sunnuntai 28. maaliskuuta 2010

Earth Hourin kerettiläinen

Tämän vuoden Earth Hourin aikana en ollut valokatkaisinten lähellä eikä minun tarvinnut päättää, osallistuisinko maailmanlaajuiseen kampanjaan, jossa tunniksi sammutetaan valot.

Viime vuonna sammutin, jonkinlaisesta kuuliaisuudesta tai ajatuksesta, että onhan tämä hyvä viesti ja että minäkin haluan kuulua niihin ihmisiin, jotka pyrkivät ihmiskunnan yhteiseen hyvään. Tuollainen tunti antaa oikeaa esimerkkiä, ja pienissä teoissa on suurten alku.

Jokin minussa kuitenkin kapinoi.

En voi olla kysymättä, mitä apua on tunnin kestävästä kampanjasta, jos sen jälkeen taas sytytetään valot.Onko tämä mitään muuta kuin omantunnon lepyttämistä: se pitää taas muutaman päivän suunsa kiinni, kun sitä on tässä tunnin verran rauhoiteltu.

keskiviikko 24. maaliskuuta 2010

Sammakot ja rupikonnat

Yksi huvituksistani on bongailla lehdistä väitöskirjan aiheita. Yksi kummallisimpia otsikoita on jo monta vuotta sitten poimimani "Sammakoiden ja rupikonnien näkö heikossa valossa".

Selostuksen mukaan asiaa oli tutkittu antamalla valoärsykkeitä niin, että sammakot olivat hyppineet valoa kohti.

Tuskin voin kuvitella tuota laboratoriota. Vai oliko tuleva tohtori ollut kesäöitä tutkimushuoneen sijasta jonkin lammen rannalla?

maanantai 22. maaliskuuta 2010

Lehmistä opittua

Luin Yhtyneiden paperitehtaiden legendaarisesta patruunasta Juuso Waldenista kirjoitetun kirjan. Tehtaiden ohella Walden ehti harrastella monenlaista, mikä lopulta oli vaikuttamassa hänen luomansa valtakunnan romahtamiseen.

Waldenilla oli esimerkiksi Hereford‑karjaa.

Kirjassa kerrotaan, että Hereford‑lehmät eivät totelleet piiskaa, mutta edelläkulkijaa ne olivat valmiita seuraamaan.

maanantai 15. maaliskuuta 2010

Luonnoton tilanne

Tänään kirjoitetaan ylioppilaskirjoitusten äidinkielen koetta. Tuo koe oli oman kouluaikani parhaita onnistumisia. Olin vireessä, ja vieläkin muistan aineestani yhden lauseen. Anu Kaipaisen tuoreesta romaanista kirjoitin: "Siinä ei ole klassikon voimaa."

Samalla tuo koe on luonnottomimpia tilanteita, joihin olen elämässä joutunut. Aamuyhdeksältä oli mentävä sadan muun kirjoittajan kanssa liikuntasaliin ja varauduttava pysymään kuusi tuntia aloillaan yhden pienen pöydän ääressä ilman mainittavia kävelyretkiä. Vessakäynnit ja kahvinjuonti olivat sallittuja, muttei esimerkiksi vapaa tuumailu parvekkeella.

Aiheet oli annettu valmiiksi, ja otsikossa oli pysyttävä. Ei voinut kävellä omalle kirjahyllylleen etsimään ajatuksia tai tarkistamaan lähteitään.

Mikä on uudistunut noista ajoista? ‑ Ainakin se on muuttumatonta, että koe kirjoitetaan yhä kynällä puhtaaksi. Pitkää tekstiä en ole kirjoittanut käsin vuoden 1988 jälkeen.

torstai 11. maaliskuuta 2010

Kansanjuhlan jälkeen

Eilen vietettiin Pirkkalan seurakuntatalolla kansanjuhlaa, koska seurakuntamme pitkäaikainen nuorisonohjaaja Mirjainkeri Saari on jäämässä eläkkeelle. Olen varma, että hän on valtakunnallisestikin kirkollisen nuorisotyön ehdottomia huippunimiä, ja siksi hän ansaitsee nämä rivit.

Joskus vuonna 1987 hän soitteli silloisen työnsä puolesta Pirkkalan seurakuntaan ja tarjosi ostettavaksi erään nuortenlehden tilausta. Vastaukseksi hän sai kuulla, ettei kiinnosta pätkääkään.

"Ei sen puoleen kiinnosta minuakaan näiden myyminen", hän vastasi. "Mutta teillä taitaa olla paikka avoinna."

Alusta alkaen oli selvää, että kiinnostuksemme ja ei‑kiinnostuksemme olisivat yhteisiä.

Hänen entisen seurakuntansa pappi tiesi kehua häntä ja sanoi, että vasta hänen lähdettyään käsitettiin, kuinka suuren työpanoksen hän oli tehnyt.

Eilisillan valtaisa kansanpaljous todisti, että meillä Pirkkalassa ei ole tarvittu Mirjainkeri Saaren poissaoloa hänen merkityksensä ymmärtämiseksi.

Moni on ihmetellyt hänen kykyään tehdä suuria asioita huomaamatta tai melkeinpä salaa. Hän on vain käynyt hoitamassa asiat kuntoon niin, että kaikki tarpeellinen, sekä materia että oikeat ihmiset ovat olleet paikalla. Tuntuu kuin hän poistuessaan olisi vielä lakaissut jälkensä, jottei kukaan vain huomaisi hänen itsensä tehneen jotain.

Hänestä tulee mieleen muuan Dunga, joka nykyään valmentaa Brasilian jalkapallomaajoukkuetta. Dunga on voittanut pelaajana maailmanmestaruuden vuonna 1994. Kisojen jälkeen tehdyissä analyyseissa selvisi, että jokaisessa Brasilian maaliin johtaneessa hyökkäyksessä pallo kulki jossain vaiheessa Dungan kautta.

Mirjainkeri Saari on myös ajattelija. Monia hänen ideoitaan olen laittanut maailmalle niiden alkuperäistä lähdettä mainitsematta. Pallo tälläkin suunnalla kulkenut Dungan kautta. Hänen kirjoituksiaan, aamunavauksiaan ja hartauksiaan on kiitetty paljon enemmän kuin hän ikinä on itse aavistanut.

Mieleeni on jäänyt esimerkiksi se rippikoulun iltahartaus, kun hän oli koonnut tavalliselle puulattialle fosforitähtiä. Hän oli aikansa säilönyt niihin valoa, ja hartaudessa ne loistivat kuin tähtitaivas.

Vain suurimmat mestarit osaavat tehdä tavallisesta puulattiasta tähtitaivaan.

maanantai 8. maaliskuuta 2010

Tästä pitää tulla loppu

Koulusurmia, paloittelumurhia, sarjamurhia, hankeen haudattuja lapsia, kidnappauksia ja kopissa säilytettyjä panttivankeja.

Tästä menosta alkaisi Dostojevskikin olla jo ymmällään.

Kaipaan sitä, että alettaisiin taas uskoa Jumalan tuomioon. Tajuttaisiin, että ihmiselle ei sovi tehdä ihan mitä tahansa ja että oikeutta ei sovi ottaa omiin käsiinsä. Kaipaan uskoa siihen, että loppupeleissä viheltää oikea Jumala ja että syylliset jäävät lopulta kiinni.

Olkoon tämä sitten vaikka Jumalan pelkoa, mutta jokin roti tähän täytyy tulla.

Liian hyvät testit hukkaavat salaisuuden

Tavallaan on hienoa, että DNA‑testejä ei ole aina ollut. Liian moni hyvä kirja tai elokuva olisi tullut ratkaistuksi perin järkevällä, mutta myös tylsällä tavalla. Sankarisalapoliisi olisi vain vienyt kuitunäytteet laboratorioon. Ei olisi tarvinnut sen kummemmin miettiä, oliko mahdollisen syyllisen alibissa perää.

Myös Dostojevski olisi joutunut rakentamaan Karamazovin veljekset uudelleen. Nykytekniikalla Mitjan syyllisyys ja syyttömyys olisi helposti ratkaistu.

Tekniikka on lahjomaton tuomari, mutta samalla se hävittää salaisuuden, josta ihmismieli lopulta elää.

tiistai 2. maaliskuuta 2010

Turvatuista lapsista avuttomia aikuisia

Ensin aamulla luin uutisista tällaista tekstiä:

Ylihuolehtivat nykyvanhemmat kasvattavat turvaistuinsukupolvea, jonka elinpiiri on kapeampi kuin koskaan ennen. Erikoistutkija Marketta Kyttä on huolissaan lasten liikkumatilan katoamisesta.

Turvallisuuden kaipuu voi mennä liiallisuuksiin, eivätkä lapset ole vuosikymmenten saatossa muuttuneet. Motorisia, psyykkisiä ja sosiaalisia taitoja kehittääkseen lapsi tarvitsee omaa vapautta liikkua. Tutkija Marketta Kytän mukaan yritys poistaa riskit sekä sisätiloista että ulkomaailmasta on todella ongelmallinen.

Pari tuntia myöhemmin toisesta uutisesta luin tällaista:

Kylmä talvi ja nykyihmiset tulitikkujen kanssa eivät sovi yhteen, tuumaa piirinuohoojamestari Pekka Lempiäinen. - Kylmässä talvessa kytee suuri tulipaloriski. Nykyään ihmiset ovat outoja tulenkäyttäjiä. Haluttaisiin mahdollisimman nopeasti mökki lämpimäksi. Siinä tulee heti vaaratilanne, summaa piirinuohoojamestari Lempiäinen.

Nämä uutiset taitavat kuulua yhteen. Mikä asioiden varmistamisessa voitetaan, se niiden ymmärtämisessä hävitään.