tiistai 21. toukokuuta 2019

Sammakoita läsäytelleet rippikoulupojat

Noin kahdenkymmenen vuoden iässä uppouduin Dostojevskin kirjoihin niin syvälle, että elämäni jakautuu aikaan ennen Dostojevskia ja aikaan, joka on hänen jälkeensä. Yksi tärkeistä muutoksista oli, että menetin kykyni asettua rikollisen ja hirvittävyyksiä tehneen ihmisen yläpuolelle. Lukiessani Rikoksesta ja rangaistuksesta Raskolnikovin tarinaa huomasin, että minäkin aloin miettiä Helsingin Töölössä asumani Tunturikadun talon naapureita. Mitäpä jos kävisin kolauttamassa esimerkiksi seinäntakaisen vanhan rouvan hengiltä ihan vain testatakseni, uskaltaisinko sen tehdä?


On pienestä kiinni, kummalle puolen kaltereita ihminen päätyy

Järkytyin omista ajatusleikeistäni. Epäilemättä olin käytännössä kilometrien tai peninkulmien päässä niiden toteuttamisesta, mutta välimatka ei poistanut tuota järkytystä. Olin kaikesta huolimatta kuvitellut murhan, ja jossain elämäntilanteessa tuo matka olisi ollut kuljettavissa. Ymmärsin, että on varsin pienestä kiinni, kummalta puolen kaltereita ihminen katselee maailmaa.

Olen saanut elää tällä kaltereiden paremmalla puolella, mutta tämä ei johdu korkeasta moraalistani, vaan jostain sellaisesta asiasta, jota osaan kutsua vain perinteisellä kristillisen kielen sanalla Jumalan armo.


Nuoruuden hölmöilyistä ei pidä tuomita elinkautiseen virkakieltoon

Näiden kokemusten pohjalta en voi sietää, että aikuinen ihminen tuomitaan sen mukaan, mitä hän on nuorena toilaillut. Olen tehnyt elämässäni neljäkymmentä vuotta nuorisotyötä, ja koko tämän uran olen rakentanut sen ajatuksen varaan, että etenkin nuori ihminen voi varsin vähäisestä syystä horjahtaa rikosten ja jopa kammottavuuksien puolelle. Hän voi kuitenkin korjata tapansa, muuttaa ajatteluaan ja päätyä elämään arvokasta ja kunniallista elämää. Niinpä häntä ei pidä tuomita elinkautiseen kelvottomuuteen eikä ikuiseen kansalaisluottamuksen menettämiseen, onpa hänen nimensä sitten Mikkel Näkkäläjärvi tai Jan Vapaavuori. Nuoruuden hölmöilyt voivat päinvastoin tuoda entiselle huligaanille juuri sitä nöyryyttä, jota tarvitaan vastuullisilla paikoilla. Anteeksiannolla on ihmeellinen voima.

Tietysti on ihmisiä, joilla ei ole mitään kerrottavaa nuoruusvuosien tyhmistä ideoista. Useimmiten tätä puutetta selittää huono muisti.


Sammakoita läsäytelleet rippikoulupojat

Kerronpa vielä siitä, kuinka toissa kesän rippileirillä kuulin poikien läsäytelleen sammakoita hengiltä. Se oli kuvottavaa raakalaisuutta. Elävä olento se on sammakkokin. Päätin, että välttäisin tekemästä pojista sankareita. Niinpä otin asian esille varsin rauhallisesti. Sanoin jotain tällaista: "Olette kuulemma tappaneet viattomia sammakoita. Se on kovin vastenmielistä. Olkaa varovaisia tällaisten asioiden kanssa. Muuten on vaarana, että jonain päivänä olette jossain oikeusistuimessa ja teistä sanotaan, että hän aloitti sammakoilla."

Kaikesta huolimatta mieleeni ei lainkaan tullut, että joku pojista oli nyt kenties voinut tuhota poliittisen uransa. Tuollaiset nuoruuden teot pitää tylysti unohtaa, kun joskus isona ihmisenä päätetään, ketä nostetaan vastuullisiin tehtäviin.

2 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Ei pelkoa. Teemu Mäestäkin kissan tappaminen teki tohtorin, professorin ja arvostetun intellektuellin.

Arto Köykkä kirjoitti...

Teemu Mäen tapaus on hieman erilainen. Mäki oli kissantappovideoita tehdessään jo 21-vuotias. Muutenkin hänen teoksensa kuuluu ennemmin luokkaan "taiteen moraaliongelmat" kuin "nuoruuden toilailut".

Ja jottei jäisi epäselvää: minun mielestäni tällaiset kissantappovideot ovat äärimmäisen vastenmielisiä enkä näe niissä olevan taiteellista arvoa.