Seurakuntapapit pois politiikasta

Jämsänkoskella, suuren paperitehtaan vieressä viettämäni kolme ja puoli vuotta oli minulle pappiselämän peruskoulu. Jouduin miettimään esimerkiksi sitä, mikä on papin rooli tiukasti jakaantuneessa yhteisössä. Evääksi olin saanut piispa Paavo Kortekankaan sanat: "Poliittisessa toiminnassa pappi pääsee parhaimmillaan siihen, että puolueeseen kuulumisesta ei ole merkittävää haittaa."

Tämän ohjeen varassa lähdin liikkeelle. Näin todella paljon vaivaa sen hyväksi, että minua ei laskettaisi minkään poliittisen suunnan edustajaksi, vaan että voisin olla samalla tavoin kaikkien ihmisten pappi.

Pian huomasin, että tästä perusasenteesta ei ollut vain hyötyä, vaan että se oli ainoa tapa, jolla saattoi pysyä elossa.

Paperitehdaspaikkakunta oli yhteiskunnallisen elämän laboratorio, jossa mahdolliset ongelmat olisivat nopeasti tiivistyneet, mutta myöhemminkään en ole havainnut mitään syytä tarkistaa noita perusnäkemyksiä.

Edelleenkin seurakuntapapin kansa koostuu kaikkien puolueiden edustajista, ja heitä jokaista on kyettävä palvelemaan. On turhaa rakentaa papin ja seurakunnan välille ylimääräisiä muureja.

Kirkon erityisviroissa toimivat papit voivat seurakuntapappeja huomattavasti vapaammin kuulua puolueisiin. Tilanne on aivan erilainen myös silloin, kun yhteiskunta syöksyy 1930-luvun Saksan tavoin johonkin ääritilaan, mutta normaalissa demokratiassa puoluepoliittinen selibaatti toimii parhaiten.

Puolueisiin kuulumattomuus ei vähennä yhteiskunnallisen vaikuttamisen mahdollisuutta. Päinvastoin se lisää sitä, koska hieman sivusta pappi voi paremmin ottaa kantaa maailmankatsomuksellisen osaamisen ammattilaisena.

Suomen presidentillä on tapana jättää puolueen jäsenkirja tultuaan valituksi virkaan. Tätä hän ei tee vähentääkseen vaikutusmahdollisuuksia, vaan lisätäkseen niitä.

Adalmiina Cathrerine ja muut nimivalinnat

Toiset vanhemmat antavat lapselleen nimeksi Adalmiina Catherine ja toiset Anna Marjukka. Päätelmäni ovat hataralla pohjalla, mutta siitä huolimatta rohkenen sanoa, että nimen valinnalla vanhemmat kertovat jotain myös itsestään. Edellisen lapsen vanhemmat ovat jälkimmäisiä todennäköisemmin niitä, jotka seurassa antavat sen vaikutelman, että juuri heidän lapsensa on aivan erityinen ja ihmeellinen muihin verrattuina. Tämä isä- ja äitityyppihän on kokonainen vanhemmuuden laji.

Tiukasti ottaen normaalissa suomenkielisessä perheessä Catherine on laiton nimi, koska nimi ei saa olla kielenvastainen. Catherine ei asetu suomen oikeinkirjoitusjärjestelmään. Siinä on sekin huono puoli, että nimi on joka kerta erikseen tavattava. Käytännössä tämän esimerkkilapsen nimi on Adalmiina Katherineseelläjateehoolla.

Viranomaisten linja hankalien nimien hyväksymisessä on horjuva. Ainakaan ei mennä nollatoleranssilla, mutta ei mene poliisikaan liikennevalossa. Ei se pysäytä autojonoa pysäyttääkseen auton, joka ajaa 51 km/h:n nopeutta viidenkympin alueella, vaikka laiton nopeus se siitä huolimatta on.

Catherine voi kertoa myös vanhempien alhaisesta koulutustasosta. En voi tätä varmaksi sanoa, mutta sellainen tuntuma on jäänyt, että erikoisten nimien taustalla on vanhempien kovin lyhyiksi jääneet opinnot. Siitä tulee joskus kiusallisia tilanteita, kun kulttuuritajussa ja kielen osaamisessa on puutteita ja tulos on varsin sattumanvarainen.

Ja kaikesta huolimatta: ainakin täällä meillä päin Suomea vanhempien ylivoimainen enemmistö valitsee lapselleen nimen, josta on pakko sanoa että hyvin valittu.

Olen siis wiccalainen tai hindulainen, höh

Tänään luin Aamulehden etusivulta lauseen: "Löydä oma jumalasi kätevän kysymyskaavion avulla." Sisäsivulta löytyi lasten noppapeliä muistuttava kaavio. Keskellä sivua luki: "Aloita tästä."

Siitä sitten mentiin eteenpäin, yksi kerrallaan uskontoon liittyviin kysymyksiin vastaillen. Jokainen vastaus johti uuteen kysymykseen.

Lopulta huomasin päätyneeni jonnekin hindulaisuuden ja wiccalaisuuden tienoille. Naapurina oli satanismi.

Menikö joku mönkään, minä kun tunnen olevani opillisesti varsin perinteisillä linjoilla oleva luterilainen pappi? Oliko vika minussa vai kysymyskaaviossa?

Tai ehkä testin tarkoituksena oli ovelasti osoittaa, että ihminen ei valitse uskoaan niin kuin vaalikonetta täytetään ja että tällaiset testit ovat hölmöläisten touhua.

Kaavion ongelmana oli jo ensimmäinen ajatus, johon oli otettava kantaa: "Uskon, että Jumala loi maailman kuudessa päivässä."

Kun siihen vastaa normaaliin luterilaiseen tapaan, että ei tietenkään, on jo heti oudossa seurassa.

Siivoustyötä ei pidä mollata

Jopa jonkinlaista innostusta tuntuu olevan ilmassa, kun on ehdotettu, että koulujen jälki-istunnot korvattaisiin työrangaistuksilla. Istumiset eivät tietenkään toimi, mutta työn käyttäminen rangaistuksena epäilyttää. Ehdotuksissa on vaarallinen piiloviesti.

Koulun järjestämää työtä voisivat olla koululehteen kirjoittaminen tai valokuvaaminen, musiikkitapahtuman järjestäminen, alaluokkien oppilaiden avustaminen koulutehtävissä, mopon korjaaminen, polkupyörien keväthuolto; ihan mikä tahansa sellainen tekeminen, joka viittaa johonkin kiinnostavaan ammattiin.

Työrangaistusten yhteydessä ei kuitenkaaan puhuta mistään tuollaisesta työstä, vaan ennen muuta siivoamisesta.

Ehdotusten alta paljastuu ruma arvomaailma. Siivoustyö on näissä ehdotuksissa halveksittavaa, vähäarvoista työtä, joka kelpaa jopa rangaistuskäyttöön.

On pakko olla eri mieltä. Siivoaminen on kunniallista, tarpeellista työtä, joka hyödyttää yhteiskuntaa ja sen jokaista jäsentä. Ei se ole nykyään ihan osaamattomankaan hommaa.

En ole keksinyt, mihin ihmeeseen tarvitsisin kulttimaineeseen nousseita Angry Birdsin tekijöitä. Sen sijaan huomaan heti aamulla, jos siivooja on jättänyt käymättä.

Jotenkin on mennyt ohi

Ihmisellä on taipumus liioitella oman aikansa saavutuksia ja ongelmia, kuvitella ympärillään näkemäänsä ikuiseksi, vaikka se on vain tilapäistä, ja lausua omasta rajallisuudestaan lopullisia arvioita.

Olen muistellut esimerkiksi sitä kahdeksan vuoden takaista Helsingin Sanomien kuukausiliitteen etusivua, jossa sanottiin näin: "Maapallolla elää nyt 6,2 miljardia ihmistä, ja jokaisella on dna:ssaan 62, miljardia emästä. Tänä kevään tutkijat julkaisevat ketjun viimeistä emäsparia myöten. Elämän salaisuus on vihdoin ratkennut."

Menikö suunnitelmassa jokin mönkään? Paloiko laboratorio vai kaatuiko kovalevy? Olivatko varmuuskopiot unohtuneet vai loppuiko rahoitus?

Vai mikä siinä on, etten minä ole sattunut missään huomaamaan elämän salaisuuden ratkaisua?

Turkoosi on muotia

Kuulin radiosta, että turkoosi olisi nyt muotimaailman muotiväri. Sen käyttöön on ollut vuosien varrella muitakin syitä kuin vain se, että se on ollut muotia.

Kun paikallista jalkapalloseuraamme PJK:ta aikanaan perustettiin, pelipaidan väriksi valittiin juuri turkoosi. Sillä tavoin nuori ja köyhä seura välttyi vieraspaitojen hankkimiselta, koska mikään muu seura ei ollut kelpuuttanut turkoosia.

Rumia ne paidat olivat, ainakin näin nykyihmisen silmin. Pelaamista ne eivät haitanneet.

Hän juoksi (teeman jälkikirjoitus)

Kiitoksia kommentaattorilleni Tommille virityksestä. Oli mukavaa kirjoittaa tämä teemallinen sarja. Teksteissä ei ollut juuri mitään sellaista, mitä en olisi jossain aiemmin sanonut, mutta ensimmäistä kertaa asettelin ajatukseni tähän järjestykseen.

Jälkihuomautuksena sanon, että ihmisen ikä ja elämäntilanne vaikuttavat ratkaisevasti siihen, millaista todennäköisyyttä valinnan syntymiseksi edellytetään. Jumalasuhteessa vaaditaan suurinta prosenttia silloin, kun ollaan keski-iässä ja oma itseluottamus ja varmuuden tunne ovat vahvimmillaan. Lapsuudessa, nuoruudessa ja vanhuudessa riittää pienempikin prosentti. Hukkuva ei laske prosentteja, promillekin riittää.

Eikä rakastunut ihminen laskelmoi. Muistan kahdenkympin iästä, kuinka istuin vanhan kaverini kanssa jossain kahvilassa. Sitten hän havaitsi jonkun. Saman tien hän nousi ylös, otti laukkunsa ja sanoi: "Nyt täytyy mennä."

Ei olympiasatasen finalisti sen intohimoisemmin lähde.

* * *

Iacoccan Autoelämäkerta kannattaa lukea. - Tai älkää sittenkään. Kun sen luette, saatte selville, mistä ovat peräisin kaikki johtamiseen liittyvät ajatukseni.