keskiviikko 21. toukokuuta 2014

Vainajalla ei ollut yhden yhtä saattajaa

Lasten hiekkalaatikkoa voi käyttää monenlaisiin tarkoituksiin. Minä kävin hakemassa sieltä hiekkaa mennäkseni siunaamaan vainajaa, joka ei saanut viimeistä palveluaan seurakunnan tiloissa.

Hautajaiset eivät olleet aivan tavalliset. Vainajalla ei nimittäin ollut omaisista eikä ystävistä yhtään saattajaa. Papissakin tällainen tapaus saa melkoisesti ajatuksia liikkeelle.

En pitänyt arkulle puhetta, mutta muuten luin samat raamatuntekstit kuin kenelle tahansa. Vainajan puolesta rukoiltiin tutuilla sanoilla, joita käytetään missä tahansa hautajaisissa. Jonkin verran niitä oli muokattava, koska omaisten surusta ei ollut aihetta mainita.

Tilaisuus oli lyhyt, ehkä myös karu, sillä kaikki tilanteeseen sopimaton oli karsittu pois. Mielestäni siinä oli kuitenkin ripaus pyhyyttä ja muistutus siitä, että tälläkin elämällä on merkitys ja että myös tämä ihminen on Jumalan kuva.

Onneksi vainaja kuului kirkkoon, sillä muuten hän olisi mennyt kuolinvuoteelta suoraan polttoon. Jos kirkkoon kuulumattomalla vainajalla ei ole saattajia, hän on meidän yhteiskunnassamme vain jätehuoltokysymys.

16 kommenttia:

Tiina Heikkinen kirjoitti...

Itse muistan hyvinkin hautajaiset joissa olin saattamassa hoitolaitoksessamme asunutta asukasta. Hänellä ei ollut omaisia, mutta me hoitajat pidimme häntä tärkeänä ja arvokkaana ihmisenä. Emme siis halunneet, että hän sillä viimeiselläkään matkallaan olisi yksin, hänellä oli meidät hoitajat, loppuun asti.

Eeva kirjoitti...

Joskus noita siunauksia tulee, pysäyttävät monella lailla. Koskettava oli myös siunaus, jossa vainaja ei ollut alkujaan suomalainen, mutta asunut täällä erilaisissa laitoiksissa ison osan iästään. Hoitajia oli saattojoukossa pari, mutta monella tavalla tuntemattoman saattelimme haudan lepoon. Ehkä siellä hänet tunnettiin ja vieras muuttui tutuksi.

Anonyymi kirjoitti...


Voiko toivoa tuon kauniimmin sanoittaa kun tilanne on tämä.
Kiitos Eeva erityisesti kommenttisi viimeisestä lauseesta.

Anonyymi kirjoitti...

Olen erään hautausmaan kappelin vahtimestarina saanut haudata aika monenkin suoraan polttoon menneen vainajan tuhkat. Omaisten poissaolo riipii sydäntä joka kerta. Matkalla haudalle kyselen vainajalta mielessäni: missä kaikki ovat? tunteeko sinua kukaan? mitä on tapahtunut? miksi me hylkäämme niin helposti? Hautaan yksinäisen tuhkan yhtä arvokkaasti kuin muutkin, toivotan vainajalle hyvää matkaa ja kiitän siitä, että sain palvella häntä viimeisellä matkalla. Lopuksi toivon, että saan tavata hänet vielä joskus. On karua retoriikkaa väittää, että siunaamattoman vainajan hautaaminen olisi vain jätehuoltokysymys. Kyllä me hautaajatkin osoitamme kunnioitusta ja kauniita, toivontäyteisiä ajatuksia vainajalle siinä missä pappikin siunatessaan yksin jääneen vainajan.

Eepo kirjoitti...

"Onneksi vainaja kuului kirkkoon, sillä muuten hän olisi mennyt kuolinvuoteelta suoraan polttoon. Jos kirkkoon kuulumattomalla vainajalla ei ole saattajia, hän on meidän yhteiskunnassamme vain jätehuoltokysymys.

Olipas ylimieliseltä kuulostava kommentti.

On paljon mahdollista, että minutkin haudataan aikanaan ilman saattajia tai omaisten läsnäoloa. Ja tämänkin blogikirjoituksen vahvistaman vakaumukseni mukaan ilman kirkollisia menoja.

Jos Ev Lut kirkkoon kuulumaton vainaja onkin kirkon edustajan silmissä pelkkä "jätehuoltokysmyys", niin kenenkään todellista ihmisarvoa ei määritä uskontokuntien jäsenyys eikä seremoniat. Ihmisarvo on jossain muualla kuin ulkoisissa kirkon rituaaleissa.

Anonyymi kirjoitti...

Eepon kommentti on käsittämättömän ylimielinen.

Tässä tekstissä ev.lut. kirkon edustaja ilmaisee asiallisen huolensa siitä, että jotkut kuolevat yksinäisyydessä ilman läheisiä ja omaisia. Tässä tekstissä ev.lut. kirkon edustaja haluaa muistuttaa, että tällaisillakin ihmisillä on ihmisarvo.

Sinä taas et ylimielisyydessäsi näytä tajuavan, että jotkut ihmiset tosiaankin ovat aivan yksin. Ymmärrätkö? Liikuttaako asia sinua lainkaan?

Palasiko luentun ymmärtäminen nyt kohdilleen?

Anonyymi kirjoitti...

Myös minä olen työssäni kantanut omaisettomia vainajia tuhkana sylissäni hautaan. Olen laittanut kellot soimaan, kuten hautasaattoakin varten laitan. Lasken uurnan ja suren ihmisen yksinäisyyttä. Luon uurnahaudan umpeen ja saatan laittaa yhden leikkokukan kirkon alttarikukkien joukosta haudalle.

Eepo kirjoitti...

Anonyymille: Tunnistan aiheen oikein hyvin, niin kuin kirjoitin saatan hyvinkin tulla haudatuksi yksin ja vähävaraisena. Siksipä juuri aiheeseen tartuin.

Se mihin tartuin oli koko "yhteiskunnan" nimissä esitetty ajatus kuinka kirkkoon kuulumattomuus voisi jotenkin alentaa meidät jätehuoltokysymykseksi kuoleman hetkellä.

Me olemme ihmisarvoltamme aina yhdenvertaisia, ilman ulkoisia kirkollisia rituaalejakin.

Ei ihme, että ylhäältä alaspäin katsova, tiedostaen tai tiedostamatta ylimieliseltä kuulostava kirkko menettää jäseniään.

Anonyymi kirjoitti...

Arto.... olet valinnut väärän ammatin itsellesi.
Sinun laisiasi pappeja on ikävä kyllä Ev.Lut kirkossamme...viet lopunkin maineen kirkolta.
Työnantajasi on Herramme Jeesus Kristus...miten luulet Hänen suhtautuvan sinuun? Oma sielusi on vaarassa joutua hyljätyksi. "Minkä teet täällä lähimmäisellesi sen teet Kristukselle"(vapaamuotoinen kirj.)
Olisiko syytä tarkistaa mitä sydämessäsi ajattelet ja mitä suustasi ulos päästät?

Anonyymi kirjoitti...

Ilmeisesti ammattiloukkaantujat ovat tämänkin blogin iltapäivälehtien kautta löytäneet. Moni on joko tahallisesti - tai ajattelemattomuuttaan - ymmärtäneet Köykän kommentin väärin, hänhän selkeästi ilmaisi empatiansa yksinäisiä kohtaan sekä antoi ymmärtää että kenenkään ei tulisi olla pelkkä jätehuoltokysymys yhteiskunnan silmissä.

Anonyymi kirjoitti...

Minäkin tänne iltapäivälehden kohuotsikon kautta päädyin ja toden totta: empaattinen blogikirjoitus, jossa kannetaan huolta syrjäytymisestä. Jos jotain haluatte paheksua, niin paheksukaa huonoja ja valehtelevia journalisteja

Tommi M. kirjoitti...

Kylla on Ate ilmeisesti osunut hyvin asian ytimeen, kun jeesustelijat ja kirkkoon kuulumattomat ovat molemmat akeissaan. Tama kirkosta vieraantunut agnostikko arvostaa aina Aten teravia havaintoja ja mielipiteita, ja seuraa niita saannollisesti valtameren takaa saakka.

Anonyymi kirjoitti...

Ate on pohtinut samaa jo aiemmin. Tänä vuonna ja myös 2008.

http://artokoykka.blogspot.fi/2014/03/ruumisauto-moottoritiella-160-kmh.html

http://artokoykka.blogspot.fi/2008/05/jtehuoltokysymys.html

Hannu Manninen kirjoitti...

Tämä maailma ja luterilainen kirkko on kummallisuuksia täynnä.
Ihminen muuttuu tärkeäksi, kun se kuolee.
Ennen sitä ei ole mitään väliä, kunhan kirkollisverot vain on maksettu.
Ihminen tarvitsee toista ihmistä silloin, kun hän elää.
Kuolema on peruuttamaton loppu, jolloin kaikenlaiset siunaukset ovat vain tyhjää kolinaa ja siunaajien pahan omantunnon kohennusyritystä.
Menkää siunailemaan ja seurustelemaan niiden ihmisten joukkoon, jotka ovat vielä keskuudessamme. He niitä ystäviä tarvitsevat.
Tuntuu siltä, että ihmisten aivot ovat siellä, mihin ne on kirkon taholta pesty olemaan.
Jos ihminen on elänyt maailmassa ilman ainoatakaan ystävää, tuskin hänen mätänevä ulkokuori enää niitä ystäviä tarvitsee.

Anonyymi kirjoitti...

Yleensä olen eri mieltä tekstiesi kanssa, mutta tämä kyllä oli hyvä. Tuli mieleen se kerta, kun olin yksissä monttubileissä, joissa meitä saattajia (omaiset, kaverit jne.) oli melkeinpä 60. Haudattiin vainajaa paikkaan, jonka viereisessä haudassa oli jollakin äskettäin haudatulla vain yksi kukkalaite (vs. meidän vainajalla oli siis ainakin se 60 kukkalaitetta). Kaikki eivät tahdo tuhlata kukkiin, mutta kun jouluna tämän meidän vainajan haudalla oli taas tosi paljon kynttilöitä, ja sillä viereisellä vain yksi. Se tuntui vähän ikävältä. Tai ei nyt niin vähääkään. Vielä ikävämmältä olisi tuntunut, jos ei olisi ollut yhtäkään kynttilää. Unohdettuja sieluja kun on maailma täynnä.. niin elävien kuin kuolleidenkin puolella.

Anonyymi kirjoitti...

Arton teksti on empaattinen ja tuo karulla tavalla esiin sen todellisuuden, että on paljon vainajia, joiden hautajaisiin ei kukaan tule. Ylimielistä tekstissä on vain se, ettei siinä lainkaan ole otettu huomioon sitä työtä, jota hautausprosessin eri vaiheisiin osallistuvat ruumisautonkuljettajat, krematoriohoitajat ja kappeleiden vahtimestarit tekevät. Ikään kuin pappi olisi yksin jääneen vainajan ainoa saattaja, ainoa joka vainajaa kunnioittaa ja hänen tilannettaan ajattelee.

Vai arvosteleeko Arto kenties juuri näiden muiden hautausprosessiin osallistuvien asennetta työhönsä? Näyttäytyykö heidän toimintansa Artolle sellaisena, että vainajiin suhtauduttaisiin jätteenä? Jos vastaus on kyllä, alan ammattilaisena ymmärrän senkin. Meidän kuolemanammattilaisten kieli toisinaan on ronskia ja huumori pikimustaa. Kuoremme on kova. Se ei kuitenkaan tarkoita, ettemmekö tekisi työtämme vainajaa syvästi arvostaen ja kunnioittaen. Tai etteikö meistä tuntuisi pahalta haudata joku ilman muuta saattoväkeä. Se sattuu joka kerta. Pappina Arto varmasti ymmärtää, ettemme mekään ole pelkkä kuoremme. Että meilläkin on keinomme jaksaa poikkeuksellisessa työympäristössä hiljaisten asiakkaidemme kanssa.

Arton kirjoitus koskettaa, mutta sen (ehkä tarkoitukseton) muiden hautausprosessiin osallistuvien huomiotta jättäminen ja papin keskiöön tuominen ärsyttää.Papin osuus hautaamisessa on kuitenkin aika pieni, kirkkoonkuulumattomien kohdalla olematon. Silloin me muut toimimme, ajattelemme, suremme ja ehkä rukoilemmekin tekaistun kovan kuoremme alla. Monesti toivon, että joku pappi joskus kysyisi, miten me jaksamme työssämme.