perjantai 7. kesäkuuta 2019

Alussa naisten jalkapallo oli karmeaa katsottavaa

Olen kuullut lukuisia silminnäkijäkuvauksia siitä, kuinka metsäkonekoulussa opiskelleille nuorille tansanialaismiehille annettiin sukset jalkaan ja käskettiin hiihtää. Siinä eivät heidän lapsena opitut juoksutaitonsa auttaneet, koska hiihto on toinen laji ja vaatii toisenlaisen tekniikan.

Yhtä karmivaa katsottavaa oli, kun niin sanottu mimmijalkapallo tuli Suomeen noin vuonna 1972. Silloin oli todellakin erikseen miesfutis ja naisfutis. Aloittelevat naispelaajat olivat ohittaneet sen herkkyysiän, jolloin lajin perustaidot opitaan. Ei ole aivan helppoa yli viidentoista iässä elämänsä ensimmäistä kertaa sijoittaa toinen jalka tukijalaksi pallon viereen ja toisella osua siihen. Ylivoimaisen vaikeaa tämä on silloin, kun pallo liikkuu.

Kyllä meitä poikia nauratti.

Naisten valmentajista ei tuolloin ollut pulaa. Junioreille heitä ei tahtonut riittää, mutta naisjoukkueisiin heitä oli jonoksi asti.

Pian asiat muuttuivat. Tarvittiin vain sitä, että tytöt saivat pallon potkittavakseen jo kolmen vuoden iässä. Alkuaan mahdottomalta tuntunut on toteutunut, kun naisten MM-kisoja seurataan isolla volyymilla.

Ei kommentteja: