Luultavasti en ole ajatellut mitään ruumiinosaani yhtä vähän kuin nenääni. Jos se poimittaisiin suureen nenänäyttelyyn, en tunnistaisi omaani. En muista peilikuvistani tai valokuvistani, miltä se näyttää. Vain sen osaan sanoa, että kyömy se ei ole.
En myöskään osaa sanoa, mihin täysin välttämättömään nenää tarvitaan. Sillä haistellaan ja hengitellään, mutta umpinuhassakin elämä on mahdollista.
Nenä on kuitenkin yllättävän tärkeä itsetunnon kannalta. Jos menettäisin toisen silmäni, voisin peittää menetykseni silmälapulla. Korvattomana kehtaisin helposti mennä ihmisten ilmoille, mutta jos eräänä aamuna puuttuisi nenä ja sen kohdalla olisi vain tasaista ihoa, en ehkä tohtisi mennä kotiovesta pihalle. Ainakaan en lähtisi kaupungille kävelemään.
Nikolai Gogolin novelli Nenä on ollut suurimpia aukkojani kaunokirjallisessa sivistyksessä. Sen luettuani tajusin jälleen kerran, että klassikoilla on aina syynsä. Ne ovat klassikoita, koska ne ovat klassikoita.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti