tiistai 30. huhtikuuta 2019

Siperian vankileirin melkein onnellinen päivä

Luin Alexander Solzhenitsynin romaanin Ivan Denisovitšin päivä yli neljänkymmenen vuoden tauon jälkeen. Kirjan yksityiskohdat olivat unohtuneet, mutta johtoajatus oli edelleen hyvin mielessä.

Kirja kannatti lukea. Taas ei kehtaa muutamaan päivään valitella pieniä vaivojaan.

Siperian vankileirillä kärsitään kahdenkymmenen vuoden tuomioita. Elämä on loputonta työtä pakkasessa. Yksitoikkoista rytmiä katkovat vain sunnuntaivapaat, eikä niitäkään saa joka viikko. Laihasta keitosta yritetään noukkia sattumia, ja myös tupakka lievittää oloa.

Saadessaan kirjan kuvaaman vankipäivän iltaan Ivan Denisovitš on kuitenkin tällä kertaa täysin tyytyväinen.: "Päivän kuluessa häntä oli tänään tuurannut monessa asiassa: karsseriin ei oltu pistetty, joukkuetta ei ollut ajettu kulttuurikeskuksen työmaalle, päiväruokailuissa hän oli pinnannut puuron, esimies oli täyttänyt prosentit hyvin, seinää Šuhov oli muurannut ilokseen, tarkastuksessa ei ollut kärynnyt sahanterästä, illalla oli tienannut Tsezarilta ja tupakkia oli ostanut."

Päivä oli mennyt, ei mitenkään synkkä päivä, melkein onnellinen.


maanantai 29. huhtikuuta 2019

Köyhät, ilmastonmuutos ja Notre-Dame

Maailmalla on paljon ihmisiä, jotka ovat loukkaantuneet siitä, että tulipalossa tuhoutunut Notre-Dame on saanut niin paljon korjaamiseen tarkoitettuja avustuksia kuin se on saanut. Kritiikin mukaan olisi tärkeämpiäkin asioita, kuten vanha kirkko. Ilmastonmuutos oikaiseminen vaatii rahaa. Nälkä ja asunnottomuus ovat suuria ongelmia, ja joku on maininnut, että myös Kiihtelysvaaralla on palanut kirkko.

Näissä kysymyksissä ollaan ikuisesti ratkaisemattomien kysymysten äärellä. On aivan oikein sanoa, että ilmastonmuutos on ihmiskunnan tärkein kysymys juuri nyt. Edelleen on aivan oikein huomautettu, että monumenttien pitäisi odottaa, kunnes nälkäiset on ruokittu.

Ja toisaalta: jos köyhät asetetaan kaiken muun edelle, maailmassa ei olisi kulttuuria eikä urheilua, ei mitään millä ihmiset hetkeksi kohoavat arkensa yläpuolelle. Se olisi ikävä maailma.

Ihmiskunnan täytyy olla muutakin kuin suuri ruoansulatuskanava.

keskiviikko 24. huhtikuuta 2019

Hävinnyt valittaa tuomareista, voittanut ei kiitä

Seuraapa mitä tahansa pallolajia, ei voi välttyä havainnolta, että juuri hävinnyt joukkue syyttää tappiostaan tuomareita. Sitä vastoin voittaja ei kiitä. Manageri ei ikinä sano: "Voitimme vain sen ansiosta, että tuomari suosi meitä aivan törkeästi.”

Keksin kuitenkin yhden poikkeuksen. Hävinnyt oli sitä mieltä, että vastapuolen olisi pitänyt voittaa vielä enemmän.

Viime syksynä pelatun West Hamin ja Burnleyn Valioliiga-ottelun jälkeen hävinneen joukkueen eli Burnleyn valmentaja Sean Dyche valitti, että West Hamilta vietiin väärin perustein rangaistuspotku. Syynä oli se, että 20-vuotias Grady Diangana jätti filmaamatta rangaistualueella. Hän kaatui normaalisti eikä pudonnut teatraalisesti kentän pintaan.

Dyche sanoi: "Heidän kaverinsa kaadetaan, ja se on rangaistuspotkun arvoinen tilanne. Koska hän kaatui normaalisti, mitään ei anneta - ja siitä olisi pitänyt tulla rangaistuspotku."

Dychen mukaan tuomio olisi ollut toinen, jos Diangana olisi kierinyt ympäriinsä ja heilutellut käsiään.

Dychen kommentit selittävät osan näyttävistä kaatumista. Jos pelaaja aikoo saada oikeutta eli rangaistuspotkun rikotuksi tulemisensa jälkeen, hänen on ikään kuin jätettävä anomus tuomarille: on lennettävä joutsenen lailla ja laskeutumisen jälkeen teeskenneltävä loukkaantunutta. Vasta silloin tuomari huomaa.

perjantai 19. huhtikuuta 2019

Sellaisia rovastin ei pitäisi kirjoittaa

Tuorein Aamulehden kolumnini ilmestyi hankalana aamuna. Samana päivänä oli eduskuntavaalit, ja tuntui että niiden tulos oli ainoa asia, joka puhututti ihmisiä. Niinpä en tiedä, kuinka moni kiinnitti huomiota tekstini. Kerroin siinä melkein puhki jäystetystä Matti Nykäsestä mielestäni kiinnostavan muiston, jonka kaikki ovat unohtaneet: Nykäsen ehtoollisviinistä ja -leivistä tehty muotokuva on ollut esillä Kiasmassa, Helsingin modernin taiteen museossa. Teoksessa oli mielestäni syvällisesti nähty, kuinka Masa-hiireksi kutsuttu nuori poika lihotettiin julkisuudessa ja lopulta syötiin elävältä kuun joulukalkkuna.

Yhdistin samaan tekstini taidemaalari Kalervo Palsan tarinan. Jutun tekeminen vaati minulta Palsan kirjojen lukemista ja sitä, että kävin Helsingin reissulla selvittelemässä asioita Kiasman kirjastossa.

Kolumnini merkittävin saavutus oli, että sain naapurikunnan puolelta yhden haukkumaviestin, jossa paheksuttiin minua ennen muuta ammattini tähden. Ei minun tittelilläni saisi tuollaisia kirjoittaa.

Aamulehden kolumnini on tässä:

tiistai 16. huhtikuuta 2019

Kun on pakko hymyillä

Helsingin Sanomat kertoi tiedesivullaan siitä, että pakotettu hymy työpaikalla lisää alkoholin juomista töiden jälkeen. On uuvuttava hymyillä asiakkaille koko päivän.

Minua ovat aina säälittäneet ne nuoret taitoluistelijanaiset, jotka ovat pyllähtämisen ja epäonnistuneiden hyppyjen jälkeen viety aitioon. Heidän on ollut pakko hymyillä valmentajansa vierellä niin kuin kaikki olisi hyvin. Itkeminen ja karmien potkiminen on sallittua vasta sen jälkeen, kun kamerat ovat kääntyneet voittajien suuntaan.

perjantai 12. huhtikuuta 2019

Tsemppiä sinne alas pyörätuoliin

Tapahtui kirkon eteisessä.

Mies oli pyörätuolissaan kirkonmenojen jälkeen. Hänen viereensä tuli joku hänen tuttunsa, pysähtyi siihen ja katsoi alaviistoon, pyörätuolimiehen suuntaan. Hän kysyi kuulumiset ja käänsi saman tien päänsä sivuun, kun joku toinen tuttu tuli siihen. Kysyjä tervehti tätä toista, ja hetken kuluttua kääntyi takaisin pyörätuolimiehen suuntaan. Tämä vaikutti hieman epävarmalta, toivottiinko hänen vielä vastaavan kysymykseen. Pienen empimisen jälkeen hän kuitenkin sanoi, että ihan hyvää kuuluu. Siihen hän sai kuulla, että sehän on mukavaa.

Sitten kysyjä toivotti hyvää jatkoa ja tsemppiä. Tsemppiä! Käveli tiehensä.

Pyörätuolimies jäi siihen. Varmaan hänen saattajansa auttoi hänet kirkon ovista ulos.

lauantai 6. huhtikuuta 2019

Joskus kaipaan helvettiin uskomista


On joukko vahvoja ihmisiä, joiden äärellä eivät vain yksityiset ihmiset ole voimattomia. Edes yhteiskunnan säätämät lait eivät voi heille mitään.

Kuka pysäyttäisi itsemurhapommittajan? Millä häntä voisi uhkailla? Kuka panisi diktaattorit järjestykseen? Mitä voidaan yrityksille, jotka uhkaavat siirtää tuotantonsa halvempiin maihin? Kuka kurittaa upporikasta, joka aina keksii keinot siirtyä veroparatiiseihin?

Kun usko helvettiin ja onnettomaan iankaikkisuuteen on heikentynyt, moni pieni ihminen on tuntenut helpotusta. Sen heille mielelläni suon.

Joitakuita mahtavia usko kuolemanjälkeiseen tuomioon voisi kuitenkin rajoittaa. Heihin ei mikään muu tepsi.

torstai 4. huhtikuuta 2019

Perisynnistä onkin tullut moderni käsite

Ilmastoahdistuksessa on kaksi puolta. Ensinnäkin on yleinen taso eli se, että ilmasto muuttuu välttämättä. Voidaan rajoittaa Kilimanjaron lumirajan kohoamista, mutta kehitystä ei voi kokonaan pysäyttää.

Toiseksi on yksityinen taso eli se, että innokkainkin ympäristönsuojelija edistää ilmastonmuutosta pelkällä olemassaolollaan. Millään teoillaan hän ei muuta sitä tosiasia, että ilmaston kannalta hengittäminenkin on pahasta.

Ikivanha kristillinen sana "perisynti" kuvaa tätä tilannetta. Ei riitä, että tekee hyvää ja välttää pahaa. Pelkällä olemassaolollaan ihminen on tuhovoimien puolella.

On aika kaivaa perisynti kirjastojen kätköstä esiin ja tutkiskella sen merkityksiä. Ehkä sitä kautta saisimme vastauksia elämäntuntomme kriisiin.

tiistai 2. huhtikuuta 2019

Melkein menin aprillipilaan

Aamulehden aprillipilana oli uutinen siitä, että poliisi aloittaisi heti ensimmäinen huhtikuuta jalankulkijoiden automaattivalvonnan, joka laajenisi Tampereelta vuodenvaihteessa koko maahan. Uusien valvontakameroiden avulla jokainen jalankulkija saisi 170 euron rikesakkomaksun, jos kävelisi punaisia valoja päin tai ylittäisi kadun jostain muualta kuin suojatien kohdalta.

Tunnustan, että minulta meni kymmenen sekuntia ennen kuin tajusin, että kyseessä oli aprillipila.

Aprillipilalta tuntuviin uutisiin törmää niin usein, että enää ei tiedä mihin uskoa.

Jos olisin saanut tietää aprillipäivänä, että Postin toimitusjohtaja nauttii 82 000 euron kuukausipalkkaa, en olisi uskonut tätä uudista edes viittä sekuntia. Totta se kuulemma on.