohtunut.


Unohdus on suuri saavutus

En välittäisi herätellä nuorten tietoisuutta, sillä sisällissodan autuasta unohtamista pidän suomalaisen yhteiskunnan suurimpana saavutuksena. Onkohan mikään muu maa kyennyt yhtä hyvin unohtamaan veritekoja yhtä nopeassa ajassa?

Tämän vuoksi kohu teloitusta kuvaavasta juhlarahasta ei ole turhaa somekiehuntaa. Hyllytetty, teloitukseen liittynyt juhlaraha tiivisti liian paljon autuaasti unohdettuja asioita yhteen kuvaan ja oli siksi eräänlaista hautarauhan rikkomista. Jos joku haluaa tutustua historiaan, lukekoon vaikka Väinö Linnan romaanin Täällä Pohjantähden alla. Sieltä saa käsityksen, kuinka suurenmoisen rauhan olemme onnistuneet rakentamaan. Linnan kertomus on niin moniulotteinen, ettei se lietso uusia vihanpitoja.

tiistai 25. huhtikuuta 2017

Kun Coca Cola tuli minuun

Coca Cola tuli Suomeen Helsingin olympialaisten vuonna 1952. Minuun se tuli paljon myöhemmin. Isän kanssa kaupoilla käydessäni vaihtoehtoja olivat olleet vain keltainen ja punainen limonadi, mutta kun joskus seitsemän iässä olin liikkeellä viisi vuotta vanhemman naapurinpojan kanssa, hän neuvoi minua ostamaan mustaa juomaa. Se ei varsinaisesti lumonnut minua, mutta oli riittävän hyvää, jotta ostin sitä monesti myöhemmin.

Sen jälkeen se on ollut turvallinen vaihtoehto, josta aina tietää, miltä se maistuu. Siitä saa lähes kaikkialta. Erääseen Andien kylässä sitä ei ollut, ja kun naapurikylästä sain sitä ostaa, se tarjoiltiin minulle umpijäässä olevana pullona, jota pitkään sulattelin vuoriston haaleassa auringossa.

Kotimatkalla naapurinpoika kertoi paljastavansa suuren salaisuuden. Hän vei minut maitolaiturin sisään. – Niitähän oli oikeasti olemassa. Ne olivat kuorma-auton lavan korkuisia rakennelmia, joille maataloissa lypsetty maito nostettiin ja joista maitoauton kuljettajan oli helppo nostaa maitotongat kyytiin.

Maitolaiturin sisällä poika veti taskustaan tupakat esiin ja laittoi palamaan. Hän varoitti ankarasti, etten kertoisi kenellekään hänen salaisuuttaan.

En kertonut. Hieman myöhemmin sain tietää, että hän oli kuitenkin jäänyt polttamisesta vanhemmilleen kiinni.

sunnuntai 23. huhtikuuta 2017

Pelko haittaa enemmän kuin itse terrorismi

Viime torstaina terrorismi vaikutti minuun luomalla elämääni alueen, jonne ei voi mennä. Se vaikutti kuin pommi, joka saastuttaa tietyn paikan.

Tarkkaan ottaen varsinainen tekijä ei ollut terrorismi, vaan sen pelko.

Prahassa käydessäni ole aina käynyt Linnavuorella, joka on ylväästi kaiken yläpuolella ja josta näkyy koko kaupunki.

Tälläkin kertaa kiipesin Linnavuorelle, mutta sen laajalle ja kiinnostavimmalle alueelle en mennyt. Vapaata pääsyä ei enää ollut. Turistit pakotettiin pitkiin jonoihin, jotka johtivat kapealle portille. Siellä tehtiin turvatarkastus.

Kiitos ei. On tässä maailmassa parempaakin tekemistä kuin seistä turvatarkastusjonossa.

torstai 20. huhtikuuta 2017

Aika loppuu kesken

Vuosi vuodelta ymmärrän entistä paremmin, että elämäni loppuu kesken. En onnistu lukemaan edes pientä osaa välttämättä luettavista kirjoista. Tuntuu siltä kuin etenisin tähtisumuissa hevosvaljakon nopeudella.

Jopa klassikoissa on merkittäviä aukkoja. Shakespearelta olen lukenut vain Hamletin ja nähnyt teatterissa Othellon. Marcel Proustin moniosaiseen romaaniin Kadonnutta aikaa etsimässä en ole edes koskenut. Faulkner on vieras. Vaikka olen tehnyt Saarikoskesta väitöskirjan, lyriikan tuntemisessa olen todella heikko.


Tätä ahdistustani mietin, kun näin Prahan pääkirjaston aulassa kirjoista rakennetun taideteoksen. Se ylsi lattian alta korkealle kattoon saakka.


tiistai 18. huhtikuuta 2017

Saadaan vanhemmat pois tuosta istumasta

Hyvään lääkäriin pätee se, että hän ei välttämättä suostu siihen, mitä potilas katsoo tarvitsevansa. Periaate pätee moneen muuhunkin ammattiin.

Hyväksi ammattilaiseksi lasken sen takavuosina tutuksi tulleen terveyskeskuslääkärin, jonka ansiot olivat kieltämättä jossain muualla kuin nuhakuumeisten ihmisten lohduttelemisessa. Varsinaisen taudin parantamisen hän osasi.

Tulin hänen luokseen kaksivuotiaan kanssa. Hän nojaili partaansa ja kyynärvarteensa eikä katsonutkaan ovelle päin. Hän kuitenkin vastasi hyvään huomeneen, kun ensin sen sanoin. Sitten hän käski: "Istu tuohon!"

Selitin kaksivuotiaan vaivat, ja hän kuunteli. Hän sanoi, ettei paitaa tarvinnut riisua, koska hän kuuli hyvin paidankin läpi. Samalla hän mutisi jotain sellaista, että joka kolmas lapsen nuha kesti yli kaksi viikkoa.

Stetoskooppitutkimuksensa jälkeen hän sanoi, että oikealla puolella oli ilmeisesti keuhkokuume. Sain kuulla keuhkokuumeiden eri lajeista, ja jostain tyypistä hän sanoi, että se selviää vain verikokeilla, mutta tulosten saaminen kestää kymmenen päivää, ja siinä ajassa lapsi on jo muutenkin terve. Koska lapsessa ei ollut kuumetta, tauti oli välttämättä virusperäinen, eikä siihen ollut lääkkeitä.

"Kyllä tähän monet lääkärit jotain lääkettä määräävät, mutta ne ovat aivan turhia lääkityksiä sellaiset, koska viruksiin ei auta mikään. Lääkkeellä tietysti on jotain psykologista merkitystä, mutta koska kyseessä on lapsi, sitäkään ei voi tässä sanoa. Että näitä lääkkeitä annetaan niille huolestuneille vanhemmille. Että saadaan ne tuosta tuolista pois istumasta."

Hän neuvoi tulemaan uudestaan, jos jotain yllättävää ilmenisi. Mentiin pois, ja lapsi parani itsestään.

lauantai 15. huhtikuuta 2017

Nasaretilaisen niukka faktalaatikko

Villeimpien teorioiden mukaan Jeesus olisi ollut tähtientakainen avaruusolento. Arkisempien tarinoiden mukaan hän olisi saanut oppinsa Tiibetissä tai Egyptissä. Jossain ollaan tietävinään, että hän olisi matkustellut Välimeren maissa ja tavannut jopa Rooman keisarin. Mormonit opettavat hänen saarnanneen Amerikassa.

Olen lukenut siitäkin, että Jeesus olisi vallannut aseellisesti Jerusalemin temppelin ja yrittänyt luoda vapaan juutalaisen valtion. Dan Brownin Da Vinci -koodin pohjalta äkkivalaistuneet julistivat Jeesuksen ja Maria Magdaleenan avioliittoa. Joku niin sanottu tutkija on ollut tietävinään, että Jeesus erosi Mariasta ja avioitui Raamatussa mainitun Lydian kanssa.

Kaikesta tutkimusnäytöstä huolimatta on niitäkin, jotka epäilevät Jeesus Nasaretilaisen historiallisuutta. Heidän spekulaationsa muistuttavat tapaa, jolla kielletään saksalaisten toteuttama juutalaisten joukkotuho; ja onhan olemassa solipsismiksi kutsuttu filosofinen suuntaus, joka epäilee, että ulkomaailma on pelkkää ihmisen kuvitelmaa. – Ehkä juuri nyt luet sanomalehteä, joka ei ole oikeasti olemassa, vaan on vain oman tajuntasi kuvitelma.

Historiallinen totuus voi olla ikävä. Mitään ihmisen kirjoittamia tekstejä ei ole tutkittu tieteellisesti niin paljon kuin Uutta testamenttia ja varsinkin evankeliumeja.

Uusien, mullistavien löytöjen keksiminen vaatisi sitä, että jostain Lähi-idän hiekasta kaivautuisi esiin ennen tuntematon, riittävän varhainen kirjoitus. Niitä ei ole näkynyt, vaikka aika ajoin nostetaan sensaatiomaisesti esiin jokin epävirallinen evankeliumi, jonka uutisarvo tosin katoaa muutamassa viikossa. Niiden ongelmana on, että ne kaikki on kirjoitettu liian monta vuotta Jeesuksen kuoleman ja perinteisten evankeliumien jälkeen.

Tieteellisen tutkimuksen perusteella käsitys historiallisesta Jeesuksesta on varsin vakiintunut.

Hän syntyi muutama vuosi ennen ajanlaskun alkua jossain päin Galileaa, ja hänen uskonnollinen taustansa oli juutalaisuudessa. Hänen julkinen toimintansa kesti noin kolme vuotta, ja sen aikana hän kokosi ympärilleen joukon oppilaita, joita ei kuitenkaan voi tarkasti nimetä.

Hänellä oli parantajan maine, ja hän teki opetuksellaan vaikutuksen ihmisiin. Hänen ajatuksensa ovat suunnilleen sellaisia kuin kolmessa ensimmäisessä evankeliumissa on kerrottu. Hänet surmattiin ristiin naulitsemalla luultavimmin vuonna 30 jKr. Hänen oppilaansa olivat vakuuttuneita siitä, että hän ilmestyi elävänä seuraajilleen kuolemansa jälkeen.

Kirkko ei voi tietenkään jäädä uskossaan näin kapealle pohjalle, eivätkä niukat faktat ikinä tyydytä salaliittoteorioista viehättyneitä spekuloijia.

Julkaistu Aamulehdessä 15.4.2017

perjantai 7. huhtikuuta 2017

Poistettu Trump-tviitti

Tviittasin aamulla näin: ”Sanon tässä sen, minkä moni muukin kyllä tietää, eli sen, että vielä jossain Trump aloittaa sodan. Saas vain nähdä missä.”

Vasta tviittaamisen jälkeen avasin aamun uutiset. Niissä kerrottiin, että Trump oli pommittanut risteilyohjuksilla Syyriaa.

Oli pakko vetää tviitti pois. Sitä ei kehdannut enää pitää esillä, koska se vaikutti liian suurelta itsestäänselvyydeltä.

keskiviikko 5. huhtikuuta 2017

Suuressa kaupungissa suvaitsevaisuus voi olla helppoa

On syntynyt vaikutelma siitä, että isojen kaupunkien ihmiset olisivat suvaitsevaisempia kuin pienten kaupunkien ja syrjäseutujen ihmiset. Ainakin isoissa kaupungeissa tunnutaan uskovan tähän.

Olen alkanut epäillä, että tämä kaikki on näköharhaa, sillä mitä vähemmän on ihmisiä, sitä välttämättömämpää on tulla toimeen kaikenlaisten kanssa. Kun ennen elettiin sukulaisuussuhteiden määräämissä kyläyhteisöissä, läheisiään ei voinut valita. Heidän kanssaan oli vain tultava toimeen, paremmin tai huonommin. Jonkinlainen, alkeellinen suvaitsevaisuus ei ollut ihmisen itsensä valitsema asenne vaan välttämättömyys edes jonkinlaisen elämän mahdollistamiseksi.

Suuressa kaupungissa voi etsiytyä kaltaistensa luo ja kerätä ympärilleen samanmielisten joukon.

Siinä sitten kivasti tuntee hyväksyntää, kun paheksujat viettävät aikaa toisissa illanistujaisissa ja asuvat muita kaupunginosia.

sunnuntai 2. huhtikuuta 2017

Jumala ei ole kiekkotuloksia sotkeva despootti

Tampereen seurakunnat julkaisi paikallispelin edellä sekä Facebookissa että Twitterissä Ilveksen ja Tapparan logoilla varustetun päivityksen, jossa lainattiin Isä meidän -rukouksen sanoja: "Tapahtukoon sinun tahtosi niin jään päällä kuin taivaassa."

Päivitykselle on tullut kovasti tykkäyksiä, mutta minut on vallannut myötähäpeä. Hyvää tuossa on vain se, että seurakunta ei asetu kummankaan joukkueen puolelle.

Uskonnon sekoittaminen urheiluun ei ole yhtään viisaampaa kuin sen sekoittaminen politiikkaan. Voidaan tietysti lässyttää, että tuo jääkiekkoon liittyvä päivitys tai tviitti ei viittaa lopputulokseen, vaan rehtiin kilpailuun, loukkaantumisten välttämiseen ja hyvään tuomaritoimintaan; mutta kun rehellisyyden nimessä ei viittaa niihin vaan lopputulokseen. Jokainen ymmärryksellä varustettu lukija käsittää tämän.

Päivitys tekee Jumalasta despootin, joka ei salli ihmisille edes jääkiekko-ottelun verran vapautta, vaan sotkeutuu siihenkin mukaan.

Tässä kohdin sopii soveltaa perinteistä kuvaa isästä. Lastenhuoneen peleissä voittajaa ei pidä ratkaista ratkaista isän tahdon mukaan, sillä viisas isä antaa lastensa leikkiä ja pelata vapaasi. Ainoastaan äärimmäisessä hädässä hän puuttuu peliin. Hätätilanne on vain silloin, kun pelin kiihkeys yltyy isomman sisaruksen väkivallaksi tai vanhempi huijaa nuorempaa. Muuten isä sallii, että pelissä käy niin kuin käy. Ei hän riistä lapsiltaan kamppailemisen iloa määräämällä tulokset omassa päässään.

Soisin kovasti, että kristityt ihmiset antaisivat rukokselle elämässään sen aseman, mikä sille kuuluu, eivätkä käyttäisi sitä vippaskonstina, jolla pelastutaan vetelästi tehtyjen töiden huonoista seurauksista.


torstai 30. maaliskuuta 2017

Lapset ja uskonnollinen puhe

Pikkuisen huvittaa nimenomaan uskontoasioissa tarve aina muistuttaa - lapsillekin - että ihmiset uskovat eri tavoin. Totta kai uskovat. Tämä pätee elämässä aivan mihin tahansa.

"Äiti, millaiset saappaat minä ottaisin."
"Ota vaikka nuo siniset, mutta muista että jotkut ihmiset käyttävät toisen värisiä saappaita."
"Äiti, saanko katsoa Pikku Kakkosta."
"Saat, mutta muista että ihmiset katsovat muitakin ohjelmia."

Pienelle lapselle on turha selittää sitäkin, että Raamattua ”ei ole tarkoitettu sanasta sanaan” otettavaksi. Sen ymmärtäminen vaatii abstraktin ajattelun vaihetta, ja siihen ihminen tulee vasta noin kahdentoista vuoden iässä.

maanantai 27. maaliskuuta 2017

Kirjallisuudellisuus ja muita töyhtöpäisiä sanoja

Olen saanut Saarikoski-väitöskirjani pakettiin, joten voin katsella taakse ja miettiä kahden vuoden matkastani myös sen oheistapahtumia.

Tohtoritutkintoon liittyy jonkin verran oman oppiaineen ulkopuolisia opintoja. Oli luonnollista, että liitin uskonnonfilosofiaan kirjallisuustiedettä.

Opinnoista olisi selvinnyt kirjatenteillä, mutta vaihtelun vuoksi päätin istua luennoilla. Niinpä kuuntelin Helsingin yliopistossa neljä luentosarjaa. Niistä kaksi piti yleisen kirjallisuustieteen professori Hannu K. Riikonen. Varsinkin hänen antiikin kirjallisuutta koskeneet luentonsa paikkasivat oleellisesti tietämykseni aukkoja ja tukivat omaa tutkimustani. Vaikutuksen teki myös Riikosen laaja yleissivistys, jota hän maustoi kuivalla, englantilaistyyppisellä huumorilla.

Sen sijaan muut kirjallisuustieteen luennot eivät vakuuttaneet. Niissä oli liian paljon näkökulmia, jotka eivät minun käsittääkseni lainkaan auta ymmärtämään kirjoja. Oli paljon töyhtöpäisiä sanoja, joiden olemassaololle en keksinyt muuta syytä kuin kirjallisuustieteilijöiden itsetunnon kohotus.

Hölmöimmäksi tunsin oloni silloin, kun kuuntelin neljännestunnin keskustelua, jossa pohdittiin, onko oikein sanoa "kirjallisuudellisuus" vai "kirjallisuuteus". Hävetti olla paikalla.

sunnuntai 26. maaliskuuta 2017

Viisi kalapuikkoa kaikille

Kohtuuttoman paljon elämästäni on kulunut niin sanottuun vääntöön ihmisen kanssa, jonka suosikkisanoja ja suoranaisia hokemia oli ”yhdenvertaisuus”.

Yhdenvertaisuus sopii minullekin erinomaisesti. Minä vain annan sille sen tulkinnan, jonka mukaan se ei voi tarkoittaa sitä, että kaikille ihmiselle annetaan aina ja joka tilanteessa samat viisi kalapuikkoa. Oikeudenmukaisuus olisi helposti löydettävissä, jos sen toteuttamiseen riittäisi jakolaskun osaaminen. Todellisuudessa se on paljon mutkikkaampi kysymys, jonka ratkaisemiseen tarvitaan kaikki mahdollinen viisaus. Joskus vaaditaan toimintaa, jossa jäykkä inhimillinen ajattelu ei lainkaan toimi.

Kreikkalainen ortodoksimunkki Paisios kirjoittaa: "Olettakaamme, että kahdella veljeksellä on viiden hehtaarin pelto. Inhimillisen oikeuden mukaan kummankin pitäisi saada kaksi ja puoli hehtaaria. Jumalallinen oikeus on sitä, että kumpikin saa niin paljon kuin tarvitsee."

perjantai 24. maaliskuuta 2017

Eläimet pehmentävät ihmistä

Suuresti epäilen, että jokin aikakausi voisi olla ratkaisevasti parempi kuin jokin toinen aikakausi. Uskon, että ihmisten pahuus ja hyvyys ovat sukupolvien ja suurten ihmisryhmien kohdalla melko vakioisia. Jos ollaan johonkin suuntaan hyviä, toiseen suuntaan ollaan sitten vastaavasti pahoja.

Ennen oli näin ja nyt on näin -ajattelu ei yleensä toimi moraalin tarkastelussa.

Poikkeuksensa on tässäkin. Tämä ajatus minulle tuli mieleen lukiessani kirjaa, joka on koottu kreikkalaisen ortodoksimunkin Paisioksen opetuksista.

Paisios kirjoittaa siitä, kuinka eläinten korvautuminen koneilla on vaikuttanut kylmentävästi ihmismieleen. Hän sanoo, että eläinten kanssa työskentelevät ihmiset olivat helläsydämellisempiä kuin koneiden käyttäjät: "Jos lastasit juhdan selkään enemmän tavaraa ja se raukka vaipui polvilleen, säälit sitä. Jos se oli nälkäinen ja katsoi sinua syyttävästi, sydämeesi koski. Muistan, että kun lehmämme sairastui, me kaikki kärsimme yhdessä sen kanssa, koska pidimme sitä perheenjäsenenä. Mutta nykyisin ihmisillä on teräsvekottimensa ja heidän sydämistäänkin on tullut teräksenkovia. Jokin teräsosa on katkennut: hitsausta! Auto on mennyt rikki: korjaamoon!"

maanantai 20. maaliskuuta 2017

Onneksi ovat rippikoululaiset

Monesti epäilen, että tarvitsen rippikoululaisia enemmän kuin he minua.

He tuovat suhteellisuudentajua. Heidän seurassaan ei ole mitään apua akateemisista oppiarvoista eikä menneistä saavutuksista. Heitä kiinnostaa vain se, millainen ihminen olen heille, nyt.

He vaativat tervettä yksinkertaisuutta. Vain sellaisilla viisauksilla on lopulta arvoa, jotka voi sanoa rippikoululaisten ymmärtämällä kielellä.

keskiviikko 15. maaliskuuta 2017

Ennakkoluulot ja odotushorisontti

Kolmiloikkaaja Pertti Pousi hyppäsi edelleen voimassa olevan suomenennätyksen lähes viisikymmentä vuotta sitten.

Pentti Saarikosken kokoelmassa Katselen Stalinin pään yli ulos mainitaan kolmiloikka, Pertti Pousi ja mahdollisesti tulossa oleva maailmanennätys. Saarikosken teksteissä on huomioita myös jalkapallosta, jääkiekosta, hiihdosta ja jääpallosta. Saarikoski suunnitteli jopa kirjaa Lasse Virenistä, mutta kustantaja ei ollut innostunut ideasta.

Saarikosken urheilukiinnostus on hänen persoonassaan niitä piirteitä, jotka eivät lainkaan vastaa hänestä luotua mielikuvaa. Hänellä on ollut valtakunnanjuopon maine. Siihen on helppo yhdistää ajatus kommunismista ja kreikkalaisesta runoudesta. Huomattavasti vaikeammin siihen sopii jääpallon pelaamista koskeva rivi, joka on päässyt julkaistuun runoon saakka.

Kirjallisuustieteessä tätä ilmiötä kutsutaan käsitteellä "odotushorisontti": Kirjailijan ajatuksista luodaan käsityksiä jonkin muun kuin hänen kirjallisen tuotantonsa perusteella. Teosta luetaan toisin kuin tekijä on tarkoittanut.

Filosofiassa on puhuttu esiymmärryksestä. Voidaan puhua myös hermeneuttisesta kehästä eli siitä, että kokonaisuus vaikuttaa aina yksityiskohtiin ja yksityiskohdat kokonaisuuteen. Kansankielessä sanotaan, että "ennakkoluulot" tai hieman kauniimmin "ennakkokäsitykset" vaikuttavat siihen, mitä ihmisestä ajatellaan. Niiden taakse näkeminen vaatii erityistä ponnistelua.

sunnuntai 12. maaliskuuta 2017

Aiheesta joka jo väsyttää

Olen hieman väsynyt tähän aiheeseen, mutta kirjoitetaan nyt.

Päämäärästä ajattelen yksinkertaisesti. Pitää päästä siihen, että homoseksuaaleilla on oikeus kirkolliseen vihkimiseen. 

Lähivuosikymmeninä kirkossa tuskin päästään asiasta yksimielisyyteen. Siksi on tyydyttävä erimieliseen sopusointuun eli siihen, että kirkossa elää kaksi erilaista avioliittonäkemystä rinnakkain. Tämä ei voi olla mahdotonta, sillä en jaksa uskoa, että ristillä, anteeksiannolla tai Kristuksen ylösnousemuksella olisi mitään tekemistä erilaisten avioliittokäsitysten kanssa. Jokainen vastatkoon ratkaisuistaan Jumalan edessä.

Oma kysymyksensä se, mitä tietä päämäärään päästään. Asia on sikäli vaikea, että Helsinki ja Kajaanin takaiset erämaat omaksuvat uusia ajatuksia eri tahtiin. Monet sukupuolineutraalin avioliiton (ainakin vähän vanhemmanpuoleiset) kannattajat ovat unohtaneet, että hyvin todennäköisesti he ovat itsekin sitä joskus vastustaneet. Vuonna 2000 jopa 64 % suomalaisista oli kannattamatta jopa rekisteröityjä parisuhteita avioliitosta puhumattakaan. Vastaavasti keväällä 2010 suomalaisista vain 34 % kannatti homoseksuaalinen kirkollista vihkimistä.

Vaikka itse olen konservatiivisimpien ihmisten kanssa eri mieltä, mielestäni myös hitaita omaksujia on ymmärrettävä ja heille on annettava aikaa. Nopeat omaksujat muuttavat majansa suitsait sukkelaan, mutta isot väestönsiirrot ovat aina hitaita. On hyväksyttävä sekin, että kaikki eivät ikinä lähde sieltä, minne he ovat asettuneet.

Omasta puolestani en oikein pidä siitä, että meikäläiset ottavat oikeuden omiin käsiinsä. Olen moittinut naispappeuden vastustajia siitä, että he eivät pysy yhteisissä päätöksissä. Minun mielestäni myös meikäläisten on kunnioitettava yhteisiä päätöksiä, vaikka ne nyt eivät meitä miellytä.

Sanalla sanoen kannatan sitä, että muutetaan kirkkolakia pikimmiten ja uudistetaan käytäntö sitä kautta. Tiedän, että kannassani on monia heikkouksia. Voisin eritellä niitä pitkään, mutta laitan tällä kertaa pisteen tähän. Mahdolliset kommentoijani varmaan keksivät niitä minunkin puolestani.

tiistai 7. maaliskuuta 2017

Hiihtourheilu on 1900-lukua

Lahden MM-hiihtojen on julistettu menneen hyvin. Norjalaisille ei pärjätty, mutta muuten mitaleja tuli. Järjestelyt sujuivat kuulemma hyvin.

Kovin vähälle huomiolle on jäänyt se jossain sivulauseessa mainittu asia, että lipunmyynnissä ei ylletty tavoitteeseen.

Minut puolestani hieman yllätti se, että ollessani kisojen aikaan rippileirillä yli kolmenkymmenen nuoren kanssa kukaan ei kysellyt Lahden tuloksia. Kukaan ei sanallakaan viitannut siihen, että olisi kiinnostunut Niskasen tai Pärmäkosken saavutuksista.

Minun lapsuudessani Eero Mäntyranta oli pikkupoikien idoli. Hiihtäjien tilalle ovat tulleet muut idolit.

Lumiraja etenee vuosi vuodelta pohjoista kohti, sitä myötä hiihtourheilu katoaa nuorten mielestä. Siitä tulee eksoottinen laji, jota voidaan katsoa olympialaisten aikaan niin kuin voidaan hajamielisesti seurata miekkailua, kävelyä tai melontaa, mutta ainakaan suurkisojen väliaikana hiihto ei kiinnosta.

Tilalle ovat tulleet uudet sankarit. Nuoret puhuvat eniten jääkiekosta. Sen perässä tulevat jalkapallo ja formulat, ja muille lajeille riittää vain säälimainintoja.

sunnuntai 5. maaliskuuta 2017

Abiturienttien julkinen nöyryytys kuuluisi 1900-luvulle

Vanhan kouluni entisten oppilaiden täysin julkisilta nettisivuilta on edelleen luettavissa, kuka reputti ja millaisin arvosanoin 1970-luvun ylioppilaskirjoituksissa. Tuskin tuossa julkaisemisessa on mitään laitonta. Tuloksethan jaettiin aikanaan koulun vuosikertomuksessa, ja jos niitä ei olisi nykyään netissä, niitä löytyisi kuitenkin monista piironginlaatikoista.

Niinpä kuka tahansa voi edelleen urkkia, että koulumme huonoin ja myös nimeltä mainittu abiturientti tuli hylätyksi sekä ruotsissa että englannissa. Äidinkielestä hän sai b:n ja reaalikokeesta a:n. Rikokset vanhenevat, muttei muisto siitä, kuka ei selvinnyt keväällä ylioppilaaksi. Nykyään ollaan häveliäämpiä. Saman lukion tuore vuosijulkaisu ei paljasta edes uusien ylioppilaiden nimiä.

Sanomalehdet kuitenkin kertovat ylioppilaiden nimet, ja mitä pienempi on koulu, sitä tarkemmin paikkakunnalla tiedetään kaikki kirjoituksiin osallistuneet. Tietosuojavaltuutettu ei voi estää ihmisiä päättelemästä, miksi toisessa naapuritalossa ei liputeta kesäkuun ensimmäisenä lauantaina ja miksi toisessa liputetaan. Myös kaukaiset sukulaiset tietävät, jos nuorella ei mennyt kaikki aivan hyvin. Pahimpia asioita lienee, ettei nuori pääse lakkiaisiltana juhlimaan kavereidensa kanssa.

Olen varma, että kahdeksantoistavuotias on aivan liian hento kestämään julkista nöyryytystä. Miltähän vanhemmista ihmisistä tuntuisi, jos valtakunnan lehdissä kerrottaisiin, kuka sai yyteiden jälkeen potkut ja kuka ei?

Tilannetta pahentaa vielä se, että monetkaan reputtaneet eivät ole ratkaisevasti heikompia opiskelijoita kuin muut, vaan ovat jostain syystä suistuneet hetkeksi raiteiltaan. Siihen riittää oma sairastuminen, vanhemman kuolema tai onneton, nuori rakkaus. Syynä voi olla myös jännityksen takia huonosti nukuttu yö, jonka jälkeen aivot lonksuivat tyhjää.

Ainakin minulle on jäänyt täysin hämäräksi, mitä reputtamisella voitetaan. Sen sijaan olen nähnyt, mitä julkinen nolaaminen tekee nuorelle ihmiselle. Yhtä hyvin ylioppilaslakki voitaisiin myöntää jokaiselle lukion kurssit suorittaneelle. Ylioppilaskirjoituksiin osallistumalla voisi sitten saavuttaa bonuspisteitä vaikkapa korkeakouluun pääsemiseksi.

Ylioppilaskokeessa reputtaminen ei tarkoita sitä, että epäonnistuisi koko elämässään tai edes opinnoissaan. Siitä on todisteena tuore nobelisti Bengt Holmström, joka aikanaan kompastui äidinkielen kokeeseen. Ilmeisesti ylioppilaskevät jollain tavoin traumatisoi häntä, koska Holmström otti sen esille Nobel-palkinnon yhteydessä. Ehkä se on saanut hänet joskus puhujanlavalle kiivetessään sanomaan itselleen: ”Minä olen se kaveri, joka reputti yo-kokeissa.”

Julkaistu Aamulehden Sunnuntaivieras-kolumnissa 5.3.2017

torstai 23. helmikuuta 2017

Kuntavaaliehdokkaaksi

On hyvin monta vuotta siitä, kun minua on viimeksi pyydetty kuntavaaliehdokkaaksi. Kysyjiä oli muistaakseni kahdesta tai kolmesta puolueesta. Enää ei ole pitkään aikaan kyselty. On syntynyt käsitys, että tässä asiassa minua on turha houkutella tai taivutella, tai sitten kiinnostus minua kohtaan on muuten vain lopahtanut.

Vastaukseni on ollut selvä: "Mielestäni seurakuntapapin on elettävä puoluepoliittisessa selibaatissa. Pitää syntyä vaikutelma, että hän suhtautuu seurakuntalaisiin edes suunnilleen tasapuolisesti. Politiikkaan ryhtyessään hän pääsee parhaimmillaankin siihen, että hänen osallistumisestaan ei ole kovin paljon haittaa. Elän puoluepoliittisessa selibaatissa. Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, että minulla ei olisi näistä asioista omia mielipiteitäni."

Lisäksi olen ihmetellyt, mistä seurakuntaansa vakavasti suhtautuva pappi loihtii politiikkaan tarvittavan ajan. Ovatko häneltä kaikki murheelliset lohduttamatta, nuoret opastamatta, yksinäiset tervehtimättä?

Jos pappi on jossain muussa kuin seurakuntatyössä, en ole kannassani näin jyrkkä. Tietyllä tavalla jopa ymmärrän hänen poliittista aktiivisuuttaan, vaikka sittenkään en olisi siihen omalta osaltani valmis.

Kerran minua kysyttiin ehdokkaaksi kirkonsisäisiin vaaleihin. Tarjottiin hiippakuntavaaltuuston ehdokkuutta. Kieltäydyin kohteliaasti, mutta sisimmässäni ajattelin paljon nihkeämmin: "En todellakaan ryhdy ehdokkaaksi hallintoelimeen, joka on kirkon kaikista organisaatiolaatikoista kaikkein turhin ja joka pitäisi pikimmiten lakkauttaa. Minulla on jopa vaikeuksia äänestää hiippakuntavaaleissa, koska yhdenkään täyspäisen ihmisen ei luulisi ryhtyvän ehdokkaaksi. Elämä on lyhyt, ja siinä voi tehdä viisaitakin asioita."

maanantai 20. helmikuuta 2017

Viisaus on päämäärä

Kirjoittelin väitöskirjani esipuhetta. Sain tiivistettyä muutamaan rivin sen, mikä tässä ajassamme minua kenties eniten kiusaa:

Olen kirjoittanut väitöskirjaani poikkeuksellisena aikana. Ennennäkemättömällä vimmalla on hyökätty yliopistoja vastaan ja vähätelty kulttuuria, jossa viisaus nähdään perimmäiseksi päämääräksi ja jossa ymmärrystä arvostetaan sen itsensä eikä sen tuottaman talouskasvun takia.

perjantai 17. helmikuuta 2017

Yhdessä tilastossa monta osatotuutta

Minulla on mielipiteeni Natosta, mutten välitä kertoa siitä. Sen sijaan käytän oheista tutkimustulosta esimerkkinä siitä, kuinka monella tavoin samaa asiaa voi otsikoida ja luoda tällä otsikoinnilla aivan omien ajatusten mukaisia mielikuvia.

Kaikki seuraavat otsikot kertovat vähintään osatotuuden:
Naton kannatus on laskenut (vuodesta 2014).
Naton kannatus on noussut (vuodesta 2013).
Natosta epävarmojen määrä on noussut.
Natosta epävarmojen määrä on kääntynyt kasvuun.
Naton kannatus on kääntynyt laskuun.
Natoon kielteisesti suhtautuvien määrä on vähentynyt.
Yli puolet vastustaa edelleen Natoon liittymistä
Noin puolet vastustaa Natoon liittymistä.
Noin puolet kannattaa Natoon liittymistä tai on asiasta epävarma.
Noin viidennes kannattaa Natoon liittymistä.
Yli viidennes kannattaa Natoon liittymistä.
Naton vastustajien määrä on laskemassa alle puoleen.
Natosta epävarmojen määrä on nousemassa kolmannekseen.
Naton kannattajien määrä on laskemassa alle viidennekseen.

Näistä voi sitten kirjoittaja valita totuutensa aivan sen mukaan, mikä sattuu miellyttämään.

keskiviikko 15. helmikuuta 2017

Onnettomuuden mukana tulevat oudot huhut

Onnettomuuden jälkeen tulevat huhut. On käsittämätöntä, miten ne oikein syntyvät ja mistä tulevat juttuja koristavat yksityiskohdat.

On se tapaus, kun noin kuudenkymmenen ikäinen tuttuni sai sydänkohtauksen, josta hän ei koskaan toipunut. Jonkin kertomuksen mukaan hän olisi liukastunut bussin jarrutusjälkiin. Todellisuudessa ne jäljet olivat vain siinä tarinassa.

Tai sitten muistelen sitä nuorta miestä, joka loukkasi jalkansa pahassa liikenneonnettomuudessa. Kuka tahansa voi nähdä hänestä, että jalka ei koskaan parantunut. Kuitenkaan hän ei ikinä ollut halvaantuneena, vaikka sellaista kerrottiin. Amputoiduksi väitetty jalka on yhä hänessä kiinni, vaikka juuri amputaatio oli ensimmäinen uutinen, joka minun korviini saatettiin.

sunnuntai 12. helmikuuta 2017

Jälkikäteen varoittaminen

Meidän kylän perillä neljä nuorta ajoi lauantaina aamuyöstä rajusti ulos. Autonromusta päätellen oli merkillistä, että kukaan ei ainakaan kuollut. Uudet autot ovat ihmeellisiä. Varjelus on ihmeellinen.

Täysin itsekkäistäkin syistä olen varovaisen huojentunut. Ei ole sellaista tietoa, että pitäisi lähteä Vanhalle kirkolle lapiota heiluttamaan. En nimittäin totu nuorten kuolemiin. Niiden hoitaminen on onnettominta, mitä olen saanut tehdäkseni.

Tai mista näistä kaikista tietää. Onnettomuuksien seuraukset voivat valjeta vasta kuukausien kuluttua. "Ei vakavaa loukkaantumista" voi tarkoittaa sitä, että ongelmat ovat kuitenkin isoja ja toipuminen vie kauan.

Ja sitten on se sekakuoro, joka kokoontuu töllistemään autonromua.

Ei tarvitse lukea Facebookia sen tajuamiseksi, millainen on onnettomuuden äärellä monien ihmisten reaktio. On joukko ihmisiä, jotka ovat ensimmäiseksi sanomassa, että siitähän oppivat tai toivottavasti oppivat. Kuitenkin onnettomuudesta selviytyneet aivan varmasti oppivat. Heidän kokemuksensa on järkyttävä, ja se voi kääntää heidän elämänsä suunnan.

Sivullisten kuoro huutaa myös sitä, että olisi pitänyt tehdä jotain ja jotain toista ei olisi pitänyt. Liukastuneelle tai melkein liukastuneelle on niin moni sanomassa: ”Ole nyt varovainen!"

Jälkikäteen varominen tai neuvominen ei auta. Siitä ei saa yhtäkään pistettä siihen kisaan, jossa arvioidaan ihmisten ymmärrystä.

keskiviikko 8. helmikuuta 2017

Melkein jäi Saarikoski tekemättä

Luonnostelin esipuhetta:

En tiedä, milloin osuin ensimmäisen kerran Pentti Saarikoskeen. Tavallaan hän on aina ollut, niin kuin monet muut lapsuuteni tärkeät hahmot, kuten Hannu Salama, Che Guevara, Martti Simojoki ja Urho Kekkonen. Heitä ei voinut valita maailmaansa. Heidät annettiin.

Ensimmäinen muisto Saarikosken tekstistä on kenties lukion ensimmäiseltä luokalta. Silloin äidinkielen opettaja esitteli modernia suomalaista runoutta. Saarikosken näyte kuului: "Ajettiin hillitöntä vauhtia pimeää tietä pitkin, / keltavästäräkki käveli mustan oksan päästä päähän." Sanoin opettajalle, että tuon pystyy kirjoittamaan kuka tahansa. Vain muutamaa vuotta myöhemmin en ollut enää niin varma.

Varsinainen käännekohta oli silloin, kun hankin Saarikosken Tähänastiset runot.  Rupesin tekemään marginaaliin merkintöjä, kun huomasin viittauksia uskonnolliseen kieleen, ennen muuta Kirkkoraamattuun. Niitä oli paljon.

Sillä kertaa marginaaleihin vedetyistä viivoista ei syntynyt sen enempää. Vasta monta vuotta myöhemmin syntyi ajatus väitöskirjan tekemisestä. Silloinkaan en heti tarttunut ideaan, koska muut suuret työt veivät aikani ja voimani. Pian olin varma, ettei tuumastani tulisi ikinä mitään.

perjantai 3. helmikuuta 2017

Työtekijävähennysten jälkeen lähtevät asiakkaat

Yksi Pirkkalasta Pirkkalaan lähetetty, rippikoululaisten vanhemmille kirjoitettu kirje viipyi matkalla neljätoista vuorokautta. En usko, että syynä olisi työntekijöiden huolimattomuus. Uskon heidän pelkäävän tällaisia virheitä ja niistä seuraavia moitteita. Sen sijaan olen melko varma, että syynä on liian vähäinen työvoima ja sen myötä kiire, joka johtaa hosumiseen. Jokin kirje vain putoaa perähuoneessa väärään koloon.

Näin Posti vähentää itse kirjepostiaan. Jos haluaa olla varma viestiensä perille menemisestä, on keksittävä muita keinoja.

Työvoiman vähentäminen on yksi keino vähentää asiakkaita. Erääseen turkulaiseen pitseriaan en enää mene. En kestä katsella sitä, kuinka tarjoilijat juoksevat hiki päässä, parhaansa yrittävät ja silti palvelu tökkii. Tarjoilijaa ei kehtaa kutsua luokseen, koska kaiken aikaa näkee, että häntä tarvittaisiin vielä enemmän jossain toisaalla.

Julmaa on katsella myös sitä, kuinka eräässä Tampereen seudun kiinalaisessa ravintolassa yksi ainoa nainen yrittää epätoivoisesti hoitaa koko salia. Hetken hän on kassalla, ja jos jono toviksi katkeaa, hän rientää puolijuoksua tyhjentämään pöytiä. Ilmeisesti keittiössä on sentään joku toinen.

tiistai 31. tammikuuta 2017

Aikuiset ja ilkivalta

Toissa kesänä ajoin lapsuudenmaisemieni läpi. Näytti pahalta niin, että sieluun sattui.

Koko meidän lapsuutemme metsä oli yhtä avohakkuuta. Siellä olivat olleet meidän piilomme, majamme, retkipaikkamme. Siellä olimme leikkineet toista maailmansotaa, jossa englantilaiset aina voittivat ja saksalaiset aina hävisivät.

Puiden kaataminen oli varmaan laillista, eikä sitä olisi millään valituksilla voinut estää.

Silti minä ajattelin: ilkivaltaa on aina, mutta sanaa käytetään vain silloin, kun nuoret ovat syyllisiä.

lauantai 28. tammikuuta 2017

Pessimisti mutta lievempi

Jäin miettimään viikolla kuulemaani rippikoululaisen määritelmää sanalle "realisti": "Se on niinku pessimisti, mutta lievempi."

Vastaus oli nokkela, huvittava ja melkeinpä oikea.

Mutta miksi suomalainen nuori sanoo näin? Onko kyse siitä, että hän sanoo sen, miten tässä maassa yleensäkin ajatellaan?

Että todellisuudentajuiseksi ymmärretty ihminen ei olekaan meillä aivan todellisuudentajuinen, vaan hänen on poikettava tosiasialliseksi arvioidusta jonkin verran negatiivisen suuntaan.

Että ihmisten silmissä lievästi optimismiin kallellaan olevat ovatkin oikeasti realisteja.

Että tulevaisuus ei olekaan aivan niin tuskainen kuin siitä yleensä ajatellaan.

torstai 26. tammikuuta 2017

Satu on satu ja Raamattu jotain muuta

Melko usein törmään propagandaväitteeseen, että Raamattu olisi satukirja. Väitteen esittäjä ei tiedä, mitä sadulla tarkoitetaan, tai sitten hän ei näe yleensäkään sanoilla olevan eroja - vähän samaan tapaan kuin jollekulle mopo ja moottoripyörä ovat sama asia.

Kuka tahansa voi helposti tarkistaa Raamatun ja satukirjan eroavaisuuden lukemalla peräkkäin Raamattua ja Hanhiemon satukirjaa.


Kirjallisuustieteen määritelmiä sadusta

Sadusta on vaihtelevia määritelmiä. Kirjallisuustieteilijä Yrjö Hosiaisluoman mukaan se on mielikuvitukseen perustuva, tavallisesti moniepisodinen, usein opettavainen kertomus, jolle on ominaista selväpiirteinen ja pitkälti vakiintunut juonirakenne. Siinä kerrotaan maagisista ilmiöistä, taioista ja sankarien yliluonnollisista seikkailuista, usein myös epäonnisista tapahtumista, joista selvitään onnellisesti.

Hilkka Ylönen sanoo, että satu on kertomataidetta, jossa on useita episodeja ja joka sisältää normaalitajunnan ylittäviä kokemuksia. Siinä on ainakin yksi todellisuudessa mahdoton asia, esim. ihmisen ja eläimen keskustelu.

Bruno Bettelheim mukaan myytit eivät voi tapahtua tavallisille kuolevaisille, kun taas sadun tapahtumat ovat kyllä epätodennäköisiä, mutta ne voivat osua kenen tahansa kohdalle. Myytti on pessimistinen ja päättyy traagisesti, kun taas satu on optimistinen ja päättyy onnellisesti.

Kummallisella tavalla Raamattu ei ole juuri sen tähden satu, että siihen uskotaan. Satujen kuvaamiin tapahtumiin ei nimittäin uskota. Kukaan ei ajattele, että Prinsessa Ruusunen olisi oikea prinsessa tai että olisi ollut olemassa puhuva, Saapasjalkakissaksi kutsuttu kissa. Kukaan ei aseta elämäänsä prinsessa Ruususen tai Saapasjalkakissan varaan.

Kaikkiaan Raamatun kirjallista lajia ei voi määritellä niin kuin ei sanoa sitäkään, onko lähikirjastosi romaani, novelli, runokokoelma vai tietokirja.


Tarkkaan ottaen Raamatussa on yksi satu

Jos tarkkoja ollaan, Raamatussa on kuitenkin yksi satu. Se on Tuomarien kirjan yhdeksännessä luvussa:

Kerran lähtivät puut voitelemaan itselleen kuningasta. Ne sanoivat oliivipuulle: "Ryhdy sinä meidän kuninkaaksemme!" Mutta oliivipuu vastasi niille: "Lakkaisinko tuottamasta hienoa öljyäni, josta minua ylistävät jumalat ja ihmiset, nousisinko huojumaan toisia puita ylempänä?" Sitten puut sanoivat viikunapuulle: "Tule meidän kuninkaaksemme!" Mutta viikunapuu vastasi niille: "Lakkaisinko kantamasta makeita hedelmiäni, nousisinko huojumaan toisia puita ylempänä?" Sitten puut sanoivat viiniköynnökselle: "Tule sinä kuninkaaksemme!" Mutta viiniköynnös vastasi niille: "Lakkaisinko antamasta viiniäni, joka tekee iloiseksi jumalat ja ihmiset, nousisinko huojumaan toisia puita ylempänä?" Sitten kaikki puut sanoivat orjantappuralle: "Tule sinä kuninkaaksemme!" Orjantappura vastasi puille: "Jos vilpittömästi tahdotte voidella minut kuninkaaksenne, tulkaa etsimään suojaa varjostani. Jos ette tahdo, orjantappurasta lähtee tuli, joka polttaa Libanonin setrit."

sunnuntai 22. tammikuuta 2017

Jouko Turkka, hassu setä

JOUKO TURKAN kuoleman yhteydessä mainittiin hänen teatterityönsä ja kirjansa, mutta ihmisten muisti on lyhyt. Siksi epäilen, että tuo kaikki unohdetaan yllättävän pian. Sen sijaan vielä vuonna 2100 joku voi muistella lapsuutensa hassua naapurin setää.

Ensimmäiset ohjauksensa Turkka työsti Pirkkalan seurakunnan poikaleireillä istuessaan suvereenisti puussa näyttelijöiden yläpuolella. Hän kannusti hauskasti ohjattaviaan ja piirteli iltanuotiolla pojista silhuetteja. Nuorisoseurassa hän ohjasi katkelmat Nummisuutareista ja Pohjalaisista.

Seurakuntaihmistä Turkasta ei tullut. Jossain haastattelussa hän kuvasi kohtaamaansa seurakuntatodellisuutta peräti halveksuen. Tätä totuutta ei silottele se, että vuonna 1984 antamassaan haastattelussa hän vastasi lempikirjaansa koskeneeseen kysymykseen: "Olen pahoillani, mutta lempikirjani on Raamattu."

VIIMEISINÄ vuosinaan Turkka oli tuttu näky kotikulmillaan. Hän juoksi raivoisasti tai ajoi polkupyörällä. Joku paikkakuntalainen muistelee, että lapsena mentiin postilaatikoille katsomaan, oliko Turkka lenkillä, ja usein hän oli. Hän juoksi kesähelteillä pilkkihaalari päällä ja kumisaappaat jalassa. Kun tuli hätä kesken lenkin, hän hyppäsi kyykkysilleen kuusiaidan viereen, pyyhki sammaltukolla, nosti housut ja meni taas menojaan.

Pilkkihaalareissa hän poikkesi lähikauppaan hakemaan taateleita ja piimää. Jos kaupassa oli vain kaksi pulloa vissyä, Turkka jätti ostamatta viimeisen, jotta seuraavallekin asiakkaalle olisi jäänyt jotain. Kirjastoon hän palautti kirjat aina ajoissa, kiitti niistä ja valitteli kirjastonjohtajalle tämän siviilisäätyä: "Meistä olisi tullut loistava pari."

Toisaalta Turkka piti etäisyyttä. Kun joku yritti olutpäissään ruveta halaamaan Turkkaa, tämä vastasi että älä nyt perkele ja pakeni äkkiä paikalta. Ehkä juuri tätä puoltaan hän kuvasi, kun hän Mirja Pyykön haastattelussa vertasi itseään toiseen teatteripersoonaan: "Kalle Holmbergissa on luontaisesti ja syntyjään kaikki kansallisen suurmiehen ominaisuudet. Minä kuulun paremminkin kylähullujen tai muitten posetiivareitten porukkaan.”

TODELLISISSA ihmiskunnan suuruuksissa on usein kääntöpuolensa, josta pääsee perille, kun malttaa katsoa omituisuuksien ja julkisen maineen taakse. Niinpä minut pysäytti kuvaus siitä, kuinka naapurinpoika kävi tervehtimässä Turkkaa hänen kotonaan kuusi vuotta sitten. Teatteriguru ilahtui kovasti käynnistä ja tunsi aikuiseksi varttuneen pojan. Talonsa rappusilla hän kertoi kivien avulla elämän kolikon eri puolista ja siitä, kuinka kaikessa on aina kaksi näkökulmaa.
Ja sitä samaa minäkin yritän tässä sanoa.

Julkaistu Aamulehden kolumnina Sunnuntaivieras-palstalla 22.1.2017

perjantai 20. tammikuuta 2017

Aikaa on sen verran kuin kuuluu olla

Viime kesänä minut pysäytti tämä ajatus: "En ole kahdeksana vuonna Helsingissä tavannut kuin yhden ihmisen, joka ei olisi valitellut, että työtä on liian paljon ja liian paljon menoa. Tuo yksi oli eräs pitkäaikainen vanki Helsingin keskusvankilasta."

Ajatus on Juhani Rekolalta, ja erityiseksi sen tekee se, että se on kirjoitettu vuonna 1952.

Heräsi taas epäilys, että tunne ajan riittämättömyydestä johtuu muustakin kuin "nykyajasta" tai modernin yhteiskunnan "hektisyydestä". Jospa vika onkin vain omassa päässä.

Olen astunut lyhyen askeleen kohti mielenrauhaa, kun aloin miettiä, olisiko kristillisessä perinteessä ja ajattelutavassa jotain aika-ahdistusta helpottavaa.

Rupesin ajattelemaan, että ehkäpä minulle on annettu aikaa juuri sen verran kuin minulle kuuluu.

Jos sitä olisi enemmän, vahvistuisin luulossani, että minun tehtäväni on korjata maailman kaikki viat. Tai että voisin tehdä kaiken kysymättä muilta apua ja antamatta heidän tehdä. Tai että minun ei lainkaan tarvitsisi pohtia elämän tärkeysjärjestyksiä, kun joka tapauksessa ehtisin mitä vain.Tai että ihmisen täytyy tehdä kaikki itse, omin nokkineen, ilman Jumalaa, oman päänsä varassa, väkisin punnertaen ja sketsisarjan sanoja hokien, ettei tartte auttaa.

keskiviikko 18. tammikuuta 2017

Hyvää, klassista musiikkia

Tällaistakin tapahtuu.

Joskus marraskuussa melko kauan sitten ajelin kaupungista kotia kohti. Tien varteen oli parkkeerattu auto ja sen auton viereltä mies viittilöi pysähtymään. Seisautin ja katsoin, mikä oli tilanne.

Maassa makasi joku mies ympäripäissään. Se ei liikkunut, örisi vain ja sen naama oli ihan ravassa eivätkä sen jalat kantaneet mihinkään. Siinä se oli kuin saveen pudonnut velli. Naamassa oli verta, mutta se hengitti.

Toinen mies tuumasi että jotain piti tehdä, ja niin me nostelimme miestä viereen. Ei kauheasti huvittanut ottaa niin likaista miestä kyytiin, mutta tavarasäiliöstä löytyi jokin vanha viltti ja se me levitettiin takapenkille ja nostettiin kaveri sinne. Nostettiin siinä luulossa, että se olisi osannut sanoa minne se oli menossa, mutta kauan me saatiin tivata siltä osoitetta, varmaan viisi minuuttia. Sitten se örisi osoitteen, joka tuntui osoitteelta.

Lähdettiin liikkeelle ja tultiin sille kadulle, jonka mies oli sanonut osoitteeksi, mutta ilmoittamansa numeron kohdalla se sanoi, ettei se kuitenkaan asunut siinä talossa, vaan käski ajaa samaa katua alas. Melkein jokaisen talon kohdalla kyselin tämäkö se oli vai tämä, mutta aina se viittoili ettei muuta kuin eteenpäin vaan. Lopulta ajettiin koko katu alas ja mies sanoi, että se olikin viereinen katu.

Alkoi harmittaa.

Kysyttiin olisiko sillä jotain papereita, ja se kaivoi niitä taskusta esiin. Siinä oli lääkäriaika ja henkilöpaperit, mutta niissä ei ollut osoitetta. Vielä oli jokin lehtitilauslappu – tai oikeastaan se oli arpa, joka ei tällä kertaa tilannut mutta osallistui arvontaan – ja siinä oli nimi joka näytti täsmäävän.

Talutettiin mies kolmanteen kerrokseen ja tultiin sen kotiin. Loppujen lopuksi se oli ihan siisti kämppä.

Saatiin vietyä mies petille.

Silloin hän sen kysyi: "Haluatteko kuunnella hyvää, klassista musiikkia?"

Me sanottiin, ettei nyt tällä kertaa mutta ehkä joskus toiste sitten. Lähdettiin että morjensta vaan ja koeta pärjätä. Mutta ovelta oli pakko vielä kääntyä takaisin.

Katsoin sen kirjahyllyn. Siellä oli toistasataa levyä, ja ne olivat yksinomaan hyvää klassista musiikkia Bachia, Mozartia ja Tšaikovskia, aakkosjärjestyksessä kaikki.

torstai 12. tammikuuta 2017

Ammattilainen tarvitsee ammattilaisen palkan

Usein huomaan ihmisten kyselevän, mistä löytyisi ammattitaitoinen, luotettava ja ihmisenä miellyttävä ihminen tekemään putkimiehen, sähköasentajan tai ompelijan töitä. Kovin usein toiveeseen liittyy lisävaatimus siitä, että työn hinnan pitäisi olla "edullinen" tai "halpa".

Jokin minua tässä kiusaa.

Aika monelle on tuttu sellainen tavaramaailmaan liittyvä ajatus, että jos haluaa ostaa hyvän ja halvan, pitää osta kaksi eli yksi kumpaakin lajia.

Eikö samaa periaatetta pitäisi soveltaa myös ammatti-ihmisiin? Eikö pitäisi sanoa, että jos haluaa ammattitaitoisen tekijän ja puoli-ilmaisen, heitä on tilattava kaksi, toinen olisi osaaja ja toinen työharjoittelija?

Joku tietysti sanoo, että tilaajalla on rahat vähissä. Hän maksaa asuntolainaa, täyttää perheensä jääkaappia ja ostaa lapsilleen leluja, vimpaimia ja luistimia.

Kyllä, tilaajalla on rahavarojensa niukkuus, mutta sama pätee myös putkimieheen. Hänkin maksaa asuntolainaa ja kulkee ruokakaupan kassan kautta.

sunnuntai 8. tammikuuta 2017

Kuluttajat suviyössä

Tiedän kuluttavani luonnonvaroja siinä missä kuka tahansa, mutta siitäkin huolimatta sana "kuluttaja" tuottaa minussa vaivaantumisen ja ärsytyksen kaltaisen tunteen. Niinpä "kuluttajan oikeudet" eivät minua kiinnosta, koska en tunne, että niistä puhuttaessa jotenkin olisi kyse minusta. Kuluttajaliitto on viimeinen liitto, johon olisin valmis liittymään.

Minä niin pidän sanasta "ihminen". Se sanoo asian, ei määrittele liikaa eikä kerro, mitä olisi tehtävä tai olla tekemättä.

Kun sanaa "ihminen" ruvetaan korvaamaan, tulee kummallisia tuloksia:

Kuluttajat suviyössä – F. E. Sillanpään romaani.
Katso kuluttajaa – Pilatuksen sanat Jeesukselle.
Kuluttajan Poika – Vanhasta testamentista periytyvä ilmaus, jolla kuvattiin Jeesusta.
Kuluttaja joka järkkyi – Christer Kihlmanin romaani.
Hyvien kuluttajien juhla – John Steinbeckin romaani.
Kuluttaja on iso fasaani – Herta Müllerin romaani.
Jumala tuli kuluttajaksi – yksi kristinuskon perusopeista.
Pysy kuluttajana – monen vanhemman opastus lapselleen.
Ollaan kuin kuluttaja kuluttajalle – hyvin tunnettu elämänohje.
Kuluttajien puheet – Veikko Huovisen romaani.
Minä teen sinusta kuluttajien kalastajan – Jeesuksen sanat Pietarille.

keskiviikko 4. tammikuuta 2017

Vähätellyin puheenaihe ja ihan suotta

Maailman vähätellyin puheenaihe on säästä puhuminen. Jotkut pitävät sitä suorastaan yhdentekevyyden synonyymina ja ihan suotta.

Kun haluan ottaa askeleen tervehtimisestä eteenpäin, mikä muu olisi yhtä hyvä tutustumisen kakkosvaihe? Puhuisimmeko politiikasta tai uskonnollisesta vakaumuksesta? Vai vatsantoiminnosta tai pankkitilin saldosta?

Säätila kelpaa puheeksi missä vain. Se on maailmanlaajuisesti vieläkin yhteisempää kuin jalkapallo, joka on käsittääkseni hyvä kakkonen. Kaikkialla on jokin säätila, ja useimmiten se tarjoaa mahdollisuuden myös yhteiseen surkutteluun. Melkein aina se on jotenkin väärä: liian kuuma, kylmä, sateinen, tuulinen tai kuiva.

Säästä puhutaan usein myös kotosalla. Aamulla täytyy tietää, mitä ulkona on, jotta voi valita oikein.