lauantai 31. toukokuuta 2014

Sain Facebookissa potkut (1/2)

Kuluneella viikolla sain potkut yhdestä Facebook-kaveruudesta. Kyseessä on suhde, joka on Facebook-elämäni ohuimpia.

Tämä nyt jo entinen kaverini vaihtaa statustaan usein. Monet hänen tarjoamistaan linkeistä ovat olleet varsin karkeita, mutta samalla humoristisia. Monille niistä olen naurahtanut, ja joskus naurahtamiseen on liittynyt häpeän tunne, että tuollainenko minua huvittaa.

Tällä viikolla sain äkkiä tarpeekseni. Kaverini linkkasi uutisen, että Riihimäen keskusvankilassa vangit olivat surmanneet vangin, joka on vankimaailman ja samalla koko yhteiskunnan alinta kastia; julkisuudessa olleiden tietojen mukaan hänet oli tuomittu lasten ja naisen surmasta.

Facebook-kaverini päivitti, että kerrankin meni osoitteeseen. En voinut käsittää lausetta millään muulla tavoin kuin siten, että kerrankin surmattiin oikea ihminen.

Kirjoitin: ”Nyt huumorintajuni on koetuksella. En halua lukea tällaista seinältäni.” Sain saman tien potkut.

Naisen ja lasten surmaaminen on kammottava teko, ehkäpä kaikkein kammottavin. Sen vuoksi vankien moraalia ei oikeastaan voi moittia, jos tämän lajin rikolliset ovat laitoksen alinta kastia.

Kuitenkin näiden pohjimmaisten elossa pysymisestä on huolehdittava, sillä heidän kohtalossaan tiivistyvät koko yhteiskunnan arvot.

Juuri tämän takia tämä meidän oma maamme ja koko länsimainen oikeusjärjestelmä ovat minulle luovuttamattoman tärkeitä: täällä ketään ei lynkata, vaan jokainen saa rangaistuksensa lakien mukaan.

sunnuntai 25. toukokuuta 2014

Useimmiten jalkapallofinaalit ottavat päähän

Eilinenkin peli jäi harmittamaan. Atlético oli voitossa kiinni, mutta Real meni viime tipassa ohi. Jälleen kerran tosipaikassa enintään keskinkertaisesti pelannut Cristiano Ronaldo sai lopussa lahjarankkarin ja sai syyn kukkoilla niin kuin finaalivoitto olisi ollut ennen muuta hänen ansiotaan.

Jalkapallon tarjoamat ilot ovat harvinaisia.

Lajin seuraamisen aloitin, kun Englanti voitti maailmanmestaruuden vuonna 1966. Siinä iässä pikkupojat valitsevat suosikeikseen mestarit, ja niin myös minä. Onneksi oivalsin hyvin pian, ettei Englantia ole syytä kannattaa. Se pelaa huonosti eikä menesty. Niiltä ajoilta suosikikseni kuitenkin jäi kolmen maailmanmestaripelaajan West Ham. Sen kanssa ei ole paljon juhlittu. Useimmiten saadaan säilytetyksi sarjapaikka.

Maajoukkuesuosikkini Brasilian kanssa on sentään tuuleteltu vuosina 1970, 1994 ja 2002. Argentiinan voitto 1986 oli OK. Espanjan finaalimenestys viime kisoissa ei yhtään harmittanut. Todella hienoa oli nähdä Tanskan voittama Euroopan mestaruus. Suomi on onnistunut vain yksittäisissä peleissä. 

Ajaxin voitto Mestareiden liigassa sykähdytti, vaikka Litmanen pelasi allergiaoireidensa takia kauden ainoan huonon pelinsä juuri finaalissa. Pidin todella paljon siitä, kun Manchester United voitti viime hetken maaleilla Bayern Münchenin. Hyypiän ja Liverpoolin nousu kolmen maalin takaa oli hienoa katsottavaa. Messin ja FC Barcelonan voitot ovat innostaneet vuosina 2009 ja 2011. HJK:n mestareiden liigan kotivoitto Benficasta oli suurenmoinen ilta, mutta silläkään ei päästy pudotuspeleihin.

Onhan niitä jokunen muukin hyvä hetki, mutta rehellisyyden nimistä jalkapallon seuraaminen on useimmiten itsekidutusta. Epäsuosikit ja suoranaiset inhokit ovat menestyneet kohtuuttoman hyvin. Kun Italia voittaa, minun kesäni on pilalla. Real Madridin ja Chelsean voitot tärväävät toukokuun.

keskiviikko 21. toukokuuta 2014

Vainajalla ei ollut yhden yhtä saattajaa

Lasten hiekkalaatikkoa voi käyttää monenlaisiin tarkoituksiin. Minä kävin hakemassa sieltä hiekkaa mennäkseni siunaamaan vainajaa, joka ei saanut viimeistä palveluaan seurakunnan tiloissa.

Hautajaiset eivät olleet aivan tavalliset. Vainajalla ei nimittäin ollut omaisista eikä ystävistä yhtään saattajaa. Papissakin tällainen tapaus saa melkoisesti ajatuksia liikkeelle.

En pitänyt arkulle puhetta, mutta muuten luin samat raamatuntekstit kuin kenelle tahansa. Vainajan puolesta rukoiltiin tutuilla sanoilla, joita käytetään missä tahansa hautajaisissa. Jonkin verran niitä oli muokattava, koska omaisten surusta ei ollut aihetta mainita.

Tilaisuus oli lyhyt, ehkä myös karu, sillä kaikki tilanteeseen sopimaton oli karsittu pois. Mielestäni siinä oli kuitenkin ripaus pyhyyttä ja muistutus siitä, että tälläkin elämällä on merkitys ja että myös tämä ihminen on Jumalan kuva.

Onneksi vainaja kuului kirkkoon, sillä muuten hän olisi mennyt kuolinvuoteelta suoraan polttoon. Jos kirkkoon kuulumattomalla vainajalla ei ole saattajia, hän on meidän yhteiskunnassamme vain jätehuoltokysymys.

maanantai 19. toukokuuta 2014

Kerrassaan tylsä juttu

Lokakuussa 2010 Itämerellä seilasi liettualainen Lisco Gloria -niminen laiva. Se oli matkalla Saksasta Liettuaan. Aluksessa oli 249 matkustajaa ja laivan tankeissa 170 tonnia öljyä.

Perjantain ja lauantain välisenä yönä autokannella räjähti. Ilmeisesti jonkin kuorma-auton tankki oli syttynyt tuleen. Räjähdysmäinen tulipalo levisi kaikkialle laivaan, ja lämpö nousi nopeasti kolmeen sataan asteeseen. Joku miehistön jäsen yritti turhaan sammuttaa paloa, muttei voinut sille mitään.

Mitä sitten tapahtui? - Eipä ihmeempiä.

Yhdenkään piispan ei tarvinnut vastata kysymykseen, missä Jumala oli kun ei hoitanut hommiaan. Iltapäivälehdillä ei ollut kirjoitettavaa. Ei syntynyt legendoja sankaripalomiehistä.

Tylsä juttu. Lähistöllä liikkuneet laivat pysähtyivät auttamaan ja ihmiset pääsivät turvaan. Kukaan ei kuollut. Edes öljy ei valunut mereen.

Kerrassaan tylsä juttu, vai mitä. Vai oliko?

perjantai 16. toukokuuta 2014

Kaikki koneet eivät ole vain koneita

On koneita, jotka ovat vain puoliksi koneita. Ne ovat myös eräänlaisia luontokappaleita. Paras esimerkki on vanha, yksipyttyinen kalastajavene, joka putputtelee merellä aamuauringossa. Myös kuusikymmenluvulla tehdyt hytittömät traktorit ovat sukua yhtä paljon hevoselle kuin teollisuustuotteille.

Samaa hellyttävää sarjaa on Volvo Amazon. Kolme vuotta sitten sain kokeilla sitä monen vuoden jälkeen.

Amazoniin liittyy muistoja. Toinen setäni, melko varhain kuollut, hankki Amazonin vuonna 1968. Hankintaa vähän ihmeteltiin suvussa, koska autoa pidettiin liian suureellisena tavalliselle miehelle. Tämä Amazon on nähty liikenteessä vielä kymmenen vuotta sitten.

Sivarivuonnani ajelin Amazonilla paljon. Se oli laitoksen johtajan virka-auto, jota sain usein käyttööni.

Tässä Amazonissa oli tyyliä. Se oli kaksikurkkuisella kaasuttimella tehostettu entinen poliisiauto, joka liikkui rivakasti. Sellainen muistikuva siitä jäi, että suoralla tiellä se oli todella vakaa, mutta kaikenlainen käänteleminen oli työlästä, olipa kyseessä mutka tai kadunkulma.

Kolmen vuoden takainen lyhyt testiajoni vahvisti muiston paikkansapitävyyden. Tuntui, että jos autoon olisi lisännyt ohjaustehostimen, se olisi vastannut ilman tehostinta toimivaa nykyautoa. Amazon-nimi kuvasi auton ominaisuuksia: sitä ajaakseen tarvitsi amatsonin käsivoimat.

Käsijarru oli tutusti kuljettajan istuimen vasemmalla puolen.

tiistai 13. toukokuuta 2014

Yksi elämäntaidollinen temppu

Tässä on käytännön ohjeita ahdistuneelle ja taakkojensa alle kaatuvalle ihmispoloiselle.

Kirjoita ensin kaikki päälle kaatuvat asiat paperille. Älä mieti tärkeysjärjestyksiä. Luetteloi kaikki mahdollinen, joka vähänkin riivaa päätä.

Luokittele asiat kolmeen ryhmään:
1) niihin, jotka sinun on aivan välttämättä on tehtävä, melkeinpä henkiriepusi hukkaamisen uhalla.
2) niihin, jotka voit tehdä, jos suinkin vain jaksat.
3) niihin, joiden voit suosiolla antaa olla, koska niille ei tässä tilanteessa vain ole voimia.

Tämän jälkeen ryhdy toimintaan:
1) Suttaa kolmosluokan asiat kokonaan yli.
2) Suttaa kakkosluokka.
3) Katso jäljelle jääneitä. Niistä voisit jo selvitä.

perjantai 9. toukokuuta 2014

Kuka näitä diagnooseja tekee?

On elokuun ilta ja joukko juuri rippikoulunsa käyneitä nuoria istuu pihakeinussa. Laitimmaisena on muuan pienikokoinen poika. Hän on lähimpänä minua, ja hänen puheensa kuulen parhaiten.

Seuraan keskustelua hieman hajamielisesti. Juuri nyt siinä ei ole mitään, mihin tekisi mieleni tarttua. Ajatukseni ovat vähän toisaalla.

Pojasta on jäänyt mieleen, että ennen rippikoulua opettajille kirjoittamassaaan kirjeessä hän on sanonut pitäneensä työn teosta, ennen kaikkea traktorilla ajamisesta, mutta myös työkalut pysyvät hänen kädessään ja tekevät sitä, mitä hän haluaa niiden tekevän.

Rippikoululeirin aikana poika ei herättänyt erityistä huomiota. Hän meni siellä, missä muutkin pojat ja suunnilleen samanlaista vauhtia. Oppitunneilla hän ei osoittanut erityistä lahjakkuutta, muttei vaatinut myöskään ylimääräistä tukea. Ulkoläksyt hän oppi tavalliseen tapaan, eikä hän ikinä häirinnyt tunteja.

Sitten havahdun. Tunnistan hänen äänensä sanomassa lausetta: "Minussa on kans todettu aadeehoodee."

sunnuntai 4. toukokuuta 2014

Traumoja tulee myös Jehovan todistajiin liittymisestä

Viime päivinä on kohistu Helsingin Sanomien jutusta, jossa kerrottiin vaikeudesta erota Jehovan todistajien jäsenyydestä. Ongelma tiivistyy käsitteeseen "karttaminen".

Liikkeen jäsenen koko ajankäyttö on ollut seurausta siitä, että hän on ollut liikkeen jäsen. Säännölliset seurakunnan kokoukset ovat rytmittäneet hänen elämäänsä, ja kaikki ihmissuhteet ovat liittyneet Jehovan todistajana elämiseen.

Liikkeestä eroaminen on merkinnyt tämän totaalisen elämänmuodon takia jonkinlaista sosiaalista kuolemaa. Eronnut ei ole enää tiennyt, mitä ajallaan ja elämällään tekisi, ja pahinta on ollut, että hänen kenties kaikki ihmissuhteensa ovat katkenneet. Ystävät ovat olleet Jehovan todistajia, ja yhtäkkiä jokainen on kaikonnut, sillä luopion kanssa ei ole haluttu olla missään tekemisissä. Edes perhesuhteet eivät ole tuoneet lievitystä karttamisen vaatimukseen.

Traumoja tulee myös Jehovan todistajiin liittymisestä. Perhetasolla olen välttynyt näiltä traumoilta, mutta monesti ajatukseni palaavat muuten läheiseltä tuntuneeseen ihmiseen.
Kaikki alkoi siitä, että Jarmo-niminen tuttuni (nimi on muutettu) kertoi keskustelleensa joidenkuiden Jehovan todistajien kanssa. Hän kyseli minulta, mitä niistä opeista piti ajatella. Vastailin hänelle aavistamatta, kuinka suurista asioista oli kyse. Vähitellen hän kyseli enemmän, ja kun vihdoin aloin oikein paneutua hänen esiin nostamiinsa asioihin, oli jo myöhäistä. Ajatukseni eivät enää tavoittaneet häntä. Hänelle sanat tarkoittivat eri asiaa kuin minulle. Minkään toisen liikkeen ihmisen kanssa minulla ei ole ollut vastaavaa kielellistä kuilua, ei edes ateistien kanssa.

Tuntui siltä kuin minä olisin sanonut "kirahvi" ja Jarmo olisi tulkinnut minun tarkoittavan elefanttia. Kun yritin tarkentaa, etten suinkaan puhunut siitä pitkäkärsäisestä eläimestä vaan pitkäkaulaisesta, hän riensi sanomaan, että siitäpä juuri, ja sitten hän muina miehinä jatkoi keskustelua oman eläimensä torahampaista. Kun vielä kerran yritin sanoa, että minä kyllä puhuin kirahvista, hän toisti ajatuksensa että kirahvista hänkin puhui ja kirahvinsa kärsästä.

En muista elämästäni absurdimpaa keskustelua. Oli pakko myöntää, että Jarmo oli huomaamatta valunut maailmaan, jonka logiikka ei ole minun logiikkaani.

Jarmon liittyminen Jehovan todistajaksi ei merkinnyt minun tapauksessani perhesuhteiden katkeamista. Ei tarvinnut miettiä sitä, että seuraavana jouluna aterialla olisi yksi lautanen vähemmän katettavana. Pääsin helpolla, mutta siitä huolimatta tunnen Jarmon raapaisun jälkenä ihollani.

Joskus olen miettinyt, mahtuisimmeko Jarmon kanssa niin erilaisista uskoistamme huolimatta samaan taivaaseen. Tunnen, että taivaastani puuttuisi jotain, jos Jarmo ei olisi siellä. Epäilen vain, että minut siellä nähdessään hän tulkitsisi minun olevan joku toinen.