Vihkimisten edellä minulta on monesti kysytty, kuinka kauan se vihkiminen kestää. Olen välttänyt töksäyttävää sävyä, mutta asiasisältö on ollut joka kerta sama: se kestää minkä se kestää.
Toisinaan aika pysähtyy, ja toisinaan se kiitää. Joskus se heittäytyy mutkalle, ja välillä se pomppii sivusuunnassa, vaikka sen luulisi virtaavan omaa, häiriintymätöntä menoaan yhteen ainoaan suuntaan.
Olen sanonut vihkiparille, että aika on heidän juhlassaan heitä kahta varten niin kuin myös kaikki vieraat. Nauttikaa siitä. Milloinkaan toiste kaikki aika ei ole yhtä paljon teidän omaanne.
Tämän jälkeen olen kertonut kaksi esimerkkiä: Jos olette urheilua seuraavia ihmisiä, ajatelkaa seuraamanne ottelun viimeisiä minuutteja. Silloin kello ei ole kaikille sama. Kokemus ajan kulkemisesta riippuu täysin siitä, onko oma joukkueenne tappiolla vai voitolla. Sen mukaan aika matelee tai juoksee pois.
Toiseksi olen kertonut oman lapsuusmuistoni. Olin viiden vanha, ja kainalooni työnnetty elohopeamittari edellytti pieneltä pojalta kymmenen minuutin paikallaan pysymistä. Kesken mittausta kysyin äidiltä, joko vaadittu kymmenen minuuttia oli mennyt. Hän vastasi: "Ei kun seitsemän on vielä jäljellä."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti