Kuinka vakavasti uskontunnustus on otettava?

Uskontunnustus kuuluu jokaiseen kastetoimitukseen.  

En ole tavannut epäasiallista protestointia, mutta kaikki muut vaihtoehdot ovat olleet käytössä. Joku on vain mykkänä hiljaa. Joku toinen liikuttelee äänettömästi huuliaan, ja joku kolmas mutisee epämääräisiä. Pappi on tyytyväisin, kun ollaan aidosti äänessä. 

Käytetyimpiä kuvia uskontunnustuksesta on ymmärtää se kuuta osoittavaksi sormeksi. Se ei ole uskomisen kohde, vaan se ainoastaan osoittaa uskon suuntaan. Sen sisältönä on kieltämättä joukko asioita, mutta se ei ole samanlainen listaus kuin luettelo Euroopan pääkaupungeista.

Uskontunnusta voi verrata Maamme-laulu toiseen säkeistöön. Hyvällä omallatunnolla voi laulaa "sun kukoistukses kuorestaan kerrankin puhkeaa" riippumatta siitä, mitä ajattelee valtionvelasta. Se on myötätunnon ilmaus sille uskon perinteelle, jonka mukaan kirkoissa on eletty. Yksityiskohdat kuuluvat enempi spesialisteille, mutta maallikko voi olla suurpiirteisempi.

Uskontunnustus voidaan myös laulaa. Siihen tarkoitukseen on kaksi virttä (167 ja 171). Ehkä lauluversioon olisi helpompi liittyä. Monesti tutun virren kohdalla vaitonainenkin osallistujajoukko ikään kuin ryhdistäytyy. 

Uskontunnustuksessa on tietysti myös se piirre, että sen avulla vanhain aikain viisaat ovat erottaneet oleellisen vähemmän tärkeästä. Jos jotain asiaa ei mainita, se ei sitten ole kovin keskeistäkään. Monet nykyajan kiista-asiat ovat sieltä tykkänään poissa viittaamassa siihen, että unohtakaa ne. 

Jokaisella kansakunnalla on huvittavat piirteensä

Huumoria välillä, jokaisella kansalla on huvittavuutensa. Aakkosjärjestyksessä luetellen:

Amerikkalaiset: pyssyt, pyssyt ja kuudesti laukeavat revolverit. 
Belgialaiset: koeta keksiä viisi kuuluisaa belgialaista, kun jalkapalloilijat unohdetaan.
Englantilaiset: Pitää syödä vain etnoruokia, koska oma maistuu Englannin kanaalilta. Vesihanoja on aina kaksi.  

Espanjalaiset: mañana on tunnetuin espanjan kielen sana.

Hollantilaiset: maailman pisin kansa asuu merenpinnan alapuolella.
Italialaiset: puhetta tulee ja tulee, käsiä myöten.
Japanilaiset: turisteina kulkevat suurissa rykelmissä valokuvaten patsaita.
Puolalaiset: Grzegorz Krychowiak on puolalainen maajoukkuejalkapalloilija. Äännä se.
Ranskalaiset: viivoitinkin muotoillaan mutkalle.
Ruotsalaiset: vessapaperia ei voi tilata ilman palavereja, joissa jokainen tulee kuulluksi.
Saksalaiset: Noudattamisen ja punaisissa valoissa seisoskelemisen intohimo. 
Tanskalaiset: Lasten äidinkielentaito on heikko, koska edes he eivät ymmärrä vanhempiensa puhetta.  Selitys on sekä paikkansapitämätön että osuva.
Venäläiset: Minkä venäläisen laitteen olet halunnut ostaa saadaksesi maailmankuulua laatua?
Virolalaiset: missään muussa maassa ei puhuta yhtä hassusti.

Panhard: ranskalainen käsitys ajokelpoisesta autosta.

Kylmä rinki rikkaan ja korkean ympärillä

Ehkä syystäkin kadehditaan rikkautta ja korkeaa asemaa. Vapauttavathan ne monista arjen vaivoista ja ahdistuksista, ja toisaalta ne avaavat ovia maailmoihin, joihin rahvaalla ei ole pääsyä. 

Joskus ovia avataan liikaakin. Tellervo Koivisto sanoi miehensä presidenttivuosista, että kahteentoista vuoteen hän ei ollut itse avannut ovia. Enää ei osannut käyttää edes tiskikonetta. Hänen miehensä puolestaan kaipasi lumitöitä.

Kansanomaiseksi pudottautuminen voi olla toivoton yritys. Englannin kuningas Edvard VIII muisteli nuoruuttaan, kuinka hän yritti osallistua opiskelutoveriensa peleihin. Hänet valittiin jopa joukkueen kapteeniksi. Hänen mukaansa oli kuitenkin harhaluuloa kuvitella, että hänet olisi hyväksytty tasa-arvoiseksi toveriksi: "Kun kuninkaalliset yrittävät olla aivan samanlaisia kuin muut ihmiset, yleisö kyllä suhtautuu heihin epäuskoisen ystävällisesti, mutta on silti vakaasti päättänyt olla hyväksymättä heitä kaltaisikseen."

Rikkauteen yhdistyvä kylmä rinki vaikuttaa myös varsin matalilla yhteiskunnan tasoilla. Muistan erään rippikoulupojan sanat, kun hän selitti toisen pojan poissaoloa: "Se on varmaan hyppäämässä laskuvarjolla. Tai sitten se on laitesukeltamassa."

Ymmärsin, että hänelle rikkaan perheen poika ei oikein kuulunut joukkoon.
 

Onko pommituksilla kohtuullista uhrimäärää?

Mieletön kärsimys on Jumala-uskon vaikeimpia kysymyksiä. Sen parhaita kuvaajia on tuntemattomaksi jäänyt mies, joka kirjoitti pastori-isälleen Stalingradista keskellä toista maailmansotaa. Hän kertoi etsineensä Jumalaa jokaisesta kranaattikuopasta ja tuhoutuneesta talosta, jokaisesta nurkasta ja jokaisen toverinsa viereltä. Talot oli tuhottu, maan päällä vallitsi nälkä ja murha, taivaalta satoi pommeja ja tulta, eikä Jumalaa vain näkynyt.

Kokemus tiivistyi sanoihin: "Ja vaikka joku Jumala olisi olemassa, niin vain siellä teidän laulukirjoissanne ja rukouksissanne, pappien hurskaissa puheissa, kellonsoitoissa ja pyhän savun tuoksussa, mutta ei Stalingradissa." 

Näitä läpi elettyjä sanoja vastaan ei voi väittää. Ketään ei pidä moittia siitä, että kärsimys on vienyt hänen uskonsa hyvään Jumalaan.

Sen sijaan suhtaudun viileämmin siihen, että ihmiset iltapalallaan TV-uutisten äärellä kauhistelevat pommitusuhrien määrää ja sanovat, että 70 000 on liian paljon ja että Jumalan pitäisi tehdä jotain (niin kuin ihminen ei itse voisi aloittaa).

Vastakysymykseni on, mikä mahtaisi olla uhrien hyväksyttävä määrä. Olisiko siedettävää, että Jumala olisi rajoittanut uhriluvun kymmenesosaan vai edellyttäisitkö pudotusta peräti 70 kuolleeseen? Olisiko sitten jo hyvä? Millaisen määrän sallisit Jumalalle, jotta etiikkasi kestäisi sen?

Vai ajatteletko, että Jumalan pitäisi kokonaan poistaa kuoleminen maailmasta? Portugalilaisen nobelistikirjailija José Saramagon mukaan se ei toimisi, ja jonkun Dostojevskin henkilöhahmon perusteella yksikin kuollut lapsi on liikaa.

Mummon lapset ovat kovilla

Täytettyään neljäkymmentä ja varsinkin viisikymmentä vuotta moni huokaisee saatuaan lapset isoiksi. Kunhan vain huojentuminen ei olisi liian varhaista. Pian alkaa huolehtiminen omista vanhemmista. Pahimmillaan elämästä tulee hermoja raastavaa piinaa.

Vanheneva isä tai äiti ei haluaisi maksullisia kotiapuja, vaan hyväksyy tukea vain omilta lapsiltaan. Kun kotiin tullaan tekemään toimintakykyarviota, vanhus kokoaa voimansa ja kiittelee tilaansa fiksummin sanoin kuin ikinä. Hän vakuuttaa pärjäävänsä, ja lapset yrittävät mutista arvion tekijälle, ettei kaikki suju niin komeasti kuin kerrotaan.

Vanhus ei muista syödä, ja kotona alkaa tapahtua outoja asioita. Tavaroita löytyy kummallisista paikoista, jotta varkaat eivät vie. On pelko, että mummo lähtee kylpytakissa pakkaseen eikä enää muista osoitettaan. Vähitellen kunto heikkenee, ja kun lasten viikoittainen huoltokäynti päättyy, vanhuksen kotiin jättäminen tuntuu heitteillejätöltä. 

On vaikeaa aloittaa keskustelua: "Kun sinä et oikein enää pärjää täällä kotona." Siihen tulee vastaukseksi jotain sellaista että "kun minä en täältä kotoani mihinkään lähde". Moni mummo tai pappa on taitava herättämään syyllisyydentunteita.

Samaan aikaan työpaikalla on kireää, eivätkä omat lapset pärjää aivan omillaan, vaikka olisi luullut. Ehkä heilläkin on jo pieniä lapsia. 

Mustekalan tavoin kakkossukupolvi joutuu lonkeroitumaan moneen suuntaan. Omasta jaksamisesta pitäisi huolehtia, ja eikä terveys olekaan aivan priimaa.

Vanhusten kriisi on myös heidän lastensa kriisi.
 

Ryövättyä kansallisuutta

Materialismia korostavassa ja bkt:tä jumaloivassa ajassa on tehty selväksi, että Ukrainassa on paljon mineraaleja ja erinomaista viljelysmaata. Samalla on unohtunut, että maan historia on täynnä suuria persoonia, jotka eivät ole neuvostoliittolaisia saati venäläisiä. Tämän luulisi kiusaavan ukrainalaisia.

Serhi Bubka hallitsi aikoinaan seiväshyppyä yhtä suvereenisti kuin Armand Duplantis nykyään. Hänkin paransi maailmanennätystä aina sentin kerrallaan. Uransa alkuvuosina hän edusti Neuvostoliittoa, eikä Ukrainasta puhuttu mitään. 

Kiovan Dynamo oli 1980-luvulla melkein sama kuin Neuvostoliiton jalkapallomaajoukkue. Valeri Lobanovski on edelleen historian legendaarisimpia valmentajia. Joukkueen suurin tähti ja neuvostoliittolaiseksi mainittu Oleg Blohin valittiin kerran Euroopan parhaaksi pelaajaksi. 

Isoimpia kulttuurikaappauksia on suuriin venäläisiin klassikoihin luettu kirjailija Nikolai Gogol. Melkein 20 ensimmäistä vuottaan hän varttui Ukrainassa. Saatana saapuu Moskovaan -romaanin tekijä Mihail Bulgakov puolestaan eli Ukrainassa melkein kolmikymppiseksi. 

Myös säveltäjä Sergei Prokofjev ja kuvataiteilija Ilja Repin ovat ukrainalaissyntyisiä.

Mainittakoon vielä elokuvaohjaaja Francis Ford  Coppolaan vaikutuksen tehnyt Joseph Conrad. Hän oli äidinkieleltään puolalainen ja kirjoitti englanniksi, mutta hänen syntymäpaikkansa on Ukrainassa. Hänen alkuperäinen nimensä oli Józef Teodor Nałęcz Konrad Korzeniowski. Ei ole ihme, että myöhemmin hän muokkasi sitä kaupallisempaan suuntaan.

Niin kuin olisi mahdollista jatkaa entiseen tapaan

Jaroslav Hašekin veijariromaani Kunnon sotamies Švejk maailmansodassa näkyy listoilla, joihin on koottu maailmankirjallisuuden parhaat kirjat. Teos kertoo surkuhupaisesta sotamiehestä, joka kompastelee ja eksyilee läpi ensimmäisen maailmansodan joutumatta ikinä varsinaisiin sotatoimiin.

Kirjan avauslause on profeettallinen. Se pulpahtaa mieleen, kun näkee suurmaiden johtajien antavan lausuntojaan: "Suuri aika vaatii suuria ihmisiä."

Pedagogisesta viisautta on puolestaan siinä havainnossa, että sotilaat innostuivat lukemisesta, kun se kiellettiin heiltä. Myöskään ajattelu ei ollut heille sallittu, sillä se kuului heidän esimiehilleen. Kun sotilas alkaa ajatella, hän ei ole enää sotilas vaan joku "lemuava siviili".

Sotamiehet eivät kuitenkaan olleet sen tyhmempiä kuin ihmiset yleensä. Hašekin kuvaus junassa korttirinkiin istuutuneista miehistä muistuttaa tapaa, jolla nykyäänkin suhtaudutaan maapallon suuriin ongelmiin: "Ja kaikkien kasvoilta loisti tyytyväisyys, niin kuin sotaa ei olisikaan eivätkä he olisi junassa, joka vie heitä rintamalle verisiin taisteluihin ja teurastuksiin vaan pelipöydässä jossain prahalaisessa kahvilassa." 

Kun nolaus tulee bumerangina takaisin

En ole koskaan innostunut keräilyharrastuksesta, mutta tavallaan siinä on yksi poikkeus: olen painanut mieleeni hyviä juttuja. 

Oma elämä on hyvä lähde, jos vain ei kulje näkemänsä ja kokemansa ohi. Toiseksi kirjallisuus on täynnä tärkeitä kertomuksia. Viimeksi olen innostunut Pentti Haanpäästä.

Kolmantena lähteenä ovat muut ihmiset. Varmaan kaikilla on elämästään jokin hyvä juttu. Pitää vain osua kohdalle, kun he sen kertovat.

Esimerkiksi metrossa tapahtuu. Seuraava tarina on näitä muiden kertomia metrosattumuksia. Näin se menee:

Brysselin metrossa oli kerjäämässä nainen, jolle todennäköisesti maistuivat muutkin päihteet kuin alkoholi. Minultakin hän pyysi ranskaksi hyvin asiallisesti rahaa, mihin tylyhkösti vastasin suomeksi: "Sanopa sama suomeksi, niin voisit saadakin jotain."
"Ai te puhutte suomea", hän vastasi. 
Kaivoin kiltisti kuvetta ja muistin seuraavallakin kerralla, että kaikkia ihmisiä pitäisi arvostaa. 

Ihan hyvää mulle kai kuuluu

Olin kuuntelemassa Eerika ja Sakari Kapasen folkduon konserttia. Pienimuotoisessa tapahtumassa kuultiin hyväntuulista, elämänmyönteistä musiikkia, joka nostaa iloa esiin vähän niin kuin kevät. Yhdessä omalle lapselle omistetussa laulussa kerrottiinkin keväästä.

Vastapainona oli yksi kipeä laulu, jonka kertosäe kuului: "Ihan hyvää mulle kai kuuluu." Siinä muistutettiin siitä, että elämän huonoimpina aikoina voi olla pelottavaa kohdata ihmisiä, jotka kysyvät kuulumisia. Juuri niinä aikoina ehkä eniten tarvitsisi muita ihmisiä samalla, kun samalla haluaa juosta heidän kysymyksiään pakoon.

Varsinkin nuorten kanssa kannattaa olla varovainen, kun kyselee opiskelupaikoista. On ikävää selitellä, ettei vielä tänä vuonna.

Suurimpia ihmistuntijoita ovat ne, jotka oikealla hetkellä ovat kysymättä kuulumisia ja sen sijaan osaavat lähestyä muuten. Tämä vaatii aavistaminen vaistoa.

Yksi kohtaaminen minulle on jäänyt erityisesti mieleen. Rupattelu johti siihen, että aivan viattomasti tulin kysyneeksi firmaa, jossa toinen oli töissä.

Hän ei saanut pitkään aikaan sanaa suustaan. Sitten kyyneleet alkoivat virrata poskia pitkin.

Tavoitteet ja vaatimukset eivät tainneet olla siinä yhtiössä kohdallaan.

Pelipaidoista on riidelty ennenkin

Entisaikanakin kiisteltiin pelipaidoista. 

Lapsuudessani urheiluseurat jakautuivat oikeistolaisiin ja vasemmistolaisiin. Jo seurojen nimet kertoivat, kenen puolella oltiin.

Kotkan Työväen Palloilijat ja Helsingin Työväen Uimarit näyttivät avoimesti suuntauksensa, mutta myöskään Turun Toverien tai Tampereen Pallo-Veikkojen nimet eivät peitelleet vasemmistolaista taustaa. Tampereen jääkiekkoseuroista Koovee oli työväenhenkinen, kun taas Helsingin IFK:ssa punaista oli vain pelipaidan väri. Nimen neutraalius oli usein oikeistolaisuuden tuntomerkki.

Pienetkin paikkakunnat jakaantuivat kahteen eri seuraan, kuten Järvenpään Paloon ja Iskuun, Jämsänkosken Ilvekseen ja Jyryyn, Pirkkalan Pirkkoihin ja Viriin. 

Eri aatteen ihmisillä oli myös omat maitokauppansa. Selkein poliittinen julkisuuskuva oli vasemmistolaisella E-liikkeellä.

Kotikaupungissani Järvenpäässä kaikki harrastivat jalkapalloa yhdessä ja samassa seurassa, mutta sielläkin poliittiset intohimot saattoivat nousta pintaan. Eräänä vuonna paikallinen E-kauppa sponsoroi ikäluokkaani nuoremmille junioreille omalla logollaan varustetut pelipaidat. Kaikille vanhemmille tämä ei käynyt ollenkaan. Syntyi melkoinen meteli, jonka muistan hyvin, vaikka meikäläisiä se ei koskenut.

Meidän joukkueemme jatkoi edelleen sponsoroimattomissa paidoissa, joiden tuottamasta häpeästä olen joskus kertonut.

Urheilumaailma: pikkuisen huumoria, pliis

Tuskin on huumorintajuttomampaa elämänaluetta kuin huippu-urheilu. Harvassa ovat ne tapaukset, että joku nauraisi itselleen tai edes puhuisi hauskoja. Pituushyppääjä Tommi Evilällä oli hyvät jutut, ja Seppo Räty oli omassa totisuudessaan taitava koomikko. Kuinka monta muuta tulee mieleen?

Pukukopeissa on humoristinsa, mutta haastatteluissa ollaan vakavia ja asiallisia.

Vastustajan kaatumisia ja maalivahdin onnettomia seikkailuja on tietysti ilkuttu iät ja ajat, mutta tämä ei ole huumoria vaan silkkaa vahingoniloa.

Mitäpä jos taitoluistelija pyllähtämisensä jälkeen repeisi nauramaan itselleen? Entäpä jos jalkapalloilija muistelisi hutipotkuaan häpeän sijasta humoristiseen tyyliin? Tai jyrkässä mäessä kaatunut hiihtäjä ottaisi esityksensä pelkästään shown kannalta? Tai aitajuoksufinaalissa kompastunut näkisi komiikkaa siinä, että vuosien harjoittelun jälkneen hän olisi rähmällään juoksuradalla? 

Ehkä nauraminen on liian vaarallista. Se paljastaisi, että syvimmältään urheilu on vain turhuutta, tosin tarpeellista turhuutta.

Huumorin sijasta urheilussa on kuolemanvakavuutta naurettavuuteen saakka. Siitä on esimerkkinä viime liigakierroksella Oulun Kärpille tehty paitsiomaali.  Tapausta kutsuttiin ei vähempää kuin oikeusmurhaksi, siis murhaksi ja vieläpä oikeusmurhaksi. Peli oli urheilun tusinaosastoa eli yksi runkosarjan peli, jonka perusteella ei ratkota mestaruuksia. 

Joskus riittää yksi ainoa vieraanvarainen

Minulla oli ongelma. Piti keksiä, mistä saisin yösijan CP-vammaiselle vierailijalle, joka ei päivän päätteeksi enää ehtisi iltajunaan. Oma kotimme ei tullut kyseeseen, koska kaksikerroksinen huoneisto oli sopimaton.

Keneen apuun voisin turvautua, kun ketään perheenjäsentä tai lähisukulaista ei ollut tarjolla ja kun mikä tahansa asuntokaan ei ollut mahdollinen? Kenelle voisin soittaa? Kuka olisi varmimmin se ihminen, jolta kysyttyäni en joutuisi kääntymään nolona pois ja sanomaan että ymmärrän kyllä? Kuka ei ryhtyisi keksimään syitä, vaan alkaisi miettiä, miten olisi mahdollista?

Mieleeni ei tullut kovin monta ihmistä. Varmaan heitä oli muitakin, mutta melkein kaikki olivat minulle hieman liian vieraita. Oli oikeastaan vain yksi, joka tuli sillä hetkellä mieleen. Toisaalta tarvitsin vain yhden.

Soitin, kerroin asiani, ja se ratkesi helposti. Vierailija sai yösijan ja minun mieleni rauhan.

Seuraavana päivänä majoittaja ei ylpistellyt eikä esiintynyt suurena hyväntekijänä. Lainasipa vain Heprealaiskirjeen sanoja: "Älkää unohtako osoittaa vieraanvaraisuutta, sillä jotkut ovat yösijan antaessaan tulleet majoittaneeksi enkeleitä."

Työ sekoitetaan asioihin joihin se ei kuulu

Kansanedustaja Ben Zyskowicz palasi sairauslomaltaan eduskuntaan, ja tätä kutsuttiin työhön palaamiseksi. Monet urheilijat ovat viime aikoina kutsuneet urheilemistaan työksi. Kumpikaan tekemisen laji ei ole minun kielitajuni mukaan työtä, vaikka niissä vaaditaan uutteruutta, ponnistelua ja vaivannäköä. Kansanedustajana oleminen on kansanedustajana olemista, ja urheileminen on urheilua.

Itse en ole vahingossakaan sanonut papinviran hoitoon liittyviä tekemisiä työksi. Kun menen kastamaan lapsen tai pitämään rippikoulua, ne ovat lapsen kastamista tai rippikoulun pitämistä. Sanan työ olen varannut toisenlaiseen tarkoitukseen. Minulle työ merkitsee lähinnä sitä, että kädet likaantuvat. 

Tai kun syön lounaan, onko se ymmärrettävä ruokailutyöksi? Onko suihkussa käyminen peseytymistyötä?

Elämässä on muutakin tärkeää tekemistä kuin työ.

Eikä työtä ole se, että herrat pyöriskelevät kädet lanteilla sinne tänne, matkustelevat ulkomailla, syövät hotelliaamiaisia, siirtelevät hiirtä ja soittelevat toisilleen.

Vielä kummallisemmaksi menee, kun leikkiä sanotaan lapsen työksi. Otettakoon vain leikki leikkinä ja työ työnä. Sallitaan lapsille heidän lapsuutensa.

Läheisen menettäminen on kipeä elämänvaihe, mutta surutyötä se ei ole. Ei se mene niin, että hoidetaan surut alta pois, ja sitten ne ovat siinä ja vapaat voivat alkaa. 

Ja viimeisenä ja pohjimmaisena: parisuhteen hoitaminenkin on kuulemma työtä. Olkoon mitä tahansa, mutta ei ainakaan sitä.

Pyhä Henki selkokielellä sanoen

Jos jokin on suomalaiselle evlutille vieras sana, niin sitä on Pyhä Henki. Se on ylihengellisten tai peräti hihhuleiksi moitittujen omaisuutta. Olen kuitenkin kuullut siihen liittyvän kertomuksen, jossa on mielesäni arkista ymmärrettävyyttä. Vuosien varrella ei ole mukaani tarttunut toista samantasoista juttua.

Suomalaissyntyinen Ruotsin kirkon pappi Lennart Koskinen sai aamuyöllä kotiinsa puhelinsoiton, jossa kerrottiin merellä tapahtuneesta onnettomuudesta. Se laiva oli Estonia. Kun Koskinen lähti ajamaan Tukholman liepeiltä kohti satamaa, hän ehti ajatella, mitä hän tekisi osana kriisiorganisaatiota.

Satamaterminaalissa media ja uhrien omaiset erotettiin toisistaan. Haastatteluja ei päässyt tekemään. 

Koskisen mukaan oli tuskaisinta seurata, kuinka satamaan saavuttiin hilpeinä noutamaan Tallinnan matkalaisia, joilla olisi tuliaiset tuomisinaan. Pian onnettomuusuutinen tavoitti ja kasvojen hilpeys vaihtui ensin epäuskoksi ja sitten kauhuksi.

Varsinaisen aiheeni kannalta ratkaiseva tapahtui terminaalin sisätiloissa. 

Kaikki katsoivat suurista lasi-ikkunoista etäisyyteen, merelle, joka oli kauhonut ihmiset sisäänsä. Siellä jotkut eloonjääneet ja pelastushelikopterien miehet yhä taistelivat elämästä ja kuolemasta. Omaiset tuijottivat, jokainen yksinään ja ketään naapuriaan ajattelematta. 

Kunnes tapahtui jotain vaikeasti selitettävää. Yhtäkkiä ja yhtä aikaa ne yksinään tuijottavat ihmiset lakkasivat toljottamasta merelle ja sen sijaan kääntyivät toisiinsa ja alkoivat puhua - toisilleen. 

Tuomiopäivän hiljaisuus muuttui puheeksi, ja syntyi yhteinen sisäpiiri. Yksityisestä tuskasta tuli jaettua kärsimystä, joka kaikesta huolimatta liitti ihmisiä toisiinsa sen sijaan, että se olisi vain erottanut.

Lennart Koskinen kertoi, että hän keksi tunnelman muutosta kuvaamaan vain yhden ainoan ilmaisun, perinteisen kristillisen lauseen: Pyhä Henki oli laskeutunut ihmisten keskelle.

------

Muistaakseni olen kuullut kertomuksen Kalevi Virtaselta, joka on puolestaan kuullut sen itse Lennart Koskiselta.

Luojalle kiitos, olen seminaareista vapaa

On hyvät ja huonot puolensa, kun ihminen syrjäytyy joutomieheksi vanhuuseläkkeelle tyhjiä toimittelemaan. Menettää ison määrän mahdollisuuksia tehdä merkittäviä asioita, mutta on myös hyvää vapautumista.

Yksi joutavuuden tärkeimmistä voitoista on siinä, että välttyy kuuntelemasta konsulttien esitelmiä ja tuijottamasta PowerPoint-kalvoilta niiden vähä-älyisiä iskusanoja. Janne Saarikiven ilmaisua käyttäen en ole ollut niitä, jotka jaksavat "innostua kehittämispäivän motivaatioluennosta ja osallistua leikkimieliseen ryhmätyöskentelyyn organisaatiokaavion ympärillä". 

Vaikka kuinka muistelen seminaareja ja koulutustilaisuuksia, juuri mitään hyödyllistä ei jää jäljelle, ellei ota lukuun joidenkuiden kollegojen tapaamista. Poikkeuksia tulee mieleen kaksi: Juha Pihkala opetti erinomaisesti kokoustekniikkaa, ja Wille Riekkinen tarjosi demonstraation, jota sen jälkeen olen itsekin käyttänyt.

Aivan varmasti on ollut jotain muutakin, vaikka päässäni lonksuu tyhjää. 

Sääntönäni oli, että annoin luennoitsijalle viisitoista minuuttia. Jos hän ei sinä aikana sanonut mitään merkittävää, en jaksanut olla paikalla edes kohteliaisuudesta, vaan lähdin katselemaan mahdollista kahvipaikkaa. Mielessäni olivat vanhan virren sanat: "Kun täältä erkanen, sen katson viisaudeksi."

Onnettomat kokemukseni johtuvat osin siitä, että olen lukemisen, en kuuntelemisen ihminen. Kirja tai yleensä teksti on ylivoimainen väline informaation siirtämiseen.