perjantai 21. helmikuuta 2020

Voi olla viisaampaakin tekemistä kuin kesätyöt

On tullut tavaksi huolestua kahdenlaisesta nuorison joutilaisuudesta, lukion jälkeisestä välivuodesta ja siitä, ettei jo kuudentoista vuoden iässä ole kesätöitä. En pidä kumpaakaan suurena ongelmana, en nuoren itsensä kannalta, en yhteiskunnan.

Välivuotta en viettänyt, muttei se olisi ollut huono idea. Ehkä olisi ollut viisasta mennä katsomaan maailmaa. Tätä katsomisen puutetta tosin paikkasin, kun lähdin yliopisto-opintojeni päälle kiertämään Etelä-Amerikkaa.

Joskus kuudentoista iässä olisin saanut kesätöikseni vain vähäisiä apuhommia. Vaikka kuinka muistelen silloisia kavereitani, juuri kukaan ei ollut merkittävissä tehtävissä. Niissä saattoi oppia säännöllistä työaikaa, mutta siinä kaikki. Käsitys rahasta saattoi jopa vääristyä. Vanhemmilta sai kuitenkin ruoan, asumisen ja koulumenot, ja niin kaikki kesäansiot kuluivat monelta pelkkään törsäämiseen. Raha oli löysemmässä kuin ehkä ikinä sitä ennen tai sen jälkeen.

Setäni maatilan heinätyöt haittasivat elämääni jonkin verran, mutta muuten saatoin keskittyä tärkeämpään. Silloin ei ollut Netflixiä eikä tietokonepelejä kiusauksina. Niiden sijasta luin hyviä kirjoja kesämökillä läpi yön. Välillä kävin laiturilla ihmettelemässä luontoa ja omaa elämääni, itseäni.

Tutuiksi tulivat Franz Kafka ja Ernest Hemingway, jotka ovat siitä asti olleet minulle tärkeitä. Kumpikin auttoi väitöskirjan kirjoittamisessa viisikymmentä vuotta myöhemmin, samoin se, että Raamattukin tuli tutuksi. Lukion ensimmäisenä syksynä kirjoitin heti äidinkielen aineeni Platonin Valtiosta.

Olen onnellinen siitä, että siellä mökillä öljylampun valossa loin maailmankatsomukseni pohjaa. Ei nuoruudessa ole mitään sen tärkeämpää tekemistä. Minulla ei ollut syksyllä rahoja tuhlattaviksi, mutta kirjastosta saattoi lainata lisää kirjoja ja vaeltaa niiden kautta vieraisiin maihin ja uusiin todellisuuksiin. Rakensin pohjaa sille, että seitsemän vuotta myöhemmin kykenin lukemaan Dostojevskia.

maanantai 17. helmikuuta 2020

Jälkikirjoitus uskonsuuntien suosimiseen

Olen pitkään harmistuneena lukenut ja kuunnellut kommentteja, jotka viskaavat kaikki uskonnot samaan läjään niin kuin niillä ei olisi lainkaan eroja. Tällainen käsitys on puolustettavissa vain hyvin vaivoin tai ei ollenkaan. Onhan siinä nyt melkoinen ero, onko ihminen Jehovan todistaja vai tavallisen harmaa evluti.

Tämä oli toinen peräkkäinen vaikeasti kirjoitettava Aamulehden kolumni. Vapaa-ajattelijat ovat aktiivisia reagoimaan. Olisi osattava kirjoittaa niin, ettei tulisi ammutuksi helposti alas. Niinpä käytin perusteluinani niitä näkökulmia, joihin he ovat tottuneet vetoamaan.

Kirjoitin vapaa-ajattelijoiden kommentit ikään kuin oman tekstini sisään ja sillä tavoin vein heiltä kommentoimisen iloa. Heidän perusjoukkonsa toistaa yleensä muutamaa hokemaa, jotka osaan ulkoa. Tietysti heissäkin on syvällistä väkeä, mutta nämä fiksummat eivät juuri viihdy somepalstoilla. Jonkun Ilkka Niiniluodon kanssa saisi tosissaan ponnistella, mutta tavallinen Vallu Vapari ei minua huolestuta. Pärjään kyllä.

Alkuperäinen kolumnini on luettavissa täällä.

lauantai 15. helmikuuta 2020

Kolmesti pyllähtänyt yrittää hymyillä

Kun kuuntelee Helsingin Sanomien sivuilta luisteluvalmentaja WhatsApp-viestin, ei voi olla tyrmistymättä. Purkaus ei vaikuta aivan terveeltä.

Kenties oudointa on, että osa vanhemmista on valmentajan puolella ja että seuran uusi puheenjohtaja "ei ole havainnut mitään epäasiallista käytöstä tämän kauden aikana".

Epäilemättä myös taitoluistelu voi olla hyvä harrastus. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että nimenomaan naisten voimisteluun ja taitoluisteluun on pesiytynyt jotain sellaista, joka ei voi olla terveellistä nuorille tytöille ja joka voi pahimmillaan johtaa vakavaan sairauteen, anoreksiaan.

Varsinkin taitoluistelua vaivaa epärehellisyys, joka saa minut arvostamaan mailojaan paiskovia jääkiekkoilijoita. Vai onko mitään teennäisempää kuin jäällä kolmesti pyllähtänyt luistelija, joka valmentajansa vierellä hymyilee kaikilla hampaillaan  odottaessaan tuomareiden pisteitä?

perjantai 14. helmikuuta 2020

Rentoutta ja perusosaamista

Suomessa on takavuosina ollut niin paljon hyviä mäkihyppääjiä, että hyvätkin ovat unohtuneet. Yksi heistä on Ville Kantee, joka sentään voitti kaksi maailmancupin kilpailua.

Vuonna 2000 Kantee hyppäsi lentomäen Suomen ennätyksen, reilusti oli 200 metriä. Mieleeni on jäänyt, kuinka joskus tuon ennätyshyppynsä jälkeen hän oli ollut tornissa todella huonolla säällä. Hän kertoi vain pelänneensä, kunnes päätti, ettei yrittäisi mitään muuta kuin tulla kaatumatta ja loukkaantumatta alas. Hän lähti liukuun ja sitten lentoon. Pitkälle meni, hyvin pitkälle. Siitä rentoudesta ja perusosaamisesta syntyi uusi Suomen ennätys.

tiistai 11. helmikuuta 2020

Antti Tuiskun Valittu kansa

Antti Tuisku on levyllään Valittu kansa tarttunut uskonnollisiin teemoihin, joita useimmat ihmiset miettivät, mutta joista harvat uskaltavat julkisesti puhua. Voidaan sanoa, että Tuisku on antanut yhdenlaiselle pohdinnalle kasvot, tai tässä tapauksessa äänen.

Niinpä minun oli käytävä Tuiskun uusimman levyn äärelle. Olen musiikkimaultani liikaa Rolling Stones, jotta Tuisku osuisi ydinhermooni, mutta joskus on hypättävä suorakulmioidensa ulkopuolelle. Siellä voi yllättyä positiivisesti. Musiikkilajin vieraudesta huolimatta levyllä oli ainakin yksi kappale, Kahvia ja pullaa, jonka päästäisiin omalle soittolistalleni. Ehkä myös Pidä tunkkis saisi olla siellä jonkin aikaa.

Tuisku laulaa siitä, kuinka "nytki sata finnii puskee ottaan". En siis kuulu Tuiskun keskeiseen kuulijakuntaan. Siitä huolimatta ymmärrän, että hän tavoittaa jotain ikäpolvensa elämänkokemuksesta. Epäilemättä joku tuntee, että hän puhuu "juuri minun elämästäni, juuri minun".


Naiivius on kevyen musiikin ominaisuus

Tuisku on mukavasti itseironinen, mutta aika usein hän horjahtaa naiiviuden puolelle. Kun kuvittelee hänen lyriikkansa paperille painettuna, ymmärtää hyvin, miksi laulujen sanat eivät juuri koskaan toimi luettuina. Ne vaativat nuotit kyytipojikseen, niin myös Tuiskulla. Tästä ei kuitenkaan pidä moittia liikaa, sillä tietty naiivius ei ole kevyessä musiikissa vika vaan ominaisuus.

Tämän vuoksi mainoslause Valitun kansan syvällisyydestä ei tee Tuiskulle oikeutta. Syvällisen elämännäkemyksen löytäminen on niin suuren ponnistelun tulos, että siihen ei pääse selaamalla nettiä eikä lauluja kuuntelemalla eikä edes tekemällä. Moni tosin sellaista luulee. Syvällisyydessään Tuiskun laulut ovat pihapelien tasoa. Jaakko Löytty sanoi kerran omasta tuotannostaan: "Nämä ovat vain lauluja, eivät sen enempää." Tämä arvio pätee myös Tuiskun Valittuun kansaan. Siitä huolimatta myös pihapeleillä on arvonsa. Kyse on vain siitä, että Valittua kansaa ei pidä nostaa sellaisiin sfääreihin, joihin sitä ei ole tarkoitettu. Se on vain kokoelma lauluja, ei sen enempää.


Jumala on Sinä

On kiinnostavaa ja miettimisen arvoista, että Tuisku laulaa Jumalasta toisessa persoonassa. Se on merkittävä avaus, kun meillä Jumalasta tavataan puhua niin kuin jostain kolmannesta ja jostain vieraasta.

Jumalakokemuksen äärelle voi päästä ainoastaan kutsumalla Jumalaa sinäksi. Tämä on juutalaisen uskonnonfilosofin Martin Buberin keskeinen idea. Hän sanoo, että Jumala on löydettävissä vain silloin, kun ihminen antautuu vuoropuheluun Sinän kanssa. Maailmasta pois katsominen ei auta Jumalan luo, eikä maailmaan tuijottaminen auta hänen luokseen. Sen sijaan on ratkaisevaa, lähteekö ihminen kohtaamaan Sinäänsä koko olemuksellaan. – Meneekö vaikeaksi? Ehkä menee, mutta Buber onkin syvällinen ajattelija, ei lauluntekijä.


Tuisku todistaa, että uskonnollisen kielen osaaminen kuuluu yleissivistykseen

Valittu kansa osoittaa, että uskonnollinen kieli ja kuvasto ovat yhä voimissaan. Tuiskun levystä ei voi sanoa mitään pätevää, jos on kiertänyt rippikoulut kaukaa, ollut vain ET:n kursseilla ja joulukirkkojen aikaan on osallistunut korvaavaan toimintaan. Tietty uskonnon osaaminen kuuluu yleissivistykseen, niin myös vitsien, kuten Pidä tunkkis osoittaa.

Jaksoin kuunnella Tuiskun levyn kahteen kertaan. Minusta ei tullut hänen faniaan, mutta tunnustan hänen kykynsä käsitellä tällaistakin aihetta. Rohkeudesta hän ansaitsee erityispisteet.

Valitun kansan jälkeen laitoin Tuomari Nurmiota soimaan. Se on enemmän minun musiikkiani, mutta sehän ei ole Antti Tuiskun vika.

lauantai 8. helmikuuta 2020

Sähköankerias kiven alla

Jotkut ajattelevat, että Raamattua olisi suomennettava sanatarkasti ja jokaista alkukielen sanaa pitäisi vasta jokin suomen sana.

Kääntämiseen perehtymättömän ihmisen mielestä tämä saattaa olla kohtuullinen vaatimus, mutta kielet eivät suostu tällaiseen toimintaan. Ne ovat itsenäisiä ja omapäisiä. Siksi kääntäminen ei voi olla sitä, että vain laitetaan samaa merkitseviä sanoja peräkkäin.

On helppo keksiä hupaisia esimerkkejä siitä, että sanatarkkuuden mukaan ei voi toimia. Vai ajatteleeko joku todella niin, että englannin "It rains cats and dogs" olisi suomeksi "Sataa kissoja ja koiria"? Eiköhän pikemminkin, että "Sataa kaatamalla"?

Joskus kielet saattavat ilmaista yhtä ja samaa sisältöä lauseilla, joissa ei ole yhtään samaa sanaa. Esimerkistä käy ajatus, jonka suomalainen ilmaisee sanoilla "siinä on koira haudattuna". Espanjassa sama asia sanotaan, että "siinä on kissa sisään suljettuna". Ranskalainen versio lienee lähimpänä ajatuksen varsinaista sisältöä. Siellä sanotaan, että "siinä on sähköankerias kiven alla".

perjantai 7. helmikuuta 2020

Kuplavolkkaria en kaivannut koskaan

On monia nostalgisen romantisoinnin kohteita, joita ei kaipaa, jos niiden kanssa on ollut oikeasti tekemisissä.

Kuplavolkkari oli meidän perheen ensimmäinen auto, ja hyvin muistan, kuinka isä toi sen meille kotiin syksyllä illansuussa. Sillä tehtiin kaikki mökkimatkat ja muut reissut. Se oli melkein perheenjäsen, mutta helppo kaveri se ei ollut.

Joskus kymmenen iässä auton pakkaaminen oli tärkeimpiä kotitöitäni, ja siinä vasta urakkaa olikin, kun alkuperäinen suunnittelija oli unohtanut, että ihmisillä oli myös matkatavaroita. Kaikki jalkatilat sullottiin täyteen kasseja ja nyssyköitä. Vaatetavaraa oli myös sylissä. Akku oli takapenkin istuinosan alla, ja sen vieressä oli vielä yksi kolo, johon saattoi jotain työntää. Varapyörän sijalle oli pakattavissa jotain, jos oli varma, että renkaat olivat kyllin hyvässä kunnossa.

Talvella en muista varsinaisesti palelleeni, mutta ikkunat menivät aina huuruun. Niinpä ikkunoiden sisäpintaa voideltiin spriillä. Se haju jäi mieleen.

Jotain hyvääkin oli. Kupla oli nimittäin peto menemään lumessa. Ei ollut turhaa mainospuhetta, että lumiauran kuljettaja ajoi Kuplalla töihin. Kesällä se kävi puoliksi maastoautosta.

Legendaarinen kestävyys on sen sijaan historian tuomaa kultausta. Ainakin meidän Kuplassa oli paljon vikoja. Etuluukku meni kelvottoman huonosti kiinni eikä vika tullut ikinä kuntoon. Kantta sai hakata kymmeniä kertoja ennen kuin onnistui. Kohta uutena hajosi käynnistinmoottori. Öljyä kului paljon, ja sähkövikoja oli tuon tuosta. Meni laturia ja virranjakajan pyörijää, jonka halkeaminen oli oikea tyyppivika.