maanantai 31. heinäkuuta 2017

Poika leikki kirkonmenoissa trampoliinia

Istuin kirkonpenkissä, ja vieressäni oli rippialbainen poika. Hän ei häirinnyt ketään, mutta ehtoollisliturgian aikaan kirkonmenot olivat käyneet liian pitkiksi. Hän hypelöi leirillä askarreltua ristiä, jonka oli saanut aamulla kaulaan ripustettavaksi, ja käytti polvien väliin pingottamaansa albaa trampoliinina. Risti pompahteli siinä hyvin.

Mieleeni tuli kauan sitten lukemani runo, jonka joku minulle tuntemattomaksi jäänyt rippikoululainen oli kirjoittanut aiheesta "Minun Jumalani".

             Minun Jumalani osaa kastella meidät.
             Hän osaa viedä meidät hautaan.
             Hän istuu kirkossa villien poikien viereen
             ja leikkii heidän kanssaan.

tiistai 25. heinäkuuta 2017

Kummallisia nimiä

Ihmisten nimet ovat varmimpia väyliä siihen, että kahvipöytäkeskustelu kääntyy vähintäänkin puolisyvälliseen suuntaan. Aihe kiinnostaa takuuvarmasti myös rippikoululaisia. Jokaisella ihmisellä on nimi, ja varmaankin kaikki ovat joskus miettineet, millaisen nimen antaisi, jos pääsisi päättämään.

Useimmiten lapset saavat hyvin perusteltuja ja käytössä toimivia nimiä. Sitä kummallisemmilta sitten tuntuvat poikkeustapaukset. Äärimmäinen kohtaamani kummallisuus on ruotsalaisen naisen yritys antaa lapselleen nimeksi Brfxxccxxmnpckcccc111mmnprxvc1mnckssq1bb11116. Äiti selitti valinneensa ytimekkään, typografisesti ilmaisuvoimaisen muotoilun, joka oli kaiken lisäksi taiteellinen luomus hänen kannattamansa patafyysisen perinteen hengessä.

Ruotsin viranomaiset antoivat naiselle 5000 kruunun sakot.

Suomessa erikoisimpia ja hylätyiksi tulleita nimiä ovat olleet Pansarkitty, Pinkbutterflytaina, Sweethoneybeebambi, Chofie, Mañana ja Varastettu Pieni. Kaikki nämä nimiehdotukset herättävät epäilyn siitä, että lapsella on vanhempiensa suhteen muitakin ongelmia kuin vain kelvoton nimimaku.

Olen ollut havaitsevinani, että erikoiset ja vieraskieliset nimet heijastavat monesti vanhempien heikkoa koulutustasoa ja sitä myötä itsetunnon puutteita. Tasapainoinen ihminen uskaltaa tehdä omia ratkaisuja, mutta rohkenee olla tarvittaessa myös aivan tavallinen.

*  *  *

Hiljattain kirjoitin Aamulehden kolumnissani siitä, kuinka sukunimi luo ihmisestä tietyn mielikuvan. Huomasin juuri, että olen pohtinut aihetta ennenkin.

perjantai 21. heinäkuuta 2017

Pomolle sallitaan ja muille ei

Tämän tapauksen uskaltaa kertoa, koska siitä on kulunut jo yli kolmekymmentä vuotta ja päähenkilö on aikaa sitten kuollut.

Pirkkalan seurakunnan kirkkoherranvirasto oli aikanaan entisen kirjaston vastaisen kerrostalon toisessa kerroksessa. Sinne pääsi porraskäytävästä yhden oven kautta niin kuin mihin tahansa kerrostaloasuntoon. Kaikkien seurakuntalaisten henkilötiedot olivat yhdessä peltikaapissa yhden hataran lukon takana. Kaappi oli huomattavan heikkorakenteinen, ja sen hennon lukon olisi saanut auki yhdellä voimakkaalla tempaisulla.

Eräänä yönä porraskäytävään johtava ovi oli jäänyt sepposen selälleen ja henkilötietojen suojana oli vain tuon peltikaapin särjettävissä oleva lukko.

Isoa käytännön vaaraa ei ollut. Talossa tuskin oli asukkaita, jotka olisivat olleet valmiita murtautumaan peltikaapin tietoihin. Lisäksi avoinna ollut ovi antoi vaikutelman, että virastossa oli joku asiallisissa yötöissä.

Mutta silti.

Voi vain kuvitella, millaisen metelin tällainen tapaus aiheuttaa: Kuka on jättänyt oven auki? Muistutetaan, että sellaista ei saa tapahtua enää ikinä. Vaihdetaan lukkoja. Virastoon pääsy sallitaan entistä harvemmille ihmisille. Syyllinen nukkuu monta viikkoa huonosti ja kaikkia hänen tekemisiään tarkkaillaan entistä tiukemmin.

Paitsi ettei tapahdu mitään, ja koko juttu unohdetaan. Se nimittäin oli itse kirkkoherran syytä.

Kuullessani syyllisen nimen muokkasin heti mielessäni Tuntemattoman sotilaan lausetta ja huokaisin: "Oli hyvä, että se sattui Pennaselle."

keskiviikko 19. heinäkuuta 2017

Välttämätön, tyhmä kokeilu

Missä olit silloin kun, työnsit kielesi pakkasesta kylmään rautaan? – Minä ainakin muistan paikan ja summittaisen ikäni. Ovenkahva se oli.

Kyselyideni perusteella moni muukin muistaa saman kokeilun.

Mistähän tällaiset tarpeet tulevat? Kuka on ne meihin luonut? Miksi juuri tietyt tyhmyydet pitää tehdä, kun taas toiset eivät tule edes mieleen?

maanantai 17. heinäkuuta 2017

Olemme ennakkoluuloisempia kuin myönnämme

Tuorein Aamulehdessä julkaistu kolumnini on ollut mielessäni pitkään. Sitä kirjoittaessani ajattelin, että varmaan joku käsittää tämänkin väärin. Ymmärtämättömiltä lukijoilta ei voi koskaan välttyä. Ajattelin heidän kommenttiensa uhalla kuitenkin sanoa jotain siitä, kuinka ennakkoluuloisia me ihmiset olemme, vaikka juuri itsessään sitä ennakkoluuloisuutta ei kernaasti myöntäisikään.

Aakkosten etupäässä ja ehdokaslistan yläreunassa olemisen on todettu lisäävän vaaleissa saatua äänimäärää. Muutenkin ihmiset ovat eriarvoisia sukunimensä perusteella. Nimi paljastaa aatelisuuden ja todennäköisen kansallisuuden ja vaikuttaa yleiseen tunnettavuuteen. Niinpä voisi olla tasa-arvon kannalta hyväksi, jos työhakemuksissa lainkaan ei tulisi esiin ihmisen nimi.

Kun ajatus merkitään Ludwig Wittgensteinin nimiin, kuulija ottaa saman tien hatun päästään. Jos vastaava ajatus yhdistetään Jokiseen tai Lahtiseen, vaikutus ei ole yhtä vahva. Edelleen olen varma, että arkkipiispa Kari Mäkinen tunnettavuus on kärsinyt ratkaisevasti hänen vaatimattomasta sukunimestään, johon kaiken lisäksi yhdistyy ikäluokassaan kovin tavallinen etunimi. Toista olisi, jos hän olisi edeltäjänsä tavoin Iisakki Rothovius.
Sanotaan mitä sanotaan, mutten jaksa uskoa, että Jurkan sukunimestä ei olisi tiettyä etua Teatterikorkeakoulun pääsykokeissa. Jonkun kolmannen Kaurismäen olisin valmis uskomaan olemattomilla suosituksilla lahjakkaaksi elokuvaohjaajaksi.
Urheilunkaan maailma ei ole vapaa sukunimien magiasta. Jos Conferation Cupissa Saksaa edustanut keskikenttäpelaaja Can olisi ollut nimeltään Schweinsteiger, olisin seurannut häntä huomattavasti tarkemmin kuin nyt seurasin. Tai ketä kiinnostavat korealaiset jalkapalloilijat? Paitamyyntiä ei avita se, että he ovat melkein kaikki Kim-nimisiä. Sen sijaan japanilainen Keisuke Honda tuntuu heti kohtalaiselta pelimieheltä.
Erityisen sääliksi käy Tytti Tuppuraista; eihän puoluejohtaja nyt vain voin olla Tuppurainen eikä Tappurainen, tai jos kaikesta huolimatta on, etunimen pitäisi olla Elisabet tai Margareetta. Myös toinen Tytti, Isohookana-Asunmaa, olisi voinut harkita, kannattiko poliittisen uran kannalta sittenkään ottaa itselleen yhdistelmänimi.
Andy McCoy on kieltämättä paljon rokimpi kuin Antti Hulkko. Pitää olla poikkeuksellisen lahjakas muusikko, jos onnistuu kurkun kakistelua muistuttavasta nimestään Neil Young huolimatta pääsemään maailmanmaineeseen.

Taitavana kielellisten sävyjen tuntijana Pentti Saarikoski ymmärsi nimiin liittyvää taian. Erässä runoilijoiden kokouksessa hän pilkkasi ruotsalaista Bernt Rosengrenia: ”Hei Rosenkvist, mikä se nimi nyt olikaan, Rosenblatt, Äppelgren, Grenros, miten se oli?” Kuinka vähäinen onkaan kirjailija, josta ei muisteta hänen nimeään. Ei häntä löydä edes kirjastosta. Nimien väärin muistamisella pilkkaamisen Saarikoski oli oppinut säveltäjä Seppo Nummelta, joka oli kutsunut maailmankuulua kollegaansa Karlheinz Stockhausenia Stockenbögeliksi ja Bockenpauseniksi.

Kolumni Aamulehden sivulla

perjantai 14. heinäkuuta 2017

Ehkä punainen ja ruskea ovat sama väri

Kauan sitten luin, että jossain intiaanikielessä ei lainkaan eroteta sinistä ja vihreää toisistaan.

Olen jäänyt miettimään tuota intiaanien väriluokittelua. Se kertoo vahvasti siitä, että vaikka tosiasiat ovat kaikille ihmisille yhteisiä, niiden luokittelut voivat erota ratkaisevasti toisistaan. Absoluuttisen oikeaa ei välttämättä ole.

Näiden kysymysten pohdinta aktivoitui lukiessani suomen kielen professori Matti Larjavaaran kirjaa. Hän kertoo, että siniselle on venäjän kielessä kuusi eri sanaa. Karjalan kielessä taas ei eroteta punaista ja ruskeaa toisistaan. Niinpä tunnetun laulun ruskie neitsyt tarkoittaa puna-asuista neitoa.

Edelleen tiedetään psykologisten tutkimusten perusteella, että ihmisen väriaisteissa ei ole eroja eri kansallisuuksien välillä. Kyse on vain luokittelun ja tulkinnan eroista.

keskiviikko 12. heinäkuuta 2017

Ei ehkä pitäisi sanoa mutta

Monet aikuiset päättävät ankarat komentosanansa tiuskaisemalla lapsille: "Kiitos!"

Kiitos ei ole voimasana. Se on hiljaa lausuttu kohteliaisuus, jolla ilmaistaan kiitollisuutta. Siihen lapsia on ohjattava.

"Kaikella ystävyydellä" merkitsee monien ihmisten kielessä kokonaan muuta kuin ystävyyttä, joskus jopa ankaraa vihamielisyyttä, joka kätketään petollisen hymyn taakse.

Sanoja "Minun ei ehkä pitäisi sanoa tätä mutta..." edeltää useimmiten sellaista ajatusta, jota ei todellakaan kannattaisi sanoa.

"Asiahan ei minulle kuulu mutta..." ansaitsee niin ikään vielä kerran sen miettimisen, kannattaisiko sittenkin olla hiljaa. Kieltämättä sivullisen neuvo voi joskus avata solmun, mutta liian usein parhaiten ovat tietävinään ne ihmiset, jotka eivät mitään tiedä.

maanantai 10. heinäkuuta 2017

Tarja Halonenhan se siinä

Suomi 100 -hokemisen keskellä on tunnustettava, että Suomessa on oikeasti piirteitä, jotka ovat hienoja tai peräti ainutlaatuisia.

Minua ilahduttaa vieläkin muisto Helsingin Kiasmassa järjestetystä taidenäyttelystä. Siirsin katseeni taide-esineestä vierelleni ja näin puolen metrin päässä tutun näköisen ihmisen. Hetken ihmeteltyäni tajusin, että tasavallan presidentti Tarja Halonenhan se siinä, noin vain.

Suomessa on mahdollista, että entinen presidentti on lipaskerääjänä rautatieasemalla tai että nykyinen presidentti soittelee muina miehinä radion luonto-ohjelmaan ja kyselee palsternakasta.

lauantai 8. heinäkuuta 2017

Feissaajan voi kiertää selkäpuolelta

Joitakin vuosia ennen kerjäläisiä kadulle ilmestyivät ns. feissaajat, jotka pyrkivät hankkimaan hyväntekeväisyysjärjestölle uusia lahjoittajia.

En tiedä, miksi heidän kohtaamisensa on niin vaikeaa. Useimmat välttävät katsomasta heitä silmiin, ja aina voi yrittää kävellä toista kautta. Aamulehden tuoreen jutun mukaan tänä kesänä myös sateenvarjo on ollut oivallinen piilo. Itse olen kiertänyt heidän selkäpuoleltaan, jos vain on ollut mahdollista.

Minulla on vaikeuksia jopa kohdatessani sellaisen järjestön edustajaa, jonka säännöllinen kuukausilahjoittaja olen. Ehkä kaupungilla käveleminen on minulle samanlainen yksityisalue kuin oma koti. En tiedä.

Joka tapauksessa tiedän jonkin menneen rikki, kun sain tietää, että feissaajat eivät olekaan vapaaehtoisia vaan saavat palkkaa työstään.

torstai 6. heinäkuuta 2017

Liian työläitä kirjoja

On kirjoja, jotka tuottavat pettymyksen. Kirja vain on huono, tai sitten kirjailijan ja lukijan maailmat eivät muuten kohtaa.

Sofi Oksasen Puhdistusta pidin vielä lukukelpoisena romaanina, vaikka siinä häiritsi raflaava ja päälle liimattu oheisjuoni, jonka mukanaololle keksin vain kaupallisia syitä.

Oksasen seuraavaan kirjaan Kun kyyhkyset katosivat tartuin kohtalaisen suurin odotuksin. Uskoin, että se kiinnostaisi minua enemmän kuin Puhdistus.

Toisin kävi. Kirjassa alkuun pääseminen oli perin vaikeaa. En lainkaan käsittänyt, kuka siinä oli äänessä ja mistä siinä oikein kerrottiin. Ensimmäiset neljäkymmentä sivua menivät täysin ohi. Oli pakko googlata lehtikritiikkejä. Niistä sitten sain riittävät perustiedot, joiden pohjalta lukeminen alkoi sujua, ja kirja pysyi tässä mielessä jotenkin kasassa loppuun saakka. Ei siitä riemua silti noussut.

En ole ainoa kirjallisuusihminen, joka on kirjoittanut kohtuuttomista ymmärtämisen vaikeuksista. Ilkka Malmberg valitti Helsingin Sanomissa kirjoista, joiden ensimmäisessä luvussa puhuu Raimo ja joiden toisessa luvussa kertojaa luulee edelleen Raimoksi, mutta hän onkin Sebastian. Malmberg sanoi pitävänsä Haavikosta ja Saarikoskesta ja käsitetaiteesta, mutta teennäistä vaikeaselkoisuutta hän sanoi vihaavansa. Malmberg tunnusti, että Saariahon musiikki ei avaudu hänelle ja että Joycen Ulysses on liikaa.Volter Kilven Alastaloa hän kuitenkin voisi pitää yöpöydällään.

Niin ikään Hesariin Oksasta arvioinut Suna Vuori puolestaan kirjoitti: "Sanotaan se suoraan. Sofi Oksasen Kun kyyhkyset katosivat on mielestäni sekava, materiaaliltaan häiritsevästi yhteensulamaton ja kaikkea muuta kuin mestarillisesti kirjoitettu romaani äärimmäisen kiinnostavista vaiheista Viron ja Euroopan historiassa."

Entistä enemmän olen alkanut ajatella kirjailijan ammattitaitoon kuuluvan, että lukijan ei tarvitse arvuutella kuka on äänessä. Jos käsikirjoituksessa on tällaista sekavuutta, se on kirjoitettava niin monta kertaa uusiksi, että vika poistuu. Lukijaa ei pidä ehdoin tahdoin kiusata.

Kokeileva, vaikea romaani voi olla tässä suhteessa yksinkertaisesti rakennettu. Matti Pulkkisen teoksissa ei tarvinnut arvailla kertojaa eikä edes Hannu Salaman sekopäisessä Finlandia-sarjassa, joka jäi muista syistä minulta kesken. Kilven Alastalon salissa on työläs kirja, mutta kyllä siinä kertojan ääni erottuu.

maanantai 3. heinäkuuta 2017

Tässä on seitsemän hyvää kirjaa

Kun kuulen kelvottoman saarnan tai julkisen puheen, alan ensimmäiseksi epäillä, että siinä on taas yksi, joka ei ole lainkaan lukenut kaunokirjallisuutta.

Hyvän kirjallisuuden lukeminen on oikeastaan ainoa keino, jonka turvin ihminen voi laajentaa elämänpiiriään muuten tavoittamattomille alueille. Voi puhkaista kuplansa, matkustaa muihin maihin ja aikakausiin ja omassa ajassaan voi päästä tutkimaan, mitä muiden ihmisten elämä on.

Ilman kaunokirjallisuutta tietää vain omansa ja läheistensä elämästä. Psykologian kirjat, johtamisen teoriat ja elämäntaidon oppaat voi korvata hyvillä romaaneilla. Niistä saa sen elämänviisauden, joka on saatavissa.

Oma taktiikkani on ollut se, että olen lukenut toisaalta klassikoita, koska niiden asemalla on aina syynsä. Toisaalta olen etsinyt vähän luettua nykykirjallisuutta. Tämän hetken listasuosikkeja luen vain satunnaisesti. Miksi ihmeessä lukisin sitä, mitä kaikki muutkin lukevat?

Heinäkuun iloksi olen valinnut muutaman kirjaehdotuksen:

Fjodor Dostojevskin Kaksoisolento: Vuonna 1846 ilmestynyt romaani ei ole hänen tunnetuimpia teoksiaan, mutta on yksi suosikeistani. Käsittääkseni se on maailman ensimmäinen romaani, jonka aiheena on identiteettivarkaus - Dostojevski oli 170 vuotta aikaansa edellä.

Pentti Saarikosken Hämärän tanssit: Minulta on kysytty, mitä Saarikoskelta kannattaisi lukea. Monesti olen sanonut, ettei välttämättä ole mitään sellaista kirjaa. Hän oli pikemminkin väläyttelijä kuin kirjojen tekijä. Viime aikoina olen vastannut että Hämärän tanssit. Sen viimeinen sivu on kauneimpia lukemiani. Myös kirjan alku on vaikuttava: "tyttö / kaunis kuin voikukka / otti minua kädestä / Minä olen valo joka johdatan sinut pimeään"

Ivan Gontšarovin Oblomov: Tämä on toinen venäläinen klassikko. Kirja on viisautensa lisäksi hauska. Yllättävän harva tuntee nykyään tätä romaania, joka on jopa synnyttänyt käsitteen oblomovilaisuus. Kirja kertoo loputtomasta aikomisesta, ryhtymisestä ja rupeamisesta, mutta ei koskaan asioiden loppuun saattamisesta eikä edes niiden aloittamisesta.

Ilmari Kiannon Punainen viiva. Suomalainen klassikko, jota en ole lukenut sitten kouluaikojen. Se on kuitenkin jättänyt elämänmittaisen jäljen. En tiedä, kannattaako tällä lohduttomalla köyhyyden kuvauksella pilata kesäpäiviään, mutta toisaalta se on kenties liian painavaa tavaraa marraskuun pimeään. Lievittävänä asianhaarana on kirjan pieni koko, minun painoksessani sivuja on 169.

Raymond Carverin Mistä puhumme kun puhumme rakkaudesta. Tämä novellikokoelma niin kuin muutkin Carverin tekstit nostaa kaikki arkipäiväisyydet elämän viidenteen potenssiin. Kirjan luettuaan kiinnittää huomionsa siihen, että pois viemistä odottava roskapussi ei ole vain roskapussi, vaan vallankäytön tiivistymä, johon vetoamalla ihmiset eroavat toisistaan ja liittyvät toisiinsa.

Einar Már Guðmundssonin Beatles-manifesti. Piditkö Mikael Niemen kirjasta Populäärimusiikkia Vittulanjänkältä? Jos pidit, pidät varmaan myös tästä islantilaisesta romaanista, joka Niemen kirjan tavoin kertoo siitä, kuinka rockmusiikki tuli nuorten ihmisten maailmaan. Omaa elämää kummasti avartaa se, kuinka näkee tuttujen elämänilmiöiden tapahtuvat hieman toisenlaisessa maassa.

Asko Sahlbergin Pilatus. Sahlbergin Rooman valtakuntaan ja osin myös Raamatun maailmaan sijoittuva historiallinen romaani on esimerkki siitä, kuinka kaunokirjallisuus opettaa historiaa ja saa ymmärtämään sitä uudella tavalla, kun hetken elää kirjan mukana vanhoissa tapahtumissa. Kirjan luettuani ymmärsin hieman enemmän Pilatuksesta tai ainakin siitä, millainen hän mahdollisesti oli.

sunnuntai 2. heinäkuuta 2017

Kun keravalaisia ei ole

Eilisissä häissä tapasin juuri Keravalle muuttaneen nuoren ihmisen. Kuullessani hänen uudesta asuinpaikastaan, mieleeni nousi ajatuskupla: "Teikäläisiä en juuri tunnekaan, vaikka juuri maantieteen kannalta pitäisi olla toisin."

Olen käynyt enimmät kouluvuoteni Järvenpäässä, Keravan naapurissa. Vanhojen koulukaverieni kanssa keskusteltuani minusta tuntuu siltä, että kukaan järvenpääläinen ei ole ikinä muuttanut Keravalle.

Keravan ja Järvenpään suhde oli kouluaikoinani erikoinen.

Emme olleet keravalaisten kanssa huonoissa väleissä, emme hyvissä. Emme vihanneet, emme rakastaneet. Emme epäillen kyselleet, voisiko Keravalta tulla jotain hyvää, sillä heikäläisiä ei ollut meille olemassa. Kerava oli vain paikka, jossa juna pysähtyi matkalla Helsinkiin ja jossa kukaan tuttu ei ikinä laskeutunut junasta.

Naapuri voikin olla sekä kaukana että vieras. Kuinka moni tuntee Ruotsista muuta kuin Tukholman ja Tanskaa kohti vievän tien? - No, Åren ehkä tai Haaparannan.