Julkisuuden kohut ovat todistaneet, että enää ei tiedetä, mitä anteeksi pyytäminen varsinaisesti tarkoittaa. Syvässä mielessä se ei vastaa sanoja "oho" tai "sori". Se on eri asia kuin pahoitteleminen tai onnettoman sattuman valittelu. Sanan ymmärtämistä vaikeuttaa se, että sitä voidaan käyttää yhtä kevyesti kuin englannin excuse me -ilmausta, jolla pyydetään ruuhkabussissa tilaa.
Varsinainen anteeksipyyntö on ihmisen oma-aloitteinen teko. Jos vanhemmat pakottavat lapsensa pyytämään anteeksi, he vain tuottavat väärin ymmärtämistä. Sama pätee silloin, kun poliitikko pelastautuu nopealla anteeksipyynnöllä kiusallisesta julkisuudesta. Anteeksipyyntö ei liioin ole vain virheidensä tunnustamista. Melkein kuka tahansa osaa luetella nuoruutensa toilailuja, jotka ovat olleet vahingoksi. Aikuisen ihmisen voi olla mahdotonta aidosti katua näitä hölmöilyjä. Ne menevät keskenkasvuisuuden tiliin.
Oikea anteeksipyyntö syntyy ihmisen sisäisestä pakosta, ja siihen liittyy syyllisyydentunne, jota voi parhaiten kuvata perinteisellä kristillisen kielen sanalla synnintunto. Anteeksi pyytäjän tarkoitusten vakavuutta voikin testata kysymyksellä: "Kolkuttaako omatunto?"
Anteeksipyyntö on suunnattava nimenomaan loukatulle. Jos koulukiusaaja levittää vääriä huhuja kiusaamastaan luokkatoverista, anteeksipyynnön oikea kohde ei ole muu luokkayhteisö. Heille on tunnustettava valhe, mutta varsinainen anteeksipyyntö on suunnattava kiusatulle luokkatoverille.
Kun on kerran pyytänyt anteeksi, ei voi heti perään esiintyä uhmakkaasti, vaan on oltava edelleen nöyrällä mielellä. Jumala ei kaipaa hyvitystöitä, mutta ihmisten maailmassa nekin voisivat vahvistaa aitouden vaikutelmaa.
Ja lopuksi Stanislaw Jerzy Lecin ajatelma: "Hänen omatuntonsa oli puhdas. Hän ei käyttänyt sitä koskaan."
2 kommenttia:
Kiitos tästä tekstistä.
Terävää tekstiä taas kerran, Arto! Jaksa jatkaa👍
Lähetä kommentti