Olen ihmetellyt joidenkuiden lukunopeuksia. He viilettävät luotijunalla, ja minä tulen resiinalla perässä.
Aloitin Fernando Pessoan Levottomuuden kirjan joulukuun puolivälissä. Joulunpyhinä päätin rentoutua ja luin Marjo Niemen romaanin Pienen budjetin sotaelokuvan. Sitten palasin Pessoan kirjaan. Vasta eilen siitä tuli valmista, vaikka sivumäärä oli alle neljänsadan.
Parhaimmillaan ylsin kahdenkymmenenviiden sivun päiväannokseen, mutta joskus oli pakko tyytyä kymmeneen sivuun. Teksti ei ollut välttämättä vaikeaa, mutta jouduin kelaamaan sitä eestaas pysyäkseni kyydissä. Monin kohdin kirja oli ristiriidassa itsensä kanssa, mutta sellaistahan elämä on, toisena päivänä yhtä ja toisena toista. Tiedän tämän itsestäni. Omaa ristiriitaisuuttaan on vain kestettävä.
Nykyään lopetan kirjan kesken, jos en tunne saavani siitä iloa enkä elämänymmärrystä. En kuitenkaan harkinnut pahimmankaan työlääntymisen keskellä Pessoan keskeyttämistä. Levottomuuden kirja on 1900-luvun avainromaaneja. On hyvä, että luin.
Poimin Pessoalta yhden sitaatin, mietittäväksi mutten sen takia että olisin välttämättä samaa mieltä:
"Toisten ihmisten kiinnostus meitä kohtaan on ennenkuulumattoman tahditonta. Tavanomaisen tervehdyksen "mitä kuuluu" erottaa anteeksiantamattomasta erehdyksestä vain se, että tervehdys on yleensä täysin sisällötön ja vilpillinen."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti