Taitoluistelun maailma on ollut otsikoissa. Kiira Korpi on saanut äänensä julki, mutta annetaanpa puheenvuoro myös nuorelle luistelijalle, joka ei ole koko kansan tuntema. Tämä tarina on sekä kammottava että kaunis.
Harjoittelusta tuli rasitusvamma
Tämän 17-vuotiaan kirjoittajan viimeisiksi kisoiksi jäivät valintakilpailut, joista hän sai lunastettua ikäistensä SM-finaalipaikan. Isot kisat jäivät kuitenkin väliin, kun rasitusmurtuma toi luistelemiseen katkon. Melkein kuuden kuukauden tauon jälkeen jatkaminen oli vaikeaa.
Maajoukkueeseen ei ollut tulevalle kaudelle päässyt meidän seuralaisiamme ja valmentajat olivat selkeästi katkeria. Harjoitusmäärät olivat suuria ja harjoitukset raskaita ja vaikeita. Olisin toivonut, että olisin voinut aloittaa treenaamista vähitellen ensin ihan yksinkertaisista asioista, mutta jo ensimmäisellä tauon jälkeisellä jäällä mut laitettiin tekemään vaikeita hyppy-yhdistelmiä.
Toivottua kehitystä näkynyt, mutta selkäkipu palasi. Jokaisen harjoituksen jälkeen itkin kotona omaa osaamattomuuttani ja huonouttani. Inhosin itseäni, koska tunsin pettäväni valmentajieni odotukset.
Valmentajat poistivat ryhmästä
Valmentajien kanssa pidettiin kehityskeskustelu vanhempien läsnä ollessa.
"Emme usko, että voit enää kehittyä. Et saa enää harjoitella tässä ryhmässä. Voit mennä nuorempien ryhmään, jos nyt vielä haluat jatkaa."
Kotiin päästyäni menin vain istumaan meidän leikkimökin nurkkaan ja itkin. Inhosin itseäni ja elämääni ihan joka solullani.
Hidas toipuminen ja uudelleen löytynyt ilo
Vähitellen mutta hyvin hitaasti kirjoittaja toipui. Hän alkoi käydä yksinään luistelemassa ilman paineita, pakkoa tai kisoja joissa oli pärjättävä.
Löysin taas ilon, löysin syyn siihen, että olin halunnut käyttää suurimman osan vapaa-ajastani jäähallissa harjoitellen. En minä luistellut, koska halusin voittaa palkinnon tai koska halusin tehdä valmentajani tyytyväiseksi. Minä luistelin, koska se oli asia, jota rakastin.
Vihdoin yksin luisteleminen ei enää riittänyt, vaan kirjoittaja alkoi kaivata muiden pariin. Hän vaihtoi seuraa ja rupesi käymään harjoituksissa.
Kaikki sujui loistavasti. Harjoituksiin oli kiva mennä ja ystävystyin nopeasti uusien treenikaverien kanssa. Jäällä olin motivoituneempi kuin koskaan ja pian sain kerättyä kokoon vanhan osaamiseni.
Armahtava valmentaja
Urheilu on kuitenkin urheilua. Pian tämänkin uuden seuran valmentajat alkoivat kysellä kilpailuihin. Seitsemäntoistavuotias lupautui mukaan.
Kisaviikolla mua ahdisti ja stressasi. Kisaohjelmaa harjoitellessa tuntui kuin nyrkki ois puristanut mun sydäntä. Luistelusta oli taas kadonnut kaikki ilo ja koko touhu oli pelkkää suorittamista.
Uuden seuran valmentaja oli täynnä armahdusta. Hän ymmärsi nuorta ihmistä.
Mun valmentaja katsoi mua hetken ja sanoi sitten: ”Ihan riippumatta siitä, että konttaatko koko ohjelmas ajan jäällä vai teetkö täydellisen suorituksen, niin me valmennetaan sua ihan samalla tavalla. Me ollaan nähty harjoituksissa, miten sä treenaat ja millanen sä oot. Yks kisasuoritus ei vaikuta mitenkään siihen, mitä me susta ajatellaan.”
Helpotus vyöryi yli kuin hyökyaalto enkä pystynyt tekemään mitään kyynelille, joita alkoi vieriä poskille valmentajan halatessa mua. Se, miten onnistun tai epäonnistun, ei lisää tai vähennä mun arvoa. Mä voin olla ihmisenä arvokas riippumatta siitä, onnistunko mä aina täydellisesti vai en. Sen mä opin ja haluan kertoa teillekin. Jokainen on arvokas sellaisena kuin on. Myös sinä. Sinä riität.
- - -
Alkuperäinen kirjoitus on ilmestynyt Pirkkalan seurakunnan nuorten lehdessä Kahvi ja pulla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti