Kohtaaminen presidentin kanssa

Jos Helsingin päässä on junan lähtöön sopivasti aikaa, saatan poiketa Kiasmassa, modernin taiteen museossa. Se on mukavasti siinä lähellä, ja Museokortin ansiosta käynti on ilmainen. 

Eräällä käynnilläni töllistelin jotain teosta. Samalla vilkaisin sivulleni ja puolen metrin päässä oli tutun näköinen ihminen. Vasta muutaman sekunnin päästä tajusin, että ai, tasavallan presidenttihän se siinä. Epäilemättä turvamies oli siinä jossain lähellä, mutta kuitenkin: ei olisi ollut Amerikassa mahdollista, ei edes Ranskassa.

Tällainen kansanomaisuus on ollut Suomessa presidenttien ja myös heidän puolisoidensa yleinen ominaisuus. Kerrotaan, että tilallaan Tähtelässä Mauno Koivisto oli noussut aamulla luomaan lunta. Turvamies oli tarkkana ja yritti tulla avuksi. "Tämä on minun luntani!" presidentti kivahti.  

Kun Sauli Niinistö voitti ensimmäisen kerran presidentinvaalin, hänkin aloitti vaalipäivää seuranneen aamunsa tekemällä lumityöt kotonaan Espoon Laaksolahdessa. Samalla hän antoi kolaan nojaten tilanteestaan lausunnon: "Voisi loppua jo tämä lumentulo."

Hevosten rääkkäämisen tuloksia olympialaisissa

Tänään klo 20 tulee TV2:lta tanskalainen dokumentti, joka kertoo kouluratsastuksen valmennusmenetelmistä. Ihmettelen sitä, miksi tähän eläinrääkkäykseen kiinnitetään huomiota vasta nyt. Sen tunnistamiseen ei tarvita lajin asiantuntemusta. Riittää, että vilkaisee olympiakisojen TV-lähetystä ja ajattelee alkeellisia ajatuksia.

Omissa muistiinpanoissani kirjoitin lähes kymmenen vuotta sitten näin:
Tautivuoteessa ollessani katselin kouluratsastusta viiden minuutin annoksen. Tähän mennessä laji on ollut minulle ikävystymisen synonyymi, mutta olen näemmä ollut väärässä. Hevosethan tekevät aivan käsittämättömiä temppuja. Valitettavasti jäin ihmettelemään, kuinka ne saadaan oppimaan tanssitaiteen koreografioita. Pääsisinpä seuraamaan koulutusta. Se olisi kokemus, mutta paikalle ei varmaan päästetä ulkopuolisia. Tuntuu mahdottomalta ajatella, että kisoissa nähdyt temput voi opettaa hevoselle vain porkkanoita syöttämällä.

Sittemmin olen kysellyt asiaa parilta hevosten kanssa työtään tekevältä ammattilaiselta. He eivät oikein ole kommentoineet.

Sai töitä eikä enää kulje lysyssä

Ihminen on psykofyysinen kokonaisuus. Siksi tarpeellisuus ja tarpeettomuus vaikuttavat ulkonäköön ja ihmisen kulkemiin reitteihin. Jos ei ole nähnyt työttömäksi joutunutta tuttavaansa pitkään aikaan, syynä saattaa tosiaan olla se, että hän ei ole nähtävillä. Hän kulkee toista kautta tai välttää aikoja, jolloin muutkin ihmiset ovat liikkeellä.

Toisaalta muistan nuoren miehen, joka tuli vastaan kirkon ovissa eri näköisenä kuin ennen. Hän ei ollut enää lysyssä. Selkä oli suoristunut, ja silmät katsoivat kohti. Yhtään ei epäilyttänyt kysyä hänen kuulumisiaan. 

Hän sanoi heti: "Sain töitä."

Toinenkin tapaukseni on nuorehko mies. Hän taas istui nojatuolissa muiden ihmisten keskellä. Tuolin pehmentävät tyynyt eivät imaisseet häntä sisäänsä. Päinvastoin hän oli niiden päällä kuin kukkulan kuningas. Kysyin kuulumisia aavistaen, että jotain oli tapahtunut.

Hän sanoi: "Sain kuule töitä."

Turvallisuuden maksimointi on liikaa

Olen lukenut outoja uutisia Savonlinnasta: esikoulussa vaaditaan luistelevilta lapsilta jääkiekkoilijan kaulasuoja kypärän ja luistinten ohella. Ymmärrän ennakkotapausten pohjalta, että jääkiekossa kaulasuojuksista on tulossa pakollinen varuste, mutta kuinkahan monen eskarilaisen tai koululaisen kaulaa on viilletty luistimella vaikkapa kolmenkymmenen viime vuoden aikana? Olisiko kaulasuojus hieman liikaa vaadittu? Tai olisiko se suoranaista hulluutta?

Toivon, että Savonlinnasta lukemani ei pitäisi paikkansa. Toisaalta samanlaista varmuuden maksimointia tapaa moniaalla.

Tällaisilla säännöillä uhataan ihmisten turvallisuutta, sillä tätä menoa oikeus tavalliseen järjen käyttöön on uhattuna. Se on vaarallista. Elämässä on muitakin arvoja kuin turvallisuus, eikä kaikkien mahdollisten vaarojen välttäminen takaa pitkää elämää. Yhdysvalloissa kuolee vuosittain 130 ihmistä pudotessaan sängystä.

Mieleeni tulee tämä ikivanha teksti: Saul puki Daavidin ylle oman sotapaitansa, pani pronssikypärän hänen päähänsä ja puki hänen päälleen haarniskan. Daavid sitoi vielä miekan vyölleen. Mutta näissä varusteissa hän ei pystynyt kävelemään, sillä hän ei ollut koskaan ennen käyttänyt sellaisia. Daavid sanoi Saulille: "Minä en voi näissä edes kävellä. En ole koskaan käyttänyt tällaisia." Ja Daavid riisui ne yltään.

Itseäni tyhmempien seurassa

Kahdeksan vanhana näin televisiosta ensimmäisen kerran Tuntemattoman sotilaan, sen Edwin Laineen version. Siihen aikaan sitä ei näytetty joka ikinen itsenäisyyspäivä.

Saman filmin olivat katsoneet myös kaikki luokkatoverit. Elokuvaa seuraavana päivänä väiteltiin välitunnilla siitä, kuka elokuvan henkilöhahmoista oli ollut se tuntematon sotilas. En muista, kuka sai eniten ääniä, mutta ainakin Hietanen sai kannatusta. Todennäköisesti käsitykset jakaantuivat.

Yritin sekaan sillä teorialla, että kukaan henkilöhahmo ei varsinaisesti ollut tuntematon sotilas, ei Hietanen eikä kukaan. Kyse oli sotilaista yleensä, tai tältä sota olisi näyttänyt, jos sitä olisi kuvannut joku tuntemattomaksi jäänyt sotilas... plaa plaa. Toisin sanoen selitin jotain sellaista, jota en itsekään tarkasti ymmärtänyt, vaikka siihen vakaasti uskoin. Vanhemmiltani olin kuullut ja omaksunut.

Minut naurettiin hiljaiseksi, eikä minun teoriaani lainkaan otettu huomioon. Puhuin luokkatovereiden mielestä aivan höpöjä. Hietasen kannattajia ei mikään järkyttänyt.

Jotain kirjastosta unohtui

En ole tutustunut Helsingin Kalasatamassa olevan kauppakeskus Redin kirjastoon, mutta minulla on pääsy siitä kertovaan Helsingin Sanomien juttuun. Kokoan tähän kirjoitukseeni jutun oleelliset kohdat ja teen yhden merkillisen havainnon. Tällaisia lauseita olen poiminut:

Kirjasto pursuaa värejä, valoja ja kiinnostavia muotoja.
Vaikuttaa siltä, että sisustus on haluttu tehdä erityisen Instagram-ystävälliseksi.
Jopa massiivinen puinen lainaus- ja palautusautomaatti on saanut kehuja.
Kirjasto saa kehuja myös siisteydestä, värikkyydestä ja viihtyisyydestä.
Ei ole korkeita kirjahyllyjä blokkaamassa näkyvyyttä.
On paljon työskentelytiloja ja opiskelu on ainakin toistaiseksi sujunut rauhassa.

Sana kirja mainitaan vain kahdesti, ja lisäksi jutussa on 426 muuta sanaa. Ensin kirja liittyy mainintaan äidistä, joka lukee lapselleen. Toiseksi todetaan, että aikuisten valikoima ei ole kovin suuri, mutta se ei haittaa ratkaisevasti: ”Tännehän voi onneksi tilata kaikkia kirjoja, mitä nyt yleensä Suomen kirjastoissa on." 

Selvästikään tilanne ei ole toivoton, koska kirjastoon voi sentään tilata kirjoja. 

Puhdasta omaatuntoa Aleksanterinkadulla

Helsingin reissulla kävelin Senaatintorin poikki. Joskus olimme nuorten kanssa pelanneet siellä lyhyen jalkapallo-ottelun. Toisena maalina oli ollut Aleksanteri II:n patsas, ja toisen maalin tolpat olimme rakentaneet repuista. Nyt Unioninkadun puolella oli pysäköity poliisiauto eikä ottelu olisi onnistunut.

Poikkesin Aleksanterinkadulle, ja yliopisto jäi oikealle puolen. Se on käymistäni opinahjoista ainoa, joka ei ole ikinä ahdistanut. Pidin akateemisesta vapaudesta ja siitä, etteivät opettajat pelotelleet muikkareillaan.

Kadun päässä vilkkui runsaasti sinistä. Poliisiautot turvasivat mielenosoitusta, kun nelisenkymmentä ihmistä vaati Suomea lopettamaan aseiden oston Israelista. Joku mies soitti haitaria ja kohta hänen jälkeensä joku toinen. Pari korttelia myöhemmin oli kolmas mies kontallaan jalkakäytävällä. Hän ei soittanut mitään, mutta hänelläkin oli astia, johon olisi voinut pudottaa rahaa. Olen muuttanut rahatalouteni kortteihin enkä kuljeta käteistä mukanani ja olen välttynyt moraalisilta kysymyksiltä. Voin aivan rehellisesti sanoa, että rahaa ei ole, kun sitä ei ole. Näppärää, eikös vain? Lec sanoo: ”Hänen omatuntonsa oli puhdas. Hän ei käyttänyt sitä koskaan.”

Jotkut odottivat Stockmannin edessä ratikkaa tai sporaa (ihan miten tahansa). Me muut vain kävelimme.

Armahtava konstaapeli

Armo ja varsinkin Jumalan armo on niin kaunis sana, että se menee pilalle, jos sitä yrittää määritellä. Se voi osua kohdalleen ja puhutella vain kertomuksina ja oman elämän tapahtumina, jotka saavat oivaltamaan, että toisinkin voi olla. Omasta juttuvalikoimastani poimin tähän kertomuksen, jonka olen kuullut jyväskyläläiseltä poliisilta:

Petäjäveden keskustan kiiruhti auto, joka kulki huomattavaa ylinopeutta. Paikalle sattunut vanha konstaapeli pysäytti auton ja sanoi käsiään täristäneelle kuljettajalle, että nopeutta taisi olla yli sallitun. Ratissa ollut nainen myönteli, että niin taisi olla.

"Minulla ei ole tässä tutkaa mukana", sanoi konstaapeli. "Mutta tehdään niin, että odottelette tuossa tienposkessa kymmenen minuuttia, niin laskee se keskinopeus siihen sallittuun."

Niin tehtiin. Konstaapeli veteli itse tiensivussa tupakin, eikä tainnut kulua kymmentäkään minuuttia, kun hän kävi sanomassa: "Voitte mennä."

Onko varkautta jos nälänhädässä ottaa?

Näyttelijä Amanda Palo on pöyristyttänyt sanomalla, että hän aikoo katsoa toiseen suuntaan, jos näkee jonkun varastavan ruokaa. En tässä ryhdy varastamisen kannattajaksi. Se on vastenmielistä toimintaa, mutta jos ollaan rehellisiä, tämäkään asia ei ole niin yksinkertainen kuin ajatella saattaa.

Nälkäisen oikeudella poimia rajallisesti vieraan satoa on pitkät perinteet. Jo Vanhassa testamentissa tulkittiin "älä varasta" -käskyä tähän tapaan: “Kun tulet lähimmäisesi viinitarhaan, niin saat syödä rypäleitä, minkä mielesi tekee, kunnes olet saanut kylläsi, mutta älä pane mitään astiaasi. Kun tulet lähimmäisesi viljapellolle, niin saat kädelläsi katkoa tähkäpäitä, mutta sirppiä älä heiluta lähimmäisesi viljapellolla.” 

Nykyäänkin tunnettu periaate "hätä ei lue lakia" siirtyi antiikin ajan roomalaisesta oikeudesta keskiaikaiseen lainsäädäntöön. Nälänhädässä olevalla oli velvollisuus säilyttää henkensä. Niinpä hänellä oli oikeus ottaa toisen omaa syyllistymättä varkauteen. Periaate oli kirjattuna sekä maallisiin että kirkollisiin oikeuslähteisiin aina reformaation kynnykselle asti. Esimerkiksi ruotsalaisen maakuntalain (1327) mukaan vieraalta naurismaalta sai ottaa tarpeeseensa enintään viisi naurista ilman rangaistuksen pelkoa. Jos kuitenkin otti enemmän kuin viisi ja joutui kiinni itse teosta, joutui maksamaan yhden äyrin kokoisen sakon. 

Kuohuviini ja vähän vanhempia säästökeinoja

Kuluneen talven puhutuimpia säästökeinoja on ollut samppanjan vaihtaminen kuohuviiniin. Jos tämä konsti ei toimi omassa elämässä, sopii kokeilla 1800-luvulta peräisin olevia menetelmiä, joista Nikolai Gogol on kirjoittanut. Ehkä tunnetuimmassa novellissaan hän on näyttänyt, kuinka tärkeä ruumiinosa on monesti unohdettu nenä. Melkein yhtä kuuluisassa novellissaan hän kuvaa, millaisiin uhrauksiin hänen päähenkilönsä on valmis saadakseen uuden päällystakin täysin kelvottoman tilalle:

Akaki Akakijevits pohti pohtimistaan ja päätti, että oli vähennettävä jokapäiväisiä kuluja ainakin vuoden ajaksi: jätettävä teen juominen iltaisin; oltava sytyttämättä kynttilää iltaisin, ja jos piti tehdä jotain, mentävä vuokraemännän huoneeseen ja työskenneltävä hänen kynttilänsä valossa; kadulla kävellessä oli asteltava mahdollisimman kevyesti ja varovaisesti, pitkin kiviä ja laattoja ja melkein varpaisillaan, jotta ei kuluttaisi anturoita ennen aikojaan puhki; annettava alusvaatteet pyykkärin pestäväksi mahdollisimman harvoin, ja jotta ne eivät likaantuisi, riisuttava ne joka kerta kotiin tullessa ja jätettävä ylle vain pumpulihalaatti, joka oli ikivanha mutta ajan armeliaasti kohtelema.

Säästäminen on vaikeaa, mutta ihminen tottuu kurjuuteenkin, niin kuin Gogol todistaa Päällystakissa:

On tunnustettava, että aluksi hänen oli hieman vaikea tottua näihin rajoituksiin, mutta vähitellen se alkoi sujua ja tuli tavaksi; hän jopa totuttautui kerta kaikkiaan näkemään nälkää iltaisin, mutta sen sijaan hän nautti hengellistä ravintoa pitämällä mielessään ikuisen haaveensa uudesta takista. Hänen koko olemassaolonsa tuntui nyt muuttuneen suorastaan täyteläisemmäksi - - 

Kiitetty olkoon nenä

Luultavasti en ole ajatellut mitään ruumiinosaani yhtä vähän kuin nenääni. Jos se poimittaisiin suureen nenänäyttelyyn, en tunnistaisi omaani. En muista peilikuvistani tai valokuvistani, miltä se näyttää. Vain sen osaan sanoa, että kyömy se ei ole. 

En myöskään osaa sanoa, mihin täysin välttämättömään nenää tarvitaan. Sillä haistellaan ja hengitellään, mutta umpinuhassakin elämä on mahdollista.

Nenä on kuitenkin yllättävän tärkeä itsetunnon kannalta. Jos menettäisin toisen silmäni, voisin peittää menetykseni silmälapulla. Korvattomana kehtaisin helposti mennä ihmisten ilmoille, mutta jos eräänä aamuna puuttuisi nenä ja sen kohdalla olisi vain tasaista ihoa, en ehkä tohtisi mennä kotiovesta pihalle. Ainakaan en lähtisi kaupungille kävelemään. 

Nikolai Gogolin novelli Nenä on ollut suurimpia aukkojani kaunokirjallisessa sivistyksessä. Sen luettuani tajusin jälleen kerran, että klassikoilla on aina syynsä. Ne ovat klassikoita, koska ne ovat klassikoita.

Ei tarvitse arvailla, mistä Gogol sai idean novelliinsa Nenä.

16-vuotiaan ulkopoliittinen kapina

Suomettuminen (saks. Finnlandisierung) on ulkomailla syntynyt haukkumasana, joka ei valitettavasti ole täysin katteeton. Sillä tarkoitetaan varsinkin 1970-luvun ulkopolitiikkaa, jossa pyrittiin lähentämään Suomea länteen tekemällä samaan aikaan myönnytyksiä Neuvostoliitolle. En esitä tässä yhteiskuntatieteilijän tutkimustuloksia. Kerron vain siitä, miltä suomettuminen näytti aikaansa seuranneen nuoren ihmisen näkökulmasta.

Lukiolaisen silmin mentiin erityisesti kahdessa kohdin liian pitkälle. Ensinnäkin tasavallan presidentti Urho Kekkonen vaihtoi lentokentällä poskisuudelmia Neuvostoliiton johtajien kanssa. Suomalainen mies ei pussaile valtionjohtajia julkisesti, ei edes naisia.

Toinen töksähtämisen aihe on noussut esiin tällä viikolla, kun on muisteltu tarkalleen 50 vuoden takaista uutista (HS): "Neuvostoliittolaisen Nobel-kirjailijan Aleksander Solzhenitsynin viimeinen ja jo nyt paljon keskustelua herättänyt teos Vankileirien saaristo ei kirjankustantajilta saatujen tietojen mukaan ilmesty suomen kielellä ainakaan lähitulevaisuudessa." 

Kirja oli kansainvälinen menestys ja suuri puheenaihe koko läntisessä maailmassa. Se avasi näkymän Stalinin vainoissa kuolleiden 30 miljoonan ihmisen kohtaloon. Heistä huomattava osa sai surmansa Solzhenitsynin kuvaamilla Siperian leireillä. 

Ulkopoliittisen johdon painostuksesta kirjaa ei lainkaan julkaistu Suomessa. Sen sijaan käännös valmistui Ruotsissa, ja sieltä kirjat tuotiin myytäviksi Suomeen. Lukion toisella luokalla kävelin kirjakauppaan ja ostin Vankileirien saariston omilla rahoillani heti, kun kirjoja vain oli myynnissä. Muistan sen voittajan olon, josta täytyin pidellessäni kirjaa käsissäni. Olin taistellut sekä sananvapauden että oikeudenmukaisuuden puolesta. Pääsin ottamaan selvää.

Pakkaspäivää olohuoneen pöydän alla

Pakkasten keskellä kuulin radiosta idean siitä, mitä pitää tehdä, kun sähkölämmitteisestä talosta häviävät sähköt ja lämpötila laskee vilun ja palelemisen puolelle.

Silloin pitää tehdä niin kuin majaa leikkivät lapset. Olohuoneen ruokapöytä peitetään lakanoilla ja vilteillä niin, että päivänvalo ei pääse majaan eikä lämpö karkaa pois. Patterilampulla tehdään valoa. Sitten vain kömmitään majan sisään koko perhe ja ollaan vieri vieressä. 

Navetoissa tullaan toimeen lehmien ruumiinlämmöllä, ja sama periaate toimii olohuoneen pöydän alla. Innostuin ideasta niin paljon, että jo melkein toivoin pitkää sähkökatkosta.

Samalla ollaan elämän perimmäisissä totuuksissa. Kummallisella tavalla sormet lämmittävät sormia, kun niitä ei eristetä toisistaan niin kuin sormikkaissa. Yhtä pitävät ihmiset lämmittävät toisiaan, kun taas yksinäisellä on yksinäisyytensä lisäksi vilu kärsittävänään.

Herttainen hirmu, älykäs ylimieli

Päällimmäisiä Hitler-mielikuvia on hänen kiivas hypnoottinen puheensa fanaattisen yleiön edessä. Tämän lisäksi mieleeni on painunut toisenlainen propagandafilmi. Siinä Hitler ottaa väkijoukon keskellä hellästi lapsen syliinsä niin kuin rakkain isoisä.

Tämän kuvan pohjalta olen muistuttanut itseäni siitä, että herttaisuus ei välttämättä ole tärkeää, kun valitaan suurta johtajaa. Hitler oli kenties vaarallisimmillaan juuri silloin, kun hän lasten avulla pehmensi itsestään syntynyttä vaikutelmaa.

Toisaalta myöskään suuri älykkyys tai ajattelun johdonmukaisuus ei ole välttämättä eduksi. Ne voivat luoda vaarallista itseluottamusta. Pienestä tai ehkä keskikokoisesta ihmisestä tulee omissa kuvitelmissaan jättiläinen, joka osaa ennakoida tulevaisuutta paremmin kuin kukaan muu. Omassa ylivoimaisuudessa neuvot eivät kelpaa eivätkä muiden mielipiteet kiinnosta.

Mitä minä arvostaisin tulevassa presidentissä? – Sydämen sivistystä.

Ajankulku menee joskus mutkalle

Vihkimisten edellä minulta on monesti kysytty, kuinka kauan se vihkiminen kestää. Olen välttänyt töksäyttävää sävyä, mutta asiasisältö on ollut joka kerta sama: se kestää minkä se kestää.

Toisinaan aika pysähtyy, ja toisinaan se kiitää. Joskus se heittäytyy mutkalle, ja välillä se pomppii sivusuunnassa, vaikka sen luulisi virtaavan omaa, häiriintymätöntä menoaan yhteen ainoaan suuntaan. 

Olen sanonut vihkiparille, että aika on heidän juhlassaan heitä kahta varten niin kuin myös kaikki vieraat. Nauttikaa siitä. Milloinkaan toiste kaikki aika ei ole yhtä paljon teidän omaanne.

Tämän jälkeen olen kertonut kaksi esimerkkiä: Jos olette urheilua seuraavia ihmisiä, ajatelkaa seuraamanne ottelun viimeisiä minuutteja. Silloin kello ei ole kaikille sama. Kokemus ajan kulkemisesta riippuu täysin siitä, onko oma joukkueenne tappiolla vai voitolla. Sen mukaan aika matelee tai juoksee pois.

Toiseksi olen kertonut oman lapsuusmuistoni. Olin viiden vanha, ja kainalooni työnnetty elohopeamittari edellytti pieneltä pojalta kymmenen minuutin paikallaan pysymistä. Kesken mittausta kysyin äidiltä, joko vaadittu kymmenen minuuttia oli mennyt. Hän vastasi: "Ei kun seitsemän on vielä jäljellä."