perjantai 11. lokakuuta 2019

Mustalaisten hautajaisissa

Olin hautaamassa nuorta mustalaismiestä (olen tarkistanut, että sanaa "mustalainen" saa käyttää, kun sen tekee kunnioittavasti). Kävi kateeksi. Toiminta oli viisaampaa kuin nuivilla valkolaisilla.

Väkeä oli tullut pitkien matkojen takaa. Ei tarvinnut tyytyä niihin kahteenkymmeneen, jotka on jostain saatu raavittua kasaan.

Musiikkia oli paljon. Ei oltu mykkinä niin kuin niissä valtaväestön hautajaisissa, joissa vain kanttori on äänessä. Kukkalaitteissa ei säästelty, kun taas meikäläisillä yksinäiset ruusut käyvät epätoivoista taisteluaan kauneuden puolesta.

Mustalaisten hautajaisissa uskallettiin puhua ääneen ja tunnustaa uskoa turvautumatta ihmisen keksimiin selityksiin ja terapiamössöteorioihin. Ruokakin oli hyvää. Kun siihen päästiin joskus iltapäivällä, väellä oli jo nälkä. Pitopalvelua ei ollut, koska kaikki oli tehty omalla porukalla.

Mustalaisten menot toimivat joka suhteessa paremmin kuin valkolaisten. Niissä on sitä kaivattua yhteisöllisyyttä, jota niin paljon ikävöidään.

keskiviikko 9. lokakuuta 2019

Uskotaan enemmän Jumalaan kuin hänen olemassaoloonsa

Myös kirkko tutkii nuoriaan. Tuoreesti on kysytty esimerkiksi sitä, kuinka monin rippikoululaisista ja kuinka moni isosista haluaa kuulua kirkkoon. Olen varma, että kysymykseen tulisi eri lukemia, jos kysyttäisiin kuka haluaa kuulua seurakuntaan.

Samalla tavoin moni kannattaa asioiden kustantamista yhteiskunnan varoin, muttei voi sietää sitä, että ne maksetaan verovaroin.

Ruotsalainen uskontotutkija David Thurfjell kertoi esimerkin omasta maastaan: ”Jos ruotsalaisilta kysyy, uskotko Jumalan olevan olemassa, noin joka viides vastaa kyllä. Mutta jos kysyy, uskotko Jumalaan, osuus nousee yli 40 prosenttiin.”

Myös vastauspaikka ja -aika vaikuttavat. Jumalaan uskotaan eri prosenteilla, jos sitä kysytään avoimen tähtitaivaan alla, nuotion loimussa, kynttilän äärellä tai sitten koulussa klo 14:n jälkeisellä tunnilla, ruuhkabussissa tai kaupan kassajonossa.

perjantai 4. lokakuuta 2019

Kuopion ulkopuolella Kuopiota ei tarvitse jauhaa

Väärinkäsitysten välttämiseksi: Ensinnäkin Kuopio ansaitsee kaiken mahdollisen myötätunnon. Toiseksi on selvää, että kuopiolaisten nuorten kanssa on puhuttava paljon ja pitkään.

Mutta.

Olen kuullut mediasta lukuisia niin sanottujen asiantuntijoiden kommentteja siitä, että nuorten kanssa olisi perusteellisesti käsiteltävä Kuopion tapahtumia. Olen kuitenkin sitä mieltä, että jos ollaan moponkantaman ulkopuolella Kuopiosta, tähän kaikkeen ei välttämättä ole syytä. Käsittelemiset voivat olla jopa haitaksi.

Ensinnäkin kouluampumisiin on totuttu ja turruttu, valitettavasti. Jokelan tapauksen jälkeen meidänkin paikallisella yläasteellamme oli luonnollista kokoontua juhlasaliin miettimään, mistä oikein oli kysymys. Vuoden 2019 lokakuussa vastaava kokoontuminen ei enää tuntunut tarpeelliselta.

Toiseksi nuoria on syytä opettaa siihen, että uutistapahtumat on syytä sijoittaa elämässä sille paikalle, jolle ne kuuluvat. Jos onnettomuuden uhreihin ei ole henkilökohtaista suhdetta, nuoren ihmisen ei pidä ajatella niitä kohtuuttoman paljon. On viisainta keskittyä niihin asioihin, joille hän voi jotain ja jotka ovat hänen ulottuvillaan.

Viikolla testasin näitä ajatuksia muutaman nuoren kanssa. He olivat kanssani samaa mieltä siitä, että Kuopiota ei tarvitse erityisemmin ottaa esiin. On parempi tarjota nuorille turvallista ja rauhoitettua paikkaa. Siellä he voivat puhua niistä asioista, joista heidän kuuluukin puhua. Kuopion tapahtumat ovat sairasta maailmaa, jonka torjumiseen heillä on oikeus.

Torstain iltahartaudessamme rukoiltiin Kuopion puolesta kahdella lauseella. Mielestäni se oli juuri sopiva määrä.

lauantai 28. syyskuuta 2019

Kun kuulin Estonian uppoamisesta

Näinä päivinä on kyselty, missä olit kun kuulit Estonian uppoamisesta.

Muistan hyvin. Olin Järvenpäässä kirkollisella pastoraalikurssilla. Yövyin vanhempieni kotona, ja aamulla lähtiessäni kuuntelin uutiset, mutta sain kiinni vain niiden hännästä. Yksityiskohdat eivät selvinneet, mutta sen ymmärsin että jotain aivan hirveää oli tapahtunut.

Kurssipäivä alkoi osallistujien valmistamalla aamuhartaudella. Se oli edellisenä päivänä huolellisesti tehty.

Hartauden jälkeen sittemmin piispana ollut Juha Pihkala kertoi, mitä yöllä oli tapahtunut. Hänen ei tarvinnut sanoa sitä, minkä jokainen ajatteleva ihminen tajusi: Älä avaa aamulla suutasi sanoaksesi jotain viisasta ennen kuin olet ottanut selvää edellisestä yöstä. Älä luule, että voit ymmärtää uskomisen asioita ottamatta selvää millainen on maailma.

perjantai 27. syyskuuta 2019

Uskossa pitää olla juuri sopivasti makua

Pysähdyin miettimään niitä periaatteita ja ydinajatuksia, joiden pohjalta olen kaikkea tekemääni tehnyt.

Yhden oleellisen tavoitteen voin sanoa näin: "Lähteä liikkeelle opillisesti varsin perinteisestä uskosta. Tuoda harvinaisille kirkonkävijöille kokemus, että noinhan minäkin taidan uskoa ja tuohan näyttää toimivan."

Tämä ei ole helppo laji.

Tarjotussa mehussa pitää olla makua juuri sopivasti. Jos pitoisuus on liian suuri, se menee väärään kurkkuun ja vain yskittää. Mitään ei mene alas.

Jos pitoisuus on liian laiha, mehu ei maistu miltään ja tuntuu vain kaupalliselta huijaukselta. Sitä ei tee mieli lisää.

Jossain välissä on hyvä. Mehu maistuu ja ravitsee. Tekee mieli saada toinenkin annos.

torstai 26. syyskuuta 2019

Ostetaan Grönlanti

Gabriel García Márquez aloittaa kirjansa Sadan vuoden yksinäisyys unohtumattomalla tavalla:
Vuosia myöhemmin, seistessään teloitusryhmän edessä, eversti Aurelio Buendía, muisti kaukaisen illan jolloin hänen isänsä vei hänet tutustumaan jäähän.

Huono kirjan alku ei olisi tämäkään: Vuosia myöhemmin, seistessään tuomioistuimen edessä, Yhdysvaltain presidentti muisti kaukaisen illan jolloin hän meni ehdottamaan, että ostetaan meille Grönlanti.

tiistai 24. syyskuuta 2019

Pelipaidan V-aukko ylsi napaan asti

Tänään vietetään pelipaitapäivää, jonka ideana olisi vetää kannattamansa tai edustamansa seuran pelipaita päälleen. Eilen kuulin radiossa, kuinka hienoa oli ollut lapsena tai nuorena, kun oli sen saanut tehdä ensimmäisen kerran.

Ei se kaikilla ollut niin hienoa. Ei ollut minullakaan.

Olin pieni jalkapallon pelaaja. C-junioreina saimme pelata miesten edustusjoukkueen vanhoissa paidoissa.

Ensinnäkin paidoissa oli se vika, että ne olivat aivan liian paksua kangasta. Toiseksi ne olivat rumat. Niiden perusväri oli haalistuneen valkoinen, ja rinnassa oli vihreä, poikittainen raita.

Pahin ongelma oli, että paidat olivat liian suuria. Ylettömän pituuden saattoi ratkaista kahdella tavalla. Joko paidat pursuivat shortsien lahkeista ulos, tai sitten niistä piti rakentaa vyötärölle pussi tai maharengas. Tekipä kummalla tavalla tanahsa, V-aukot ylsivät melkein napaan saakka.

Vieraspaitoja ei tarvinnut hankkia, koska kenelläkään ei ollut yhtä rumia. Kun joukkue meni niissä paidoissa kentälle, se oli jo puoli maalia tappiolla.

sunnuntai 22. syyskuuta 2019

Nykyään köyhäkin voi käydä sotaa

Panssarivaunut ovat käyneet yhtä turhiksi sodankäyntivälineiksi kuin muinainen ratsuväki. Vuonna 1968 ne olivat miehittämässä Tšekkoslovakiaa, mutta nykyään niitä ei juuri näe uutiskuvissa, koska sota on pienentymässä ja demokratisoitumassa. Myös ydinasevallat ovat jättiaseineen pulassa, atomipommi on kankea ase ja sen osumatarkkuus on huono. Tuulet ja meren aallot kuljettava sen vaikutuksia alueille, jonne niitä ei ole tarkoitettu.

Trendikäs ja tehokas sota käydään kätevimmillä keinoilla:

1) Itsemurhapommittajia ei voi uhkailla mitenkään. Periaatteessa he pääsevät kaikkialle, minne ihmisen voi kuvitella pääsevän. Heidän kulkuaan ei estetä betoniporsailla, eikä jokaista kadunkulmaa voi valvoa.

2) Tietokoneellaan istuva hakkeri estää yhteiskunnan ydinpalveluiden toiminnan. Tarvitaan vain enterin painallus sopivassa kohdin.

3) Lennokit mahtuvat sinne, mihin hävittäjillä ei ole menemistä. Niiden avulla sota on halpaa. Köyhäkin on leikeissä mukana.

perjantai 20. syyskuuta 2019

Taitoluistelun kammottavuus ja kauneus

Taitoluistelun maailma on ollut otsikoissa. Kiira Korpi on saanut äänensä julki, mutta annetaanpa puheenvuoro myös nuorelle luistelijalle, joka ei ole koko kansan tuntema. Tämä tarina on sekä kammottava että kaunis.

Harjoittelusta tuli rasitusvamma
Tämän 17-vuotiaan kirjoittajan viimeisiksi kisoiksi jäivät valintakilpailut, joista hän sai lunastettua ikäistensä SM-finaalipaikan. Isot kisat jäivät kuitenkin väliin, kun rasitusmurtuma toi luistelemiseen katkon. Melkein kuuden kuukauden tauon jälkeen jatkaminen oli vaikeaa.
     Maajoukkueeseen ei ollut tulevalle kaudelle päässyt meidän seuralaisiamme ja valmentajat olivat selkeästi katkeria. Harjoitusmäärät olivat suuria ja harjoitukset raskaita ja vaikeita. Olisin toivonut, että olisin voinut aloittaa treenaamista vähitellen ensin ihan yksinkertaisista asioista, mutta jo ensimmäisellä tauon jälkeisellä jäällä mut laitettiin tekemään vaikeita hyppy-yhdistelmiä. 
     Toivottua kehitystä näkynyt, mutta selkäkipu palasi. Jokaisen harjoituksen jälkeen itkin kotona omaa osaamattomuuttani ja huonouttani. Inhosin itseäni, koska tunsin pettäväni valmentajieni odotukset. 

Valmentajat poistivat ryhmästä
Valmentajien kanssa pidettiin kehityskeskustelu vanhempien läsnä ollessa.
    "Emme usko, että voit enää kehittyä. Et saa enää harjoitella tässä ryhmässä. Voit mennä nuorempien ryhmään, jos nyt vielä haluat jatkaa." 
    Kotiin päästyäni menin vain istumaan meidän leikkimökin nurkkaan ja itkin. Inhosin itseäni ja elämääni ihan joka solullani. 

Hidas toipuminen ja uudelleen löytynyt ilo
Vähitellen mutta hyvin hitaasti kirjoittaja toipui. Hän alkoi käydä yksinään luistelemassa ilman paineita, pakkoa tai kisoja joissa oli pärjättävä.
    Löysin taas ilon, löysin syyn siihen, että olin halunnut käyttää suurimman osan vapaa-ajastani jäähallissa harjoitellen. En minä luistellut, koska halusin voittaa palkinnon tai koska halusin tehdä valmentajani tyytyväiseksi. Minä luistelin, koska se oli asia, jota rakastin.
     Vihdoin yksin luisteleminen ei enää riittänyt, vaan kirjoittaja alkoi kaivata muiden pariin. Hän vaihtoi seuraa ja rupesi käymään harjoituksissa.
     Kaikki sujui loistavasti. Harjoituksiin oli kiva mennä ja ystävystyin nopeasti uusien treenikaverien kanssa. Jäällä olin motivoituneempi kuin koskaan ja pian sain kerättyä kokoon vanhan osaamiseni. 

Armahtava valmentaja
Urheilu on kuitenkin urheilua. Pian tämänkin uuden seuran valmentajat alkoivat kysellä kilpailuihin. Seitsemäntoistavuotias lupautui mukaan.
    Kisaviikolla mua ahdisti ja stressasi. Kisaohjelmaa harjoitellessa tuntui kuin nyrkki ois puristanut mun sydäntä. Luistelusta oli taas kadonnut kaikki ilo ja koko touhu oli pelkkää suorittamista. 
    Uuden seuran valmentaja oli täynnä armahdusta. Hän ymmärsi nuorta ihmistä.
    Mun valmentaja  katsoi mua hetken ja sanoi sitten: ”Ihan riippumatta siitä, että konttaatko koko ohjelmas ajan jäällä vai teetkö täydellisen suorituksen, niin me valmennetaan sua ihan samalla tavalla. Me ollaan nähty harjoituksissa, miten sä treenaat ja millanen sä oot. Yks kisasuoritus ei vaikuta mitenkään siihen, mitä me susta ajatellaan.”
    Helpotus vyöryi yli kuin hyökyaalto enkä pystynyt tekemään mitään kyynelille, joita alkoi vieriä poskille valmentajan halatessa mua. Se, miten onnistun tai epäonnistun, ei lisää tai vähennä mun arvoa. Mä voin olla ihmisenä arvokas riippumatta siitä, onnistunko mä aina täydellisesti vai en. Sen mä opin ja haluan kertoa teillekin. Jokainen on arvokas sellaisena kuin on. Myös sinä. Sinä riität.

- - -

Alkuperäinen kirjoitus on ilmestynyt Pirkkalan seurakunnan nuorten lehdessä Kahvi ja pulla.

maanantai 16. syyskuuta 2019

Lentopallon valmennuskuvioissa on pettuuruuden makua


Suomen lentopallomaajoukkueen entinen päävalmentaja Tuomas Sammelvuo johtaa tänään uuden joukkueensa Venäjän peliä Suomen maajoukkuetta vastaan.

Joku suomalainen voi olla ylpeäkin siitä, että Sammelvuo on päässyt näin merkittävään virkaan. Ainakin häntä ymmärretään.

Minä en voi mitään sille, että jokin sisälläni kuiskaa että "petturi". Se on kova sana, mutta kohteliaisuuden ja hillittynä pysymisen vaatimus ei sammuta kaikkia sisimpäni ääniä.

Ainakin Sammelvuon tapaus on taas yksi todiste siitä, että urheilussa juuri muulla kuin rahalla ei ole merkitystä. Tallimääräyksiä ei enää hävetä, ja valmentajat valmentavat mitä tahansa joukkuetta, jos vain maksetaan riittävän paljon.

Luulisi, että Sammelvuo olisi saanut sorvattua sopimukseensa samanlaisen väistön kuin Suomen jalkapallomaajoukkueen Perparim Hetemaj. Hänelle sallittiin se, ettei hänen tarvinnut pelata toista kotimaataan Kosovoa vastaan.

perjantai 13. syyskuuta 2019

Persaukinen katujuoppo

Olin vaihdatuttamassa kellooni ranneketta. Työn tekemiseen kului puoli tuntia, jonka päätin käyttää menemällä kahville.

Kadulle tullessani melkein törmäsin noin kolmenkymmenen ikäiseen mieheen, joka pullo kädessään otti jalkakäytävän laajasti haltuun. Eiväthän tuollaiset ihmiset pahaa tee, ja niin kävelin jonkin matkaa hänen rinnallaan.

Miehellä oli asiaa. Hän hoilotti tai kailotti: "On hienoa olla persaukinen katujuoppo on vitun hienoa olla persaukinen katujuoppo."

Yhteinen matkamme katkesi, kun hän pysähtyi myyntikojun äärelle ja kysyi, paljonko maksaisi yksi omena.

En kuullut vastausta, koska olin jo etäällä.

Vielä kauempana oli tuon miehen syntymähetki. Luultavasti hänelläkin oli ollut äiti, joka hellästi puristi vastasyntynyttä itseään vasten.

tiistai 10. syyskuuta 2019

Luokkatoverin koti meni tulipalossa

Pilvet nousivat. Saapui tuuli. Taivas jyrisi. Salamoi. Satoi vettä. Paloautot tulivat.

Ikkunaan juostessani näin ensimmäisestä autosta vain punaisen perän, mutta autoja tuli lisää. Äiti sanoi, että jossain paloi.

Juoksin ovesta pihalle ja pyörälleni ja lähdin ajamaan autojen suuntaan. Aukeaman toisella puolen liekit nousivat korkeina ja savua oli taivaaseen saakka.

Markun talo oli liekeissä. Tavarat oli kannettu talosta pihalle. Utelias yleisö kuljeskeli pihalle kannettujen tavaroiden keskellä niitä ihmetellen ja niiden arvoa laskeskellen.

Luokkatoverin äiti istui kotinsa tavaroiden päällä ja itki katkerasti, mutta Markku ei ollut millänsäkään. Hän sanoi, että he muuttaisivat tien toisella puolella olevaan mökkiin. Se ei ollut yhtä suuri kuin juuri palanut koti, mutta siinäkin saattoi asua.

Muutamassa päivässä ilmeni, että niin kävi kuin Markku sanoi.

Siinä mökissä tuo kuuden hengen perhe asui kaikki ne vuodet, joita kävimme yhdessä koulua. En koskaan ymmärtänyt kysyä, miksi mökki ei jäänyt vain tilapäiseksi asumukseksi. Ehkä vakuutus ei korvannut vahinkoja eikä perheellä ollut voimaa aloittaa alusta ja nousta normaalin asumisen tasolle.

Markku ei koskaan pyytänyt kotiinsa sisään, ja kun häntä kävi pyytämässä ulos, hän raotti ovea vain vähän.

Lapsikin tajusi sen köyhyyden.


Tässä mökissä asui luokkatoverini kuusihenkinen perhe.

lauantai 7. syyskuuta 2019

Päivi Räsäsen raamattulainaus on ehkä epäkorrekti

Poliisi on aloittanut esitutkinnan kansanedustaja Päivi Räsäsen kesäkuussa julkaisemasta Twitter-viestistä, jolla hän kommentoi Helsinki Pride -tapahtumaa ja kirkon osallistumista siihen. Räsänen julkaisi tviitissään kuvan, jossa näkyi Raamatun tekstiä Roomalaiskirjeestä (1:24–27) vanhan, vuosien 1933/38 käännöksen mukaan. Räsästä epäillään kiihottamisesta kansanryhmää vastaan.


Pohdin tässä ennen muuta sitä yleistä kysymystä, voiko jonkin vanhan tekstin julkaiseminen uudessa asiayhteydessä olla periaatteellisesti epäkorrektia.

Mieleeni tulee Pentti Saarikosken ainoa romaani Ovat muistojemme lehdet kuolleet, josta neljännes on Saarikosken isältä varastettua Aunuksen sotaretken päiväkirjaa.

Kirjassa on esimerkiksi lause: ”Valloituksen jälkeen pidettiin pieni juhlahetki rukouksineen.” Pentti Saarikosken romaanissa lauseen mielleyhtymät ovat toisenlaisia kuin isä-Saarikosken sotapäiväkirjassa. Isä kirjoittaa sanat vakavissaan, mutta pojan romaanissa ne ovat ironinen hyökkäys koti, uskonto ja isänmaa -ajattelua vastaan.

Tämä on esimerkki siitä, että uudessa asiayhteydessä pitkäkin sitaatti voi toimia toisin kuin se on alkuaan tarkoitettu toimimaan. Sen vuoksi Raamatun lainaamisessa pitää olla tarkkana. Paavalilla tuskin oli Helsinki Pride mielessään, kun hän kirjoitti roomalaisille kirjettään, ja siksi Räsäsen lainaus voi hyvin olla Paavalin kannalta epäkorrekti.


Oma arvaukseni itse Räsäsen jutusta on se, ettei siinä taida olla aineksia rikosjutun nostamiseen.

torstai 5. syyskuuta 2019

Mummot, eutanasia ja jälkipuheet

Aamulehden viimeisin kolumnini käsitteli elämästä kylläisiä vanhuksia. Tärkein ajatukseni oli, että jossain 95 vuoden iässä vanhuksen on sallittava rauhassa kuolla, jos voimat ovat lopussa. Jos ihminen on miettinyt elämää, hän ei vajoa pohjattomaan suruun ikivanhan isän tai äidin kuollessa. Kaipausta tämä elämänymmärrys ei tietenkään sulje pois.

Kolumnin lähtökohtana oli kuulemani lausahdus, jonka mukaan kaikki ihmiset eivät oikein oivalla näitä tosiasioita. Liitin tekstiini myös omia kokemuksiani, tosin hyvin yleisellä tasolla.

Väärinkäsitysten välttämiseksi kirjoitin lyhyesti myös eutanasiasta. Sanoin sen ongelmaksi, että hyvältä tuntuva yksittäisratkaisu avaa mahdollisuuden väärinkäytöksille, kun siitä luodaan yleinen käytäntö

Juuri eutanasiaa koskevat ajatukseni tuottivat Aamulehden sivuille kommentteja. Niitä oli kolmenlaisia:

1) Kun joku uskovainen hölmö kirjoittaa, siitä ei tarvitse välittää mitään. Tyhmiähän ne ovat. (Ei voi mitään.)

2) Kolumnisti ei perustele näkökantaansa riittävästi. (Kolumnin 2600 merkkiä ei mahdollista pitkiä perusteluja.)

3) Moni kertoi tuntemastaan surkeasta tapauksesta, jossa elämän jatkuminen on tuntunut kohtuuttomalta vaatimukselta. (En kielläkään, ettei näitä yksittäistapauksia olisi. Sanon vain sitä, että ollaan suurissa moraalisissa ongelmissa, kun näistä yksittäistapauksista tehdään yleisiä käytäntöjä.)


Kolumnini on tässä.




maanantai 2. syyskuuta 2019

Skippasin Big Brotherin eikä kaduta

Seitsemän vuotta sitten olin lupautunut Kirkon nuorisotyön neuvottelupäiville lausumaan käsityksiäni. Sitten kuulin, että puheenvuoroni olisi jonkin Big Brother -näytelmän sisällä, jonka vuorosanat oli kaiken lisäksi kirjoitettu niin heikosti, että tekele oli enemmän parodia itsestään kuin Big Brotherista. Lukiessani käsikirjoitusta olin ensin varma, että maili oli tullut väärään osoitteeseen, mutta kun löysin oman nimeni kässäristä, uskottava oli.

Vastaus lähti saman tien: "Formaatti tuntuu vieraalta. Käsikirjoitus ja minulle varattu rooli eivät sovi ajatusmaailmaani eivätkä persoonaani. En usko, että asia paranee kohtuullisella viilaamisella, joten on parasta, että jään kokonaan pois. Kieltäytymiseni tulee tietysti kovin myöhään. En kuitenkaan syytä itseäni. Kun aikanani lupauduin mukaan, minulle ei kerrottu, että kyse olisi tämän lajin esiintymisestä."

Vaati vielä toisen mailin, jotta sain kantani selväksi: "Ristiriita on sovittamaton. Olen katsonut BB-ohjelmaa yhden kerran viisitoista minuuttia, ja se riitti. En halua tulla liitetyksi siihen, en edes leikilläni, en edes ohjelman parodiaan, en mihinkään."

En ole katunut kieltäytymistäni, en siitäkään huolimatta, että tuon kerran jälkeen minua ei ole enää kutsuttu mukaan.

lauantai 31. elokuuta 2019

Lapsuudenystävän kuolema

Lapsuuteni tärkein ja melkeinpä ainoa leikkikaveri oli helsinkiläinen Kimmo, jonka kanssa vietin tiiviisti neljä tai viisi kesää. Niistä viimeistä niukensi intohimoni jalkapalloon. Kimmo ei innostunut pallon potkimisesta. Kuitenkin tiesimme koko ajan, että olimme toisillemme puolet lapsuuden kesistä.

Yhdentoista iässä muutin perheeni kanssa paikkakuntaa, ja tämän muuton jälkeen näimme Kimmon kanssa vain yhden kerran. Olimme silloin jotain viidentoista vanhoja ja muistelimme vanhoja.

Sen jälkeen tyydyimme lähettämään toisillemme joulukortin. Se oli joulukorteista eniten odottamani, mutta ikinä en ajatellut, että meidän pitäisi vielä joskus tavata. Pelkäsin, että suhde ei olisi toiminut aikuisena ja että kohtaamisen tuoman pettymyksen mukana olisin menettänyt jokajouluisen iloni.

Viime jouluna korttia ei tullut. Se jäi kiusaamaan, mutta vasta eilen sukelsin nettiin tutkiakseni, mitä Kimmolle kuuluu. Niin kuin arvasin, Kimmo oli kuollut.

tiistai 27. elokuuta 2019

Tuomari Nurmio on kaikkein suurin

Tuomari Nurmio on suomalaisista rockmuusikoista suurin. Vain kielimuuri estää häntä olemasta yksi maailman suurimmista.

Muistan istuneeni tavallisena sunnuntai-iltapäivänä kotisohvalla ja kuulleeni, kuinka seuraavan musiikkikappaleen esittäjäksi kerrottiin minulle tuntematon Tuomari Nurmio. Jo ensimmäisistä sävelistä lankesin syvyyksiin. Kappale oli Valo yössä. En ymmärtänyt sanoista mitään, mutta ne lumosivat. Silloin en ollut ainoa Nurmion diggaaja. Valo yössä oli kuusi kuukautta yhteen menoon Suomen singlelistalla ja tästä ajasta kolme kuukautta ykkösenä.

Pian ilmestynyt LP-levy Kohdusta hautaan vahvisti Nurmion aseman. Hän ei ollut yhden hitin ihme. Kappaleessa Aavaa preeriaa oli suomalaisen rockmusiikin kenties komein säe: "Ajatuksen säteellä ei yhtään ystävää."

Toinen levy Maailmanpyörä palaa oli esikoista raaempi. Joskus sen ilmestymisen aikoihin Parnassossa julkaistiin Nurmiota käsitellyt essee. Se oli suomalainen versio Dylanin Nobel-palkinnosta.

Kolmannella levyllään Lasten mehuhetki Nurmio teki suurille taiteilijoille ominaisen tempun, kun hän petti seuraajansa tai ainakin teki jäljissään kulkemisen vaikeaksi. Levy oli outo, mutta neljäntenä ilmestynyt Punainen planeetta oli puolestaan seesteinen ja lempeä.

Nämä neljä levyä ovat yhdessä sellainen sarja, että kenestäkään suomalaisesta ei ole haastajaksi. Hiljattain kuuntelin ne yhteen menoon kaikki, eikä aika ole syönyt niistä mitään.

Niiden jälkeen Nurmio jotenkin katkaisi uransa. Hän kyllästyi olemaan profeetta, jolta toimittajat tivasivat vastauksia ties mihin kysymyksiin, vaikka hän ei tuntenut olevansa kaikkien alojen asiantuntija. Nurmio sanoikin ryhtyvänsä tekemään himabailumusiikkia. Komeita kappaleita Nurmio on tehnyt myös neljän ensimmäisen levyn jälkeen, mutta julkisuuteen monesti väsynyt Nurmio on ikään kuin vältellyt sitä, ettei kukaan yrittäisi taas tehdä hänestä alkuaikojen profeettaa.

Luultavasti Nurmio on toiminut tässä viisaasti. Nykyään hän puhuu haastatteluissa lempeästi kuin vanha, viisas mies.

Erityisen kiitoksen Nurmio ansaitsee siitä, että hän ei ole lukuisista pyynnöistä lähtenyt Vain elämää -itkijäisiin. Se on tyylikäs valinta, ja erityisesti se on uskollisuutta omalle tyylille. Nyt Nurmio sanoo lopettavansa laulujen tekemisen. Tämäkin todistaa ymmärryksestä.

torstai 22. elokuuta 2019

Saarikosken ymmärtämistä lisää jos tuntee maiseman

Kirjallisuustieteen suuria kysymyksiä on se, onko teksti oma maailmansa vai tarvitaanko sen ymmärtämiseksi taustojen ja kirjailijan elämän ymmärtämistä.

Olen paraikaa Tjörnin saarella, jossa Pentti Saarikoski eli viimeiset vuotensa.

Vastaukseni on selvä: kyllä teksti alkaa elää uudella tavoin, kun on lukijanakin nähnyt maiseman, jonka keskellä runoilija on kirjansa kirjoittanut.

Täällä käytyäni tiedän, mitä Saarikoski on tarkoittanut puhuessaan kalliosta, merestä ja lampaista.


tiistai 20. elokuuta 2019

Nissisen Vekan väläytys

Törmäsin juttuun valkeakoskelaisesta persoonasta, jonka nimi oli kuulemma Nissisen Veka.

Tarinan mukaan Veka oli kiipeamässä Akaaseen vievään bussiin. Siinä bussipysäkillä hän kyseli kahdelta vanhahkolta naiselta, olisiko heillä ollut vipata markkaa tai kahta.

Naisilla ei ollut.

Linja-auto tuli, ja bussiin noustuaan Veka kuulutti kovaan ääneen: "Ostan kolme lippua, kun näillä naisilla ei ole lainkaan rahaa."

Näitä persoonia olen jäänyt kaipaamaan.

keskiviikko 14. elokuuta 2019

Voiko olla hyvä kristitty ilman kirkkokäyntejä?

Miten voi löytää hyvän suhteen Jumalaan? Voiko olla hyvä kristitty vaikka ei rukoilisi tai kävisi kirkossa? – Tällaisia olivat erään rippikoululaisen nimettömällä lapulla esittämät kysymykset. Tiedän, että moni aikuinenkin niitä kysyy. Ja minä vastasin.

Melko paljon kyse on paikan valinnasta. Joskus kymmenen iässä kävin isän mukana Tuuloksessa olleella sahalla. Siellä oli niin kauhea meteli, että se meni korvissa kipurajan yli. Ei sellaisessa metelissä voi ajatella Jumalaa. Samalla tavoin sikalan haju vie ajatukset jonnekin muualle kuin Jumalaan, tai huonoa ympäristöä on myös riitaisa ja viinanhuuruinen koti.

Hyviä paikanvalintoja ovat sen sijaan metsä, korkealta katsottu maisema, merenranta, tähtitaivas tai mikä tahansa paikka, jossa voi tuntea erämaan kaltaista rauhaa. Kirkossa tai musiikkisalissa rauhoittuu.

Kristillisyyden laatua ei pidä mitata rukouksen määrällä tai kirkkokäyntien lukuisuudella. Eivät ne tee kenestäkään hyvää kristittyä, mutta toisaalta ne auttavat Jumalan kohtaamiseen. Arjessa on kovin vähän sellaista puhetta tai toimintaa, joka syventää jumalasuhdetta. Työpaikoilla puhutaan enemmän vaikkapa siitä, pysytäänkö budjetissa tai kuka on ehtinyt vastata sähköpostiin. Kirkossa muistetaan sentään muutakin kuin rahaa. Siellä on esillä armo, ja etiopialaisen sananlaskun mukaan "sanaa, joka auttaa, sinä et voi sanoa itsellesi".

Kirkkokäynteihin pätee sama kuin lenkkeilemiseen: tulokset eivät näy heti ensimmäisen kerran jälkeen. Aloittaminen on ehkä vaikeaa, mutta muutaman kerran jälkeen huomaa, että tämähän toimii.

perjantai 9. elokuuta 2019

En ikinä kuvaa auringonlaskuja

Netti on täyttynyt kissavideoiden ohella valokuvista, joissa hieman horisontin yllä oleva aurinko värjää järvi- tai merimaiseman satumaisen kauniiksi. Näiden kuvien paljous on vaikuttanut siihen, etten lainkaan ota auringonlaskukuvia, tai ainakaan en laita niitä esille.

Ensinnäkin kauniiden auringonlaskukuvien ottaminen on kovin helppoa. Riittää, että kytkee automaattiasetukset päälle ja painaa nappia.

Toiseksi kuvat ovat yleensä liian kauniita. Otoksia paranneellaan jälkikäteen esimerkiksi Instagramin valmiiden suodinten avulla.

Näilläkin keinoilla voi kalastella tykkäyksiä, mutta minun makuuni ei sovi, että valokuva on kauniimpi kuin sen esittämä maisema ikinä.

lauantai 3. elokuuta 2019

Ehkä juuri ristiriitainen on totta

Tänään olen kertonut rippilapsille evankeliuminen pääsiäiskertomuksista, kuinka niiden ilmapiirissä on jotain scifin tai kauhuelokuvien kaltaista. Niiden iloon liittyy kauhua, pelkoa ja epätietoisuutta. Jotain on tapahtunut ja tapahtuu, mutta kukaan ei oikein tiedä, mitä on menossa. Kuullaan yllättäviä kertomuksia sieltä ja täältä.

Olen puhunut siitä, että kertomusten välillä on ristiriitaa, tai ainakin tapahtumia on vaikea sovittaa yhteen.

Olen kertonut myös siitä, että ristiriitaisuus ei lainkaan ole epätotuuden merkki vaan oikeastaan ihan päinvastoin. Jos poliisi ottaa kolme rosvoa kiinni ja he kaikki kertovat saman tarinan, voidaan olla melko varmoja siitä, että he valehtelevat ja ovat ennalta sopineet, mitä pitää sanoa.

maanantai 29. heinäkuuta 2019

Pisimmät ja lyhimmät minuutit

Toisinaan minulta kysytään, kuinka pitkään vihkiminen kestää. Vastaan aina, etten tiedä, koska sillä kohtaa aika pysähtyy.

Kellon viisarit ovat vain yksi tapa mitata aikaa. Kun oma jalkapallojoukkue on yhden maalin voitolla ja vastustaja painaa päälle, minuutit ovat pitkiä. Jos oma joukkue on lopussa häviöllä ja pitäisi tehdä maali, aika ei juokse. Se kiitää kuin juna.

Elämäni kenties pisimpiä minuutteja olivat ne, kun lapsena piti odottaa elohopeakuumemittarin tulosta kymmenen minuuttia.

Kerrankin muistan kysyneeni äidiltä, joko mittarin sai ottaa pois. Äiti vastasi: "Kahdeksan minuuttia vielä."

lauantai 27. heinäkuuta 2019

Suosittelen Boris Johnsonille duunarien paikallisjunaa

"Kuten uinuva jättiläinen me nousemme ja vapautamme itsemme epäilyksen ja kielteisyyden köysistä." Näin maalailee Britannian uusi pääministeri Boris Johnson maansa tulevaisuuden näkymiä.

Suosittelen, että Johnson menee esimerkiksi Manchesterin lähellä olevaan Boltoniin katsomaan jalkapalloa. Stadionin tunnelma on hieno, mutta pelin taso ei silmämääräisesti eroa lainkaan Veikkausliigasta. Boltonissa ei pelaa yhtäkään Messin tai Neymarin kaltaista supertähteä, ei ketään sellaista, jonka pelipaitaa maailman pikkupojat himoitsevat. Kentällä voi nähdä kovaa yritystä, mutta sitä voi nähdä Suomessakin. Katsomon laulu on kieltämättä suurenmoista.

Pelin jälkeen Johnson voisi hypätä paikallisjunaan, joka vie Boltonista Manchesteriin. Olen ollut siinä junassa. Kun kuuntelee ihmisten puhetta, voi arvata, että työttömiä on paljon enemmän kuin loppututkinnon suorittaneita. Se on duunarien ja työttömien juna.

Sen paikallisjunan väki ei viittaa uinuvaan jättiläiseen.

sunnuntai 21. heinäkuuta 2019

Maailmantähdet katoavat vuorollaan unohduksen yöhön

Jalkapallon ulkopuolisia urheilijasuosikkejani on juoksija Lasse Viren. Osasyynä on tietysti hänen suomalaisuutensa, joka on käytännössä toteutunut esimerkiksi siten, että olen kohdannut hänet lapinjärveläisellä huoltamolla ihan noin vain.

Jotain vaikutusta on myös 10 000 metrin juoksulla, jossa hän kaatumisestaan huolimatta voitti olympiakultaa. Tosin tuo ei välttämättä ollut sittenkään kovin ihmeellistä. Viren vain oli niin ylivoimaisessa kunnossa, että kaksikaan kaatumista ei olisi estänyt hänen voittoaan. Sitä vastoin hänen neljä vuotta myöhemmin Montrealissa voittama 5 000 metriä oli käsittämätön juoksu. Siinä hän kukisti henkisellä ylivoimallaan fysiikaltaan paremmat. Tämä voitto ei enää ollut urheilua, se oli taidetta. Olen katsonut juoksun Youtubesta lukemattomia kertoja.

Tuolloin Lasse Viren oli maailmankuulu.

Nyt Lasse Viren on täyttänyt 70 vuotta. Syntymäpäivähaastattelussaan hän sanoo: "On ihmisiä, jotka eivät minua enää tunne."

keskiviikko 17. heinäkuuta 2019

Porin Suomi-areenassa bongailin julkkiksia

Lähdin Poriin Suomi-areenaksi kutsuttuun tapahtumaan. (Järjestäjät kirjoittavat sanan väärin, mutta minä pidän pääni enkä anna Amerikalle periksi).

Parkkipaikkaa ei löytynyt sitten missään, ja niin jouduin pysäköimään jazz-kansan sekaan Kirjurinluodolle. Suomalainen eliitti oli vallannut kadunvarret.

Kaupungille päästyäni havaitsin ensimmäiseksi Kokoomuksen tapahtumapaikan, mutta en mennyt sisään, sillä kartan aina puoluetelttoja leimautumisen pelossa.

Keskellä puistoa puhuttiin ilmastonmuutoksesta. Lavalla oli kaksi julkkista. Toisen olin tunnistavinani. Hän oli se, joka ei päässyt eduskuntaan. Toinen julkkis oli kuulemma kansanedustaja. En tunnistanut. Valitettavasti äänentoisto oli erinomainen. Se paljasti, ettei kummallakaan ollut mitään sanottavaa. Sitten eksyin ruotsinkieliseen tapahtumaan. En ihan jaksanut, vaikka monesti ruotsinkieliset puhuvat viisaita.

Lähdin kävelemään siinä toivossa, että julkkiksia tulisi edes kadulla vastaan. Ei tullut yhden yhtäkään. Museon kahvilassa oli asiakaspalvelu kohdallaan. Terassilla luin George Orwellin romaania. Vieressä neljä ihmistä keskusteli hallitusneuvotteluista. Ehkä he olivat julkkiksia.

Menin Kaupungintalon sisäpihalle kuulemaan, mitä sanottavaa asiantuntijoilla oli nuorten syrjäytymisestä. Tilaisuutta veti Ensitreffit alttarilta -sarjasta tuttu, Arsenalia kannattava ja juustoja syövä pappi (jota sinänsä pidän fiksuna kaverina... vaikken minä niitä treffejä käsitä). Raadissa istui arkkipiispa ja tutkijoita, joilla oli myös omaa kokemusta syrjäytymisestä. Ihan hyviä valintoja, ei siinä mitään, mutta viidentoista minuutin jälkeen lähdin kuitenkin litomaan, kun mitään uutta ei ilmennyt. Laskin, että Orwellin lukeminen viisastaisi enemmän.

Kirjurinluodolla pelkäsin hieman parkkisakkoa, mutta sitä ei tullut.

Tabletin avatessani huomasin, että jotkut kaverit olivat irvailleet Facebookissa Porin matkaani, minähän olen monesti sanonut, ettei viisaan ihmisen kannata mennä Poriin. Mitä ihmettä minä siellä sitten tein? – Bongailin julkkiksia.

tiistai 16. heinäkuuta 2019

SS-miesten historiaa ei voi muuttaa jälkikäteen

Lapsuuden kyliltä muistan yhden entisen SS-miehen. Sikäli kuin ikivanhat lapsuudenmuistoni ovat oikeassa, hänen SS-urastaan ei paljon puhuttu. Ehkä syynä oli tuossa aikakaudessa hyvin yleinen Neuvostoliiton pelko, tai ehkä syyt olivat jotain muuta.

Myös yksi enoistani oli isänmaallisuuden innossa menemäisillään SS-joukkoihin, mutta suunnitelma kaatui isoveljen jyrkkään vastustukseen.

Olen miettinyt näitä, kun olen lukenut tuoreimpia uutisia. Kaksi everstiä ja joukko entisten SS-miesten omaisia on tyrmistynyt siitä tutkimustiedosta, että myös suomalaisia sotilaita on todennäköisesti syyllistynyt SS-joukkojen hirmutekoihin. Miksei olisi? Mikä heistä olisi tehnyt heistä moraalisempia kuin heidän erimaalaiset sotilastoverinsa?

Oman sävynsä näihin pohdiskeluihini tulee siitä, että paraikaa lukemassani George Orwellin romaanissa Vuonna 1984 kirjan päähenkilö muuttaa työkseen menneisyyden kirjoituksia vastaamaan sitä, mikä lopulta toteutui. Todellisuutta parannellaan, kun menneisyys ei miellytä.

maanantai 15. heinäkuuta 2019

Suomen rumin rakennus on avaruusaikaa

Kun Tampereelta ajelee vanhaa tietä Valkeakoskelle, tien vasemmalla puolen on ollut vanha huoltoasema, joka muistuttaa siitä, että on mahdotonta luoda sekä muodikasta että kestävää. Parhaimmillaan syntyy jotain sellaista, joka on muutaman vuosikymmenen kuluttua aikakautensa tyylikäs edustaja.

Tuo huoltamo on saanut innoituksen oman aikansa avaruusmatkailuista. On puhuttu jopa avaruuden valloituksesta, vaikka se on suuruudenhullu käsite.

Hiekkalaatikolla leikkivä pikkulapsi on enemmän Amerikan matkaaja kuin kuussa käynyt ihminen on avaruuden valloittaja. Hieman olemme onnistuneet kieppumaan oman pallomme lähimaastossa, mutta tuskin olemme käyneet avaruudessa.

Auringosta seuraava lähin tähti on niin kaukana, että jos täällä maapallolla vilkuttelisi valtavan suurta valoa, vilkutuksemme voitaisiin havaita siellä Alfa Kentaurissa vasta loppuvuodesta 2023. Jos taas ajaisi talvirajoitusten mukaan moottoritienopeutta Plutoon, matka kestäisi yksitoistatuhatta vuotta.



Kuvateksti: Joskus tämä huoltoasema äänestettiin Suomen rumimmaksi rakennukseksi. Joskus se oli moderni.

keskiviikko 10. heinäkuuta 2019

Kyttääminen, sievistely ja uudissanat

Toppuuttelin itseäni lukemasta George Orwellin kirjaa  Vuonna 1984 ennen kuin romaanin juhlavuosi oli käsillä. Kun vuosi 1984 vihdoin koitti, Orwell oli muotikirjailija. Kyllästyin hänen nimensä hokemiseen niin paljon, että jätin kirjan lukematta, ja lukematta se on jäänyt.

Vihdoin kirja odottaa tuossa olohuoneen tuolilla juuri kotiini hankittuna. Innostuneena odotan, mitä se minulle tekee. Ehkä se ei tee paljonkaan, koska olen varsin hyvin perillä sen teemoista.

Orwellilainen valvontayhteiskunta on tullut tänne melkeinpä huomaamatta. Ani harva Big Brotherin katsoja on tiennyt, että ohjelman nimi perustuu Orwellin romaaniin, jossa ihmisen liikkeitä ja tekoja kytätään kokoaikaisesti. Jo vuonna 1997 Suomessa arveltiin olevan 100 000 valvontakameraa. Veikkaan, että niitä on nyt miljoonia, eikä ikinä ole keskusteltu, mikä olisi kameroiden sopiva määrä. Niitä on asennettu melkein joka pihalle lainkaan miettimättä, mikä on kontrollitekniikan moraali.

Klikkaamme netissä huolettomasti sitä rastia, joka sallii jonkin sivuston käyttää hyväksi sijaintiamme. Alennusten toivossa sallimme kauppaliikkeiden tilastoida ostoksemme.

"Sota on rauhaa" on tunnetuimpia niistä Orwellin kirjan lauseista, jotka kuvaavat sanojen merkityksen muuttumista vastakohdikseen. Tappojärjestelmien ylläpitoa kutsutaan turvallisuuspolitiikaksi, ja asevoimat on nimetty puolustusvoimiksi. Sairaat ihmiset täyttävät terveyskeskuksia, ja vanhuksista on tullut ikääntyneitä ja jopa senioreita. Synnistä ei uskalleta puhua edes kirkossa, koska synti muistuttaisi liikaa siitä tosiasiasta, että elämä on pahasti vinossa.

Sievistely on muodissa, ja ongelmat häivytetään uudissanojen alle. Orwell odottaa tuossa tuolilla, ja epäilen, että monelle sen lukeminen tekisi hyvää.


lauantai 6. heinäkuuta 2019

Rippikoulupoikien huonekaverina


Tätä kirjoittaessani olen neljän rippikoulupojan huoneessa. Aseenani on halko. Sillä olen luvannut humauttaa, jos joku liikahtaa seuraavan puolen tunnin aikana, joka on tarkoitettu päivälepoon. Halot ovat tietysti pelkkä vitsi, joka tekee ohjeiden noudattamisen helpoksi.

Päivälevolle mentiin leirin yhteisellä päätöksellä, kun kaikki olivat liian väsyneitä.

Rippikoulussa haluaisin kertoa armahtavasta Jumalasta, toisen ihmisen kunnioittamisesta ja siitä, että kaikki olemme Jumalan kuvia ja sen ansiosta arvokkaita.

Siinä kyytipoikana olisi muutamia muitakin tärkeitä asioita, kuten hiljentymisen taito ja itsestäänselvyyksien epäileminen. Vielä on tärkeää ymmärtää, että päivällä lyhyesti nukahtaminen pitää elämää koossa.

keskiviikko 3. heinäkuuta 2019

Lestadiolaissaarnaaja Raamattua sensuroimassa

Kuuntelin radiosta lestadiolaisten suviseurojen puhujaa, joka käsitteli hyvin tunnettua Raamatun tuhlaajapoikakertomusta. Hän muisteli sitä, millä tavoin matkoillaan rietastellut ja omaisuutensa hukannut poika palasi lopulta isänsä luo kotiin.

Puhuja luetteli useita kertomuksen yksityiskohtia. Mainituksi tulivat isän syleily poikaansa pojan kunniaksi teurastettu syöttövasikka. Kerrottiin pojan sormeen pujotetusta sormuksesta ja siitä, kuinka poika sai kengät jalkaansa.

Vain siitä lestadiolaispuhuja ei mainittu sanallakaan, että pojan tulojuhlassa soitettiin ja tanssittiin.

Ei yllättänyt, että juuri nämä yksityiskohdat jätettiin kertomatta. Se on lestadiolaisuutta se.

sunnuntai 30. kesäkuuta 2019

Myös vaikeneminen voi olla politkointia

Naisjalkapallon MM-kisat ovat taas nostaneet esiin urheilun ja politiikan suhteen. Joidenkuiden mielestä ne olisi pidettävä tiukasti erillään. Sanotaan, että "politiikka ei kuulu urheiluun".

Urheilu ei kuitenkaan ole kaikesta muusta elämästä erillinen alue. Myös vaikenemalla otetaan kantaa. Sopii ajatella vaikka Viron neuvostomiehityksen jälkeistä aikaa. On vaikea sanoa, että Neuvostoliiton maajoukkueeseen osallistunut virolaisurheilija ei olisi teollaan ollut hyväksymässä miehitystä.

Tai Suomen jalkapallomaajoukkueen voi sanoa politikoineen, kun se viime tammikuussa lähti Qatariin pelaamaan maaotteluja. Politikoija ei ollut vain Riku Riski, joka kieltäytyi lähtemästä mukaan.

lauantai 29. kesäkuuta 2019

Määrittele maaseutu

Akateemista elämäänsä aloittavissa nuorissa on kaksi hassua piirrettä. Toinen on heidän intohimonsa käyttää sivistyssanoja. Toinen on se, että opettaessaan itseään nuorempia he kovin usein pyytävät määrittelemään sanoja.

Epäselvien käsitteiden määritteleminen on tieteessä tärkeää, mutta arkielämässä se on useimmiten turhaa. Elefantti tiedetään aina elefantiksi ilman selityksiä.

Määritelmiä saatetaan kysellä turhaan myös peruskoulussa. Joku tuttu muisteli yhdeksännen luokan maantiedon koetta, jossa pyydettiin määrittelemään maaseutu. Vastausta varten oli sivu tai puoli sivua tilaa. Tämä oppilas kiteytti vastauksensa sanoihin: "Maaseudulla on lehmiä ja traktoreita."

Se on hyvin sanottu.

maanantai 24. kesäkuuta 2019

Kun Dylan oli kelvottoman huono


En edes harkinnut meneväni tänään Helsinkiin Bob Dylanin konserttiin, vaikka hän on aina ollut minulle Neil Youngin jälkeen tärkein ulkomaan artisti.

Syynä on aiempi Suomen keikka vuodelta 1987. Musiikki oli yksitoikkoista räminää vailla sävyjä, jotka ovat kuuluneet Dylanin musiikkiin. Voisi sanoa, että hän oli kirjaimellisesti vain parhaiden aikojensa varjo,  koska valot eivät suuntautuneet häneen milloinkaan edestä päin. Kasvot eivät lainkaan näkyneet.

Ihmettelin, miksi Dylan oli tullut Suomeen saakka halveksimaan yleisöään. Eikö samaa halveksuntaa olisi voinut harjoittaa lähempänä kotikulmia?

Lämppärinä esiintynyt Tom Petty and the Heartbreakers oli kuitenkin suurenmoinen. Menin heti ostamaan levyn.

sunnuntai 23. kesäkuuta 2019

Lapsi-ihmeestä voi tulla katoamisihme

Toukokuussa Manchester Unitedin Marcus Rashford ja Jesse Lingard herättivät sosiaalisessa mediassa huomiota julkaisuillaan, joissa luki vain "0,012 %". Uskotaan, että taustalla on tilasto, jonka mukaan vain noin promillen kymmenesosa Englannin junioriseurojen pelaajista pääsee joskus Valioliigaan ja alle prosentti pelaa jalkapalloa ammatikseen.

Yksi ammattilaisuuden ulkopuolelle jääneistä on Crystal Palacen akatemiassa ollut Charlie Rees. Hän jakoi juuri julkaisun, jossa on kuva hänestä ja Aaron Wan-Bissakasta nuorena: "Toinen näistä jätkistä on siirtymässä Unitediin 50 miljoonalla, toinen tankkasi juuri bensaa vitosella."

Minä puolestani olen kummastellut, mihin katosi norjalaissensaatio Martin Ødegaard. Hän pelasi maansa korkeimmalla sarjatasolla jo 15-vuotiaana, ja hänestä tuli maajoukkueen kaikkien aikojen nuorin pelaaja 15 vuoden ja 253 päivän ikäisenä.

Suuren kohun siivittämänä Ødegaard siirtyi Real Madridiin. Kuudentoista iässä hän oli vaihtopelaajana kentälle tullessaan nuorin Real Madridin edustuksessa ikinä pelannut. Tähän uutiset ovat sitten loppuneet, ja lapsi-ihmeestä on tullut katoamisihme. Sittemmin hän on ollut lainasopimuksella Hollannin liigan Herenveenissä ja Vitessessä.

Ødegaard täyttää ensi joulukuussa 21 vuotta. Ura ei ole vielä menetetty, mutta jotain käännettä pian tarvittaisiin. Lionel Messiä hänestä ei enää tule, mutta Teemu Pukiksi vielä ehtisi.

perjantai 21. kesäkuuta 2019

Tuuli puhaltaa missä tahtoo


Juhannusyön hiljaisuudessa on samaa kuin jouluyössä. Se ei kaipaa täytteekseen mitään, ei edes musiikkia, sillä se itsessään on musiikki, jota säveltäjät voivat vain jäljitellä. Siinä on jotain Jumalan kaltaista.

Näihin tunnelmiin sopii viime pyhänä kirkoissa luettu raamatunkohta, joka on jäänyt minulle soimaan kauniina korvamatona. Sanat on poimittu Jeesuksen puheista: "Tuuli puhaltaa missä tahtoo."

En tiedä, voiko Jumalasta puhuttelevammin tai vakuuttavimmin sanoa. Lause ilmaisee yhtä aikaa leppeyttä, suvereenisuutta ja salaperäisyyttä. Tätä voimaa ei voi ohjata, mutta sen kuljetettavaksi voi antautua, tai voi tuntea, kuinka se puhaltelee iholla tai heiluttaa hiuksia. Sen varassa voi purjehtia vieraisiin maihin.

Kun tuulee suoraan edestä, voi rauhassa sulkea silmänsä ja luottaa siihen, että tapahtuu vain hyviä asioita.

tiistai 18. kesäkuuta 2019

Poliisin ja kansalaisen kirjeenvaihdon ei pitäisi kuulua eikä näkyä ulkopuolisille


Ymmärrän vielä sen, että poliisi lähettää peräkkäisinä päivinä kolme kirjallista huomautusta yhdestä ja samasta kolmen kilometrin ylinopeudesta, johon joku toinen on syyllistynyt nimiini rekisteröidyllä autolla. Tietokoneiden maailmassa sattuu kaikenlaista. Tähän ei välttämättä tarvita isoa näppäilyvirhettä.

Tapauksessa on huumorinsa. On jopa armollista huomata, että sattuu sitä virheitä myös täsmällisenä pidetylle poliisille. Tavallisella kansalaisellakaan ei aina osu kaikki kohdalleen.

Sitä vastoin en voi ymmärtää, että poliisi lähettää postinsa ikkunallisessa kirjekuoressa, joka selvästi paljastaa lähettäjän. Poliisin kirjeet ovat yksityistä elämääni, eikä kenellekään ulkopuoliselle kuulu sen tietäminen, että olen kirjeenvaihdossa poliisin kanssa, ei edes postinkantajalle.



torstai 13. kesäkuuta 2019

Ergenaatio, diskurssi ja postmoderni ovat yhtä tarpeettomia sanoja


Sosiaalinen ergenaatio on huolestuttavasti kasvanut viime vuosina. Ellei ongelmalle tehdä pian jotain, yhteiskunnallinen kehitys voi vakavasti häiriintyä ja päädytään hallitsemattomaan tilanteeseen.

Mitä ajattelet tällaisista lauseista? Kaivatko esiin sivistyssanakirjan ja tarkistat sieltä sanan ergenaatio merkityksen? Googlaatko ergenaation? Vai sivuutatko sanan kokonaan, koska mielestäsi sen tunteminen ei ratkaisevasti vaikuta asian ymmärtämiseen? Jätätkö ajattelematta koko asiaa, sillä maailma on muutenkin huolia täynnä?

Ergenaatio on lukiovuosina itse keksimäni sivistyssana, josta tarkistin, että se ei tarkoittanut yhtään mitään. Kirjoitin sen eräisiin koevastauksiini testatakseni, kuinka huolellisesti opettajat tarkistivat vastauksia.

Monien sivistyssanojen arvo on ergenaation tasoa. Näitä tyhjänpäiväisyyksiä ovat esimerkiksi diskurssi ja postmoderni. Niitä tarvitaan enintään turhan oppineisuuden esittelemiseen.

tiistai 11. kesäkuuta 2019

Epämukavuusalueista vain homejuustot ovat toimineet

Aamulehdessä 9.6. julkaistu kolumnini käsitteli yhtä niistä lukuisista hokemista, joihin olen perin juurin tympääntynyt. Jonkin verran kirjoitukseeni vaikutti Facebook-sivullani ennen tekstini viimeistelyä käyty keskustelu.


Epämukavuusalueista vain homejuustot ovat toimineet


EPÄMUKAVUUSALUEISTA puhuminen on väsynyttä konsulttislangia, johon ei ole aikoihin liittynyt tuoretta ajattelua. Siitä on tullut vallankäytön väline, johon vetoamalla ihmisiä pakotetaan luonnottomiin asentoihin ja siirretään heidän taipumustensa vastaisiin tehtäviin. On ovela temppu määritellä huono hyväksi.

Ihmisen on päinvastoin etsittävä mukavuusaluettaan. Siellä hän voi vahvistaa heikkouksiaan ja ponnistella jopa ahdistukseen saakka. Kärsimykselle tulee tarkoituksensa, kun tietää syvimmältään olevansa siellä, minne oikeasti kuuluu. 

JALKAPALLO tarjoaa sosiaalisten suhteiden testaamiseen erinomaisen laboratorion. Potkutekniikan vaatimukset ovat jokaisella pelaajalla suunnilleen samanlaiset, mutta eri pelipaikoilla vaaditaan omanlaistaan osaamista ja lahjakkuutta. Sekä fyysiset että psyykkiset ominaisuudet vaikuttavat siihen, missä roolissa pelaaja parhaiten menestyy. Hyvin keskinkertainenkin valmentaja tietää, että sivurajalla viilettävästä laitalinkistä on turha unelmoida joukkueen topparia, jonka tehtävänä olisi johtaa puolustuslinjaa. 

Esimerkiksi Jari Litmasen Ajax-aikojen muistelmista selviää, että mestarijoukkueen rakentamiseksi nähtiin paljon vaivaa. Valmentajan tärkeimpiä tehtäviä oli sijoittaa kukin mies oikealle paikalle, kun jokaiselle pelaajalle etsittiin juuri hänelle sopiva rooli. Litmanen onnistui kuuluisalla kymppipaikallaan, mutta laitapakkina hän tuskin olisi mahtunut joukkueeseen.

Kyse ei ole vain jalkapallosta. Yritäpä sanoa vasen käsi alhaalla pelaavalle jääkiekkoilijalle, että mene epämukavuusalueellesi ja lauo ylivoimassa oikea käsi alhaalla.

EN OLE ikinä onnistunut, kun olen joutunut väärään rooliin tekemään vieraita asioita. Elämäni on täynnä epämukavuusalueen epäonnistumisia. Puukäsityöluokassa olin koko ajan pulassa ja hädässä, ja kuutosta minulle annettiin todistukseen. Ymmärtäväinen opettajakaan ei pelastanut tilannetta. Pesäpallo ei vain kiinnostanut. Mielestäni räpylä kädessä seisoskelu ja sinne tänne juoksentelu pesien välillä oli ajanhukkaa. Kiihkeä uskonnollisuus ei sovi minulle ollenkaan, koska yksiulotteiset puheet ja muu intoilu menevät väärään kurkkuun. En tykkää niistä menoista, vaikka kuinka luvataan sielun ja ruumiin pelastusta. 

Neljäntoista ikäisenä olin kesätöissä juurikasmaalla. Tajusin heti, että se ei ole minun lajini tässä maailmassa. Siitä oli iloa vain sen verran, että rupesin arvostamaan duunareita. Katkerasti olen oppinut, ettei korkean paikan kammo parane siedätyshoidoilla.

Ainoaksi voitokseni luen homejuustot. Ne eivät ole vieläkään herkkuani, mutta menevät sentään kurkusta alas.

perjantai 7. kesäkuuta 2019

Alussa naisten jalkapallo oli karmeaa katsottavaa

Olen kuullut lukuisia silminnäkijäkuvauksia siitä, kuinka metsäkonekoulussa opiskelleille nuorille tansanialaismiehille annettiin sukset jalkaan ja käskettiin hiihtää. Siinä eivät heidän lapsena opitut juoksutaitonsa auttaneet, koska hiihto on toinen laji ja vaatii toisenlaisen tekniikan.

Yhtä karmivaa katsottavaa oli, kun niin sanottu mimmijalkapallo tuli Suomeen noin vuonna 1972. Silloin oli todellakin erikseen miesfutis ja naisfutis. Aloittelevat naispelaajat olivat ohittaneet sen herkkyysiän, jolloin lajin perustaidot opitaan. Ei ole aivan helppoa yli viidentoista iässä elämänsä ensimmäistä kertaa sijoittaa toinen jalka tukijalaksi pallon viereen ja toisella osua siihen. Ylivoimaisen vaikeaa tämä on silloin, kun pallo liikkuu.

Kyllä meitä poikia nauratti.

Naisten valmentajista ei tuolloin ollut pulaa. Junioreille heitä ei tahtonut riittää, mutta naisjoukkueisiin heitä oli jonoksi asti.

Pian asiat muuttuivat. Tarvittiin vain sitä, että tytöt saivat pallon potkittavakseen jo kolmen vuoden iässä. Alkuaan mahdottomalta tuntunut on toteutunut, kun naisten MM-kisoja seurataan isolla volyymilla.

tiistai 4. kesäkuuta 2019

Kun kieltää, samalla yllyttää

Olen ollut kolme ja puoli vuotta Jämsänkosken seurakunnan nuorisopastorina. Ne olivat tärkeitä, unohtumattomia vuosia, joihin liittyy paljon hienoja muistoja. Tein myös virheitä, joista päätin, että niihin en enää sortuisi.

Kielsin pelikortit, koska ajattelin, että niiden mukaan ottaminen johtaisi rahasta pelaamiseen.

Kieltoni ei estänyt poikia ottamasta kortteja mukaansa, ja koska he tiesivät perusteluni, he innostuivat pelaamaan nimenomaan rahasta. Ilmiö kasvoi lähes hillittömyyteen saakka. Pojat ymmärsivät, etten kuitenkaan jakelisi heille rangaistuksia, vaan katsoisin asioita sormien läpi. He pelasivat, ja minä olin pitävinäni linjastani kiinni, ainakin aluksi. Jos oikein muistan, lopulta en enää maininnut korteista mitään. Perinne oli kuitenkin syntynyt.

Maailma muuttuu, ja minäkin olen muuttunut. Nykyään minulta saa tulla nuorten reissuilla lainaamaan pelikortteja. Niitä on aina repussani, eikä rahasta pelaaminen ole ongelma.

torstai 30. toukokuuta 2019

Yllättävin kertomus siitä, että avioliitto voi kestää

Olin yläkoululla kertomassa papin elämästä. Ryhmät vaihtuivat taajaan tahtiin, ja joka ryhmälle oli varattu aikaa kaksikymmentä minuuttia.

Olin valinnut sellaisen metodin, että taululle kirjoitettuna oli noin viisitoista adjektiivia. Oppilaat saivat valita niistä aina yhden, ja minä puolestani kerroin sanaan liittyvän tapauskertomuksen.

Joitakin kertoja valittiin superlatiivi "yllättävin". Se vei minut muistelemaan päihdehoitolaitoksen pappina viettämääni aikaa.

Kun mies ja nainen päätyvät vuosien juomisen jälkeen laitoshoitoon ja rakastuvat toisiinsa, toivoa yhteisestä tulevaisuudesta ole. Enemmän on laboratorion tyhjiössä eliöitä kuin heillä kahdella mahdollisuuksia.

Näillä ajatuksilla minäkin vihin erään päihdehoitossa olleen parin. He olivat tutustuneet toisiinsa laitoksessa. Minun laskelmillani ei ole siinä tilanteessa merkitystä. Kestääpä liitto hääaamuun saakka, yhden viikon tai vuoden, vihittävä on.
- - -
Parin vihkimisestä kului kymmenen vuotta. Kesämökillemme asennettiin televisioantennia, ja toinen asentajista oli se sulhanen sieltä päihdehoitolaitoksesta. Vaihdettiin kuulumiset. "Ja aviossa me edelleen ollaan", hän sanoi.

tiistai 28. toukokuuta 2019

Lintsauksensa he vielä löytävät edestään - paitsi etteivät löydä


Yle on poiminut uutisiinsa jutun Kotkan ja Haminan seudulla sijaitsevasta ammattiopistosta. Kahdeksan hengen luokasta kukaan oppilas ei saapunut kiekkojuhlien takia maanantaina kouluun. Jutun mukaan oppilaiden opettaja oli sitä mieltä, että oppilaat löytäisivät asian vielä edestään, koska oikeassa elämässä työpaikalle tulematta jättäminen on irtisanomisperuste. Koulun rehtorin mukaan ammatillinen opiskelu on verrattavissa työssä olemiseen.

Minulla on tietoa siitä, että mitään pahaa juuri tällaisesta poissaolosta ei oppilaiden elämään koidu. Kun Suomi voitti mestaruutensa vuonna 1995, neljä pirkkalalaista lukiolaistyttöä niin sanotusti sairastui yhdeksi päiväksi. Onnetonta heidän kannaltaan oli, että heidät bongattiin television iltauutisista, kun he olivat Helsingissä ottamassa vastaan kotiin saapunutta maajoukkuetta.

Sairauden ja kultajuhlien ristiriitaa oli vaikea selittää koulussa, mutta muuta haittaa en tiedä heille heidän tempauksestaan koituneen. Elämä sallii poikkeuksensa, kunhan poikkeuksesta ei tule tapaa.

Ylen haastattelemalle rehtorille voi vielä sanoa, että ammattiopistoa voi kieltämättä verrata työelämään, mutta vain verrata. Työelämää se ei ole.

Samalla lähetän terveisiä tätivainajalleni, joka sanoi aikanaan, että ylioppilasjuhlistani kieltäytymistä tulisin vielä katumaan. Tuosta keväästä on nyt kulunut 43 vuotta, ja sitä katumustani tässä yhä odottelen.

maanantai 27. toukokuuta 2019

Ruotsalaisetkin tykkäsivät meistä

Vaikuttaa siltä, että ruotsalaisetkin ovat pitäneet Suomenvoittamasta jääkiekkomestaruudesta. Ei siitä olekaan vaikea pitää, sillä Euroopan tasolla Suomen voitto muistuttaa sitä, kun Leicester voitti Valioliigan mestaruuden kaksi vuotta sitten. Haalariväki voitti silloinkin miljonäärit.

Toisaalta en ole muulloinkaan havainnut, että Ruotsi jotenkin toivoisi Suomelle huonoa.

Minun on puolestani ollut vaikea ymmärtää niitä suomalaisia, jotka erityisesti nauttivat Ruotsin epäonnesta. Sellaisesta alemmuudentunteesta en ole osallinen.

Päinvastoin jotkut ruotsalaistähdet ovat sykähdyttäneet minua. Ensimmäisenä on Zlatan Ibrahamovic, mutta myös toinen jalkapalloilija Henke Larsson on ollut suosikkini. Olen pitänyt myös jääkiekkoilija Peter Forsbergista, ja Björn Borg on tietysti kaikkien aikojen tennispelaaja.

lauantai 25. toukokuuta 2019

Tulevaisuuden suunnittelussa tarvitaan historiantutkijoita

Keskusteltiin tulevaisuuteen suuntautuvasta strategiatyöryhmästä. Joku sanoi, ettei mukaan pitäisi ottaa yhtäkään yli 55-vuotiasta. Ajatuksessa on puolensa. Tulokset ovat huonoja, jos tulevaisuutta rakennetaan vain äijänkäppyröiden varassa.

Olin silti eri mieltä. Ollaan perin heikoilla, jos kuunnellaan vain nuoria. He tuntevat nousussa olevat trendit, mutta toisaalta juuri historiantutkijat ja -tuntijat ovat erinomaisia tulevaisuuden tekijöitä. He ovat perillä virheistä, joita ei kannata tehdä toista tai kolmatta kertaa. He tuntevat myös syyt, miksi nykyiseen on päädytty. Paras tulos saadaan, kun nuoret ja vanhat yhdistävät voimansa.

Auschwitzin käynnilläni minut pysäytti yksi taulu. Siihen oli kirjoitettu George Santayanan ajatus: ""Ne, jotka eivät muista historiaa, ovat tuomittuja toistamaan sitä."

torstai 23. toukokuuta 2019

Nettikirjoituksen pitäisi mahtua yhteen näytölliseen

Osuin erään tuttuni blogikirjoitukseen, jonka hän oli linkittänyt Facebook-sivulleen. Otsikko vaikutti hyvältä. Avasin linkin, mutta lukematta jäi, koska teksti oli auttamattomasti liian pitkä näytöltä katsottavaksi.

Sama pätee moniin Ylen uutissivuilla julkaistuihin juttuihin. Ne ovat ansiokkaita, mutta niitä ei vain jaksa lukea niiden pituuden tähden. Paperilehdillä on edelleen etunsa. Niiden jutut näkee yhtenä kokonaisuutena, eikä niitä tarvitse vierittää. Pitkätkin artikkelit toimivat, kun ne saa lukea paperilta. Erään tutkimuksen mukaan lähes 80% ihmisistä vierittää sivua jonkin verran alaspäin, mutta vain 22 %  jaksaa vierittää sivun loppuun asti. Toisin sanoen vähäinenkin vierittäminen karkottaa lukijoista  viidenneksen.

Nettikirjoittamisen ensimmäinen sääntö on se, että tekstin pitäisi mahtua näytön rajoihin. Vain erityisen painava aihe sallii poikkeuksen.

tiistai 21. toukokuuta 2019

Sammakoita läsäytelleet rippikoulupojat

Noin kahdenkymmenen vuoden iässä uppouduin Dostojevskin kirjoihin niin syvälle, että elämäni jakautuu aikaan ennen Dostojevskia ja aikaan, joka on hänen jälkeensä. Yksi tärkeistä muutoksista oli, että menetin kykyni asettua rikollisen ja hirvittävyyksiä tehneen ihmisen yläpuolelle. Lukiessani Rikoksesta ja rangaistuksesta Raskolnikovin tarinaa huomasin, että minäkin aloin miettiä Helsingin Töölössä asumani Tunturikadun talon naapureita. Mitäpä jos kävisin kolauttamassa esimerkiksi seinäntakaisen vanhan rouvan hengiltä ihan vain testatakseni, uskaltaisinko sen tehdä?


On pienestä kiinni, kummalle puolen kaltereita ihminen päätyy

Järkytyin omista ajatusleikeistäni. Epäilemättä olin käytännössä kilometrien tai peninkulmien päässä niiden toteuttamisesta, mutta välimatka ei poistanut tuota järkytystä. Olin kaikesta huolimatta kuvitellut murhan, ja jossain elämäntilanteessa tuo matka olisi ollut kuljettavissa. Ymmärsin, että on varsin pienestä kiinni, kummalta puolen kaltereita ihminen katselee maailmaa.

Olen saanut elää tällä kaltereiden paremmalla puolella, mutta tämä ei johdu korkeasta moraalistani, vaan jostain sellaisesta asiasta, jota osaan kutsua vain perinteisellä kristillisen kielen sanalla Jumalan armo.


Nuoruuden hölmöilyistä ei pidä tuomita elinkautiseen virkakieltoon

Näiden kokemusten pohjalta en voi sietää, että aikuinen ihminen tuomitaan sen mukaan, mitä hän on nuorena toilaillut. Olen tehnyt elämässäni neljäkymmentä vuotta nuorisotyötä, ja koko tämän uran olen rakentanut sen ajatuksen varaan, että etenkin nuori ihminen voi varsin vähäisestä syystä horjahtaa rikosten ja jopa kammottavuuksien puolelle. Hän voi kuitenkin korjata tapansa, muuttaa ajatteluaan ja päätyä elämään arvokasta ja kunniallista elämää. Niinpä häntä ei pidä tuomita elinkautiseen kelvottomuuteen eikä ikuiseen kansalaisluottamuksen menettämiseen, onpa hänen nimensä sitten Mikkel Näkkäläjärvi tai Jan Vapaavuori. Nuoruuden hölmöilyt voivat päinvastoin tuoda entiselle huligaanille juuri sitä nöyryyttä, jota tarvitaan vastuullisilla paikoilla. Anteeksiannolla on ihmeellinen voima.

Tietysti on ihmisiä, joilla ei ole mitään kerrottavaa nuoruusvuosien tyhmistä ideoista. Useimmiten tätä puutetta selittää huono muisti.


Sammakoita läsäytelleet rippikoulupojat

Kerronpa vielä siitä, kuinka toissa kesän rippileirillä kuulin poikien läsäytelleen sammakoita hengiltä. Se oli kuvottavaa raakalaisuutta. Elävä olento se on sammakkokin. Päätin, että välttäisin tekemästä pojista sankareita. Niinpä otin asian esille varsin rauhallisesti. Sanoin jotain tällaista: "Olette kuulemma tappaneet viattomia sammakoita. Se on kovin vastenmielistä. Olkaa varovaisia tällaisten asioiden kanssa. Muuten on vaarana, että jonain päivänä olette jossain oikeusistuimessa ja teistä sanotaan, että hän aloitti sammakoilla."

Kaikesta huolimatta mieleeni ei lainkaan tullut, että joku pojista oli nyt kenties voinut tuhota poliittisen uransa. Tuollaiset nuoruuden teot pitää tylysti unohtaa, kun joskus isona ihmisenä päätetään, ketä nostetaan vastuullisiin tehtäviin.

sunnuntai 19. toukokuuta 2019

Lukeminen on luotijuna, kuunteleminen on resiina


On hyvinkin mahdollista, että paperikirjoista tulee vinyylilevyjen kaltaista erityisharrastajien herkkua. Ne muuttuvat eräänlaiseksi rakkauden lajiksi korvautuessaan sähköisillä kirjoilla. Tosin tämäkään trendi ei ole vääjäämätön. Siitä kertoo vaikkapa se monelta lukiolaiselta kuulemani ajatus, että perinteinen kirja on parempi.

Sen sijaan on järjetöntä ajatella, että HS:n Laura Saarikosken tarjoama ajatus tekstinjälkeisestä ajasta voisi toteutua.

"Toukokuun alussa kävin tulevaisuudessa. Sellainen olo on aina Piilaaksossa: se on laboratorio, jossa voi kurkistaa, mihin suuntaan maailma on menossa. Facebook, Google, Snap, Emblematic. Viesti oli selvä: tekstin ylivoiman aikakausi on loppumassa. Tilalle ovat tulleet kuvat ja ääni. Yliopisto-opiskelijatkaan eivät kuulemma enää jaksa sulattaa kymmensivuisia tekstejä, vaan haluavat luennot videoina, podcasteina tai Snapchat-pätkinä."

Tekstinjälkeinen aika kumoutuu siihen biologiseen tosiasiaan, että videolta voi opiskella kätevästi vaikkapa uuden vekottimen käyttöä tai origamien tekemistä, mutta yleensä teksti on nopeudessaan ylivoimainen. Kuuntelemalla ei ehdi juuri minnekään.

Voit testata asiaa vaikkapa tällä blogikirjoituksella. Mittaa ääneti lukemiseen kuluva aika ja tarkista sen jälkeen, kuinka pitkään kuluu siihen, että luet tekstin itsellesi ääneen.

Kun vaihtaa lukemisesta kuuntelemiseen tai videoiden katseluun, vaihtaa luotijunasta resiinaan.

torstai 16. toukokuuta 2019

Vuonna 2029 tämän kevään kymmenen laudaturia eivät auta

Kymmenen laudaturia kirjoittanut tämän kevään ylioppilas Amanda Sandelin ansaitsee arvostuksen pitkäjänteisyydestään ja siitä, että on monipuolisesti kiinnostunut erilaisista asioista. Laudaturien määrä on kuitenkin sivuasia. Kun uusi opiskelupaikka on auennut, niistä on hänelle yhtä vähän apua kuin on Valioliigaan Norwichin mukana nousseella Teemu Pukilla menneen kauden maaleista. Korkeammalla tasolla lähdetään nollasta, ja kaikki on voitettava uudestaan. Ensi kaudella on yhdentekevää, millainen Sandelin/Pukki oli vuosi sitten.


Yo-tulokset unohtuvat

Varsinkaan yo-kirjoitusten tuloksia ei jälkeenpäin tiedustella. Minulta on kysytty pääsykokeita lukuun ottamatta niitä vain yhden kerran ja vain yksi ihminen. Ketään eivät kiinnosta niin vanhat asiat.

Näinä päivinä on syytä muistuttaa siitäkin, että tuore suomalainen nobelisti Bengt Holmström reputti yo-kokeet kompastumalla äidinkielen kokeeseen. Luokkakaverit juhlivat toukokuun lopulla, mutta Bengt ei. Myös Einstein sai kuulla koulussa, että hänestä ei tulisi mitään.


Kymmenottelijoita ei muista kukaan

Amanda Sandelin kertoo haastattelussaan siitä, että moniosaamisella on haittansa: "Olen miettinyt paljon, mikä minusta tulisi isona, mutta en ainakaan vielä ole löytänyt mieleistä – ehkä juuri siksi, koska minulla on näitä kiinnostuksen kohteita niin paljon, että on vaikea valita miksi haluaisi."

Kun osaa vähän kaikenlaista hyvin, on vaarana päätyä kymmenottelun mestariksi. Heidän suorituksensa ovat yleisurheilukisojen täyteohjelmaa. Muistan satoja hyppääjiä, heittäjiä ja juoksijoita nimeltä, mutten yhtään kymmenottelijaa. Itse laji on tietysti kunnioitettava,

Turun yliopiston fysiikan apulaisprofessori Asko M. Aurela neuvoi opiskelijoita, että olisi valittava kaksi erikoistumisalaa. Ne hedelmöittäisivät toisiaan, mutta laajemmalle ei kannata hajottaa kiinnostustaan, koska elämä ei riitä kaiken tarpeellisen opiskeluun. Aurela sanoi, että jos tutkii jokaista tuntematonta ilmiötä, hukkuu alkeellisiin tosiasioihin.

maanantai 13. toukokuuta 2019

Kerjäläisillä ei ole maksupäätettä

Luterilaisuuden suuria historiallisia ansioita on, että Pohjoismaissa ei ole perinteisesti ollut kerjäläisyyttä. Toisaalta on käytetty keppiä eli se on ollut kiellettyä, ja toisaalta on käytetty porkkanaa eli on ollut olemassa sosiaaliturva.

Avoimet rajat ja liikkumisen helppous ovat tuoneet kerjäläiset Suomeenkin. He ovat outoudessaan vaikea asia. Heidän ohittamisensatuntuu pahalta, ja monien muiden ihmisten tavoin olen mieluusti valinnut kävelyreittini kulkemaan heidän selkäpuoleltaan. Siellä ei ole tarvinnut katsoa silmiin.

Luottokortit ovat tuoneet uutta helpotusta herkän omantunnon tuomiin kipuihin. Kun ei ole käteistä, voi kulkea entistä viileämmin kerjäläisten ohi. Kun ei ole rahaa, niin ei ole rahaa. Kerjäläisillä ei ole maksupäätteitä, vielä.

sunnuntai 12. toukokuuta 2019

Mitäpä ihmishengestä kunhan matkatavarat pelastuvat

Viikko sitten Aeroflotin Murmanskin-lento palasi kentälle pian nousun jälkeen, laskeutui kovaa pompaten ja syttyi tuleen. Yli puolet koneessa olleista ihmisistä kuoli. Ensimmäisten uutisten mukaan matkustajat hidastivat evakuointia keräämällä käsimatkatavaroitaan mukaan.

Tänään kerrotaan, ettei etupään matkustajien käytös olisi kuitenkaan estänyt takaosan väkeä poistumasta palavan koneeen sisältä. Lähteenä on uutistoimisto Tass.

Onpa Moskovan onnettomuuden laita miten tahansa, intohimo pelastaa matkatavarat ihmishenkien kustannuksella on kiinnostava. Omaisuuden rakastaminen on yleisinhimillinen oinaisuus, joka ilmeni esimerkiksi vuonna 1929, kun Näsijärveen hukkui Kuru-laivan mukana 136 ihmistä. Kerrotaan, että ainakin yksi hukkuneista olisi voinut pelastua, ellei hän olisi halunnut pelastaa myös matkalaukkuaan. Erään palomiehen suusta olen taas kuullut, että liikenneonnettomuuden uhrit muistavat aina huolehtia lompakostaan, jos ovat vähänkin tajuissaan.

Asialla on sekä teologisia että ekologisia seurauksia. Unohtuu, että Jumala on luvannut pelastaa meidät, muttei meidän matkalaukkujamme. Ilmastonmuutosta taas edistää se, että rakastamme liikaa romuja, ronpetta, riepuja ja rihkamaa. Haluamme rajoittaa lämpenemistä, mutta vain niiden kanssa.

perjantai 10. toukokuuta 2019

Työn kuuluukin kuormittaa

Edessäni on työterveyden kysely, jossa minun olisi arvioitava esimerkiksi työni fyysistä kuormittavuutta. Aavistelen kysymyksen taustalta sellaista tausta-ajattelua, että työn kuormittavuus olisi jotenkin huono asia. Tuollaisessa negatiivisessa merkityksessä sanaa "kuormittaminen" yleensä käytetään.

Mutta mitä työntekoa se on, ellei yhtään kuormituta eli kanneta kuormia? Talo jää rakentumatta, elleivät laudat siirry pinosta talon seinään.

Myöskään paljon moitittu väsymys ei ole vika. Työpäivän jälkeen kuuluukin olla lisävoimien tarpeessa. Väsymys ei ole moottorivaurio, vaan se on bensavalo, joka pakottaa tankkaamaan.




maanantai 6. toukokuuta 2019

Huijaus voi olla muodollisesti tosi

"Olen pelannut Järvenpään Palloseuran miesten edustusjoukkueen pelipaidassa." Tämä on minun osaltani muodollisesti täysin moitteeton lause, mutta sisällöllisesti se on silkkaa huijausta. Tällaisia valheita on helppo tehdä.

Olen kieltämättä pelannut tuossa paidassa useitakin kertoja, mutta samalla nuo pelit olivat jalkapallourani noloimpia aikoja. Paidat olivat miesten edustuksen, mutta joukkue ei.

Olin noissa peleissä C-juniori. Meillä ei ollut omia ja ikäluokkamme mukaisia paitoja, joten jouduimme pukemaan päällemme miesten joukkueen vanhat. Isojahan ne olivat. Vaihtoehtoja oli kaksi. Joko monta numeroa ylisuuren paidan helmojen oli annettava pursuta housunlahkeista ulos, tai sitten ylimääräiset sentit piti laskostella vatsan kohdalle jonkinlaiseksi uimarenkaaksi. Molemmat vaihtoehdot olivat noloja ja selittivät osaltaan sitä, miksi oikeissa pelinpaidoissaan pelanneet hyvinkääläiset voittivat meidät joka kerta.

Lisäongelmana oli kauluksen v-aukko, joka ylettyi C-juniorilla melkein napaan saakka. Rintakarvoja meillä ei ollut esiteltävinä.

tiistai 30. huhtikuuta 2019

Siperian vankileirin melkein onnellinen päivä

Luin Alexander Solzhenitsynin romaanin Ivan Denisovitšin päivä yli neljänkymmenen vuoden tauon jälkeen. Kirjan yksityiskohdat olivat unohtuneet, mutta johtoajatus oli edelleen hyvin mielessä.

Kirja kannatti lukea. Taas ei kehtaa muutamaan päivään valitella pieniä vaivojaan.

Siperian vankileirillä kärsitään kahdenkymmenen vuoden tuomioita. Elämä on loputonta työtä pakkasessa. Yksitoikkoista rytmiä katkovat vain sunnuntaivapaat, eikä niitäkään saa joka viikko. Laihasta keitosta yritetään noukkia sattumia, ja myös tupakka lievittää oloa.

Saadessaan kirjan kuvaaman vankipäivän iltaan Ivan Denisovitš on kuitenkin tällä kertaa täysin tyytyväinen.: "Päivän kuluessa häntä oli tänään tuurannut monessa asiassa: karsseriin ei oltu pistetty, joukkuetta ei ollut ajettu kulttuurikeskuksen työmaalle, päiväruokailuissa hän oli pinnannut puuron, esimies oli täyttänyt prosentit hyvin, seinää Šuhov oli muurannut ilokseen, tarkastuksessa ei ollut kärynnyt sahanterästä, illalla oli tienannut Tsezarilta ja tupakkia oli ostanut."

Päivä oli mennyt, ei mitenkään synkkä päivä, melkein onnellinen.


maanantai 29. huhtikuuta 2019

Köyhät, ilmastonmuutos ja Notre-Dame

Maailmalla on paljon ihmisiä, jotka ovat loukkaantuneet siitä, että tulipalossa tuhoutunut Notre-Dame on saanut niin paljon korjaamiseen tarkoitettuja avustuksia kuin se on saanut. Kritiikin mukaan olisi tärkeämpiäkin asioita, kuten vanha kirkko. Ilmastonmuutos oikaiseminen vaatii rahaa. Nälkä ja asunnottomuus ovat suuria ongelmia, ja joku on maininnut, että myös Kiihtelysvaaralla on palanut kirkko.

Näissä kysymyksissä ollaan ikuisesti ratkaisemattomien kysymysten äärellä. On aivan oikein sanoa, että ilmastonmuutos on ihmiskunnan tärkein kysymys juuri nyt. Edelleen on aivan oikein huomautettu, että monumenttien pitäisi odottaa, kunnes nälkäiset on ruokittu.

Ja toisaalta: jos köyhät asetetaan kaiken muun edelle, maailmassa ei olisi kulttuuria eikä urheilua, ei mitään millä ihmiset hetkeksi kohoavat arkensa yläpuolelle. Se olisi ikävä maailma.

Ihmiskunnan täytyy olla muutakin kuin suuri ruoansulatuskanava.

keskiviikko 24. huhtikuuta 2019

Hävinnyt valittaa tuomareista, voittanut ei kiitä

Seuraapa mitä tahansa pallolajia, ei voi välttyä havainnolta, että juuti hävinnyt joukkue syyttää tappiostaan tuomareita. Sitä vastoin voittaja ei kiitä. Manageri ei ikinä sano: "Voitimme vain sen ansiosta, että tuomari suosi meitä aivan törkeästi.”

Keksin kuitenkin yhden poikkeuksen. Hävinnyt oli sitä mieltä, että vastapuolen olisi pitänyt voittaa vielä enemmän.

Viime syksynä pelatun West Hamin ja Burnleyn Valioliiga-ottelun jälkeen hävinneen joukkueen eli Burnleyn valmentaja Sean Dyche valitti, että West Hamilta vietiin väärin perustein rangaistuspotku. Syynä oli se, että 20-vuotias Grady Diangana jätti filmaamatta rangaistualueella. Hän kaatui normaalisti eikä pudonnut teatraalisesti kentän pintaan.

Dyche sanoi: "Heidän kaverinsa kaadetaan, ja se on rangaistuspotkun arvoinen tilanne. Koska hän kaatui normaalisti, mitään ei anneta - ja siitä olisi pitänyt tulla rangaistuspotku."

Dychen mukaan tuomio olisi ollut toinen, jos Diangana olisi kierinyt ympäriinsä ja heilutellut käsiään.

Dychen kommentit selittävät osan näyttävistä kaatumista. Jos pelaaja aikoo saada oikeutta eli rangaistuspotkun rikotuksi tulemisensa jälkeen, hänen on ikään kuin jätettävä anomus tuomarille: on lennettävä joutsenen lailla ja laskeutumisen jälkeen teeskenneltävä loukkaantunutta. Vasta silloin tuomari huomaa.

perjantai 19. huhtikuuta 2019

Sellaisia rovastin ei pitäisi kirjoittaa

Tuorein Aamulehden kolumnini ilmestyi hankalana aamuna. Samana päivänä oli eduskuntavaalit, ja tuntui että niiden tulos oli ainoa asia, joka puhututti ihmisiä. Niinpä en tiedä, kuinka moni kiinnitti huomiota tekstini. Kerroin siinä melkein puhki jäystetystä Matti Nykäsestä mielestäni kiinnostavan muiston, jonka kaikki ovat unohtaneet: Nykäsen ehtoollisviinistä ja -leivistä tehty muotokuva on ollut esillä Kiasmassa, Helsingin modernin taiteen museossa. Teoksessa oli mielestäni syvällisesti nähty, kuinka Masa-hiireksi kutsuttu nuori poika lihotettiin julkisuudessa ja lopulta syötiin elävältä kuun joulukalkkuna.

Yhdistin samaan tekstini taidemaalari Kalervo Palsan tarinan. Jutun tekeminen vaati minulta Palsan kirjojen lukemista ja sitä, että kävin Helsingin reissulla selvittelemässä asioita Kiasman kirjastossa.

Kolumnini merkittävin saavutus oli, että sain naapurikunnan puolelta yhden haukkumaviestin, jossa paheksuttiin minua ennen muuta ammattini tähden. Ei minun tittelilläni saisi tuollaisia kirjoittaa.

Aamulehden kolumnini on tässä:

tiistai 16. huhtikuuta 2019

Kun on pakko hymyillä

Helsingin Sanomat kertoi tiedesivullaan siitä, että pakotettu hymy työpaikalla lisää alkoholin juomista töiden jälkeen. On uuvuttava hymyillä asiakkaille koko päivän.

Minua ovat aina säälittäneet ne nuoret taitoluistelijanaiset, jotka ovat pyllähtämisen ja epäonnistuneiden hyppyjen jälkeen viety aitioon. Heidän on ollut pakko hymyillä valmentajansa vierellä niin kuin kaikki olisi hyvin. Itkeminen ja karmien potkiminen on sallittua vasta sen jälkeen, kun kamerat ovat kääntyneet voittajien suuntaan.

perjantai 12. huhtikuuta 2019

Tsemppiä sinne alas pyörätuoliin

Tapahtui kirkon eteisessä.

Mies oli pyörätuolissaan kirkonmenojen jälkeen. Hänen viereensä tuli joku hänen tuttunsa, pysähtyi siihen ja katsoi alaviistoon, pyörätuolimiehen suuntaan. Hän kysyi kuulumiset ja käänsi saman tien päänsä sivuun, kun joku toinen tuttu tuli siihen. Kysyjä tervehti tätä toista, ja hetken kuluttua kääntyi takaisin pyörätuolimiehen suuntaan. Tämä vaikutti hieman epävarmalta, toivottiinko hänen vielä vastaavan kysymykseen. Pienen empimisen jälkeen hän kuitenkin sanoi, että ihan hyvää kuuluu. Siihen hän sai kuulla, että sehän on mukavaa.

Sitten kysyjä toivotti hyvää jatkoa ja tsemppiä. Tsemppiä! Käveli tiehensä.

Pyörätuolimies jäi siihen. Varmaan hänen saattajansa auttoi hänet kirkon ovista ulos.

lauantai 6. huhtikuuta 2019

Joskus kaipaan helvettiin uskomista


On joukko vahvoja ihmisiä, joiden äärellä eivät vain yksityiset ihmiset ole voimattomia. Edes yhteiskunnan säätämät lait eivät voi heille mitään.

Kuka pysäyttäisi itsemurhapommittajan? Millä häntä voisi uhkailla? Kuka panisi diktaattorit järjestykseen? Mitä voidaan yrityksille, jotka uhkaavat siirtää tuotantonsa halvempiin maihin? Kuka kurittaa upporikasta, joka aina keksii keinot siirtyä veroparatiiseihin?

Kun usko helvettiin ja onnettomaan iankaikkisuuteen on heikentynyt, moni pieni ihminen on tuntenut helpotusta. Sen heille mielelläni suon.

Joitakuita mahtavia usko kuolemanjälkeiseen tuomioon voisi kuitenkin rajoittaa. Heihin ei mikään muu tepsi.

torstai 4. huhtikuuta 2019

Perisynnistä onkin tullut moderni käsite

Ilmastoahdistuksessa on kaksi puolta. Ensinnäkin on yleinen taso eli se, että ilmasto muuttuu välttämättä. Voidaan rajoittaa Kilimanjaron lumirajan kohoamista, mutta kehitystä ei voi kokonaan pysäyttää.

Toiseksi on yksityinen taso eli se, että innokkainkin ympäristönsuojelija edistää ilmastonmuutosta pelkällä olemassaolollaan. Millään teoillaan hän ei muuta sitä tosiasia, että ilmaston kannalta hengittäminenkin on pahasta.

Ikivanha kristillinen sana "perisynti" kuvaa tätä tilannetta. Ei riitä, että tekee hyvää ja välttää pahaa. Pelkällä olemassaolollaan ihminen on tuhovoimien puolella.

On aika kaivaa perisynti kirjastojen kätköstä esiin ja tutkiskella sen merkityksiä. Ehkä sitä kautta saisimme vastauksia elämäntuntomme kriisiin.

tiistai 2. huhtikuuta 2019

Melkein menin aprillipilaan

Aamulehden aprillipilana oli uutinen siitä, että poliisi aloittaisi heti ensimmäinen huhtikuuta jalankulkijoiden automaattivalvonnan, joka laajenisi Tampereelta vuodenvaihteessa koko maahan. Uusien valvontakameroiden avulla jokainen jalankulkija saisi 170 euron rikesakkomaksun, jos kävelisi punaisia valoja päin tai ylittäisi kadun jostain muualta kuin suojatien kohdalta.

Tunnustan, että minulta meni kymmenen sekuntia ennen kuin tajusin, että kyseessä oli aprillipila.

Aprillipilalta tuntuviin uutisiin törmää niin usein, että enää ei tiedä mihin uskoa.

Jos olisin saanut tietää aprillipäivänä, että Postin toimitusjohtaja nauttii 82 000 euron kuukausipalkkaa, en olisi uskonut tätä uudista edes viittä sekuntia. Totta se kuulemma on.

perjantai 29. maaliskuuta 2019

Älä palauta astioita: voit työllistää


Olin Helsingin laitamilla ison kauppakeskuksen lounasravintolassa. Astioiden keräilytelineitä ei ollut. Likaisia astioita oli kokoilemassa pienehkö mies, joka ulkoisen olemuksensa perusteella ei ole työelämän rankingeissa aivan ylintä kastia. Nyt hän kuitenkin oli tekemässä hyödyllistä työtä, elätti itsensä ja ehkä jotakuta muutakin.

Siinä oli käytännön esimerkki, mitä ihmiset tekevät, kun astioita kanniskellaan omatoimisesti keräilykärryihin.

Tälläkään miehellä ei olisi ollut työpaikkaa, jos asiakkaat itse olisivat palauttaneet astiansa. Nyt oli.

Ja pisteet kuuluvat sille lounasravintolalle. Voin mennä toistekin, ihan periaatteen takia.

tiistai 26. maaliskuuta 2019

Laulajaelokuvat saavat jo riittää

Ulkomuististani poimin, että ainakin seuraavista pintajulkisuuden hahmoista on tehty jonkinlainen elämänkertaelokuva: Apulanta, Cheek, Irwin Goodman, Juice Leskinen, Matti Nykänen, Olavi Virta, Rauli Badding Somerjoki, Remu Aaltonen, Tapio Rautavaara ja Tom of Finland.

Mielestäni tämä lista on jo kyllin pitkä. Eihän tuosta juuri muuta puutu kuin Tuomari Nurmio. Yhtään näytelmäelokuvaa heistä ei enää tarvita, vaikka dokumentteja saisi tulla miten paljon vain.

Yhteistä noille filmeille on, että Koivusalon tekeleitä lukuun ottamatta ne ovat katsottavia, mutta mitään jälkeä niistä ei juuri jää.

On tunnettu sanonta, että kirja oli parempi. Tällä kertaa elämä oli parempi.

sunnuntai 24. maaliskuuta 2019

Minun kuplani kuvaus

Kuplassani
Ei kuunnella tangomusiikkia.
Ei tingitä duunarin palkkaa alas.
Ei kiinnostuta SM-liigan (jääkiekko) runkosarjasta.
Ei oteta tatuointeja.
Ei katsella superpesistä.
Ei arvosteta niitä, jotka halveksivat kirjoja.
Ei käytetä tarpeettomia sivistyssanoja.
Ei käytetä sanaa "potkupallo".
Ei syödä maksalaatikkoa.
Ei kerrota rasistisia vitsejä.
Ei katsella Euroviisuja.
Ei kiinnostuta realitysarjoista.
Ei ymmärretä Viiviä ja Wagneria.
Ei harrasteta koiranäyttelyitä.
Ei maata rannalla ottamassa aurinkoa.
Ei kanneta kahvilassa astioita keräilykärryyn.
Ei aina räplätä kännykkää.
Ei osteta katumaasturia.
Ei moitita nuoria.
Ei erota kirkosta.
Ei mittailla kaiken aikaa kropan toimintaa.
Ei mennä lääkäriin muuten kuin todella kipeänä.
Ei jäädä turhaan saikulle.
Ei mennä kuntosalille eikä uimahalliin.

tiistai 19. maaliskuuta 2019

Lopetettiin lähikaupat ja nyt on pakko olla auto

Puolueiden puheenjohtajat olivat vaalitentissä liikuttavan yksimielisiä siitä, että Suomessa ei voi elää ilman autoa.

Kukaan ei miettinyt niitä syitä, miksi näin on käynyt. Eihän se alkuaan sellaista ollut. Ainakin 1960-luvun puoliväliin oli mahdollista elää ilman autoa. Oli omavaraistaloutta, ja mitä tavaraa ei ollut mutta välttämättä tarvittiin, se tuotiin ihmisten lähelle. Nyt jokaisen on haettava se itse.

Lähikauppoja ei enää ole. Esimerkiksi kotikunnastamme Pirkkalasta on kadonnut noin kolmenkymmenen vuoden aikana viisi lähikauppaa. On suuriakin asuinalueita, joilla ainakaan vanhuksen kävelymatkalla ei ole paikkaa, mistä hakisi maitonsa

perjantai 15. maaliskuuta 2019

Peukutan lakkoilevia nuoria

Peukutan nuoria, jotka päättivät jättää perjantain koulupäivän väliin ja lähtivät kaduille vaatimaan ilmastotekoja. Kaikki opettajat eivät ehkä pitäneet asiasta, mutta mitä siitä. Nuorten tulevaisuudestahan tässä on kyse, ei heidän vanhempiensa eikä opettajiensa.

Toisaalta hieman hymyilen nuorten uskolle, että heidän ulkoilunsa ja lintsaamisensa voisivat vaikuttaa päättäjiin, jotka paraikaa asettelevat päästörajoja ilmastokokouksissa.

Nuorten aktiivisuudessa on kuitenkin niin paljon positiivista, että heille ei voi naureskella. On mahdollista, että heistä kasvaa kansanliike, trendi ja muoti, joka joskus viiden vuoden kuluttua on pakosti otettava huomioon.

Nuori sukupolvi on oljenkorsi, jonka varaan voi rakennella toivonsa kaislavenettä. Elleivät nuoret tee jotain, toivoa ei ole.

Vallassa olevat sukupolvet ovat käyttäneet tarmonsa kahteen asiaan: ensinnäkin verukkeisiin, joihin vetoamalla mitään ei tarvitse tehdä, ja toisaalta ilmastotoimiin, jotka aina joku toinen tekee mutta jotka eivät mitenkään rajoita omaa elämää.

tiistai 12. maaliskuuta 2019

Olisin kaivannut sähköisiä kirjoituksia

Minun aikanani ylioppilaskirjoitusten äidinkielen kokeessa kirjoitettiin kaksi tasa-arvoista esseetä eli ainetta, joista arvosana annettiin paremman perusteella.

Ensimmäinen kirjoitukseni oli hieman rutiinimainen. Aihe ei sattunut kohdalleen, enkä ollut muutenkaan aivan vireessä. Opettajani kommentoi sitä: "Varmaan ihan hyvä, mutta käsiala on niin huonoa, ettei tätä voi mihinkään lähettää."

Todellisuudessa en usko, että hän olisi sanonut aivan noin. Kyseessä lienee oman pääni jälkikäteinen suomennos hänen silloisista ajatuksistaan. Joka tapauksessa se paljasti suurimman murheeni eli vaikealukuisen käsialan. Sen lähtökohta oli toisaalta niissä alakoulun 216 poissaolotunnissa, joiden aikana muut lapset oppivat käyttämään kynää. Toisaalta olin kirjoittanut lukiovuosina paljon, ja sen myötä käsiala oli virtaviivaistunut. Siinä oli tehoa ja voimaa. Ylioppilaslautakunnassa se varmaankin herätti arvostusta, koska siitä näki, että kynä oli viipynyt abiturientin kädessä. Vaikealukuisuus oli kuitenkin iso ongelma.

Toiseen kirjoitelmaan lähtiessä tavoitteeni olivat korkealla: kirjoittaa elämäni paras teksti elämäni selvimmällä käsialalla. Saadessani koulun liikuntasalissa otsikot eteeni tajusin, että onnistuminen oli mahdollista. Aihe osui täsmälleen.

lauantai 9. maaliskuuta 2019

Toisen sairaudellakin saa ansaita

Hyvinkin mahdollisia näkemyksiä perustellaan kestämättömillä ajatuksilla.

Tänään luin aamun lehdestä jälleen kerran: "Ihmisen sairaudella ei pitäisi kenenkään ansaita."
Kyllä voi. Meidän elämämme perustuu juuri siihen, että ansaitaan tyydyttämällä toisten ihmisten tarpeita ja ratkaisemalla heidän ongelmiaan.

Ihmiset ansaitsevat toimeentuloaan
   nälkäisten
   janoisten
   asuntopulaisten
   päihderiippuvaisten
   kodinkoneensa rikkoneiden
   autonsa hajottaneiden
   kyytiongelmaisten
kustannuksella.

Tähän joukkoon sairaat mahtuvat aivan hyvin. Ilman palkkaako lääkärien ja hoitajien pitäisi olla?

maanantai 4. maaliskuuta 2019

Pitää välttää tuputtamista ja turhaa ideologisointia

Viime sunnuntain Aamulehden kolumniini ovat reagoineet ennen muuta kasvissyönnistä kiinnostuneet. Tekstini käsitteli myös jalkapallofaneja ja uskovaisiksi julistautuneita, mutta heistä ei irronnut kommnetteja. Vegetarismi oli tietysti esillä jo otsikossa, mutta ehkä se on myös erityisen tunneherkkä sana.Tämä viittaa sen ideologisuuteen.

Lihansyönnin ratkaiseva vähentäminen on merkittävimpiä avaimia hiilivapaaseen maailmaan. Asiat eivät kuitenkaan parane sillä tavoin, että vain erityisen ajattelevat ihmiset kääntävät elämäntapojaan.

Siksi on tarkkaan harkittava niitä sanoja, joilla työssään Scaniaa ja kotiloissaan vanhaa Volvoa ajavat miehet saataisiin mukaan. Muutos vaatii viisautta ja sitä, ettei heitä ärsytetä taitamattomalla tuputtamisella ja turhalla ideologisoinnilla. Uusi elämäntapa on mahdollinen, eivät nämä miehet enää sulje lounassalaatinkaan päälle.

Erästä kommentaattoriani mukaillen ihminen voi olla juomatta viinaa ilman absolutistiksi julistautumista. Se on viisaasti ajateltu.

Lukutaidoton pysäköinninvalvonta saa tehdä mitä tahansa

Olen saanut elämäni aikana muutamia pysäköintivirhemaksuja, ja aina vika on ollut omani. Nyt tammikuussa sain kuitenkin tuulilasiini lapun, joka tuntui vääryydeltä. Minun väitettiin pysäköineen jalkakäytävälle/pyörätielle. Periaatteessa yhteiskunnan oikeudenmukaisuuteen luottavana ihmisenä ryhdyin luottavaisesti kirjoittamaan valitusta.

Nettilomakkeen nappi ei tosin toiminut eikä se toiminut viikonkaan kuluttua, kun kokeilin sitä uudestaan. Tämä ei kuitenkaan ollut varsinainen ongelmani, onhan olemassa sähköposti.

Valitukseni alkulause ja sen varsinainen ydin oli tämä: "Oheistamani valokuva osoittaa, että ajamani auto ei ollut jalkakäytävällä eikä pyörätiellä."

Hieman yli viikon kuluttua tuli hylkäävä päätös. Sen perustelu oli tällainen: "Ajoneuvon saa erityistä varovaisuutta noudattaen pysäyttää lyhyeksi ajaksi jalkakäytävälle ja pyörätielle ajoneuvoon nousemista, siitä poistumista, sen kuormaamista tai kuorman purkamista varten, milloin läheisyydessä ei ole käytettävissä muuta pysäyttämiseen sopivaa paikkaa ja pysäyttämiseen on pakottavia syitä. Pysäytetty ajoneuvo ei kuitenkaan saa kohtuuttomasti haitata jalkakäytävällä ja pyörätiellä kulkemista. Kuljettajan on tällöin pysyteltävä ajoneuvonsa läheisyydessä ja tarvittaessa siirrettävä ajoneuvo paikkaan, jossa se ei häiritse muuta liikennettä."

Vaikka hylkäyksen perustelua miten tahansa lukee, siitä ei voi löytää reagointia valitukseni aiheeseen, että auto ei lainkaan ollut jalkakäytävällä/pyörätiellä. Asian käsittelijä ei ole lukenut valitustani, tai sitten hän ei ole lukutaitoinen.

Kirjeessä kerrotaan, että voin valittaa hallinto-oikeuteen 50 euron maksustani. Oikeudenkäyntimaksu olisi 260 euroa. En taida valittaa. Tyydyn siihen, että lukutaidoton viranhaltija saa tehdä mitä tahansa.

lauantai 2. maaliskuuta 2019

Hiihto ja rallit kiinnostavat enää pappoja

Hiihdon MM-kisat olivat Suomen osalta mahalasku, mutta nuoria tämä ei kiusaa ollenkaan. Vaikuttaa siltä, että Matti Nykänen on viimeinen mäkihyppääjä, joka herättää suuria tunteita. Hiihtokisat ovat heille yhdentekeviä.

Kysyin tänään noin neljältäkymmeneltä 14–18-vuotiaalta nuorelta, mitkä urheilulajit heitä eniten kiinnostivat. Suurimman kannatuksen sai odotetusti jääkiekko. Selvänä kakkosena tuli jalkapallo, mutta sen jälkeen oli tasainen ryhmä, johon kuuluivat koripallo ja yleisurheilu. Minua hieman yllätti, että myös uinnilla ja salibandyllä oli paljon seuraajia. Formulat kuuluivat niin ikään tähän isoon kolmosryhmään, mutta selväksi kävi, että niissä seurataan pikemminkin Kimi Räikköstä kuin autokisoja muuten. En osannut arvata, että E-urheilullakin on oikeasti laajaa suosiota ja se on tätä jalkapallon jälkeistä ryhmää.

Hiihdon tavoin myös ralliautoilu on pappojen laji. Siitä ei välitä kukaan.

torstai 21. helmikuuta 2019

Että saisi asiattomasti oleskella

Lause "Minulla on unelma" liitetään ennen muuta mustaan kansalaisoikeustaistelijaan Martin Luther Kingiin, joka kuuluisassa puheessaan sanoi unelmakseen esimerkiksi sen, että entisten orjien lapset ja entisten orjanomistajien lapset istuisivat jonain päivänä yhteisen pöydän ääreen.

Kingin unelma on suurenmoinen, ja se on monille ihmisille edelleen toteutumaton, kipeä asia. Minulla on pienempiä unelmia:
     Että kuka tahansa saisi vapaasti värjötellä tuulikaapissa, kun bussi ei tule.
     Että alaikäiset olisivat tervetulleita.
     Että valvontakamera ei nauhoittaisi eikä kukaan kytkisi sitä edes päälle.
     Että näkemäänsä saisi koskea.
     Että lehdet olisi lupa lukea jo hyllyssä.
     Että astioita ei tarvitsisi palauttaa, että tuota työvelvollisuutta ei edes pyydettäisi.
     Että kassalla vaihdettaisiin parkkirahaa.
     Että saisi täysin asiattomasti oleskella.