Sikapossu seimen äärellä

Olen taas harjoittanut hiljaista ja kaunista kapinaani. Olen tehnyt jotain sen hyväksi, että olisi muistoja, jotka kestävät sähkökatkoksen, patterien loppumisen ja akun tyhjenemisen. Yritän pitää voimissaan ikivanhaa kertomusta, joka on ratkaisevasti syvällisempi kuin uudet muovitarinat. Majapaikkojen ulkopuolelle jäävät matkalaiset muistuttavat vaikkapa niistä Manchesterissa yöpuulle asettuvista miehistä, joilla on koira suojanaan muttei kattoa päänsä päälle. 

Ensimmäisen adventin aattona retkeilin Vammalaan Marttilankadulle. Sieltä valikoitui joulukorttien kuvaksi moderni seimiasetelma. 

Olen suosinut seimissä klassista tyyliä, mutta tällä kertaa hellyin sikapossuun. Historiallisesti ajatellen se on viimeisiä eläimiä, joita oli syntynyttä Vapauttajaa tervehtimässä. Sikaa pidettiin saastaisena eläimenä, jota ei katsottu hyvällä. Kuitenkin juuri tästä syystä se sopii hyvin joulukuviin. Se muistuttaa siitä, että käsitykset likaisuudesta ja saastaisuudesta tulevat muuttumaan. On aika katsoa maailmaa uusin silmin.

Käsittämättömiä lukunopeuksia

Paavo Väyryseltä on jäänyt elämään hänen kertomuksensa siitä, että hän olisi lukenut Keminmaan kirjastossa olleen Dostojevskin tuotannon yhdessä viikonlopussa. Kirjaston valikoimissa on ollut ainakin neljä suurromaania ynnä Kirjoituksia kellarista, Muistelmia kuolleesta talosta, Pelurit ja Kaksoisolento. Omassa kirjahyllyssäni niistä kertyy leveyttä 44 cm. 

Myös taloustieteilijä Sixten Korkman on melkoinen kyky. Hän lukee joka aamu kannesta kanteen The New York Timesin, Financial Timesin, Hufvudstadsbladetin, Helsingin Sanomat ja Dagens Nyheterin. Lisäksi hän vetäisee päivässä noin sata sivua tietokirjallisuutta ja selailee analyysejä jakavaa Project Syndicatea. Tämä suoritus mahtuu vielä ymmärrykseeni.

Sen sijaan professori Sulevi Riukulehdon annosmääriä en enää käsitä. Hän kertoo lukeneensa tänäkin vuonna yli neljäsataa kirjaa, eikä häntä voi pilkata pinnallisesta selailusta, koska radiohaastattelu todistaa, että hän on lukemisistaan hyvin perillä. Lukunopeushan ei vielä todista mitään. Oleellista on omaksumiskyky.

Hämmästelen, mistä huippukykyjen lukemisiin tulee se luotijunien nopeus. Minä joudun matelemaan resiinan vauhdilla vain pari seisakkeenväliä kerrallaan. Paraikaa lukemani Keskenkasvuinen eteni alkusivuillaan töin tuskin kolmekymmentä sivua päivässä. Sittemmin vauhti on hieman kasvanut. 

Hitautta vaativien romaanien parhaita esimerkkejä ovat olleet Volter Kilven Alastalon salissa ja Juan Rulfon minimalistinen Pedro Páramo. Kummankin päiväannos jäi viiteentoista sivuun. Kevyitä dekkareita menee ehkä pari yössä, mutta täysin uusia asioita käsittelevän tietokirjallisuuden päiväannos voi jäädä kymmeneenkin sivuun.

Järjellä ja uskolla on omat alueensa

En ole kohta kohdalta Lutherin kanssa aina samaa mieltä, mutta mielestäni hänen perusajatuksessaan on sikäli itua, että maallisissa asioissa ihmistä hallitkoon järki. Viisas jumalankieltäjä on ruhtinaana parempi kuin uskovainen hölmö. Jumalasuhteessa taas hallitkoon usko, mutta hallitkoon se vain siellä.

Tämä ei tarkoita sitä, että kirkkoon mennessäni tai Raamattua lukiessani sysäisin järkeni kokonaan sivuun. Äly on Jumalan lahjoista suurimpia.

Järkeni avulla tunnistan jalkojen pidennyksiä tarjoavat henkiparantajat huijareiksi. Historialliset tiedot auttavat minua ymmärtämään, ettei kristillisen tai raamatullisen avioliiton käsitettä ole olemassa, tai jos on, se on rannaton, rajaton asia alkaen siitä, että Vanhan testamentin patriarkoilla oli useita vaimoja.

Järki kuitenkin joutuu sivuosaan varsinaisessa jumalasuhteessa, siinä mikä "koskee ihmistä perimmäisellä tavalla" niin kuin Paul Tillich sanoo. Rakkauden, taiteen ja uskon maailma on omansa. Puolison valinnassa ei ole ratkaisevaa apua tietokoneen suosituksista, eikä maalauksen vaikuttavuutta voi perustella valon aallonpituuksilla, joita sen pinta heijastaa. Soitossa on desibelinsä ja hertsinsä, mutta musikaalinen nautinto ei ole kuvattavissa niiden avulla.

Jumalan läheisyydessä on puolestaan suostuttava unohtamaan logiikat ja numerojärjestelmät. Muuta tietä ei ole. Sori. Enhän menisi moottoriveneellä seuraamaan vesilintujen keväistä pesintää.

Sympatiaa Iivo Niskaselle ja tunteiden ilmaisulle

Sain kuulla, että Iivo Niskanen olisi käyttäytynyt epäasiallisesti tultuaan toiseksi Rukan hiihtokilpailuissa. Kommentoijien mukaan hänen raivostunut reaktionsa oli "lapsellista, typerää ja noloa". 

Kun sitten katsoin Niskasesta videonpätkän, tuntui siltä kuin minut olisi huijattu avaamaan klikkiotsikko, ja ehkä olikin. Eihän tuossa ollut mitään ihmeellistä.

Niskanen kävi velvollisuudentuntoisesti onnittelemassa voittajaa, mutta sitten naamio murtui eikä pettymys enää pysynyt sisällä. Hän paiskasi sauvansa lumeen, poimi ne ylös ja jatkoi matkaa. Palkintojenjaossa hän oli jo täysin tasapainossa.

Niin käy suomalaisen miehen, joka elää muotitotuuden mukaan ja alkaa ilmaista tunteitaan.

Niskanen ei käyttäytynyt väkivaltaisesti, ei särkenyt mitään eikä edes puhunut loukkaavasti. Jospa sallitaan suomalaiselle miehelle tunteiden ilmaisua edes tämän verran.

Hampurilaisravintolaan on pestattu ranskalainen kokki

Olen miettinyt, millaiseen seurakunnan toimintaan voisin osallistua, jos minulla ei olisi sitä ammattia kuin sattuu olemaan.

Pispalan kirkolla tarjotaan nyt lauantaina hienoja asioita. Sinne voisin hyvinkin lähteä. Tapahtumiin on vapaa pääsy, ja niistä voi valita haluamansa.

Iltapäivällä esitellään kirkon uutta, kunnostettua pihaa, ja lopuksi se siunataan käyttöön. Tämä tapahtuma ei kiinnosta minua pätkääkään, ja suoranaisesti vastenmielistä on, että päälle tarjotaan piirakoita ja teetä. Siis teetä. Piirakat sopivat, mutta teetä en juo ikinä. Se on pahaa. Tästä eteenpäin tapahtumapäivässä kiinnostaa kuitenkin kaikki.

Ylen hieno toimittaja Risto Nordell (ohjelmasta Riston valinta) luennoi aiheesta ”Kirkkomusiikkia Jumalan kunniaksi ja sielun ravinnoksi”. Nordellin jälkeen on konsertti, jossa pianisti Hannu Alasaarela soittaa Bachin Goldberg-muunnelmia. 

Illan elokuvana on Bergmanin 81 minuuttia kestävä Talven valoa. Sen nimi on varsinainen käännöskukkanen, sehän pitäisi suomentaa Ehtoollisvieraiksi. Elokuvaa alustaa pappi ja toimittaja Niilo Rantala.

Jotain ohjelmasta puuttuu, jotta kattaus olisi täydellinen. Missä on kulttuurielämään oleellisesti kuuluva jalkapallo? Vaarana olisi, etten lähtisikään Pispalan kirkolle vaan jäisin kotiin katsomaan Valioliigaa. Lisäisin ohjelmaan myös seuraavan aamun kirkonmenot. Nekin ovat kulttuuria ja hyvin toimitettuina osuvat johonkin oleelliseen.

Ohjelmaa tarkastellessa tuntuu kuin hampurilaisravintolaan olisi hankittu ranskalainen kokki.

Myllykoskella palauttelin uskoani ihmiskuntaan

Prahan kirjakaupat tekivät vaikutuksen pari viikkoa sitten. Aivan keskustassa, vanhan kaupungin torilla oli Karoliinisen yliopiston kirjakauppa, jonka valikoima oli kouraisevan hyvä. Oli pöydät notkollaan tšekin kielelle käännettyjä klassikoita, joiden suomentamisesta ei ole toivoa.

Prahassa oli monia muitakin kirjakauppoja, jotka saivat parahtamaan: olisipa tällaista Suomessa. Meillä Tiimari on mennyt konkurssiin, mutta sen liikeidea tuntuu siirtyneen kirjakauppoihin. Kirjat ovat tehneet niissä tilaa pahvi- ja muovitavaralle. Helsingin keskustan kirjastoksi kutsutussa Oodissa on kaikki muuten hyvin, mutta kirjat ovat sivuosassa. On saatu komea kirjasto, joka ei ole kirjasto.

Kesä toi lohtua, kun kävin Ruoveden Vinhassa, joka on aivan oikea kirjakauppa.

Tämän viikon anoppilareissulla ymmärsin käydä paperitehtaansa ja samalla sydämensä menettäneellä Myllykoskella. Kulttuuritalo Wanhan Rautakaupan yhteydessä on siellä kirjakauppa, galleria ja kahvila. On myös Reuna-niminen kustantamo. Kaikesta huokuu, että toiminnasta vastaavat ihmiset rakastavat ja ymmärtävät kirjoja.

Kaukaa maailmalta ja nyt myös Suomen rajoilta kantautuu uutisia, jotka saavat epäilemään ihmiskunnan tulevaisuutta. Myllykoskella palautuu usko ja optimismi. Aseilla voi ehkä saavuttaa tasapelin, mutta ihmiselämän voitot saadaan rauhan teoilla. Kirjat auttavat.

Olli Sarpo esittelee Myllykoskella ihan oikeaa kirjakauppaa

Elämää ei juuri voi pidentää, mutta leventää voi

Joskus elämä tuntuu niin monipuoliselta ja kiinnostavalta, että hyvä olo täyttää mielen.

Keskiviikkona vanhat kaverit tulivat Tampereelle. Porukalla käytiin teatterissa katsomassa Molièren Saituri. Kulttuurin nälkä ei siitä vielä tyydyttynyt, ja niin torstaina oli vuorossa Sara Hildénin taidemuseossa korealaisen Lee Bullin näyttely. Illalla oli kotona kisakatsomoa, kun Suomi voitti jalkapallomaaottelussa Pohjois-Irlannin suvereenisti 4 - 0.

Perjantaina kävin antamassa viikoittaisen shakkiopetukseni parille pikkupojalle. Sitten sain vanhalta tutulta viestin, kiinnostaisivatko pienet kyntöhommat; edellisestä kerrastahan oli kulunut jo neljätoista vuotta. Vastasin, että ilman muuta kiinnosti, ja niin ajoin pellolle. Hyppäsin Massikan pukille ja musta multa alkoi nousta esiin. Kääntyvässä maassa on samaa kauneutta kuin meren aalloissa.

Lauantaina poikkesin vanhemmalla pojalla ja sain seurata, miten hän koodasi äänentoistoon liittyvää applikaatiotaan. Kävin kaupassa ja hain terkkarista rokotuksen, jota ei tarvinnut jonottaa yhtään. Odotussalin sohvalla keskustelin hankalista osoitteista, jotka voivat ratkaisevasti viivyttää ambulanssin tuloa.

Illalla meille tuli yövieras, joka lähti aamulla kädentaitomessuille vaimon kanssa. Minä olin estynyt.

Oli rokotteinen olo, eikä minusta ollut kirkkoon lähtijäksi, vaikka se kirkko onkin paras tapa sunnuntain aloittamiseksi. Kuuntelin kirkonmenot radiosta ja niiden päälle mukavasti nukahdin.

Iltapäivällä avasin Dostojevskin. Koko maailmassa ei ole sen parempaa luettavaa.