Suomettuminen (saks. Finnlandisierung) on ulkomailla syntynyt haukkumasana, joka ei valitettavasti ole täysin katteeton. Sillä tarkoitetaan varsinkin 1970-luvun ulkopolitiikkaa, jossa pyrittiin lähentämään Suomea länteen tekemällä samaan aikaan myönnytyksiä Neuvostoliitolle. En esitä tässä yhteiskuntatieteilijän tutkimustuloksia. Kerron vain siitä, miltä suomettuminen näytti aikaansa seuranneen nuoren ihmisen näkökulmasta.
Lukiolaisen silmin mentiin erityisesti kahdessa kohdin liian pitkälle. Ensinnäkin tasavallan presidentti Urho Kekkonen vaihtoi lentokentällä poskisuudelmia Neuvostoliiton johtajien kanssa. Suomalainen mies ei pussaile valtionjohtajia julkisesti, ei edes naisia.
Toinen töksähtämisen aihe on noussut esiin tällä viikolla, kun on muisteltu tarkalleen 50 vuoden takaista uutista (HS): "Neuvostoliittolaisen Nobel-kirjailijan Aleksander Solzhenitsynin viimeinen ja jo nyt paljon keskustelua herättänyt teos Vankileirien saaristo ei kirjankustantajilta saatujen tietojen mukaan ilmesty suomen kielellä ainakaan lähitulevaisuudessa."
Kirja oli kansainvälinen menestys ja suuri puheenaihe koko läntisessä maailmassa. Se avasi näkymän Stalinin vainoissa kuolleiden 30 miljoonan ihmisen kohtaloon. Heistä huomattava osa sai surmansa Solzhenitsynin kuvaamilla Siperian leireillä.
Ulkopoliittisen johdon painostuksesta kirjaa ei lainkaan julkaistu Suomessa. Sen sijaan käännös valmistui Ruotsissa, ja sieltä kirjat tuotiin myytäviksi Suomeen. Lukion toisella luokalla kävelin kirjakauppaan ja ostin Vankileirien saariston omilla rahoillani heti, kun kirjoja vain oli myynnissä. Muistan sen voittajan olon, josta täytyin pidellessäni kirjaa käsissäni. Olin taistellut sekä sananvapauden että oikeudenmukaisuuden puolesta. Pääsin ottamaan selvää.
2 kommenttia:
Kas. Tänään juuri mietin, millaista Neuvostoliitto-kuvaa minulle, 70-luvun lapselle, tarjottiin. Telkkarista tuli Moskovan suuri sirkus joulun aikaan, koulun laulukirjassa oli lukuisia alakuloisia venäläislauluja, maantiedon kirjassa YYA-sopimus, ja Moskovan olympialaisissa Miska-karhun silmänurkasta vierähti kyynel. Vähän toki naureskelin perheen mukana, että olympialaisissa stadionin portteja auottiin, kun tuli Neuvostoliiton keihäänheittäjän vuoro - saatiin kuulemma parempi tuuli keihäälle niin. Mutta Neuvostoliitto näyttäytyi ala-asteikäisen lapsen silmissä lähinnä huvittavana. En minä lapsena erottellut, mikä maailmassa on Neuvostoliiton poliittista järjestelmää ja mikä venäläistä taidetta. Ne valuivat lapsessa samaan sammioon.
Myöhemmin lukiossa sitten maailmankuva toki muuttui. Niin aina. Mutta oudon vahvaa on se suru, kun pitää luopua siitä, miltä maailma näytti lapsena.
Tällaisen 1960-luvun lapsen näkökulma on erilainen, ja minun vanhempieni vielä toisenlainen.
Lähetä kommentti