sunnuntai 17. maaliskuuta 2024

Elämää oppimassa: tuoreen veden toistumattomuus

Kiertelin pitkään Bolivian toreja, ja lopulta onnistuin löytämään tarkoituksiini sopivan muovipullon, jota täytin ensimmäiseksi Titicacan vedellä. Törmäsin heti ensimmäiseen pettymykseeni, koska pullovedessä ei ollut mitään tämän neljän tuhannen kilometrin korkeudessa sijaitsevan järven sinisyydestä. En kuitenkaan luopunut ideastani kerätä pulloon erilaisia vesiä ja viedä ne matkamuistoina kotiin. 

Kun reissuni eteni kohti Machu Picchua, saatoin täyttää pulloa Urubamban vedellä. Urubamba on se Amazonin latvahaara, jota rautatie seurailee, kun Cuzcosta kuljetaan viidakon suuntaan. Pulloon jäi vielä tilaa.

Täytin pulloni piripintaan saakka viikkoa myöhemmin, kun tulin työlään Andien ylityksen jälkeen Tyynen meren rannalle. Varhaisaamun harmaassa taukopaikassa bussi tyhjeni matkustajista. En kiiruhtanut muiden mukana ensimmäiseksi baariin, vaan juoksin rantahiekalle ja hämmensin kädelläni Tyynen meren vettä. Jossain udun takana oli Kiina ja miljardi kiinalaista, joista yhtäkään en tuntenut ja joita oli ylivertaisesti enemmän kuin maailmassa oli minua ja kaltaisiani. 

Suljin korkin ja kätkin pullon syvälle matkatavaroiden sisään. Tältä osin reissuni oli jo tehty.

Kahden kuukauden kuluttua otin pullon esiin Chilen pohjoisimmassa kaupungissa. Vesi oli sameaa, ja kaadoin sen pois. Tuoretta vettä ei voi säilöä.


perjantai 15. maaliskuuta 2024

Hyvä asia mutta huonot perustelut

Asetuin yksiselitteisesti tukemaan homoseksuaaleja, kun television homoseksuaalisuutta käsitellyt ilta ja erityisesti Päivi Räsäsen mielipiteet käynnistivät ennennäkemättömän kohun. Kannastani huolimatta oli tuskallista nähdä, kuinka kestämättömästi meikäläiset perustelivat näkemyksiään.

Typerintä oli sanoa, että rakkaus ei tee kenellekään mitään pahaa. Juuri sehän tässä on pahaa tehnyt. Ei tarvitse lukea monta dekkaria nähdäkseen, että rakkauden nimissä on tehty murhia ja alistettu ihmisiä. Rakkaus on vinouttanut elämää ja tukahduttanut viisaita pyrkimyksiä. Jos otetaan lukuun isänmaanrakkaus, päästään maailmansotien syihin saakka.

Tässä lähitienoilla on väitelty viime aikoina metsänhakkuista. Olen saanut lukea kirjoituksia, joiden mukaan ihminen saisi tehdä omallaan mitä haluaa. Mutta kun ei vain saa. Koetapa selittää oikeudessa, että omaa haulikkoa saa käyttää aivan oman päänsä mukaan. Puukkoa ei ole edes lupa viedä julkiselle paikalle. Tai mitä ihmettä ne rakennusluvat ovat? Eivätkös vain sääntöjä sille, mitä omistamallaan tontilla saa tehdä?

Kaikki eivät ole perillä siitäkään, että tiukat, lakiin perustuvat säännöt rajoittavat metsänomistajia. Islannista puut on kaadettu pois ja metsät ovat hävinneet, mutta Suomessa tämä ei ole mahdollista, koska metsälain mukaan omistaja on velvoitettu turvaamaan uusien puiden kasvu hakkuiden jälkeen. Aarniometsiä, lenkkipolkuja tai marjamaita tämä ei pelasta, mutta varmistaa kuitenkin metsien olemassaolon yleisellä tasolla. Myöskään yhteiskunnan päätöksiltä metsät eivät ole suojassa.

keskiviikko 13. maaliskuuta 2024

Nurin sahattu mänty

Kouluaikoina ihmettelin, miksi vanha ja hieman höpsöltä vaikuttanut biologian opettaja nosti ison metelin niistä parista koulun seinustalla kasvaneesta puusta, jotka aiottiin kaataa koulun viereen rakennettavan maantien alta. En ihmettele enää.

Entistä enemmän olen oppinut ymmärtämään myös Finlandia-palkitun Gösta Ågrenin sanoja: "Minun kotini pihalla kasvaa iso, leveä mänty. Isoisä on istuttanut sen vuonna 1911. Se on mahtava, pyöreä kuin pallo, säde 15 metriä varmaankin. Olen rationaalinen ihminen, mutta uskon yhtä kaikki, että jos joku haluaisi tappaa minut, hänen tarvitsisi vain sahata se mänty nurin."

Puut ovat suomalaisen sielun ulkoinen tiivistymä. Metsän turvissa on käyty puolustussotia, ja sieltä Jukolan veljekset löysivät pakopaikkansa.

Kyse ei ole vain Suomesta, vaan myös ihmiskunnan yhteisestä alusta. Ei ole sattumaa, että syntiinlankeemusvertauksen ydintapahtuma kielletystä hedelmästä liittyy puuhun. Muutenkin puilla on vertauksessa merkityksensä, kun alastomuuteen havahtuneet ihmiset hakivat niiden keskeltä näkösuojaa. 

Jotkut käyttäytymistutkijat ovat kirjoittaneet siitä, kuinka ihminen säpsähtää pelon hetkellä niin kuin haluaisi kavuta runkoa pitkin pakoon ja jättää siellä latvuksessa taakseen maan päällä matelevat käärmeet ja muut kauhut. Jokainen kirkontorni ja maasta nouseva pilari muistuttaa pohjimmiltaan tästä pakopaikasta.

maanantai 11. maaliskuuta 2024

Alaiset, nuo alistetut alamaiset

Alaistaidon käsite on ollut suurimpia öklötyksen kohteitani. Se on tuntunut yhtä vastenmieliseltä, olenpa tarkastellut sitä ylistettynä tai alistettuna olemisen näkökulmasta. Alaisuus ja alamaiset vievät pohjan kaikelta viisaalta, asiansa osaavien väliseltä keskustelulta.

Legendaarinen, alkuperäisen Ford Mustangin suunnitellut amerikkalainen autotehtaan johtaja Lee Iacocca muisteli, miten hän oli kongressin kuulusteltavana hakiessaan Chryslerille lainaa. ”Kuulusteluhuoneet on suunniteltu pelottamaan kuultavaa. Komitean jäsenet istuvat puoliympyrän muotoisen pöydän ääressä puolisen metriä lattiatasoa korkeammalla katsoen sieltä alaviistoon. Kuultava on aina psykologisesti epäedullisessa asemassa, koska hänen on katsottava kuulustelijaa ylöspäin.”

Tämä suunta, puoli metriä ylhäältä alas, on kaikille tuttu. Sieltä vanhempamme ovat meitä katsoneet käyttäessään maailman ehkä totaalisinta valtaa eli vanhemman valtaa lastaan kohtaan. Lopulta lapsen on aina pakko totella, koska hänen olemassaolonsa perustuu hänestä huolta pitäviin vanhempiin. Isän ja äidin mielivaltaa vastaan heillä ei ole muuta suojaa kuin todennäköinen vanhempainrakkaus. Onpa anottavana jäätelöraha tai onpa selitettävänä rikki mennyt ikkunalasi, aina lapset katsovat vanhempiaan yläviistoon. Kaikki muutkin aikuiset ovat lasta ylempänä: opettajat, talonmiehet, äkäiset naapurit, elokuvateatterissa ikää kyselevät lipunmyyjät.

Organisaatiokuviot olisi syytä piirtää vaakatasoon. Järjestelmän rakenteen voi kertoa yhtä hyvin myös alistamiseen ja nöyryyttämiseen turvautumatta.



lauantai 9. maaliskuuta 2024

Latvakorkeuden kammo

Jotkut ihmiset ovat yletessään tai onnistuessaan menneet jotenkin pilalle. Ikään kuin he olisivat joutuneet maailmaan, johon he eivät kuulu ja tulleet itseään suuremmiksi.

Heitä miettiessäni olen ajatellut kauan sitten lukemaani syntymäpäivähaastattelua. Se oli kirjoitettu miehestä, joka joskus 1960-luvulla oli johtanut Helsingin lähiöiden rakentamista. Hän kertoi siitä, että talojen noustessa puiden latvakorkeuteen tekijöiden työtahti kummasti hidastui. Kun taas päästiin selvästi puiden latvojen yläpuolelle, tahti palasi entiselleen. Haastattelusta saattoi päätellä, että latvakorkeudessa oli jotain, mikä muistutti tekijöitä siitä, että tämän korkeammalle ihmisen ei kuulunut mennä.

Vastaavaa tarinaa en ole kuullut mistään muualta. Ehkä siihen ei vain ole osattu kiinnittää huomiota, tai sitten maanläheisyys ei ole nykyihmisen ominaisuus.

torstai 7. maaliskuuta 2024

Köykän tarina

Toisinaan joku sanoo sukunimeäni harvinaiseksi. Vastaan, ettei se ole ollenkaan harvinainen. Olen käyttänyt sitä aina. Pohjanmaalaiset eivät ihmettele, sillä heille se on tuttu. He haluavat vain tietää, olenko heidän suunnaltaan kotoisin. On pakko tunnustaa, etten ole.

Jalkapalloihmiset haluavat tietää, olenko sukua maajoukkueessakin pelanneelle Olli Köykälle. OTP:ssahan oli oikein sanonta, että "pitkä pallo ja Köykkä perään". Hififriikit ovat taas kyselleet yhteyttäni Tapio M. Köykkään, joka on kehittänyt Saloran käyttämän ortoperspektaksi kutsutun äänentoistojärjestelmän.

Jostain olen kuullut, että Arto Köykkä -nimisiä ihmisiä on Suomessa neljä. Olin lievästi ärsyyntynyt, kun sain tietää, että minua on muitakin. Yhden näistä neljästä tiedän olevan jonkinlainen helluntailainen saarnamies tai ainakin aktiivi.

Käsittääkseni sukunimeni taustalla on maanmuoto, joka tarkoittaa jonkinlaista kumparetta. Siitä se on otettu useiden maatilojen nimeksi. Köykkä-nimisiin taloihin olen törmännyt sekä Orivedellä että Jämsässä, ja Pohjanmaalla niitä on varmaan useita, mutta ne seudut ovat minulle vieraita. Yksi Köykkä-niminen talo on Hauholla, ja siitä tulee juuri minun nimeni. Tätä Köykkää asuttaa perhe, joka ei ole minulle mitenkään sukua, mutta omistajat ovat olleet tuttua väkeä ja asuvat osoitteessa Köykänkuja.

Huvittava Köykkä-tarina on se, että tunnen täältä Pirkkalasta yhdet toiset Köykät. Asuimme kerrostalokaudellamme vähän aikaan samaan taloa. Kun muutimme pois, olisin pyytänyt heidän 18-vuotiasta poikaansa muuttotalkoisiin, mutten pyytänyt koska tiesin hänen olevan armeijassa. Ei olisi kannattanut kysyä muutenkaan, sillä tämä perhe muutti talosta sattumoisin samana päivänä kuin mekin. Talonmies oli varmaan tyytyväinen. Jos oli pulaa alakerran nimitaulun irtokirjaimista K, Ä ja Ö, ei ollut enää.

Nykyään sukunimeni tuntuu ihan mukavalta, vaikka pelkältä sukunimeltä kutsumisesta en ole koskaan pitänyt joitakin virallisia tilanteita lukuun ottamatta. Varsinkin etunimen kanssa käytettynä nimeni on oikeastaan aivan hyvä. Arto Köykkä tuntuu paljon dynaamisemmalta kuin vaikkapa Arto Järvinen, joka niin ikään kuuluu tuttavapiiriini. Ulkomaillakaan nimestä ei ole ollut haittaa. Olen jättänyt suosiolla pois pisteet a:n ja o:n päältä. Tällä viilauksella Koykka omaksutaan varsin helposti.


tiistai 5. maaliskuuta 2024

Kirjoittamattomat säännöt

Kirjoitan kaukaisista ajoista, jolloin Suomessa ei ollut maahanmuuttajia käytännössä ollenkaan. Kukaan heistä ei aiheuttanut torjuntaa, vaan ainoastaan sympaattista uteliaisuutta. Liian pitkälle ei saanut kuitenkaan mennä.

Tuttuni tuli maailmalta kotiin uuden ystävänsä kanssa, joka oli Libanonin druuseja. Suomalaisiin tapoihin ei ollut helppo opastaa, koska monet säännöt olivat kirjoittamattomia ja vaikeasti perusteltavia.

Punaisiin valoihin pysähtyminen oli kansainvälinen käytäntö, joten se ei ollut ongelma. Vielä saattoi selittää sen, miksi kerrostalon pihamaalle ei saanut mennä tekemään nuotiota omin päin.

Sen sijaan oltiin mahdottoman äärellä, kun piti kertoa, keneltä sai lainata sokeria sen ollessa loppu. Kerrostalon seinänaapuri ei ollut ongelma. Oli luvallista mennä muidenkin samassa portaikossa ja samalla tasanteella asuvien luo. Sallittuja olivat kenties myös ne naapurit, jotka asuivat suoraan ylä- tai alapuolella, mutta ainakaan ei saanut enää mennä ovelle, joka oli vinoittain eri kerroksessa.

Niin että miksi ei saa mennä? No, kun ei vain saa.