Olin yläkoululla kertomassa papin elämästä. Ryhmät vaihtuivat taajaan tahtiin, ja joka ryhmälle oli varattu aikaa kaksikymmentä minuuttia.
Olin valinnut sellaisen metodin, että taululle kirjoitettuna oli noin viisitoista adjektiivia. Oppilaat saivat valita niistä aina yhden, ja minä puolestani kerroin sanaan liittyvän tapauskertomuksen.
Joitakin kertoja valittiin superlatiivi "yllättävin". Se vei minut muistelemaan päihdehoitolaitoksen pappina viettämääni aikaa.
Kun mies ja nainen päätyvät vuosien juomisen jälkeen laitoshoitoon ja rakastuvat toisiinsa, toivoa yhteisestä tulevaisuudesta ole. Enemmän on laboratorion tyhjiössä eliöitä kuin heillä kahdella mahdollisuuksia.
Näillä ajatuksilla minäkin vihin erään päihdehoitossa olleen parin. He olivat tutustuneet toisiinsa laitoksessa. Minun laskelmillani ei ole siinä tilanteessa merkitystä. Kestääpä liitto hääaamuun saakka, yhden viikon tai vuoden, vihittävä on.
- - -
Parin vihkimisestä kului kymmenen vuotta. Kesämökillemme asennettiin televisioantennia, ja toinen asentajista oli se sulhanen sieltä päihdehoitolaitoksesta. Vaihdettiin kuulumiset. "Ja aviossa me edelleen ollaan", hän sanoi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti