Olen törmännyt viime päivinä mainoksiin, joissa kaupataan helpointa tapaa järjestää hautaus. Elämän perussääntöjä on kuitenkin se, että juuri helppoudessa on vaaransa.
Helpointa on unohtaa liikunta ja jäädä makoilemaan. Helpointa on jättää koulutehtävänsä tekoälyn tehtäviksi.
Hautaamisen helppoudella on joskus hyvät syynsä. Kenties vainaja on etäinen sukulainen, johon ei ole ollut lämpimiä, läheisiä välejä. Silloin hautaaminen voi olla ylimääräinen velvollisuus, joka on vain hoidettava asiallisesti. Helppous sallittakoon. Joskus leski voi olla niin heikossa kunnossa, ettei ole voimia edes suremiseen.
Toista on, jos lähellä on ihmisiä ja kuolema herättää paljon tunteita.
Vanhassa maalaisyhteisössä hautajaisten hyväksi nähtiin paljon vaivaa. Arkku nikkaroitiin itse, ja yhdessä laitettiin syötävät. Nykyaikaisesti sanottuna tämä oli toimintaterapiaa. Tässä kaikessa valtaväestöllä olisi paljon opittavaa romaniväestöltä.
Kuoleman jälkeisinä järkytyksen päivinä pakolliset järjestelyt vaativat lähtemään liikkeelle. Pakko tekee mielelle hyvää.
Hieman samasta syystä en innostu siitäkään, että joku suunnittelee omat hautajaisensa itse. Onhan se helppoa. Ei muuta kuin mennään mummon listan mukaan. Samalla omaiset menettävät hyvän syyn miettiä keskenään vainajan merkitystä. Ei tarvitse kysellä, millaisin menoin omaa murhetta ilmaistaisiin. Vainaja saa esittää oman käsityksensä menneestä elämästä, mutta saattajilta se jää kertomatta.
Paljon puhutaan surutyöstä, mutta mitä työtä se on, jos mitään ei tehdä?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti