Kun parisensataa uusnatsiksi ymmärrettävää ihmistä kokoontuu
Tampereen Laukontorille marssiakseen mielenosoituskulkueena kaupungin läpi,
viisas ihminen miettii monta kertaa mitä tehdä. Miten on reagoitava vai
kannattaako reagoida mitenkään?
Viisainta on, ettei tee mitään, tai sitten vain hymähtää
huvittuneesti kuin lasten leikeille. Eivät nämä tempaukset ansaitse vakavaa
huomiota, eivät ainakaan vielä. Kaksisataa ihmistä Suomen kuudesta miljoonasta
on niin vähän, ettei siitä saa edes kunnollista prosenttilukua.
Arveluttavinta on, että ryhtyy järjestämään samanaikaista
mielenosoitusta, jossa voi joutua keskinäiseen kahakkaan. Silloin päädytään
alueelle, jonka säännöt natsit ovat valinneet. He innostuvat saamastaan
huomiosta, saavat kaipaamiaan seikkailuja ja näkyvää toimintaa. He saavat
kokemuksen, että eivät ole marssineet turhaan, koska heidät on huomattu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti