Traumoja tulee myös Jehovan todistajiin liittymisestä

Viime päivinä on kohistu Helsingin Sanomien jutusta, jossa kerrottiin vaikeudesta erota Jehovan todistajien jäsenyydestä. Ongelma tiivistyy käsitteeseen "karttaminen".

Liikkeen jäsenen koko ajankäyttö on ollut seurausta siitä, että hän on ollut liikkeen jäsen. Säännölliset seurakunnan kokoukset ovat rytmittäneet hänen elämäänsä, ja kaikki ihmissuhteet ovat liittyneet Jehovan todistajana elämiseen.

Liikkeestä eroaminen on merkinnyt tämän totaalisen elämänmuodon takia jonkinlaista sosiaalista kuolemaa. Eronnut ei ole enää tiennyt, mitä ajallaan ja elämällään tekisi, ja pahinta on ollut, että hänen kenties kaikki ihmissuhteensa ovat katkenneet. Ystävät ovat olleet Jehovan todistajia, ja yhtäkkiä jokainen on kaikonnut, sillä luopion kanssa ei ole haluttu olla missään tekemisissä. Edes perhesuhteet eivät ole tuoneet lievitystä karttamisen vaatimukseen.

Traumoja tulee myös Jehovan todistajiin liittymisestä. Perhetasolla olen välttynyt näiltä traumoilta, mutta monesti ajatukseni palaavat muuten läheiseltä tuntuneeseen ihmiseen.

Kaikki alkoi siitä, että Jarmo-niminen tuttuni (nimi on muutettu) kertoi keskustelleensa joidenkuiden Jehovan todistajien kanssa. Hän kyseli minulta, mitä niistä opeista piti ajatella. Vastailin hänelle aavistamatta, kuinka suurista asioista oli kyse. Vähitellen hän kyseli enemmän, ja kun vihdoin aloin oikein paneutua hänen esiin nostamiinsa asioihin, oli jo myöhäistä. Ajatukseni eivät enää tavoittaneet häntä. Hänelle sanat tarkoittivat eri asiaa kuin minulle. Minkään toisen liikkeen ihmisen kanssa minulla ei ole ollut vastaavaa kielellistä kuilua, ei edes ateistien kanssa.

Tuntui siltä kuin minä olisin sanonut "kirahvi" ja Jarmo olisi tulkinnut minun tarkoittavan elefanttia. Kun yritin tarkentaa, etten suinkaan puhunut siitä pitkäkärsäisestä eläimestä vaan pitkäkaulaisesta, hän riensi sanomaan, että siitäpä juuri, ja sitten hän muina miehinä jatkoi keskustelua oman eläimensä torahampaista. Kun vielä kerran yritin sanoa, että minä kyllä puhuin kirahvista, hän toisti ajatuksensa että kirahvista hänkin puhui ja kirahvinsa kärsästä.

En muista elämästäni absurdimpaa keskustelua. Oli pakko myöntää, että Jarmo oli huomaamatta valunut maailmaan, jonka logiikka ei ole minun logiikkaani.

Jarmon liittyminen Jehovan todistajaksi ei merkinnyt minun tapauksessani perhesuhteiden katkeamista. Ei tarvinnut miettiä sitä, että seuraavana jouluna aterialla olisi yksi lautanen vähemmän katettavana. Pääsin helpolla, mutta siitä huolimatta tunnen Jarmon raapaisun jälkenä ihollani.

Joskus olen miettinyt, mahtuisimmeko Jarmon kanssa niin erilaisista uskoistamme huolimatta samaan taivaaseen. Tunnen, että taivaastani puuttuisi jotain, jos Jarmo ei olisi siellä. Epäilen vain, että minut siellä nähdessään hän tulkitsisi minun olevan joku toinen.