Häpeän kysymystäni meikäläisistä ja heikäläisistä

Häpeän sitä, että kun luin Slovakian pääministerin Robert Ficon ammutuksi tulemisesta, ensimmäisiin kysymyksiini kuului, oliko hän meikäläisiä vai heikäläisiä. Juuri näin pirullista on väkivallan logiikka. Se imaisee vastustajansakin huomaamatta omaan peliinsä. Se tarttuu ajatuksiin kuin liima, ja siitä on vaikea päästä irti. 

Kun joku surmataan, uhri on aina meikäläinen. Tappaminen on vastoin sitä asioiden hoitamisen tapaa, johon minä uskon. Voisi tunteilla siitä, että myös Robertin kaltaisten isä on aikanaan kuuluttanut ylpeänä, että vaimoni on juuri synnyttänyt poijjaan ja nyt meillä on ihmisen taimi varjeltavana. Ei kuitenkaan tarvitse mennä tällaisiin yhteisinhimillisiin tunteisiin. Tappaminen on kyllin kammottavaa muutenkin.

Jopa väkivallan ajatuksella leikkiminen on vaarallista. Kun elämä menee ammuskeluksi, kaltaiseni häviävät aina. Meikäläisten elämänmenetelmillä ei pärjätä tällaisessa maailmassa. Väkivallan laajetessa ja kiihtyessä meikäläisten ainoa osallistumisen tapa on ammutuksi tuleminen.

Edelleen uskon epämuodikkaasti Martin Luther Kingin sanoihin: "Tänä avaruusalusten ja kauko-ohjattujen ammusten aikana meidän on valittava luopuminen joko väkivallasta tai luopuminen olemassaolosta."

Suotta ja tarpeellisesti opittua

Oltiin koolla vanhojen lukiokavereiden kanssa. Minun lisäkseni paikalla oli kaksi diplomi-insinööriä, yksi ekonomi ja yksi yliopistossa matematiikkaa opiskellut. 

Tietovisassamme kysyttiin toisen asteen yhtälön ratkaisukaavaa. Ilman sen ulkoa osaamista lukion pitkää matematiikkaa olisi ollut mahdotonta läpäistä. 

Vuosikymmenten jälkeen kukaan ei muistanut kaavaa eikä myöskään ollut tarvinnut sitä työssään. Yksi oli törmännyt siihen opettaessaan matematiikkaa omille lapsilleen.

Laskinten yleistyminen selittää jotain, mutta kyse on myös siitä, että koulussa on aina opetettu taitoja, jotka ovat tarpeellisia ainoastaan koulunkäynnin kannalta. 

Musiikin tunnilla olen oppinut piirtämään nuottiavaimen, vaikka jo silloin olisi pitänyt tietää, ettei minusta tule säveltäjää. Kemian opettaja pakotti opiskelemaan ulkoa alkuaineiden jaksollista järjestelmää. Se tuntui järjettömältä jo silloin, ja sitä se on ollut. Uskonnossa taottiin päähän Paavalin matkoja, vaikka saarnat ja rippikoulutunnit ovat syntyneet ilman niitä.

Toisaalta on paljon sellaista, minkä merkitystä en aikanani tajunnut. Historian vuosilukuja tarvitaan. Ranskan vallankumous vuonna 1789 ja Suomen itsenäistyminen vuonna 1917 auttavat ratkaisevasti jäsentämään maailmaa. Vieraiden kielten vähäisestäkin osaamisesta on ollut hyötyä, ja ollakseni uskottava kirjoittaja minun on tiedettävä, ettei aggressio ole agressio eikä naiivi ole naivi. Ehkä voin vielä googlata sen tiedon, että Ruanda on Afrikassa, mutta menee toivottomaksi, jos joudun googlaamaan myös Afrikan.

Millä keinoin voisi arvata, mitä kaikkea oppimaansa tarvitaan vielä vuosikymmenten kuluttua? Siinäpä se. Pätevää keinoa ei ole.

Tahdon sanoa sen äänettömästi

 Äitienpäivään liittyy paljon makeutta, joka minun suussani tuntuu liian makealta. Olen karumpien sanojen ystävä. Tämä on persoonakysymys, ei merkki oikeassa tai väärässä olemisesta.

Tämä rippikoulupojan äitienpäiväruno teki kuitenkin niin vahvan vaikutuksen, että julkaisen sen tässä. Ehkäpä kaksi viimeistä riviä tekivät minuun vaikutuksen. Runo on odottanut esille pääsemistään 19 vuotta.

Niin paljon haluan tehdä vuoksesi 
mutta silti sen kuin meen
jälleen kaipaan todella luoksesi
mutta taas tyhmyyksiä teen
haluan olla mies sanojeni takana 
mutta suuni liehuu kuin tuulessa lakana.
En tiedä kuinka sen tekisin
pakotanko itseni siihen väkisin.
En tiedä mitä olen kerennyt sanoa
ja niitä haluaisin anteeksi anoa.
Rakastan sinua äärettömästi
mutta tahdon sanoa sen äänettömästi.

Cannibal Corpsea kuulemassa

En ole isommin harrastanut muusikoiden tai bändien bongailua. Olen ollut kolmesti Neil Youngin konsertissa, mutta yllättävämpää lienee se, että olen käynyt kuuntelemassa Cannibal Corpsea paikallisesti hyvin tunnetun Hevi-Penan kanssa. Tyylillisesti bändi luokitellaan death metaliin. Ensimmäinen keikka oli Jyväskylän Lutakossa, ja sillä reissulla meillä oli muutakin matkaseuraa. Kaksi muuta keikkaa on ollut kotikulmilla Tampereella.

Mistään muusta musiikkitapahtumasta en ole saanut niin paljon apuja kuin Cannibal Corpsen keikoista. Hevin ystävien kanssa on syntynyt erinomaisia keskusteluja. Joku minua ennen tuntematon on muutamassa sekunnissa purkanut pappeihin liittyviä käsityksiään. On ollut riemastuttavaa kuulla, kuinka joku hevariksi esittäytyvä on tunnustanut, että Corpsen äärimmäisyyteen hän ei aivan kykene.

Lisäksi Hevi-Penalle ja minulle on syntynyt yhteinen juttu, joka yhdistää meidät elämän loppuun saakka.

On ollut hienoa seurata, että miesvaltainen, mustiin pukeutunut hevikansa käyttäytyy konserteissa kaikin puolin moitteettomasti. Seinäjoen tangomarkkinoilla taitaa olla toisenlaista. Vaatetukseltani olen eronnut hevareista, mutta kukaan heistä ei ole katsonut minua pitkään. Olen saanut olla sellainen kuin olen, ja se on aina yhtä vahva armon kokemus.

Entä mitä sanoisin Cannibal Corpsen musiikista? Vakiovastaukseni on tämä: joskus täytyy käydä pohjalla.

Mikä ihmeen helatorstai?

Arkipyhäkiistojen tuoksinnassa helatorstaita kutsuttiin jonkin aikaa Kristuksen taivaaseen astumisen päiväksi. Arkisemmin se voitaisiin nimetä maallisen tallustelun loppujuhlaksi. Kyse on eräänlaisista läksiäisistä.

On tärkeää, että ylösnousseen ilmestymiset loppuivat kertakaikkisesti 40 päivään. Muuten saataisiin jatkuvasti lukea Seiskasta ja muista alan lehdistä, että Jeesus on taas putkahdellut esiin siellä ja täällä ja sanonut yhtä ja toista. Meno olisi todella villiä, niin kuin se ei olisi riittävän villiä jo nykyisellään.

Oli viisaasti tehty, kun Jeesus jätti seuraajansa kulkemaan omin päin. On osattava päästää irti oppilaistaan ja lapsistaan, onpa kyse polkupyörällä ajon opettelemisesta, nuoren omilleen muuttamisesta tai siitä, osaa soveltaa Mestarin oppeja, vaikkei koko ajan ole kysymässä häneltä tarkentavia käyttöohjeita.

Filosofi Ludwig Wittgenstein kirjoitti aiheesta hyvin, vaikka tuskin hänen mielessään oli helatorstai: "Opettaja joka osoittaa opetuksensa aikana hyviä, jopa hämmästyttäviä tuloksia, ei ole vielä tämän perusteella hyvä opettaja. Mahdollisesti hän kohottaa välittömässä vaikutuksessa olevat oppilaansa luonnottoman korkealle tasolle ilman, että kuitenkaan kehittäisi heitä tälle tasolle.  Niin he opettajan lähdettyä lysähtävät heti kasaan."

Sitkeä yritys vai oikea-aikainen luovutus

Kotoa saatu elämänohje ikuisesta periksiantamattomuudesta on johtanut elämänmittaisiin tragedioihin, kun nuori ihminen on vuosikaupalla pyrkinyt koulutukseen, johon hänellä on ollut vain pyrkyä muttei mahdollisuuksia. Voitaisiin opettaa myös näin: "Älä koskaan anna periksi, ja lopulta sinusta tulee Paavo Väyrynen."

Viime sunnuntaina kirkoissa kuultiin lause: "Etsikää niin te löydätte." Tämä hyvä oppi ei kuitenkaan lupaa, että aina löytäisi juuri sen, mitä on etsimässä.

Vaikeinta on löytää tasapaino periksiantamattomuuden ja oikea-aikaisen luovuttamisen välillä. Kerron esimerkin:

Pelasimme rippikoulun kanssa amerikkalaisen jalkapallon junttisovellusta, jota olen kuullut kutsuttavan sekä rypyksi että rytkyksi. Pallo viedään kantamalla tai muilla keinoin vastapuolen maalialueelle. Taklata saa täysin vapaasti, mutta lyöminen on kiellettyä. Pelipaikkanamme on ollut hangen peittämä järven jää. 

Ottelun jälkeen ilmeni, että yhdeltä pojalta oli pudonnut lompakko. Hankeen syntyneistä jäljistä saattoi nähdä liikkuma-alueen, ja niin lähdimme etsintään järjestelmällisesti tasaisena rintamana. Metri metriltä potkittiin lunta, mutta mustaa lompakkoa ei näkynyt.

Olimme olleet epämääräisesti myös laiturin läheisyydessä, jossa oli enemmän lunta. Myös siitä tongittiin. Vihdoin päätin, että oli annettava periksi. Kiipesin laiturille kailottamaan, ettei voi mitään. Joskus on vain luovutettava. 

Kaikki tottelivat paitsi yksi poika, joka hankeen kumartuneena kauhaisi kädellään vielä kerran, toisen kerran ja kolmannenkin... ja minä olin ollut väärässä.

Köyhät ovat taas antaneet vähästään

Silmääni on osunut juttuja siitä, kuinka ihmiset joutuvat tulojensa ehtyessä muuttamaan asumistaan vaatimattomista tiloista vielä pienempiin ja halvempiin. Kaikki osuman saaneet ovat olleet vähävaraisia. Rantalukaalien omistajat sen sijaan jatkavat asumistaan siellä, missä ovat ennenkin asuneet.

Viime vuoden Yhteisvastuukeräys viittaa vahvasti siihen, että köyhät ovat myös hövelimpiä auttamaan muita köyhiä. Pitää paikkansa se vanha sananlasku, jonka mukaan köyhä antaa vähästään ja rikas ei anna paljostakaan. 

Vuonna 2023 parhaan tuloksen keräsi Utsjoen seurakunta. Sen kokoama 13,4 euroa per seurakuntalainen on käsittämättömän suuri. Utsjoella rahat kerättiin pienistä puroista. Oli bingoiltoja joka kylällä, oli arpajaisia, Yhteisvastuu-konsertti ja Yhteisvastuu-hiihto. Iltapaloja tehtiin muihinkin konsertteihin.  

Pohjois-Savon Rautavaara on kaikkein köyhin suomenkielinen kunta. Se on ollut monina vuosina kisan voittaja, mutta tällä kertaa Rautavaaran seurakunta oli kakkonen. Senkin tulos oli komea eli 8,95 euroa seurakuntalaista kohden. 

Seuraavina olivat Puolanka, Pukkila, Hirvensalmi ja Pello. Seitsemänneksi parhaana Kihniö sai 4,27 euron tulokseen.

Jos lähtisin etsimään varakasta väkeä, en ensimmäiseksi hiihtelisi Hirvensalmen suuntaan.

Puhutaan vaikka keväästä kun muu ei onnistu

Kymmenien suomalaisten joukko oli hankkinut Bolivian Santa Cruzista viljelysmaata. Mahdollisuuksien piti oleman lupaavia, ja niin lähdettiin matkaan, vaikka edes espanjan kielen taitoa ei ollut eikä muutakaan tietoa bolivialaisesta todellisuudesta. 

Suunnitelmat menivät myttyyn juuri siihen tapaan kuin ne voivat suomalaisesti epäonnistua. Santa Cruz on rehevällä alueella ja maan olisi pitänyt tuottaa hyvin ainakin soijaa, mutta kehnot liikenneyhteydet, asiantuntemattomuus, kielitaidottomuus ja lopulta myös keskinäinen kateus sotkivat asian. Useimmat uudisasukkaat tulivat kotiin niin sanotusti häntä koipien välissä.

Tapasin miehen, joka oli ollut seikkailussa mukana. Hän sanoi käsittäneensä Boliviassa, mitä esimerkiksi hyvät tiet merkitsevät. Omasta puolestaan hän kertoi, ettei ollut varsinaisesti menettänyt rahaa, mutta voittoakaan ei ollut tullut.

Yritin avata keskustelua bolivialaisesta köyhyydestä, joka oli minua matkallani koskettanut, mutta tuntui siltä, että mies ei olisi ollut lainkaan samassa maassa missä minä. Hän ei tarttunut keskusteluun, ei millään lailla. Sanoi vain, että esimerkiksi Chilessä on menty paljon eteenpäin.

Yritin konkretisoida. Hautausliikkeiden ikkunoissa oli paljon alle metrin pituisia arkkuja. Niille oli tarvetta, koska Boliviassa joka kolmas lapsi kuoli alle vuoden ikäisenä. 

En saanut vastakaikua: oli talvipäivä, ja aloimme puhua siitä, kuinka aurinko kimmelsi hangella.