perjantai 21. helmikuuta 2020

Voi olla viisaampaakin tekemistä kuin kesätyöt

On tullut tavaksi huolestua kahdenlaisesta nuorison joutilaisuudesta, lukion jälkeisestä välivuodesta ja siitä, ettei jo kuudentoista vuoden iässä ole kesätöitä. En pidä kumpaakaan suurena ongelmana, en nuoren itsensä kannalta, en yhteiskunnan.

Välivuotta en viettänyt, muttei se olisi ollut huono idea. Ehkä olisi ollut viisasta mennä katsomaan maailmaa. Tätä katsomisen puutetta tosin paikkasin, kun lähdin yliopisto-opintojeni päälle kiertämään Etelä-Amerikkaa.

Joskus kuudentoista iässä olisin saanut kesätöikseni vain vähäisiä apuhommia. Vaikka kuinka muistelen silloisia kavereitani, juuri kukaan ei ollut merkittävissä tehtävissä. Niissä saattoi oppia säännöllistä työaikaa, mutta siinä kaikki. Käsitys rahasta saattoi jopa vääristyä. Vanhemmilta sai kuitenkin ruoan, asumisen ja koulumenot, ja niin kaikki kesäansiot kuluivat monelta pelkkään törsäämiseen. Raha oli löysemmässä kuin ehkä ikinä sitä ennen tai sen jälkeen.

Setäni maatilan heinätyöt haittasivat elämääni jonkin verran, mutta muuten saatoin keskittyä tärkeämpään. Silloin ei ollut Netflixiä eikä tietokonepelejä kiusauksina. Niiden sijasta luin hyviä kirjoja kesämökillä läpi yön. Välillä kävin laiturilla ihmettelemässä luontoa ja omaa elämääni, itseäni.

Tutuiksi tulivat Franz Kafka ja Ernest Hemingway, jotka ovat siitä asti olleet minulle tärkeitä. Kumpikin auttoi väitöskirjan kirjoittamisessa viisikymmentä vuotta myöhemmin, samoin se, että Raamattukin tuli tutuksi. Lukion ensimmäisenä syksynä kirjoitin heti äidinkielen aineeni Platonin Valtiosta.

Olen onnellinen siitä, että siellä mökillä öljylampun valossa loin maailmankatsomukseni pohjaa. Ei nuoruudessa ole mitään sen tärkeämpää tekemistä. Minulla ei ollut syksyllä rahoja tuhlattaviksi, mutta kirjastosta saattoi lainata lisää kirjoja ja vaeltaa niiden kautta vieraisiin maihin ja uusiin todellisuuksiin. Rakensin pohjaa sille, että seitsemän vuotta myöhemmin kykenin lukemaan Dostojevskia.

maanantai 17. helmikuuta 2020

Jälkikirjoitus uskonsuuntien suosimiseen

Olen pitkään harmistuneena lukenut ja kuunnellut kommentteja, jotka viskaavat kaikki uskonnot samaan läjään niin kuin niillä ei olisi lainkaan eroja. Tällainen käsitys on puolustettavissa vain hyvin vaivoin tai ei ollenkaan. Onhan siinä nyt melkoinen ero, onko ihminen Jehovan todistaja vai tavallisen harmaa evluti.

Tämä oli toinen peräkkäinen vaikeasti kirjoitettava Aamulehden kolumni. Vapaa-ajattelijat ovat aktiivisia reagoimaan. Olisi osattava kirjoittaa niin, ettei tulisi ammutuksi helposti alas. Niinpä käytin perusteluinani niitä näkökulmia, joihin he ovat tottuneet vetoamaan.

Kirjoitin vapaa-ajattelijoiden kommentit ikään kuin oman tekstini sisään ja sillä tavoin vein heiltä kommentoimisen iloa. Heidän perusjoukkonsa toistaa yleensä muutamaa hokemaa, jotka osaan ulkoa. Tietysti heissäkin on syvällistä väkeä, mutta nämä fiksummat eivät juuri viihdy somepalstoilla. Jonkun Ilkka Niiniluodon kanssa saisi tosissaan ponnistella, mutta tavallinen Vallu Vapari ei minua huolestuta. Pärjään kyllä.

Alkuperäinen kolumnini on luettavissa täällä.

lauantai 15. helmikuuta 2020

Kolmesti pyllähtänyt yrittää hymyillä

Kun kuuntelee Helsingin Sanomien sivuilta luisteluvalmentaja WhatsApp-viestin, ei voi olla tyrmistymättä. Purkaus ei vaikuta aivan terveeltä.

Kenties oudointa on, että osa vanhemmista on valmentajan puolella ja että seuran uusi puheenjohtaja "ei ole havainnut mitään epäasiallista käytöstä tämän kauden aikana".

Epäilemättä myös taitoluistelu voi olla hyvä harrastus. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että nimenomaan naisten voimisteluun ja taitoluisteluun on pesiytynyt jotain sellaista, joka ei voi olla terveellistä nuorille tytöille ja joka voi pahimmillaan johtaa vakavaan sairauteen, anoreksiaan.

Varsinkin taitoluistelua vaivaa epärehellisyys, joka saa minut arvostamaan mailojaan paiskovia jääkiekkoilijoita. Vai onko mitään teennäisempää kuin jäällä kolmesti pyllähtänyt luistelija, joka valmentajansa vierellä hymyilee kaikilla hampaillaan  odottaessaan tuomareiden pisteitä?

perjantai 14. helmikuuta 2020

Rentoutta ja perusosaamista

Suomessa on takavuosina ollut niin paljon hyviä mäkihyppääjiä, että hyvätkin ovat unohtuneet. Yksi heistä on Ville Kantee, joka sentään voitti kaksi maailmancupin kilpailua.

Vuonna 2000 Kantee hyppäsi lentomäen Suomen ennätyksen, reilusti oli 200 metriä. Mieleeni on jäänyt, kuinka joskus tuon ennätyshyppynsä jälkeen hän oli ollut tornissa todella huonolla säällä. Hän kertoi vain pelänneensä, kunnes päätti, ettei yrittäisi mitään muuta kuin tulla kaatumatta ja loukkaantumatta alas. Hän lähti liukuun ja sitten lentoon. Pitkälle meni, hyvin pitkälle. Siitä rentoudesta ja perusosaamisesta syntyi uusi Suomen ennätys.

tiistai 11. helmikuuta 2020

Antti Tuiskun Valittu kansa

Antti Tuisku on levyllään Valittu kansa tarttunut uskonnollisiin teemoihin, joita useimmat ihmiset miettivät, mutta joista harvat uskaltavat julkisesti puhua. Voidaan sanoa, että Tuisku on antanut yhdenlaiselle pohdinnalle kasvot, tai tässä tapauksessa äänen.

Niinpä minun oli käytävä Tuiskun uusimman levyn äärelle. Olen musiikkimaultani liikaa Rolling Stones, jotta Tuisku osuisi ydinhermooni, mutta joskus on hypättävä suorakulmioidensa ulkopuolelle. Siellä voi yllättyä positiivisesti. Musiikkilajin vieraudesta huolimatta levyllä oli ainakin yksi kappale, Kahvia ja pullaa, jonka päästäisiin omalle soittolistalleni. Ehkä myös Pidä tunkkis saisi olla siellä jonkin aikaa.

Tuisku laulaa siitä, kuinka "nytki sata finnii puskee ottaan". En siis kuulu Tuiskun keskeiseen kuulijakuntaan. Siitä huolimatta ymmärrän, että hän tavoittaa jotain ikäpolvensa elämänkokemuksesta. Epäilemättä joku tuntee, että hän puhuu "juuri minun elämästäni, juuri minun".


Naiivius on kevyen musiikin ominaisuus

Tuisku on mukavasti itseironinen, mutta aika usein hän horjahtaa naiiviuden puolelle. Kun kuvittelee hänen lyriikkansa paperille painettuna, ymmärtää hyvin, miksi laulujen sanat eivät juuri koskaan toimi luettuina. Ne vaativat nuotit kyytipojikseen, niin myös Tuiskulla. Tästä ei kuitenkaan pidä moittia liikaa, sillä tietty naiivius ei ole kevyessä musiikissa vika vaan ominaisuus.

Tämän vuoksi mainoslause Valitun kansan syvällisyydestä ei tee Tuiskulle oikeutta. Syvällisen elämännäkemyksen löytäminen on niin suuren ponnistelun tulos, että siihen ei pääse selaamalla nettiä eikä lauluja kuuntelemalla eikä edes tekemällä. Moni tosin sellaista luulee. Syvällisyydessään Tuiskun laulut ovat pihapelien tasoa. Jaakko Löytty sanoi kerran omasta tuotannostaan: "Nämä ovat vain lauluja, eivät sen enempää." Tämä arvio pätee myös Tuiskun Valittuun kansaan. Siitä huolimatta myös pihapeleillä on arvonsa. Kyse on vain siitä, että Valittua kansaa ei pidä nostaa sellaisiin sfääreihin, joihin sitä ei ole tarkoitettu. Se on vain kokoelma lauluja, ei sen enempää.


Jumala on Sinä

On kiinnostavaa ja miettimisen arvoista, että Tuisku laulaa Jumalasta toisessa persoonassa. Se on merkittävä avaus, kun meillä Jumalasta tavataan puhua niin kuin jostain kolmannesta ja jostain vieraasta.

Jumalakokemuksen äärelle voi päästä ainoastaan kutsumalla Jumalaa sinäksi. Tämä on juutalaisen uskonnonfilosofin Martin Buberin keskeinen idea. Hän sanoo, että Jumala on löydettävissä vain silloin, kun ihminen antautuu vuoropuheluun Sinän kanssa. Maailmasta pois katsominen ei auta Jumalan luo, eikä maailmaan tuijottaminen auta hänen luokseen. Sen sijaan on ratkaisevaa, lähteekö ihminen kohtaamaan Sinäänsä koko olemuksellaan. – Meneekö vaikeaksi? Ehkä menee, mutta Buber onkin syvällinen ajattelija, ei lauluntekijä.


Tuisku todistaa, että uskonnollisen kielen osaaminen kuuluu yleissivistykseen

Valittu kansa osoittaa, että uskonnollinen kieli ja kuvasto ovat yhä voimissaan. Tuiskun levystä ei voi sanoa mitään pätevää, jos on kiertänyt rippikoulut kaukaa, ollut vain ET:n kursseilla ja joulukirkkojen aikaan on osallistunut korvaavaan toimintaan. Tietty uskonnon osaaminen kuuluu yleissivistykseen, niin myös vitsien, kuten Pidä tunkkis osoittaa.

Jaksoin kuunnella Tuiskun levyn kahteen kertaan. Minusta ei tullut hänen faniaan, mutta tunnustan hänen kykynsä käsitellä tällaistakin aihetta. Rohkeudesta hän ansaitsee erityispisteet.

Valitun kansan jälkeen laitoin Tuomari Nurmiota soimaan. Se on enemmän minun musiikkiani, mutta sehän ei ole Antti Tuiskun vika.

lauantai 8. helmikuuta 2020

Sähköankerias kiven alla

Jotkut ajattelevat, että Raamattua olisi suomennettava sanatarkasti ja jokaista alkukielen sanaa pitäisi vasta jokin suomen sana.

Kääntämiseen perehtymättömän ihmisen mielestä tämä saattaa olla kohtuullinen vaatimus, mutta kielet eivät suostu tällaiseen toimintaan. Ne ovat itsenäisiä ja omapäisiä. Siksi kääntäminen ei voi olla sitä, että vain laitetaan samaa merkitseviä sanoja peräkkäin.

On helppo keksiä hupaisia esimerkkejä siitä, että sanatarkkuuden mukaan ei voi toimia. Vai ajatteleeko joku todella niin, että englannin "It rains cats and dogs" olisi suomeksi "Sataa kissoja ja koiria"? Eiköhän pikemminkin, että "Sataa kaatamalla"?

Joskus kielet saattavat ilmaista yhtä ja samaa sisältöä lauseilla, joissa ei ole yhtään samaa sanaa. Esimerkistä käy ajatus, jonka suomalainen ilmaisee sanoilla "siinä on koira haudattuna". Espanjassa sama asia sanotaan, että "siinä on kissa sisään suljettuna". Ranskalainen versio lienee lähimpänä ajatuksen varsinaista sisältöä. Siellä sanotaan, että "siinä on sähköankerias kiven alla".

perjantai 7. helmikuuta 2020

Kuplavolkkaria en kaivannut koskaan

On monia nostalgisen romantisoinnin kohteita, joita ei kaipaa, jos niiden kanssa on ollut oikeasti tekemisissä.

Kuplavolkkari oli meidän perheen ensimmäinen auto, ja hyvin muistan, kuinka isä toi sen meille kotiin syksyllä illansuussa. Sillä tehtiin kaikki mökkimatkat ja muut reissut. Se oli melkein perheenjäsen, mutta helppo kaveri se ei ollut.

Joskus kymmenen iässä auton pakkaaminen oli tärkeimpiä kotitöitäni, ja siinä vasta urakkaa olikin, kun alkuperäinen suunnittelija oli unohtanut, että ihmisillä oli myös matkatavaroita. Kaikki jalkatilat sullottiin täyteen kasseja ja nyssyköitä. Vaatetavaraa oli myös sylissä. Akku oli takapenkin istuinosan alla, ja sen vieressä oli vielä yksi kolo, johon saattoi jotain työntää. Varapyörän sijalle oli pakattavissa jotain, jos oli varma, että renkaat olivat kyllin hyvässä kunnossa.

Talvella en muista varsinaisesti palelleeni, mutta ikkunat menivät aina huuruun. Niinpä ikkunoiden sisäpintaa voideltiin spriillä. Se haju jäi mieleen.

Jotain hyvääkin oli. Kupla oli nimittäin peto menemään lumessa. Ei ollut turhaa mainospuhetta, että lumiauran kuljettaja ajoi Kuplalla töihin. Kesällä se kävi puoliksi maastoautosta.

Legendaarinen kestävyys on sen sijaan historian tuomaa kultausta. Ainakin meidän Kuplassa oli paljon vikoja. Etuluukku meni kelvottoman huonosti kiinni eikä vika tullut ikinä kuntoon. Kantta sai hakata kymmeniä kertoja ennen kuin onnistui. Kohta uutena hajosi käynnistinmoottori. Öljyä kului paljon, ja sähkövikoja oli tuon tuosta. Meni laturia ja virranjakajan pyörijää, jonka halkeaminen oli oikea tyyppivika.

tiistai 4. helmikuuta 2020

Luulin olleeni uimataitoinen, en ollut

Opin uimaan melko myöhään. Ei vain ollut tilaisuutta opettelemiseen, mutta kun kesämökki valmistui, pääsin vihdoin harjoittelemaan. Uimaan oppiessani olin kenties kymmenen ikäinen tai vähintään yhdeksän.

Taidosta oli paljon iloa. Erityisen hauskaa oli juosta kavereiden kanssa saunan ja uimarannan väliä ja laskea, kuinka monta kertaa siinä rampattiin. Kesän ennätykset taisivat olla viidentoista hujakoilla. Mökillä ollessani tapasin aloittaa päiväni aina aamu-uinnilla.

Pari vuotta sitten sain tietää, etten osaakaan uida. Uimataidon määritelmässä vaaditaan, että syvään veteen joutumisen jälkeen on kyettävä uimaan yhtäjaksoisesti 200 metriä. Tämä ei ole vaikeaa, mutta tuosta matkasta pitäisi olla selkäuintia 50 metriä. Olen koko elämässäni uinut selkää enintään kolme metriä. Ajatus on epämiellyttävä, koska pelkään, että korviin menee vettä.

Kirkon yhteisvastuukeräyksen tunnuslauseena on oikein huutomerkin kera: "Sinä riität!" Tuo epämääräinen, ei mihinkään perustuva riittämisellä tsemppaaminen on tullut mainoslauseeksi, johon turvaudutaan, kun halutaan olla väkisin positiivisia.

Varsinainen ongelma on siinä, että juuri missään ihminen ei kuitenkaan riitä. Aina kysytään, miten voisit parantaa, työssä, koulussa ja urheilukentällä. Ei ketään kiinnosta, miten voisi pysyä edes ennallaan. Jossain kirkonmenoissa voidaan vihjata muusta mahdollisuudesta, mutta sielläkin vastalauseet ovat vaimeita. Parannuksen vaatiminen ja riittämisestä puhuminen eivät oikein rimmaa keskenään.

Kun edes 200 metriä tavallista rintauintia ei riitä. Pitäisi kääntyä selälleen silläkin uhalla, että korviin menee vettä.

sunnuntai 2. helmikuuta 2020

Paikallisjunassa valkeni Englannin tulevaisuus

Olen ollut yhden kerran katsomassa Valioliigaa paikan päällä. Kyseessä oli häntäpään ottelu, jossa olivat vastakkain Bolton ja Blackburn. Jalkapallon näkökulmasta peli ei ollut ihmeellinen. Kumpikaan joukkue ei houkuttele riveihinsä maailman supertähtiä. Yleisö lauluineen vaikutti kuitenkin siihen, että katsomossa viihtyi.

Kiinnostavimmat tapahtumat olivat ottelun jälkeen. Ratsupoliisit erottivat joukkueiden kannattajat toisistaan.

Sitten mentiin paikallisjunassa kohti Manchesteria. Katselin ympärilläni olevia jalkapallofaneja, ja yhtäkkiä ymmärsin, miksi Englannin yläluokka viihtyy mieluummin krikettipeleissä tai ketunmetsästyksessä. Olin varma, että imperiumin aika oli lopullisesti ohi. Kun suurta osa kansasta kiinnostavat vain olut ja jalkapallo, mitään ei ole tehtävissä.

Sorit sulle Boris Johnson. Ei sinun joukoillasi ole loisteliasta tulevaisuutta, ei EU:ssa, ei EU:n ulkopuolella.

torstai 30. tammikuuta 2020

Elämässä tasaisen vauhdin taulukot eivät toimi

Mahdollisesti koronavirus on vain vähäinen tussahdus, jota ei muutaman vuoden kuluttua muistella ollenkaan. Ehkä siitä selvitään vähillä uhreilla.

Koronavirus muistuttaa mahdollisena tussahduksenakin siitä, että historia tai yksityisen ihmisen elämä ei ole tasaisen vauhdin taulukko, jossa trendit aina toteutuvat ja tuoreesta kehityksestä voidaan ennustaa tulevaisuus. Päinvastoin yllätykset hallitsevat historiaa.

Juuri näihin yllätyksiin olisi hyvä varautua ja toisaalta juuri niitä ei voi hallita. Tämä pätee sekä pienen ihmisen elämään että kokonaisiin yhteiskuntiin. Kukaan ei voi sanoa tulevaisuudestaan juuri mitään ennen kuin on löytänyt elämänkumppaninsa ja joutunut sovittelemaan kaksi elämää yhdeksi. Isotkin rakenteet sortuvat odottamattomiin tapahtumiin. Melko vähäiseltä vaikuttava koronavirus on jo kumonnut Lapin matkailuennusteet ja laskenut Finnairin osakekursseja.

Suurempaakin on vielä tulossa; ei ehkä juuri koronaviruksen takia, mutta joskus tulevaisuudessa jostain muusta syystä. Marianne Alopaeuksen sanoin: "Minkä kaikki näkevät, on jo tavallisesti ohi. Mikä tapahtuu nyt, sitä emme vielä huomaa."

tiistai 28. tammikuuta 2020

Keskitysleirien jälkeinen hiljaisuus

Kun olin päivällä käynyt Auschwitzissa, kirjoitin illalla blogihistoriani lyhyimmän tekstin. Totesin yksinkertaisesti, ettei ole mitään raportoitavaa.

Yli viiden vuoden jälkeenkään en osaa muistella omaa vierailuani. Sen tiedän käynnillä oppineeni, että leirissä kuoli paljon myös puolalaisia, kaikkiaan 75 000. Koko leirin asuttaminen alkoi puolalaisesta älymystöstä.

Helvettejä oli muuallakin. Dachaun leirissä Münchenin lähellä minut pysäytti se, että leirin naapurissa oli aivan tavallista asutusta. Kammottava historia oli solahtanut osaksi arkipäivää, eikä rautatieasemalla epäröity toivottaa ihmisiä sydämellisesti tervetulleiksi Dachaun kaupunkiin.

Yhteen keskitysleiriin minulla on henkilökohtainen suhde. Se on Gdanskin lähellä oleva vähemmän tunnettu Stutthof. Meidän poikien äidinäidinisä oli suomalainen merimies, jonka laivan saksalaiset pysäyttivät sodan loppuvaiheessa, kun Suomi ja Saksa olivat jo vihollisia keskenään. Laivan miehistö vietiin Stutthofin leirille. Siellä oli kaikkiaan 100 000 vankia, joista kuoli 65 000. Suomalaisia merimiehiä oli yhdeksänkymmentä, ja heistä kuoli viisi.

Kotiin päästyään vaari ei suostunut kertomaan kokemuksistaan yhtään mitään.

sunnuntai 26. tammikuuta 2020

Syvyysnäköön tarvitaan kaksi silmää

Olen kuullut, että joskus 1950-luvun lopulla maanviljelijäsetäni ja hänen rakennusmestarikaverinsa ajelivat autolla maita ja mantuja. Kummallakin oli omat kiinnostuksenkohteensa. Toinen katseli peltoja ja toinen katseli taloja.

Mitä ihminen harrastaa, sitä hän myös näkee ympärillään. Erityisen vaarallisia ovat ihmiset, jotka tuntevat vain yhtä elämänalaa. Siinä on vaikeaa tai peräti mahdotonta välttyä yksisilmäisyydeltä. Kolmiulotteiseen näkemiseen tarvitaan kaksi silmää ja näkökulmaa.

Vain yhden fakki-idiotismin lajin olisin hyväksymässä, ja se on musiikki. Se on hyödyllistä. Se tuottaa ihmisille iloa ja lohdutusta, mutta on perin vaikea keksiä esimerkkejä siitä, että se yksinään olisi ollut johdattamassa laajamittaiseen pahaan.

sunnuntai 19. tammikuuta 2020

Arto, 18 vuotta

Olen kirjoittanut tämän tekstin Minun seurakuntani -virikevihkoon sinä vuonna, kun olin 18-vuotias ylioppilas. Siinä näkyy yllättävän paljon niitä teemoja, jotka ovat minulle yhä tärkeitä. Tekstissä on uhoa, ehkä paatostakin, mutta ne piirteet on annettava nuorelle miehelle lempeästi hymyillen anteeksi.

Vallankumous on niin 1970-luvun sana, että sitä en enää käytä. Toisaalta tekstissä on ilmaisuja, jotka tuntuvat edelleen käyttökelpoisilta. Nykyisenä itsenäni lykkäisin tekstiin enemmän myötätuntoa niitä ihmisiä kohtaan, jotka ovat parhaansa yrittäneet, mutta eivät ole kovin paljon jaksaneet.

Kirjoituksessa mainitaan teologi, jonka mukaan kirkon on vastattava kunkin aikakauden sille osoittamiin kysymyksiin. Hän on Paul Tillich, josta kirjoitin myöhemmin graduni ja jonka ajatuksiin olin näemmä jonkin verran tutustunut. Joko kyseessä oli lainaus lukion uskonnon oppikirjasta tai sitten kädessäni on ollut Tillichin kirjoituskokoelma Rajalla, joka edelleen on puhki luettuna hyllyssäni.

Näin kirjoitti 18-vuotias Arto:
Syystäkin moni on vakuuttunut siitä, että kirkko on joko kuollut tai ainakin näyttää kuolleelta. Pastori saarnaa joutavia, hänen julistuksessaan ei ole lainkaan ylösnousemuksen voimaa, hän puhuu kuin kirjanoppineemme. Naispappeuden vastustajan on taas hyvä viitata seurakunnan lehtoriin. Hänen ilmaisukykynsä riittää hädin tuskin pullakahveille. Diakonissan kävelytavastakin voi päätellä hänen ammattinsa. Nuorisotyöntekijä ei tunne, mikä on aikamme henki.

Seurakunnan työntekijän on pystyttävä heristelemään yksityisen ihmisen pinttyneimpiä virheitä ja kumoamaan tottumuksen lakeja. Hänen on osoitettava, että hän kykenee elämään vastoin vallitsevaa käytäntöä, alati uudistumaan ja tekemään joka päivä itsessään vallankumouksen. Jotta tämä on mahdollista, hänen on tunnettava sielunsa syvimmät tarpeet ja osattava katsoa maailmaa muiden silmin.

Monet maan niin sanotut viisaat näyttävät muille tietä vain päästäkseen pakoon oman hiljaisuutensa ääntä, olemassaolonsa voimaa ja perustaa, Jumalan puhetta. Seurakunnan työntekijä on sitä vastoin omakohtaisesti oivallettava, mitä merkitsee Jeesuksen lausuma: "Taivasten valtakunta on sisällisesti teissä." Vasta tämän tajuttuaan hän voi ymmärtää lähimmäistensä tarkoitusperiä.

Pelkkä sisäinen kokemus ei ole kuitenkaan kylliksi. Evankelista on muiden ihmisten kannalta hyödytön mystikko, ellei hän kykene ilmaisemaan, mitä hän tuntee ja ajattelee. Hänen on hallittava sekä suullinen että kirjallinen esitys, mutta hänen on kyettävä luomaan avoimia ja rehellisiä ihmissuhteita, joiden kautta kristillinen ilosanoma pääsee parhaiten leviämään.

On vaarallista tukeutua kovin lujasti kirkolliseen elämään, jolloin jokainen arkinen totuus saattaa unohtua. Keskiverto seurakuntalainen ei ole niinkään kiinnostunut armonvälineistä, perisynnistä ynnä pyhästä kolminaisuudesta, vaan hän haluaisi useimmiten vain hiljaisen paikan, joka kristillisen kirkon on kyettävä osoittamaan. Toisaalta on pidettävä mielessä, että perunan hinnat eivät saa milloinkaan syrjäyttää evankeliumin totuutta. Uskoakseni juuri tätä Jeesus tarkoitti sanoessaan, että meidän keskuudessamme on aina köyhiä.

Seurakunnan työntekijä on todistettava omalla vaelluksellaan sitä, että elämä on muutakin kuin keskimäärin 65 vuotta olemassaoloa, jonka hinta on surkeasti noussut. Entisajan rovastin ankaruus ei menestykään tämän päivän maailmassa. Joku teologi on sanonut, että kirkon on vastattava kunkin aikakauden sille osoittamiin kysymyksiin. Atomiajan ihminen ei tarvitse helvetin kuvauksia; ellei hän ole jo helvetissä, hän saavuttaa sen nappia painamalla. Liian monen elämä on niin kurjaa, että hän ei jaksa kiinnostua vielä omaansakin katkerammasta todellisuudesta. Jo nykyisessä hänellä on yllin kyllin.

Toivoa kristityn on julistettava ja samalla muistettava, mitä Jeesus sanoi ensimmäisestä kivestä. Kirkon työntekijän on autettava ihmisiä uskomaan, että vaikka meillä on vastassamme samat vaikeudet tänään ja huomenna, tulevaisuuden tähden ja sen puolesta kannattaa silti elää. Tässä on mittapuu, jonka mukaan kirkon palveluksessa olevia täytyy arvostella. Messuääni ei ratkaise eivät liian kauniit, koukeroiset puheet, vaan toivosta on tehtävä arvosteluperuste.

torstai 16. tammikuuta 2020

Mikä ihmeen uskontunnustus?

Olen ollut havaitsevinani, että ihmisten on entistä vaikeampi yhtyä ääneen luettavaan uskontunnustukseen.

Mikä uskontunnustus sitten on?

Se on se rippikoulussa ulkoa opittava kristillisen uskon tiivistelmä, joka alkaa sanoilla: "Minä uskon Jumalaan, Isään Kaikkivaltiaaseen, taivaan ja maan Luojaan." Se on uskon kannalta tärkeiden asioiden luettelo, mutta se ei ole samalla tavoin luettelo kuin Euroopan pääkaupunkien lista on luettelo. Sen tosiasiat ovat toisenlaisia tosiasioita kuin valtiot ja kaupungit. Se on lähempänä musiikkia kuin alkuaineiden jaksollista järjestelmää.

Ikivanhaa kielikuvaa hyödyntäen uskontunnustus on kuin sormi, joka osoittaa kuuta kohden. Kun pyydetään sen avulla katsomaan tänne tai tuonne, viisas on välittämättä sormesta ja etsii sen sijaan taivaalta kuuta.

Tai voidaan sanoa, että uskontunnustus on kristillisen yhteisön Maamme-laulu, joka ilmaisee ennen kaikkea yhteisöön kuulumista. Lauluun voi hyvillä mielin yhtyä, vaikka ei täysin ymmärtäisi, mitä tarkoittaa "soi sana kultainen". Ei haittaa, vaikka Suomi ei olisi kirjaimellisesti oma synnyinmaa, vaan olisi sattunut syntymään vanhempien ulkomaankomennuksella.

Eikä kaikesta kannata saivarrella, ei esimerkiksi siitä, että "maa kallis isien" on kieltämättä turhan miesvaltaisesti sanottu.

Sekä uskontunnistuksen että Maamme-laulun pointti ei ole yksityiskohdissa, vaan yhteisöllisyydessä ja siinä, mihin ilmansuuntaan tämä sormi osoittaa.

sunnuntai 12. tammikuuta 2020

Kun kauppalappu herättää muistoja


Jostain pöytälaatikostani löysin ryppyisen paperin, johon oli kirjoitettu tällainen lista: "Jugurtti, viilit, rasvaton maito, muu maito, mehu, margariini, nakit, lihatuotteet, karjalanpiirakat, pulla, leipä, kirsikkatomaatit, banaanit, mandariinit tai klementiinit, viinirypäleet, perunat, pakastekeitot, kahvi, suodatinpussit, hiutaleet, makeiset, vessapaperi."

Hetken mietin, mikä listaus tuo mahtoi olla, mutta aivan saman tien asia tuli mieleen ilman, että olisi tarvinnut paljon ponnistella.

Kyseessä oli kauppalista niiltä ajoilta, kun äiti asui vielä kotonaan ja minä kävin viikoittain hänelle kaupassa.

Noin yksinkertaisiin ja arkisiin asioihin muistot kiinnittyvät.

perjantai 10. tammikuuta 2020

Bestsellereistä oppii ajattelemaan niin kuin muutkin ajattelevat

Kun lukee bestsellereitä, lukee sitä mitä muutkin lukevat ja oppii ajattelemaan niin kuin muutkin ajattelevat. Jos tavoittelee uusia, omaperäisiä ajatuksia, on etsiydyttävä vähälevikkisen kirjallisuuden ääreen.

Yksi tutustumisen arvoinen ja vähän tunnettu kirja on Augusto Monterroson Musta lammas ja muita eläinsatuja. Monterroso on pitkään Meksikossa asunut guatemalalainen.

Kirja on helppolukuinen ja samalla viisas.

Eläinsadut ovat aina velkaa Aisopokselle, mutta Monrerroson keitto on omaperäinen, ja siinä voi havaita aineksia vaikkapa Kafkalta.

Tyypillinen tarina on kertomus kameleontista, jonka seurassa olevat kuljettavat mukanaan värillisiä laseja pitääkseen yllä kameleontista saamansa vaikutelman. Jos kameleontti on violetti ja päättää muuttua siniseksi, muut ottavat esille punaisia laseja, katsovat kameleonttia niiden läpi ja niin kameleontti näkyy edelleen violettina.

tiistai 7. tammikuuta 2020

Jälkikirjoitus laiskoista ja kiireisistä

Olen arvostanut ihmisiä, jotka saavat paljon aikaan mutta eivät pidä tekemisistään ääntä. Vastaavasti tunnen vaivaantumista sellaisten ihmisten lähellä, joihin pätevät sananlaskut "Laiska töitään luettelee" ja "Tyhjät tynnyrit kolisevat eniten".

Blogin aiheena laiskat ja samalla kiireitään mainostavat ihmiset ovat polttaneet mieltäni pitkään.

Epäröin kirjoittamista kauan. Tarvitsin siihen hyviä esimerkkejä, mutta omista työpaikoistani en voi kirjoittaa. En välitä kirjoittaa edes omalta paikkakunnalta, koska paasikivimäisesti olen pitänyt periaatteena, että mahdolliset viholliset on hankittava kaukaa.

Ainoa kyseeseen tullut työyhteisö oli se sairaala, jossa isäni oli viimeiset vuotensa. Sitä tunsin kyllin hyvin, ja se oli turvallisen kaukana. Siinäkin oli ongelmansa, koska hoitajat eivät ole yhtään huonompia työntekijöitä kuin muut ihmiset, ehkä jopa parempia. Kun heitä käyttää esimerkkinä, on vaara että heitä luullaan kirjoituksen varsinaiseksi aiheeksi eikä ihmisiä yleensä.

Tästä johtuu se, että käytin 2600 merkistäni niin paljon tilaa sairaanhoitajien kiittämiseen. Ajattelin, että se antaisi hyväksyttävän tilan myös kritiikille.

Ainakaan vielä en ole törmännyt hoitajiin, jotka olisivat suuttuneet minuun. Varmaan heitä on niin kuin aina on lukutaidottomia, mutta someraivoa ei ole noussut, vaikka tämänkertainen kolumni tuntuu herättäneen enemmän huomiota kuin kolumnini yleensä.

Blogini on luettavissa täältä.

lauantai 4. tammikuuta 2020

Kerrankin rehellinen palkintoraati

Takavuosina kunnassamme valittiin kahdesti peräkkäin vuoden yrittäjäksi yritys, joka jo vuotta myöhemmin päätyi konkurssiin.

Hyvin sattumanvarainen on niinkin tunnettu ja paljon puhuttu saavutus kuin kirjallisuuden Finlandia-palkinto. Loppuvaiheessa siinä on kyse vain yhden ihmisen mielipiteestä ja kirjallisesta mausta.

Vain yhden kerran olen törmännyt rehelliseen, tosiasiat muistavaan palkintoraatiin. Näin Pirkkalan Jalkapalloklubin erään juniorijoukkueen johto perusteli valintojaan kauden lopussa:

"BP - maalivahtina sai loistotorjunnoillaan monet vastustajat epätoivon partaalle (joukkueenjohtajan poika). JH - puolustuksen lukko, jonka hirmuvetojen edessä vapisee vastustaja kun vastustaja (pojan isä hankki hyvät sponsorirahat, joilla kustannettiin pelipaidat). OS - koko ajan ratkaisuihin pyrkivä tekniikkataituri vailla vertaa (apuvalmentajan poika).