Yläkoulun kasiluokkalaisten balettivierailu ylitti uutiskynnyksen. Oli mennyt hulinaksi. Naurettiin ja buuattiin, ja pahimmillaan esiintyjien päälle heitettiin paperitolloja.
Jotenkin ymmärrän huonon käytöksen syyt ja kenties tunnen jopa myötätuntoa. Taidekasvatuksen suunnittelu on ollut tässä tapauksessa yhtä huonoa kuin nuoren yleisön reaktio siihen. Kansallisbaletin näytös on nimittäin viimeinen paikka, johon veisin kasiluokkalaisia poikia.
Tietysti elämässä on tilanteita, joissa on vain nieltävä kiukkunsa ja pidettävä suunsa kiinni, mutta vaikenemisen opettelemiseen on parempiakin paikkoja kuin balettiesitys. Ja mitä muita mahdollisuuksia kasiluokkalaisilla on mielipiteensä huomioon ottamiseen kuin huono käytös? Se on ainoa keino, jolla he saavat käsityksensä kuuluviin ja pakottavat vaihtamaan suuntaa.
Taidekasvattajilla pitää olla tilannetajua, ja siihen kuuluu ymmärrys yleisön vastaanottokyvystä. Ei saa vaatia kohtuuttomia. Taidemusiikkiin tutustumista ei pidä aloittaa Kaija Saariahosta. Vivaldi toimii paremmin.
Dostojevskia ei ole tarkoitettu aloittelijoille. Onneksi en ollut rinnakkaisluokalla, jonka äidinkielen opettaja luetutti abiturienttivuonna Karamazovin veljeksiä. Ehkä olisin saanut sellaisen kammon, että olisivat jääneet dostojevskit kokonaan lukematta.
Meidän luokalla perehdyttiin Waltariin ja Seitsemään veljekseen. Ne olivat paljon parempia valintoja, lukiolaisille sopivia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti