Jämsänkoskella, suuren paperitehtaan vieressä viettämäni kolme ja puoli vuotta oli minulle pappiselämän peruskoulu. Jouduin miettimään esimerkiksi sitä, mikä on papin rooli tiukasti jakaantuneessa yhteisössä. Evääksi olin saanut piispa Paavo Kortekankaan sanat: "Poliittisessa toiminnassa pappi pääsee parhaimmillaan siihen, että puolueeseen kuulumisesta ei ole merkittävää haittaa."
Tämän ohjeen varassa lähdin liikkeelle. Näin todella paljon vaivaa sen hyväksi, että minua ei laskettaisi minkään poliittisen suunnan edustajaksi, vaan että voisin olla samalla tavoin kaikkien ihmisten pappi.
Pian huomasin, että tästä perusasenteesta ei ollut vain hyötyä, vaan että se oli ainoa tapa, jolla saattoi pysyä elossa.
Paperitehdaspaikkakunta oli yhteiskunnallisen elämän laboratorio, jossa mahdolliset ongelmat olisivat nopeasti tiivistyneet, mutta myöhemminkään en ole havainnut mitään syytä tarkistaa noita perusnäkemyksiä.
Edelleenkin seurakuntapapin kansa koostuu kaikkien puolueiden edustajista, ja heitä jokaista on kyettävä palvelemaan. On turhaa rakentaa papin ja seurakunnan välille ylimääräisiä muureja.
Kirkon erityisviroissa toimivat papit voivat seurakuntapappeja huomattavasti vapaammin kuulua puolueisiin. Tilanne on aivan erilainen myös silloin, kun yhteiskunta syöksyy 1930-luvun Saksan tavoin johonkin ääritilaan, mutta normaalissa demokratiassa puoluepoliittinen selibaatti toimii parhaiten.
Puolueisiin kuulumattomuus ei vähennä yhteiskunnallisen vaikuttamisen mahdollisuutta. Päinvastoin se lisää sitä, koska hieman sivusta pappi voi paremmin ottaa kantaa maailmankatsomuksellisen osaamisen ammattilaisena.
Suomen presidentillä on tapana jättää puolueen jäsenkirja tultuaan valituksi virkaan. Tätä hän ei tee vähentääkseen vaikutusmahdollisuuksia, vaan lisätäkseen niitä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti