keskiviikko 29. toukokuuta 2013

Maailmaa mulllistava laite tulee markkinoille

Ensimmäinen yleiseen käyttöön tullut tietokonepeli koostui television ruudulla näkyneestä neliöstä ja kahdesta suorakulmiosta. Neliö käyttäytyi kuin pallo ja suorakulmiot olivat kuin kaksi pingismailaa, joita liikuttamalla pelaajat löivät palloa vastustajan tavoittamattomiin.

Ensimmäiset kansan käyttöön tulleet tulostimet olivat kovaa ääntä pitäneitä matriisitulostimia. Ne printtasivat sivua niin pitkään ja meluisasti, ettei niitä kehdannut käyttää yöllä. Tulosteet olivat himmeitä, ja niitä oli vaikea lukea. Ensimmäinen lasertulostimeni teki oleellisesti parempaa jälkeä. Se oli laatikkomainen kone, melkein metrin kanttiinsa. Se tuotti yhtä ainoaa Courier-fonttia 12 pisteen koolla, mutta laitteen kylkeen asennetussa kämmenen kokoisessa lisämötikässä oli pari ylimääräistä fonttia.
Tuoreen uutisen mukaan Yhdysvalloissa tulee kesäkuun loppuun mennessä markkinoille 3d-tulostin, jota myydään noin 1000 euron hintaan. On selvää, että laite on muutaman vuoden kuluttua sääliä herättävä antiikkiesine, jossa on vain murto-osa evoluutiomallien mahdollisuuksista. Syntyy kokonaan uusi todellisuuden laji.

Kotona voidaan helposti valmistaa ainakin kaikki se, mikä löytyy astiakaapista. Ensimmäisiä uhreja ovat myös lastenhuoneen legopalikat. Mielikuvitus ei kykene arvaamaan, mitä kaikkea näillä vekottimilla lopulta tehdään.
Perheenisän ei tarvitse mennä lelukauppaan legoja ostamaan.

Tulevaisuudenkuva tuntuu kiehtovalta, mutta siihen sisältyy myös se puoli, että yhä harvemman isän tarvitsee mennä seitsemäksi tehtaaseen esineitä valmistamaan tai kahdeksaksi toimistolle miettimään niiden markkinointia tai yhdeksäksi kauppaan myymään niitä ihmisille.

Työpaikat vähenevät, ja maailmantalous on jälleen kerran yhden rakenneuudistuksen edessä. Esineiden valmistamiseen ja myymiseen keskittyneet ihmiset ovat pulassa. Veropohja kapenee jälleen.
Onko olemassa yhtäkään työryhmää pohtimassa 3d-tulostuksen aiheuttamia muutoksia? - Hiljaista on. Ei osata ennakoida, ja niin jäljelle jää vain mahdollisuus sopeutua.

perjantai 24. toukokuuta 2013

Kännykät eivät kuulu rippileirille

Kirkon on vedottava johonkin muuhun kuin yhteiskunnan lakeihin

Pellon koulun kännykkäkielto on todettu Opettajien ammattijärjestön suulla laittomaksi, koska oppilaitoksella ei ole laillisia perusteita kieltää puhelimia ilman oppilaiden lupaa. Ammattijärjestön kannalla ei tietenkään ole oikeusistuimen voimaa, mutta se saattaa olla oikea.

Uutinen on antanut aihetta myös seurakuntien työntekijöiden nettikeskusteluihin.

Pellon tilanne ei vaikuta rippikouluihin. Seurakunnilla ei ole muutenkaan lakiin perustuvia oikeuksia kieltää rippikoululaisilta alkoholin, teräaseiden tai tupakan lisäksi juuri mitään. Voimme vaatia rippikoululaisilta tietyissä tilanteissa hiljaisuutta, säätää heidät menemään nukkumaan tiettyyn aikaan tai ottamaan ruokapöydässä lippalakin pois, mutta lakeihin emme voi vedota.

Urheiluseurat ovat samalla tavoin heikoilla. Jos junioripalloilija päättää kesken pelin ottaa puhelun äidilleen, ei häntä voi siitä käräjille viedä.

Kirkolla on kuitenkin oikeus määritellä, mitkä asiat kuuluvat rippikoulun hyväksyttyyn käymiseen. On oikeus olla konfirmoimatta nuori, joka ei ole riittäviä ehtoja täyttänyt, mutta näin niukat ovat pakkokeinomme.  Apua on haettava muualta.


Kännykän mukanaolo rippikoulussa on huono tapa

Rippikouluissa yleisesti kiellettyjä asioita ovat mopon tuominen leirialueelle, lemmikkien mukaan ottaminen, aerosolien käyttö, henkilökohtaisen laajakuvatelevision hallussapito, leiriruoan korvaaminen pitsataksin ruoalla ja peseytymättömyys. Tätä kaikkea ei erikseen kielletä, koska vallitsee laaja yhteinen käsitys siitä, että mikään näistä ei kuulu leirielämään. Emme kuitenkaan voi pyytää poliisia paikalle, jos joku päättää rikkoa yleisiä tapoja. Me voimme vedota vain hyviin tapoihin, viisaisiin periaatteisiin ja toimiviin käytäntöihin.

Mahdollinen puhelinkielto on saatava toteutumaan jotenkin muuten kuin pakkokeinoilla. Toiselle ihmiselle kuuluvan omaisuuden takavarikointi on yksiselitteisen laitonta. Ei siihen edes poliisi voi antaa lupaa, jos asiaa katsotaan laillisuuden näkökulmasta.

Muutenkin on lapsellista ajatella, että puhelinten pois kerääminen yöajaksi auttaisi asiaa, koska käytössä on alkeellinen mutta aukottomasti toimiva kikka: rippikoululainen ottaa mukaansa kaksi kännykkää, toisen henkilökohtaiseen käyttöönsä ja toisen annettavaksi leirijohtajien järjestämiin keräyksiin.


On monia asioita, joita leirille ei oteta

Olen ehdottomasti sitä mieltä, että rippikoululeiri on viisainta toteuttaa ilman kännyköitä. Joskus on opeteltava luopumista, jotta saavutettaisiin jotain toisenlaista hyvää. Leirille ei oteta mukaan pikkusiskoa eikä koiranpentua, ei sittenkään vaikka ne olisivat kuinka rakkaita tahansa. On suostuttava luopumaan viikoksi jääkiekkoharjoituksista, omasta huoneesta ja yön yli jatkuvista nettipeleistä.

Näihin pois jätettäviin asioihin kuuluu myös se käteen ilmestynyt kasvannainen, joka on tullut paikkaamaan silmän näkemättömyyttä, korvan kuulemattomuutta ja suun puhumattomuutta. Yksi rippikoulun perustehtävä on palauttaa mieleen, mitä ihminen on alkuaan Jumalan luomana olentona. Siksi rippikouluun on syytä tulla ilman meissä roikkuvia johtoja ja kokoaikaista verkkoyhteyttä.

Puhelinmottiin rippikoululaisia ei tarvitse laittaa. Koko leirin puhelin varmistaa yhteyden perheeseen ja tärkeimpiin leirin ulkopuolisiin kavereihin. Opetuksen tarpeisiin pitää olla käytössä jonkin verran tietokoneita ja tabletteja. Maailmantapahtumien seuraamiseen on olemassa parempia välineitä kuin kännykän ruutu.


Kännykät sallimalla riistetään oikeus rauhaan ja hiljaisuuteen

Rippikoulussa on syytä tavoitella hiljaisuutta, jossa Jumalan puheelle ja toisten ihmisten autenttiselle kohtaamiselle on tehtävä tilaa. Jumalan puhe tai lähimmäisen puhe ei kuulu, jos olemme kaiken aikaa yhteydessä jonnekin muualle.

On turhaa on ihmetellä rippikoululaisten levottomuutta, jos he ovat koko ajan ulkomaailman etäispäätteitä. Sallimalla kännykän  me sallimme äänet, mutta riistämme ainutlaatuisen mahdollisuuden hiljaisuuteen ja arkielämästä poikkeavaan rauhaan.

Joku on puolustellut kännyköiden mukaan ottoa nykyaikaisella tiedonhankinnalla. Perustelu on pelkkää höpsötystä ja huono yritys muuttaa opettajien avuttomuus yleiseksi hyveeksi. Ei rippikoulussa ole niin suuria tietomääriä jaettavana, että sitä tarvitsisi verkkolinkkien sekamelskasta erikseen hakea. Riittää, että opettaja jakaa tarvittavan tiedon. Oma Raamattu on kaikkien luettavissa. Rippikoululaiset tuovat mukaan omat elämänkokemuksensa, joita opettaja täydentää omilla tarinoillaan. Tästä monenkeskisestä vuoropuhelusta syntyy jotain, mikä koskettaa nuorta ihmistä.

Parhaiten asiat omaksutaan saunan lauteilla, nuotiotulen äärellä ja mukavassa sohvaryhmässä istuskellen. Sillä keinoin hypätään Jeesuksen ja hänen oppilaidensa maailmaan. Jeesus kelpaa myös didaktiikan esimerkiksi.

Kaupunkijaksolla voidaan tarvittaessa käyttää monenlaisia vempaimia, mutta rippikoulun leirijaksossa yksinkertaisuus ja luonnonmukaisuus ovat tavoiteltava periaate.


Vanhemmista saa tukea

Myönnän, että ennen rippikoulua olen joutunut miettimään tarkasti sanojani. Tiedän, että aivan sataprosenttisesti en ole onnistunut vakuuttamaan rippikoululaisia, mutta ohjeiden vastaisesti mukaan otettuja kännyköitä on kuitenkin ollut niin vähän, että ne eivät ole häirinneet. En ole myöskään nostanut niistä suurta meteliä, olen vain rauhallisesti sanonut, että pistätkö sen puhelimen pois, kun ne eivät tänne kuulu.

Työntekijöiden oma esimerkki voi tukea valittuja käytäntöjä. Välttämättömään työpuhelimeen ei pidä puhua rippikoululaisten nähden. Totuutta ei tarvitse salailla, mutta häpeämätön käyttö suotta ärsyttää.

Syksyisin tekemieni galluppien perusteella rippikoulun jälkeen nuorten ylivoimainen enemmistö pitää kännyköiden poissaoloa hyvänä asiana.

Erityisen suuren avun olen saanut siitä, että olen vanhempainilloissa vedonnut isiin ja äiteihin ja pyytänyt heitä tukemaan seurakunnassa valittua linjaa, jonka ansiosta nuoret voivat saada kosketuksen häviämässä olevaan elämäntapaan. Vanhemmat on ollut helppo saada mukaan. He ovat jo havahtuneet siihen, että sana "verkko" vapauden symbolina on kaksikymmentä vuotta kestänyt huijaus ja että todellisuudessa verkko on vankeuden, pyydyksen ja ansan synonyymi.

Vanhempia vakuuttaa ajatus siitä, että jos kännyköiden mukanaolo sallitaan, yhden työntekijän työpanos menee verkkoelämän seuraamiseen ja todennäköisesti huonoin tuloksin. Verkossa kiusaaminen voi olla myös rippikouluissa todellinen ongelma.


Leirin ulkopuolella verkkoa on hyödynnettävä kaikin tavoin

Leirit olkoot jonkinlaisia erämaahan vetäytymisen paikkoja. Sillä tavoin voidaan säilyttää niiden puhuttelevuus, mutta myös tietynlainen eksotiikka. Normaalissa arjessa kirkon on taas otettava tietokoneista ja verkkomaailmasta kaikki se hyvä, mikä niistä ikinä saadaan.

torstai 23. toukokuuta 2013

On kunniallista muuttaa mielipidettään

Diplomi-insinööri Aarne Heino kirjoitti tänään Aamulehdessä siitä, kuinka hän on vaihtanut tyystin Tampereen rantatunnelia koskenutta mielipidettään.

Tämän tekstini kannalta ei ole merkittävää, mitä mieltä hän on näistä paljon kiistaa aiheuttaneista tiejärjestelyistä, vaan oleellista on, että hän yleensä oli valmis muuttamaan ajatustaan.

Heino kertoo pitkään väitelleensä asiasta ja sitoutuneensa vahvasti oman käsityksensä taakse. Hän kirjoittanut asiasta sanomalehtiin ja äänestänyt kunnallisvaaleissa ehdokasta, joka on selkeästi asettanut hänen kannalleen.

Jostain syystä Heinonen rupesi kuuntelemaan niitä ihmisiä, jotka olivat toista mieltä kuin hän itse oli. Hyviltä vaikuttaneiden perusteluiden jälkeen hän vihdoin muutti kantansa, ja tämän mielipiteen vaihtamisen hän tämän aamun kirjoituksellaan tunnusti.

Mielipiteen muuttajia on kutsuttu Suomessa takin kääntäjiksi. Tämä on tehnyt keskustelemisen vaikeaksi. Nolatuksi tulemisen uhalla ihmisen on ollut pakko pitää kiinni vääristä mielipiteistä vain sen takia, että on ne kerran sattunut omaksumaan. On eletty sen periaatteen mukaan, että ensin valitaan mielipide ja sen jälkeen keksitään sitä tukevat tosiasiat.

Heino rikkoi tämän säännön, ilmeisen rohkea ja viisas mies.

maanantai 20. toukokuuta 2013

Tuntematon sotilas kertoo ennen kaikkea auktoriteeteista

Olen lukenut Tuntemattoman sotilaan alta kahdenkymmenen vuoden iässä kolmeen kertaan, ja nyt luin kirjan neljännen kerran, tai oikeastaan Sotaromaanin, joka on saman kirjan alkuperäinen kustantajalle toimitettu käsikirjoitus. Siihen tehdyt muutokset ovat melkein poikkeuksetta tehneet kirjalle hyvää, joten sensuroinnista puhuminen on ollut liioittelua.
Pitkän tauon jälkeen huomio olen kiinnittänyt huomiota eri asioihin kuin edellisillä lukukerroilla. Ensinnäkin olen havainnut, että Laineen elokuva on tehnyt sotilaista paljon vanhempia kuin he ovat romaanissa olleet. Tämän virheenhän Mollbergin filmiversio korjasi, vaikka muuten se jäi ryskettä täynnä olevaksi sotaelokuvaksi, josta ihmiset eivät erottuneet.
Toiseksi aloin epäillä, onko romaani ytimeltään lainkaan sotaromaani, vaan ennemmin auktoriteetteja pohtiva kirja, jonka tapahtumana on sota. Melkeinpä kaikki kirjan tapahtumat ottavat kantaa siihen, toimiiko Lammion tärkeily ja sääntöihin vetoaminen paremmin vai huonommin kuin Koskela vaatimaton linja, joka perustuu sotilaiden sisäiseen vakuuttuneisuuteen. - Koskelan linja oli aina parempi.
Kolmantena linjana oli ylimmän sotilasjohdon brutaalius, joka pahimmillaan vei teloittamaan omia sotilaita. Nämä teloitukset ovat ilmeisesti olleet Linnalle aikoinaan traumaattinen kokemus, joka on saanut perinpohjaisesti epäilemään korkeimpien päälliköiden ymmärrystä.

 

lauantai 11. toukokuuta 2013

Mikä ihmeen RIPPIkoulu?

Dosentti Airi Mäki-Kulmala kirjoittaa Aamulehdessä rippikoulusta ja konfirmaatiosta ja ihmettelee sanojen merkityksiä. Mäki-Kulmala on sanan "rippikoulu" suhteen oikeilla jäljillä. Se on tässä yhteydessä historiallinen jäänne. Se liittyy varsinaisen rippiin suunnilleen saman verran kuin budjettiriihi liittyy vanhan ajan maatalousrakennukseen. Sana on kuitenkin niin vakiintunut, ettei sen korvaaminen jollain muulla onnistu. Kansa on hidas oppimaan sanoja. Helsingin Sanomat yritti saada ihmiset käyttämään sanaa "sormitietokone". Ajatus ei mennyt läpi. Kansa puhuu vaikkapa tableteista.

 Konfirmaation sijasta Airi Mäki-Kulmala tarjoaa sanaa "kasteen vahvistaminen" tai "kasteenvahvistusjuhla". Tämä ehdotus ei toteudu, koska luterilaisen opin mukaan kaste ei kaipaa vahvistamista. Se on kertakaikkinen ja täydellinen.

Konfirmaation ongelmana on, että kirkko ei itsekään osaa sanoa, mikä se oikein on. Maallikoiden mielestä se lienee ennen muuta rippikoulun juhlallinen lopetus, joka kokoaa perheen ja ystävät yhteen. Virallisestikin kirkossa ajatellaan, että konfirmaatio on myös tätä. Siinä saadaan siunaus ja sen yhteydessä nautitaan ensimmäisen kerran itsenäisesti ehtoollinen. Nuorten puolesta rukoillaan. Heidät eräällä tavalla julistetaan täysivaltaisiksi seurakuntalaisiksi, jotka voivat ottaa haltuun oman hengellisen elämänsä.

Monien seurakuntien konfirmaatioissa korostuu se, että nuoret vastaavat siinä itsenäisesti kasteessa osoitettuun kutsuun. Siinä liitytään yhteiseen uskontunnustukseen. Joskus on painotettu myös tapahtuman sakramentaalista luonnetta, vaikka kirkossamme konfirmaatio ei olekaan sakramentti, kuten kaste ja ehtoollinen.

Jos tilannetta halutaan vielä sekoittaa, voidaan vilkaista naapurikirkkojen käytäntöihin. Esimerkiksi Norjassa erillinen konfirmaatio on korvattu kolmella jumalanpalveluksella, jotka sijoittuvat rippikoulun eri vaiheisiin. Konfirmaatio on siellä koko rippikoulun kestävä prosessi.

Suomen kirkon konfirmaatio on kaikkiaan kuin kimalainen. Kukaan ei tiedä, millä keinoin se pysyy ilmassa. Kaikesta huolimatta se näyttää lentävän kohtalaisen hyvin.

Tällaisia tarkennuksia Airi Mäki-Kulmalan artikkeli vaatii, mutta kaikkiaan hän hallitsee aiheensa varsin hyvin.

Wartburg saksalaisen moottoritien penkereellä

Tapahtui vuonna 1996.

Saksan moottoritiellä oli pientareelle pysähtyneenä ja luultavasti konerikon tehneenä puolalainen Wartburg. Auton vieressä seisoskelleet ihmiset olivat saksalaisten ylenkatsomia naapureita, ja heidän autonsa oli luhistuneen Itä-Saksan teollisuustuote.

Voi kuvitella, että autoa ajanut perheenisä sai kuulla kunniansa, kun vaimo motkotti: "Mitäs minä sanoin! Ei tällä romulla olisi pitänyt mihinkään lähteä. Oli sinun ideasi tulla tänne. Olisi vain pysytty kotona."

Lapset itkivät. Mies ihmetteli, mitä voitaisiin tehdä; samaan aikaan yritti hoitaa tilannetta ja pysyä tyynenä saamansa ryöpytyksen keskellä.

Kuitenkin konerikko oli vain osattomuuden lopullinen sinetti. Puolalaisturistien köyhyyden tunne oli alkanut jo silloin, kun voimaton kaksitahtikone oli riittänyt kuljettamaan vain hitaalla rekkakaistalla kuorma-autojen seassa. Vasenta kaistaa kiisivät isot ja kalliit autot, monet niistä kaksinkertaisella nopeudella Wartburgiin nähden.

Puolalaisturistit saivat kokea, että köyhyys ei ole niinkään fyysistä puutetta, vaan sitä ettei voi elää samoin kuin ympäristössä yleensä eletään. Se ei ole tiettyä nopeutta - tottahan vanhan Warren kahdeksankymmentä kilometriä oli kovempi vauhti kuin mihin ihminen on alkuaan luotu. Oleellista oli, että nopeus oli sata kilometriä hitaampi kuin muilla.

Oma näkökulmansa on siinä, että vain joitakin vuosia aiemmin sama Wartburg oli ollut Puolassa ylpeyden aihe. Naapurit kadehtivat, kun heidän tuloillaan ei ylletty samaan.

tiistai 7. toukokuuta 2013

Älkää lapsilta kaikkea kieltäkö

Vanhojen lehtileikkeitteni joukossa on monen vuoden takainen kirjoitus, jonka alla on nimimerkki 11-vuotias.

Kirjoittaja kertoi, että taloyhtiössä häneltä ja hänen ikätovereiltaan oli kielletty pallon pomputtaminen, sählyn pelaaminen, kirkonrotta ja kaikki leikit, joissa juostaan. Yksitoistavuotias muisteli myös sitä, kuinka muutama vuosia aiemmin hänet ja naapurin lapset oli häädetty hiekkalaatikolta ja liukumäestä sanomalla: "Te huudatte liian kovaa."

Vielä hän kertoi, että eräänä kesänä hän ajatteli tehdä kavereidensa kanssa majan. Vanhemmat pyysivät kaupungilta luvan majan rakentamiseen, ja kaupunki antoi luvan. Viikkoa myöhemmin taloyhtiön hallitus määräsi majan purettavaksi. Syytä ei ikinä kerrottu.
Lopuksi yksitoistavuotias sanoi: "Olemme tavallisia lapsia tavallisista perheistä."

Tuota tekstiä miettiessäni olen pohtinut erään juniorivalmentajan huokaisua, että nykyään kaikki lapset eivät osaa enää juosta.

maanantai 6. toukokuuta 2013

Uskontojen ostoskori

Entistä enemmän on niitä nuoria ihmisiä, jotka kuljeskelevat uskontojen markkinoilla kuin tavaratalossa, poimivat ostoskoriinsa kaikkea, mikä hyvältä näyttää ja kiinnostavalta tuntuu. Siinä ei paljon haittaa, että idän uskontojen jälleensyntymisajatus ja lännen uskontojen taivaskäsitykset yhdistetään tavalla, joka on vierasta sekä idälle että lännelle.
 
Ostokset viskataan yhteen. Varmaan elämänvarrella sitten paljastuu, mitä niistä tuli.

Saatiinko soppa joka kaikesta huolimatta ravitsi ja vei näläntunteen, vaikka keitosta ei kukaan osannut sanoa, mistä se oli kotoisin? Vai oliko tuloksena laatikollinen komponentteja, jotka näyttivät hyviltä, mutta joita ei mitenkään saanut liitettyä yhteen toimivaksi laitteistoksi?

Minä veikkaan jälkimmäistä vaihtoehtoa, mutta kaikki nuoret ystäväni eivät varmaan ole samaa mieltä.

torstai 2. toukokuuta 2013

Ruoalla on muutakin merkitystä kuin tuottaa terveyttä

Vähän yli kaksikymppinen opiskelijamies kertoi, että yliopiston ruokalassa häntä häiritsee ruoan pois heittäminen. Lautaselle otetaan kolme perunaa, ja niistä syödään yksi, ja muut kaksi joutavat mennä. Jostain syystä kahdenkymmenen ikä ei ole riittänyt sen ymmärryksen tuottamiseen, että ihminen osaisi arvioida nälkänsä ja sen tyydyttämiseen tarvittavan perunamäärän.

Nuorimies valitti, ettei hänellä ole keinoa, jolla hän perustelisi näkemystään: Ruokaa ei vain voi heittää pois. Ei vain voi.

Ei sellaista perustelemattomuutta ymmärretä.

Ei voi vedota edes siihen, että jossain päin maailmaa kaikilla ei ole ruokaa. Ne vastaavat, että pois heitetty ruoka ei siirry nälkäisten lautaselle.
Alkaa unohtua, että ruoalla on muutakin merkitystä kuin tuottaa terveyttä tai todistaa syöjänsä tiedostavaista moraalia.

Ruoka itsessään on pyhää. Niin minä uskon. Sitä on kunnioitettava ilman tarkoitusperiä, hyvää syytä tai perusteltavissa olevia näkökulmia. Vain sen tähden, että se on pyhää ja että se on ruokaa. Se riittää.