keskiviikko 14. elokuuta 2019

Voiko olla hyvä kristitty ilman kirkkokäyntejä?

Miten voi löytää hyvän suhteen Jumalaan? Voiko olla hyvä kristitty vaikka ei rukoilisi tai kävisi kirkossa? – Tällaisia olivat erään rippikoululaisen nimettömällä lapulla esittämät kysymykset. Tiedän, että moni aikuinenkin niitä kysyy. Ja minä vastasin.

Melko paljon kyse on paikan valinnasta. Joskus kymmenen iässä kävin isän mukana Tuuloksessa olleella sahalla. Siellä oli niin kauhea meteli, että se meni korvissa kipurajan yli. Ei sellaisessa metelissä voi ajatella Jumalaa. Samalla tavoin sikalan haju vie ajatukset jonnekin muualle kuin Jumalaan, tai huonoa ympäristöä on myös riitaisa ja viinanhuuruinen koti.

Hyviä paikanvalintoja ovat sen sijaan metsä, korkealta katsottu maisema, merenranta, tähtitaivas tai mikä tahansa paikka, jossa voi tuntea erämaan kaltaista rauhaa. Kirkossa tai musiikkisalissa rauhoittuu.

Kristillisyyden laatua ei pidä mitata rukouksen määrällä tai kirkkokäyntien lukuisuudella. Eivät ne tee kenestäkään hyvää kristittyä, mutta toisaalta ne auttavat Jumalan kohtaamiseen. Arjessa on kovin vähän sellaista puhetta tai toimintaa, joka syventää jumalasuhdetta. Työpaikoilla puhutaan enemmän vaikkapa siitä, pysytäänkö budjetissa tai kuka on ehtinyt vastata sähköpostiin. Kirkossa muistetaan sentään muutakin kuin rahaa. Siellä on esillä armo, ja etiopialaisen sananlaskun mukaan "sanaa, joka auttaa, sinä et voi sanoa itsellesi".

Kirkkokäynteihin pätee sama kuin lenkkeilemiseen: tulokset eivät näy heti ensimmäisen kerran jälkeen. Aloittaminen on ehkä vaikeaa, mutta muutaman kerran jälkeen huomaa, että tämähän toimii.

perjantai 9. elokuuta 2019

En ikinä kuvaa auringonlaskuja

Netti on täyttynyt kissavideoiden ohella valokuvista, joissa hieman horisontin yllä oleva aurinko värjää järvi- tai merimaiseman satumaisen kauniiksi. Näiden kuvien paljous on vaikuttanut siihen, etten lainkaan ota auringonlaskukuvia, tai ainakaan en laita niitä esille.

Ensinnäkin kauniiden auringonlaskukuvien ottaminen on kovin helppoa. Riittää, että kytkee automaattiasetukset päälle ja painaa nappia.

Toiseksi kuvat ovat yleensä liian kauniita. Otoksia paranneellaan jälkikäteen esimerkiksi Instagramin valmiiden suodinten avulla.

Näilläkin keinoilla voi kalastella tykkäyksiä, mutta minun makuuni ei sovi, että valokuva on kauniimpi kuin sen esittämä maisema ikinä.

lauantai 3. elokuuta 2019

Ehkä juuri ristiriitainen on totta

Tänään olen kertonut rippilapsille evankeliuminen pääsiäiskertomuksista, kuinka niiden ilmapiirissä on jotain scifin tai kauhuelokuvien kaltaista. Niiden iloon liittyy kauhua, pelkoa ja epätietoisuutta. Jotain on tapahtunut ja tapahtuu, mutta kukaan ei oikein tiedä, mitä on menossa. Kuullaan yllättäviä kertomuksia sieltä ja täältä.

Olen puhunut siitä, että kertomusten välillä on ristiriitaa, tai ainakin tapahtumia on vaikea sovittaa yhteen.

Olen kertonut myös siitä, että ristiriitaisuus ei lainkaan ole epätotuuden merkki vaan oikeastaan ihan päinvastoin. Jos poliisi ottaa kolme rosvoa kiinni ja he kaikki kertovat saman tarinan, voidaan olla melko varmoja siitä, että he valehtelevat ja ovat ennalta sopineet, mitä pitää sanoa.

maanantai 29. heinäkuuta 2019

Pisimmät ja lyhimmät minuutit

Toisinaan minulta kysytään, kuinka pitkään vihkiminen kestää. Vastaan aina, etten tiedä, koska sillä kohtaa aika pysähtyy.

Kellon viisarit ovat vain yksi tapa mitata aikaa. Kun oma jalkapallojoukkue on yhden maalin voitolla ja vastustaja painaa päälle, minuutit ovat pitkiä. Jos oma joukkue on lopussa häviöllä ja pitäisi tehdä maali, aika ei juokse. Se kiitää kuin juna.

Elämäni kenties pisimpiä minuutteja olivat ne, kun lapsena piti odottaa elohopeakuumemittarin tulosta kymmenen minuuttia.

Kerrankin muistan kysyneeni äidiltä, joko mittarin sai ottaa pois. Äiti vastasi: "Kahdeksan minuuttia vielä."

lauantai 27. heinäkuuta 2019

Suosittelen Boris Johnsonille duunarien paikallisjunaa

"Kuten uinuva jättiläinen me nousemme ja vapautamme itsemme epäilyksen ja kielteisyyden köysistä." Näin maalailee Britannian uusi pääministeri Boris Johnson maansa tulevaisuuden näkymiä.

Suosittelen, että Johnson menee esimerkiksi Manchesterin lähellä olevaan Boltoniin katsomaan jalkapalloa. Stadionin tunnelma on hieno, mutta pelin taso ei silmämääräisesti eroa lainkaan Veikkausliigasta. Boltonissa ei pelaa yhtäkään Messin tai Neymarin kaltaista supertähteä, ei ketään sellaista, jonka pelipaitaa maailman pikkupojat himoitsevat. Kentällä voi nähdä kovaa yritystä, mutta sitä voi nähdä Suomessakin. Katsomon laulu on kieltämättä suurenmoista.

Pelin jälkeen Johnson voisi hypätä paikallisjunaan, joka vie Boltonista Manchesteriin. Olen ollut siinä junassa. Kun kuuntelee ihmisten puhetta, voi arvata, että työttömiä on paljon enemmän kuin loppututkinnon suorittaneita. Se on duunarien ja työttömien juna.

Sen paikallisjunan väki ei viittaa uinuvaan jättiläiseen.

sunnuntai 21. heinäkuuta 2019

Maailmantähdet katoavat vuorollaan unohduksen yöhön

Jalkapallon ulkopuolisia urheilijasuosikkejani on juoksija Lasse Viren. Osasyynä on tietysti hänen suomalaisuutensa, joka on käytännössä toteutunut esimerkiksi siten, että olen kohdannut hänet lapinjärveläisellä huoltamolla ihan noin vain.

Jotain vaikutusta on myös 10 000 metrin juoksulla, jossa hän kaatumisestaan huolimatta voitti olympiakultaa. Tosin tuo ei välttämättä ollut sittenkään kovin ihmeellistä. Viren vain oli niin ylivoimaisessa kunnossa, että kaksikaan kaatumista ei olisi estänyt hänen voittoaan. Sitä vastoin hänen neljä vuotta myöhemmin Montrealissa voittama 5 000 metriä oli käsittämätön juoksu. Siinä hän kukisti henkisellä ylivoimallaan fysiikaltaan paremmat. Tämä voitto ei enää ollut urheilua, se oli taidetta. Olen katsonut juoksun Youtubesta lukemattomia kertoja.

Tuolloin Lasse Viren oli maailmankuulu.

Nyt Lasse Viren on täyttänyt 70 vuotta. Syntymäpäivähaastattelussaan hän sanoo: "On ihmisiä, jotka eivät minua enää tunne."

keskiviikko 17. heinäkuuta 2019

Porin Suomi-areenassa bongailin julkkiksia

Lähdin Poriin Suomi-areenaksi kutsuttuun tapahtumaan. (Järjestäjät kirjoittavat sanan väärin, mutta minä pidän pääni enkä anna Amerikalle periksi).

Parkkipaikkaa ei löytynyt sitten missään, ja niin jouduin pysäköimään jazz-kansan sekaan Kirjurinluodolle. Suomalainen eliitti oli vallannut kadunvarret.

Kaupungille päästyäni havaitsin ensimmäiseksi Kokoomuksen tapahtumapaikan, mutta en mennyt sisään, sillä kartan aina puoluetelttoja leimautumisen pelossa.

Keskellä puistoa puhuttiin ilmastonmuutoksesta. Lavalla oli kaksi julkkista. Toisen olin tunnistavinani. Hän oli se, joka ei päässyt eduskuntaan. Toinen julkkis oli kuulemma kansanedustaja. En tunnistanut. Valitettavasti äänentoisto oli erinomainen. Se paljasti, ettei kummallakaan ollut mitään sanottavaa. Sitten eksyin ruotsinkieliseen tapahtumaan. En ihan jaksanut, vaikka monesti ruotsinkieliset puhuvat viisaita.

Lähdin kävelemään siinä toivossa, että julkkiksia tulisi edes kadulla vastaan. Ei tullut yhden yhtäkään. Museon kahvilassa oli asiakaspalvelu kohdallaan. Terassilla luin George Orwellin romaania. Vieressä neljä ihmistä keskusteli hallitusneuvotteluista. Ehkä he olivat julkkiksia.

Menin Kaupungintalon sisäpihalle kuulemaan, mitä sanottavaa asiantuntijoilla oli nuorten syrjäytymisestä. Tilaisuutta veti Ensitreffit alttarilta -sarjasta tuttu, Arsenalia kannattava ja juustoja syövä pappi (jota sinänsä pidän fiksuna kaverina... vaikken minä niitä treffejä käsitä). Raadissa istui arkkipiispa ja tutkijoita, joilla oli myös omaa kokemusta syrjäytymisestä. Ihan hyviä valintoja, ei siinä mitään, mutta viidentoista minuutin jälkeen lähdin kuitenkin litomaan, kun mitään uutta ei ilmennyt. Laskin, että Orwellin lukeminen viisastaisi enemmän.

Kirjurinluodolla pelkäsin hieman parkkisakkoa, mutta sitä ei tullut.

Tabletin avatessani huomasin, että jotkut kaverit olivat irvailleet Facebookissa Porin matkaani, minähän olen monesti sanonut, ettei viisaan ihmisen kannata mennä Poriin. Mitä ihmettä minä siellä sitten tein? – Bongailin julkkiksia.