Mielessäni eivät ole nyt etnisyyteen, ikään, poliittiseen puolueeseen tai sukupuoleen liittyvät ennakkokäsitykset. Fundeerailen jotain pienempää.
Papilla on kovin usein ennakkoluulot voitettavinaan, ja poliisien arvioidaan olevan tietynlaisia persoonia heitä tuntematta. He ovat sitä paitsi esimerkkejä siitä, että ennakkoluulot ovat myös hyödyllisiä. Kun tulee liikennevalvonnassa pysäytetyksi, ei kannata sönköttää poliisille mitä tahansa. Jopa vitsailu voi tuottaa harmeja.
"Kerran söin kelvotonta sieniruokaa. En siis ikinä koske sieniin." Usein johtopäätökset ovat tätä tasoa.
Lukematta olevien kirjojen hyllyssäni on seissyt Annie Proulxin romaani Vaarallinen harmonikka. Kirjaa valitseva käteni on hylkinyt sitä, ja romaani on jäänyt seinäkukkasena odottamaan.
Vihdoin aloin miettiä, miksi kartan sitä. Syyksi paljastui perin lapsellinen seikka: kirjan nimessä esiintyy sana "harmonikka". Haitari ei nimittäin ole suosikkisoittimeni. Se tuo liikaa mieleen vanhan tanssimusiikin tyhjänpäiväisyyden.
Mielikuvani harmonikasta ei ole varsinaisesti muuttunut senkään jälkeen, kun olen kahdesti ollut vanhan tuttuni Anne-Mari Kivimäen konsertissa ja nauttinut hänen lumoavasta soitostaan. Hän on kaivanut esiin suurenmoista musiikkia ties mistä lähteistään.
Viimein otin Vaarallisen harmonikan luettavakseni. Ainakin kirjan alku toimii hyvin. Haitari ei pilaa sitä ollenkaan.
2 kommenttia:
Proulxin harmonikkatarinan pohjalta on tehty laulukin. Voit yrittää parantaa harmonikkasuhdettasi sen avulla:
In bocca al lupo
Tuota videota katsoessani on käynyt mielessä, että miehet pitelevät harmonikkojaan niin kuin naisiaan.
Kiitos tiedosta.
Lähetä kommentti