Olympiakisojen turhin juoksumatka on 200 metriä. Se on vain lohtumahdollisuus niille, jotka eivät menestyneet satasella. Täyden ratakerroksen 400 metriin verrattuna siinä jäädään puolimatkaan. Kisa on suurelta osin merkillistä kaarrejuoksua niin, että siinä mennään epäsymmetrisesti vinossa.Kaikesta huolimatta myös kahdellasataa jaetaan palkintoja, ja jokaisella juoksijalla on kultamitali mielessään.
Mutta kun ollaan kirkkopuistossa ja nainen säntää äkisti juoksuun tähdätäkseen kahden sadan metrin päässä olevalle bussipysäkille, niin minkä puolesta hän kamppailee? Haluaako hän vain säästyä kymmenen minuutin turhalta norkoilulta?
Bussiin kiipeävien jono on pitkä. Niitä on melkein kymmenen ihmistä.
Onko kiire työpaikalle? Odottaako jossain asiakas? Jospa pitäisi ehtiä junalle.
Jono lyhenee. Vielä on viisi ihmistä nousemassa autoon. Hän kirii, kirii.
Pitäisikö hakea lapsi jostain? Onko lääkärinaika vaarassa mennä ohi?
Vielä on kolme ihmistä bussin ulkopuolella, sitten kaksi ja lopulta enää yksi.
Minkä menetyksen pelosta hän juoksee niin kiivaasti kuin ikinä pääsee?
Kaikilla on syynsä ja tarinansa. Saarikosken sanoin: Jokaisella on tästä lähtien tämänsä / johon hän täällä on sidottu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti