keskiviikko 19. heinäkuuta 2017

Välttämätön, tyhmä kokeilu

Missä olit silloin kun, työnsit kielesi pakkasesta kylmään rautaan? – Minä ainakin muistan paikan ja summittaisen ikäni. Ovenkahva se oli.

Kyselyideni perusteella moni muukin muistaa saman kokeilun.

Mistähän tällaiset tarpeet tulevat? Kuka on ne meihin luonut? Miksi juuri tietyt tyhmyydet pitää tehdä, kun taas toiset eivät tule edes mieleen?

maanantai 17. heinäkuuta 2017

Olemme ennakkoluuloisempia kuin myönnämme

Tuorein Aamulehdessä julkaistu kolumnini on ollut mielessäni pitkään. Sitä kirjoittaessani ajattelin, että varmaan joku käsittää tämänkin väärin. Ymmärtämättömiltä lukijoilta ei voi koskaan välttyä. Ajattelin heidän kommenttiensa uhalla kuitenkin sanoa jotain siitä, kuinka ennakkoluuloisia me ihmiset olemme, vaikka juuri itsessään sitä ennakkoluuloisuutta ei kernaasti myöntäisikään.

Aakkosten etupäässä ja ehdokaslistan yläreunassa olemisen on todettu lisäävän vaaleissa saatua äänimäärää. Muutenkin ihmiset ovat eriarvoisia sukunimensä perusteella. Nimi paljastaa aatelisuuden ja todennäköisen kansallisuuden ja vaikuttaa yleiseen tunnettavuuteen. Niinpä voisi olla tasa-arvon kannalta hyväksi, jos työhakemuksissa lainkaan ei tulisi esiin ihmisen nimi.

Kun ajatus merkitään Ludwig Wittgensteinin nimiin, kuulija ottaa saman tien hatun päästään. Jos vastaava ajatus yhdistetään Jokiseen tai Lahtiseen, vaikutus ei ole yhtä vahva. Edelleen olen varma, että arkkipiispa Kari Mäkinen tunnettavuus on kärsinyt ratkaisevasti hänen vaatimattomasta sukunimestään, johon kaiken lisäksi yhdistyy ikäluokassaan kovin tavallinen etunimi. Toista olisi, jos hän olisi edeltäjänsä tavoin Iisakki Rothovius.
Sanotaan mitä sanotaan, mutten jaksa uskoa, että Jurkan sukunimestä ei olisi tiettyä etua Teatterikorkeakoulun pääsykokeissa. Jonkun kolmannen Kaurismäen olisin valmis uskomaan olemattomilla suosituksilla lahjakkaaksi elokuvaohjaajaksi.
Urheilunkaan maailma ei ole vapaa sukunimien magiasta. Jos Conferation Cupissa Saksaa edustanut keskikenttäpelaaja Can olisi ollut nimeltään Schweinsteiger, olisin seurannut häntä huomattavasti tarkemmin kuin nyt seurasin. Tai ketä kiinnostavat korealaiset jalkapalloilijat? Paitamyyntiä ei avita se, että he ovat melkein kaikki Kim-nimisiä. Sen sijaan japanilainen Keisuke Honda tuntuu heti kohtalaiselta pelimieheltä.
Erityisen sääliksi käy Tytti Tuppuraista; eihän puoluejohtaja nyt vain voin olla Tuppurainen eikä Tappurainen, tai jos kaikesta huolimatta on, etunimen pitäisi olla Elisabet tai Margareetta. Myös toinen Tytti, Isohookana-Asunmaa, olisi voinut harkita, kannattiko poliittisen uran kannalta sittenkään ottaa itselleen yhdistelmänimi.
Andy McCoy on kieltämättä paljon rokimpi kuin Antti Hulkko. Pitää olla poikkeuksellisen lahjakas muusikko, jos onnistuu kurkun kakistelua muistuttavasta nimestään Neil Young huolimatta pääsemään maailmanmaineeseen.

Taitavana kielellisten sävyjen tuntijana Pentti Saarikoski ymmärsi nimiin liittyvää taian. Erässä runoilijoiden kokouksessa hän pilkkasi ruotsalaista Bernt Rosengrenia: ”Hei Rosenkvist, mikä se nimi nyt olikaan, Rosenblatt, Äppelgren, Grenros, miten se oli?” Kuinka vähäinen onkaan kirjailija, josta ei muisteta hänen nimeään. Ei häntä löydä edes kirjastosta. Nimien väärin muistamisella pilkkaamisen Saarikoski oli oppinut säveltäjä Seppo Nummelta, joka oli kutsunut maailmankuulua kollegaansa Karlheinz Stockhausenia Stockenbögeliksi ja Bockenpauseniksi.

Kolumni Aamulehden sivulla

perjantai 14. heinäkuuta 2017

Ehkä punainen ja ruskea ovat sama väri

Kauan sitten luin, että jossain intiaanikielessä ei lainkaan eroteta sinistä ja vihreää toisistaan.

Olen jäänyt miettimään tuota intiaanien väriluokittelua. Se kertoo vahvasti siitä, että vaikka tosiasiat ovat kaikille ihmisille yhteisiä, niiden luokittelut voivat erota ratkaisevasti toisistaan. Absoluuttisen oikeaa ei välttämättä ole.

Näiden kysymysten pohdinta aktivoitui lukiessani suomen kielen professori Matti Larjavaaran kirjaa. Hän kertoo, että siniselle on venäjän kielessä kuusi eri sanaa. Karjalan kielessä taas ei eroteta punaista ja ruskeaa toisistaan. Niinpä tunnetun laulun ruskie neitsyt tarkoittaa puna-asuista neitoa.

Edelleen tiedetään psykologisten tutkimusten perusteella, että ihmisen väriaisteissa ei ole eroja eri kansallisuuksien välillä. Kyse on vain luokittelun ja tulkinnan eroista.

keskiviikko 12. heinäkuuta 2017

Ei ehkä pitäisi sanoa mutta

Monet aikuiset päättävät ankarat komentosanansa tiuskaisemalla lapsille: "Kiitos!"

Kiitos ei ole voimasana. Se on hiljaa lausuttu kohteliaisuus, jolla ilmaistaan kiitollisuutta. Siihen lapsia on ohjattava.

"Kaikella ystävyydellä" merkitsee monien ihmisten kielessä kokonaan muuta kuin ystävyyttä, joskus jopa ankaraa vihamielisyyttä, joka kätketään petollisen hymyn taakse.

Sanoja "Minun ei ehkä pitäisi sanoa tätä mutta..." edeltää useimmiten sellaista ajatusta, jota ei todellakaan kannattaisi sanoa.

"Asiahan ei minulle kuulu mutta..." ansaitsee niin ikään vielä kerran sen miettimisen, kannattaisiko sittenkin olla hiljaa. Kieltämättä sivullisen neuvo voi joskus avata solmun, mutta liian usein parhaiten ovat tietävinään ne ihmiset, jotka eivät mitään tiedä.

maanantai 10. heinäkuuta 2017

Tarja Halonenhan se siinä

Suomi 100 -hokemisen keskellä on tunnustettava, että Suomessa on oikeasti piirteitä, jotka ovat hienoja tai peräti ainutlaatuisia.

Minua ilahduttaa vieläkin muisto Helsingin Kiasmassa järjestetystä taidenäyttelystä. Siirsin katseeni taide-esineestä vierelleni ja näin puolen metrin päässä tutun näköisen ihmisen. Hetken ihmeteltyäni tajusin, että tasavallan presidentti Tarja Halonenhan se siinä, noin vain.

Suomessa on mahdollista, että entinen presidentti on lipaskerääjänä rautatieasemalla tai että nykyinen presidentti soittelee muina miehinä radion luonto-ohjelmaan ja kyselee palsternakasta.

lauantai 8. heinäkuuta 2017

Feissaajan voi kiertää selkäpuolelta

Joitakin vuosia ennen kerjäläisiä kadulle ilmestyivät ns. feissaajat, jotka pyrkivät hankkimaan hyväntekeväisyysjärjestölle uusia lahjoittajia.

En tiedä, miksi heidän kohtaamisensa on niin vaikeaa. Useimmat välttävät katsomasta heitä silmiin, ja aina voi yrittää kävellä toista kautta. Aamulehden tuoreen jutun mukaan tänä kesänä myös sateenvarjo on ollut oivallinen piilo. Itse olen kiertänyt heidän selkäpuoleltaan, jos vain on ollut mahdollista.

Minulla on vaikeuksia jopa kohdatessani sellaisen järjestön edustajaa, jonka säännöllinen kuukausilahjoittaja olen. Ehkä kaupungilla käveleminen on minulle samanlainen yksityisalue kuin oma koti. En tiedä.

Joka tapauksessa tiedän jonkin menneen rikki, kun sain tietää, että feissaajat eivät olekaan vapaaehtoisia vaan saavat palkkaa työstään.

torstai 6. heinäkuuta 2017

Liian työläitä kirjoja

On kirjoja, jotka tuottavat pettymyksen. Kirja vain on huono, tai sitten kirjailijan ja lukijan maailmat eivät muuten kohtaa.

Sofi Oksasen Puhdistusta pidin vielä lukukelpoisena romaanina, vaikka siinä häiritsi raflaava ja päälle liimattu oheisjuoni, jonka mukanaololle keksin vain kaupallisia syitä.

Oksasen seuraavaan kirjaan Kun kyyhkyset katosivat tartuin kohtalaisen suurin odotuksin. Uskoin, että se kiinnostaisi minua enemmän kuin Puhdistus.

Toisin kävi. Kirjassa alkuun pääseminen oli perin vaikeaa. En lainkaan käsittänyt, kuka siinä oli äänessä ja mistä siinä oikein kerrottiin. Ensimmäiset neljäkymmentä sivua menivät täysin ohi. Oli pakko googlata lehtikritiikkejä. Niistä sitten sain riittävät perustiedot, joiden pohjalta lukeminen alkoi sujua, ja kirja pysyi tässä mielessä jotenkin kasassa loppuun saakka. Ei siitä riemua silti noussut.

En ole ainoa kirjallisuusihminen, joka on kirjoittanut kohtuuttomista ymmärtämisen vaikeuksista. Ilkka Malmberg valitti Helsingin Sanomissa kirjoista, joiden ensimmäisessä luvussa puhuu Raimo ja joiden toisessa luvussa kertojaa luulee edelleen Raimoksi, mutta hän onkin Sebastian. Malmberg sanoi pitävänsä Haavikosta ja Saarikoskesta ja käsitetaiteesta, mutta teennäistä vaikeaselkoisuutta hän sanoi vihaavansa. Malmberg tunnusti, että Saariahon musiikki ei avaudu hänelle ja että Joycen Ulysses on liikaa.Volter Kilven Alastaloa hän kuitenkin voisi pitää yöpöydällään.

Niin ikään Hesariin Oksasta arvioinut Suna Vuori puolestaan kirjoitti: "Sanotaan se suoraan. Sofi Oksasen Kun kyyhkyset katosivat on mielestäni sekava, materiaaliltaan häiritsevästi yhteensulamaton ja kaikkea muuta kuin mestarillisesti kirjoitettu romaani äärimmäisen kiinnostavista vaiheista Viron ja Euroopan historiassa."

Entistä enemmän olen alkanut ajatella kirjailijan ammattitaitoon kuuluvan, että lukijan ei tarvitse arvuutella kuka on äänessä. Jos käsikirjoituksessa on tällaista sekavuutta, se on kirjoitettava niin monta kertaa uusiksi, että vika poistuu. Lukijaa ei pidä ehdoin tahdoin kiusata.

Kokeileva, vaikea romaani voi olla tässä suhteessa yksinkertaisesti rakennettu. Matti Pulkkisen teoksissa ei tarvinnut arvailla kertojaa eikä edes Hannu Salaman sekopäisessä Finlandia-sarjassa, joka jäi muista syistä minulta kesken. Kilven Alastalon salissa on työläs kirja, mutta kyllä siinä kertojan ääni erottuu.