tiistai 21. marraskuuta 2017

Ilman kirjoja jää elämänpiirinsä vangiksi

Aamulehden marraskuisen kolumnini aiheena olivat kirjat ja erityisesti kaunokirjallisuus. Alkuaan minun piti kirjoittaa aivan toisesta asiasta, mitä varten luin yhden kirjankin, mutta teksti ei vain löytänyt muotoaan. Lopulta aikaa oli vain vähän ja turvauduin kirjoihin, sillä niistä osaan kirjoittaa nopeasti.

Tekstin sävy oli lempeä, eikä se herättänyt vastaväitteitä. Kolumnin vaatimaan terävyyttä hain sillä, että julistin melkoiseksi nollaksi työnhakijan, joka ei lainkaan lue kaunokirjallisuutta, koska siitä ei muka olisi mitään hyötyä.

Facebook-sivullani jotkut yltyivät kertomaan lukemistaan kirjoista. Erityisesti lämmitti, että pari uutta ihmistä ilmoittautui kertomaan, että olen saanut heidät lukemaan Dostojevskin Karamazovin veljeksiä, joita olen juuri nyt aloittamassa. Minulle tämä on kahdeksas lukukerta.


Aamulehden kolumni

Kun alan epäillä ponnistelujeni hyödyllisyyttä, palautan mieleeni, että joskus olen ollut kertomassa yhdeksäsluokkalaisille lukemisen arvoisista kirjoista. Elämässäni ei ole tämän tärkeämpiä tekemisiä. 
Suosikkejani on Hemingwayn vanha kalastaja, joka sai elämänsä suurimman saaliin, mutta kotikylän rannassa siitä oli jäljellä vain ruoto. Tärkeää on ollut kertoa Kafkan kuvaamasta Gregor Samsasta, joka oli muuttunut yön aikana suunnattomaksi syöpäläiseksi. On pitänyt mainita Juan Rulfo, vaikka tiedän, että parhaidenkaan juttujeni perusteella kukaan ei ala lukea häntä. Rulfon 300 sivun kokoinen tuotanto kuuluu ehdottomasti maailmankirjallisuuteen. Vähän leikkimielisesti olen varoittanut Volter Kilven äärimmäisestä työläydestä, että älkää vain lukeko hänen Alastaloaan; joskus varoitukset kääntyvät kuulijansa mielessä uteliaisuudeksi. 

On tärkeää puhua myös vähemmän merkittävistä kirjoista, joilla pääsee lukemisen alkuun. Stephen King saattaa toimia siinä tarkoituksessa, eivät vain Potterit. Zlatan Ibrahimovicin elämäkerta ei ole kaunokirjallisuutta, mutta siinäkin on taiteellinen ulottuvuus. Lukekaa vaikka sitä.


Työhönottoraadeissa olen ujuttanut mukaan kysymyksiä siitä, mitä kirjoja hakija on lukenut. Arvioin lähes nollaksi ihmisen, joka sanoo, ettei välitä lainkaan kaunokirjallisuudesta, koska siitä ei muka ole hyötyä. Kuinka joku voisi väittää, että Väinö Linnan romaanit eivät kertoisi todellisuudesta? 

Lukeminen on lähes ainoa ja ainakin paras keino, jonka avulla voi sukeltaa vieraisiin maailmoihin ja katsoa elämää jonkun toisen näkökulmasta. Sitä taitoa tarvitaan työssä kuin työssä. CV ei ole valmis, ellei siinä mainita jonkin luetuksi tulleen kirjan nimeä. 


Kuluneen syksyn romaaneista sopii mainita Selja Ahavan Ennen kuin mieheni katoaa. Sen aiheena on avioliitto, jossa mies yhtäkkiä sanoo halunneensa aina olla nainen. Ahavan romaanin lisäksi en tiedä toista väylää tuollaisiin kokemuksiin. Muutamilta teemaa omakohtaisesti kokeneilta tutuiltani en kehtaa kysyä.

Todellisuuden avaajia on myös indonesialaisen Eka Kurniawanin romaani Kauneus on kirous. Se kertoo väkiluvultaan maailman neljänneksi suurimmasta maasta, jonka elämästä minulla eikä varmaan monella muullakaan juuri ole käsitystä. Voin katsoa Wikipediasta valtion oleelliset tiedot, mutta ne eivät välitä mitään 264 miljoonan ihmisen elämänkokemuksesta, heidän kivuistaan ja iloistaan. 

Marraskuun lopulla on aika ottaa vuosiannos Dostojevskia. Sen avulla palautan varmimmin itsetuntoni, olenhan kuullut kolmelta ihmiseltä, että olen saanut heidät lukemaan Karamazovin veljeksiä. Jos tuohon olen kyennyt, elämäni ei ole ollut turhaa.


Kolumni Aamulehden sivulla

perjantai 17. marraskuuta 2017

Kohtasin Mauno Koiviston ja mitä siitä seurasi

Kirkolliseen slangiin on hiipinyt sana "kohtaaminen". Moniaalla hoetaan, että ihmisten kohtaaminen on tärkeää. Olen kuitenkin alkanut epäillä koko käsitettä, koska sanojen muuttuminen hokemiksi tarkoittaa sitä, ettei niihin enää liity ajattelua.

Ehkä tuo sana on alkanut rehottaa lupiinin lailla muillakin elämänalueilla. Vain harvoin paperin makuiset kirkon sanat ovat kirkon omia keksintöjä. Ne omaksutaan muiden järjestelmien toimistoista ja seminaareista.

Mitä enemmän mietin sanan "kohtaaminen" sävyä, sitä kylmemmältä se tuntuu. Se on sukua sille, ettei puhuta seurakuntalaisista vaan asiakkaista.

Ainakin tiedän, ettei olla kovin suurenmoisessa tilanteessa, jos äiti tai isä kertoo menevänsä kohtaamaan omia lapsiaan.

Muistan senkin, että kerran kohtasin Mauno Koiviston Helsingin Aleksanterinkadulla, kun hän oli vielä Suomen Pankin pääjohtaja. Siitä kohtaamisesta ei sen kummempaa seurannut.

tiistai 14. marraskuuta 2017

Rosvo oli vain yksittäistapaus

Jos johonkin kammottavaan tapaukseen reagoidaan yleisellä tasolla, niitä tapauksia olisi oltava enemmän kuin yksi. Ensimmäisestä kerrasta ei välttämättä kannata liikahtaa sentin vertaa.

Esimerkkini on yksityisestä elämästäni.

Parisenkymmentä vuotta sitten syrjäisellä kesämökillämme oli käynyt joskus kevättalvesta ulkopuolinen vierailija. Mitään rikkomatta hän oli irrottanut ovilasin karmeistaan ja kävellyt sisään. Jotain hän oli etsinyt, koska yhden komeron sisältö oli tyhjennetty lattialle. Mitään varastettavaa ei tosin ollutkaan, sillä kukapa ottaisi mukaansa vanhan kahvinkeittimen tai tavallisia lusikoita, veitsiä ja haarukoita?

Irrotettua lasia kuluun ottamatta kaikki oli suunnilleen kunnossa.

Päättelin, että tämä oli niitä yksittäistapauksia. Kiinnitin lasin paikoilleen, mutta en miettinyt lukkojen vaihtamista enkä murtohälyttimien asentamista.

Ja niin on kulunut kaksikymmentä vuotta ilman, että kukaan kutsumaton olisi poikennut toista kertaa sisään.

lauantai 11. marraskuuta 2017

Naiset suosivat arpinaamoja

Kauneus tai ihmisen viehätysvoima on kummallista.

Vesa-Matti Loirin laulu ei ole lauluna minkään arvoista. Mahtaako olla laulua ollenkaan? Siitä huolimatta se on koskettanut monia, ei tosin minua.

Moni ajattelee, että arpi rumentaa kasvoja. Ehkä se rumentaakin, mutta tämäkään ei ole yksiselitteistä. Liverpoolin ja Stirlingin yliopistojen tutkijat nimittäin totesivat, että naisten ajatuksissa miehen kasvoilla oleva arpi vain lisää miehen viehätysvoimaa.

Niinhän sitä on laulussakin kyselty: "Miksi naiset rakastuvat renttuihin?"

keskiviikko 8. marraskuuta 2017

Tuntematon sotilas floppaa ulkomailla

Väinö Linnan romaanista Tuntematon sotilas ei koskaan tullut suurta menestystä ulkomailla. Se oli  rakennettu Kiven Seitsemän veljeksen pohjalle, ja sen ymmärtämiseksi olisi tarvittu suomalaisten sotatraumojen ymmärtämistä ja murteidemme tuntemista.

Myös Louhimiehen elokuvan lyhyempää versiota ollaan viemässä ulkomaille. En usko sen menestykseen. Antti Rokka toimii hyvin alkuperäisen romaanin kokonaisuudessa, mutta Louhimiehen elokuvassa päähenkilöksi nostettuna Rokka on liian yksiulotteinen sankari ollakseen kiinnostava. Hän on kova sotimaan ja auktoriteettivastainen. Ei hänestä oikein muuta irtoa noiden ominaisuuksien lisäksi. Kotirintaman kaunis vaimo vain korostaa hahmon pinnallisuutta.

Ikävä sanoa, mutta suomalaiset kansalliseepokset eivät kiinnosta ulkomailla. Sotafilmejä on tehty niin paljon, että Louhimiehen elokuva hukkuu massaan. Kansainvälisesti ajatellen jatkosota ei ole kovin kiinnostava. Pienempi hävisi, mutta iso sai hieman nenilleen, kun katsoi viisaimmaksi heittää peliin voimien säästämiseksi vain kakkosjoukkueensa. Toisen maailmansodan traumoissa aihe on vähäinen.

Siksi on turha odottaa, että Louhimiehen elokuva saisi ulkomailla suurta huomiota.

Ehkä olen väärässä. Olen ollut ennenkin.

lauantai 4. marraskuuta 2017

Tanskan lista oli kovempi kuin Schindlerin

Elokuva "Schindlerin lista" tunnetaan hyvin. Se on kertomus siitä, kuinka Saksan juutalaisia onnistuttiin pelastamaan toisen maailmansodan aikana kuolemalta tehdastyön avulla.

Paljon huonommin tunnetaan sitä, kuinka tanskalaiset onnistuivat piilottamaan maansa 17 500 juutalaisesta 17 200 vain sen ansiosta, että oman kansallisen kulttuurinsa pohjalta eivät suostuneet luovuttamaan.

Eivät vain suostuneet.

Tästäkin asiasta saa lisätietoa, kun lukee Jonathan Gloverin kirjan "Ihmisyys. 1900-luvun moraalihistoria."

maanantai 30. lokakuuta 2017

Minäkin kävin katsomassa Tuntemattoman

Kun ensimmäisen kerran kuulin suunnitelmasta tehdä kolmas elokuvaversio Väinö Linnan Tuntemattomasta sotilaasta, olin varsin hämmästynyt. Puuskahdin että joko taas.

Lähdin kuitenkin katsomaan valmista elokuvaa ennakkoluulottomasti. Olen lukenut kirjan neljästi, nähnyt Laineen filmatisoinnin kenties kolmesti ja Mollbergin version kerran. Tältä pohjalta kyse ei voinut olla normaalista elokuvakokemuksesta. Kieltämättä haittasi, että tiesin juonen käänteet jo ennalta. Kolme tuntia oli liian pitkä aika seurata tarinaa, jonka juonessa mikään ei yllättänyt.

Laineelta puuttuva realistisuus tuli Louhimiehen versiossa korjatuksi. Toisin kuin Mollbergin filmissä Louhimiehellä ei tarvinnut koko ajan miettiä, kuka miehistä oli kuka. Myös vuorosanoista sai nyt selvää, Mollbergillahan ne hukkuivat jonnekin taisteluiden äänten alle.

Sen verran Louhimies oli antanut kaupallisuudelle periksi, että suomalaisia eniten kiinnostavat hahmot Rokka ja Koskela oli nostettu esiin paljon enemmän kuin kirjassa.

Etukäteen arvelin, että romaanista puuttuvat kotirintamakohtaukset olisivat minua ärsyttäneet, mutta sitä ne eivät tehneet. Pikemminkin ne piristivät, kun kaikki muu oli niin ylen tuttua.

Minä en olisi tuota uutta Tuntematonta tarvinnut, mutta ehkäpä se on nuorelle sukupolvelle hyväksi, enkä minä osaa sitä huononakaan pitää.