Olen viimeksi katsonut Euroviisut, kun Abba voitti. Kisat eivät ole boikotissani, sillä palaan television ääreen, kun alkaa kiinnostaa. Satunnaiset otokseni eli kymmenen minuuttia kestäneet viipymiset TV-lähetyksen äärellä ovat todistaneet, että tämä laji ei ole minun. Musiikki on vierasta makuuni.
Käsitän, että nykyajan Euroviisuissa on kyse ennen muuta spektaakkeleista eikä niinkään musiikista. Juuri tämä lisää vierauden tunnettani. Spektaakkelit ovat perkeleellisesti lumoavaa tyhjänpäiväisyyttä, joka on ymmärrykselle vaarallista. Tiedän kyllä, että tietty määrä turhuutta on suoranainen välttämättömyystarvike, jota minäkään en täysin vältä. Siksi en paheksu Euroviisujen seuraajia. Katsokoot. Tunnen vain, että minun on parasta karttaa juuri tätä lajia, niin kuin joku toinen välttää suolan käyttöä ruoassa.
Fundeerailin näitä, kun kävin katsomassa Tuomari Nurmion keikkadokumentin 13 kylmää laulua. Pohdin, mitä tapahtuisi, jos Nurmio lähetettäisiin Euroviisuihin. Hän tietysti kieltäytyisi, mutta ainahan voi kuvitella.
Valot eivät vilkkuneet Nurmion keikalla, ja soittimet olivat ainoa rekvisiitta. Niitä soitettiin oikeasti.
Esitystekniset kikat ovat olemassa tyhjyyden peittämiseksi. Nurmion musiikki riitti täyttämään koko tilan. Hämmästyttävästi hän on yhtä ajanmukainen ja oman trendinsä huipulla kuin noustessaan pinnalle 47 vuotta sitten.
"Kun sä teet niinku sä haluut, sä oot muoti", filosofoi Remu Aaltonen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti