keskiviikko 30. toukokuuta 2018

Poika isänsä varjossa


On olemassa suoranainen ihmistyyppi, jonka on aina matkustettava kauas. Hyvä on aina jossain toisaalla, ei koskaan siinä lähellä. Tämä ilmiö liittyy vahvasti maailmankatsomuksiin, mutta on sitä havaittavissa muuallakin.

Yhtenä esimerkkinä on tapaamani nelikymmenvuotias mies, jonka isäkin oli minulle tuttu.

Mies kertoi soittavansa mitä tahansa instrumenttia. Häneltä sujuivat piano, kitara, trumpetti, haitari ja huilu. Myös laulaminen onnistui.

En voinut olla huomauttamatta: "Mutta eikös se isäsi ollut juuri viulisti..."

torstai 24. toukokuuta 2018

Toivottomasti ryhmittyneenä väärälle kaistalle

Amerikkalainen kirjailija Tom Wolfe on kuollut. En ole vieläkään varma, mitä ajattelisin hänen bestselleristään Turhuuksien roviot. Ainakin se piti otteessaan ja tarjosi näkymän New Yorkin rahamaailmaan.

Kaksi kohtausta on jäänyt erityisesti mieleen.

Toisessa päähenkilön tytär tulee kysymään isältään, mitä on joukkovelkakirjakauppa. Tytär kertoo kaverinsa isästä, joka tekee kirjoja ja jolla on kymmeniä ihmisiä töissä, mutta mitä ihmettä on isän harrastama joukkovelkakirjakauppa? Isä ei osaa selittää niin, että asiasta tulisi selvää. Hän on tekemisissä maailman kanssa, jota ei reaalisesti ole olemassa. Rahanteon pohjana ovat vain ihmisten lupaukset, toiveet ja aikeet.

Toisessa kohtauksessa päähenkilö ajaa autoa ja on ryhmittynyt toivottomasti väärin. Muodollisesti hän ohjaa autoaan ja vastaa sen etenemisestä, mutta molemmat vierekkäiset kaistat ovat tukossa, eikä hän voi ajosuunnalleen mitään. Hän päätyy Bronxiin, vaikka juuri sinne hän ei olisi halunnut mennä. Väärälle kaistalle joutuminen sysää romaanin kohtalokkaat tapahtumat liikkeelle.

Joskus filosofian ikuinen tahdonvapauden ongelma on tätä.

torstai 17. toukokuuta 2018

Jos äänensä painoarvoa voisi kasvattaa lapsilukunsa mukaan

On tehty merkittävä arvovalinta, kun on päätetty, että jokaisella täysi-ikäisellä ihmisellä on sukupuoleen katsomatta käytettävänä vaaleissa yksi ääni. Tähän äänioikeuteen ei vaikuta varallisuus, koulutus eikä ymmärryksen taso. Nykyään sitä ei voi riistää esimerkiksi rikostuomion perusteella.

On muitakin käytäntöjä. Esimerkiksi asunto-osakeyhtiöissä äänestetään asuntojen koon perusteella. Vuokralaiset eivät saa sanoa mitään, vaikka he ovat niitä, jotka varmimmin asuvat talossa. Tälle käytännölle tuskin voi mitään, vaikka demokratiasta sitä ei voi kiitellä.

Ajatusleikkinä sopii miettiä, millaista politiikkaa tehtäisiin, jos vanhemmat voisivat lisätä ääniinsä huollettavana olevien lastensa lukumäärän verran ääniä. Koska vanhempia on kaksi, yhdestä lapsesta saisi puolikkaan lisä-äänen, kolmesta puolitoista. Ehkä voisi miettiä sitäkin, että ikääntyvistä vanhemmistaan huolehtivat saisivat käyttöönsä myös vanhempiensa äänet.

Näiden muutosten jälkeen maailma olisi toisenlainen. Uskon, että kouluilla olisi rahaa eikä päivähoidossa olisi ongelmia. Varmasti probleemeja tulisi, mutta ainakin ne vaihtaisivat paikkaa.

keskiviikko 16. toukokuuta 2018

Vainoharhaisuuden alkeita

Osallistuin erääseen tapahtumaan, ja sähköpostiini tuli palautepyyntö. Olisi yhtä ja toista kommentoitavaa. Aloin jo kirjoittaa, mutta sitten pyyhin pois ja päätin olla sanomatta mitään.

Niillä on kuitenkin säköpostini. Mistä voin tietää, etteivät ne tiedä paluatteen antajaa? Tai miten voi vakuuttua, etteivät järjestäjät tunnista minua avointen vastausten tyylistä?

Varmaan tämä on vainoharhaisuuttani, mutta tällaiseksi elämä on mennyt.

perjantai 11. toukokuuta 2018

Turvallisuusseminaarin alustajana

Jos minut joku jostain ihmeen syystä kutsuisi minut turvallisuusseminaarin avustajaksi, en sanoisi sanaakaan omia ajatuksiani. Lukisin vain seuraavan tekstin:

"Saul puki Daavidin ylle oman sotapaitansa, pani pronssikypärän hänen päähänsä ja puki hänen päälleen haarniskan.

Daavid sitoi vielä miekan vyölleen. Mutta näissä varusteissa hän ei pystynyt kävelemään, sillä hän ei ollut koskaan ennen käyttänyt sellaisia. Daavid sanoi Saulille: 'Minä en voi näissä edes kävellä. En ole koskaan käyttänyt tällaisia.' Ja Daavid riisui ne yltään."

tiistai 8. toukokuuta 2018

Suomessa on 200 000 värisokeaa, unohdettua miestä

Toukokuun alussa ilmestynyt Aamulehden blogini oli hieman erilainen kuin kaksi aiempaa, joissa olin varautunut huomattaviin vastaväitteisiin, hieman turhaan kyllä.

Nyt otin esille Suomen unohdetuimman vammaisryhmän eli värisokeat, joilla on punaisen ja vihreän  tunnistamisessa vaikeuksia. Tähän ryhmään kuuluu 200 000 miestä sylivauvat mukaan lukien, ja sylivauvojen huomioon ottaminen on täysin kohtuullista, onhan jo pienillä pojilla ongelmansa.

Tällä kerta asia oli vastaansanomaton. Onhan outoa, että tätä ihmisryhmää ei kukaan  ajattele. Aina vain pylväsdiagrammeissa on vierekkäin punaista ja vihreää.

Kolumnin loppupuolella on lyhyt viittaus pitkiin pohdintoihini siitä, mitkä kielen  rajat, mitä voidaan sanoa ja mikä jää sanomatta.

Aamulehden kolumnini on tässä:

lauantai 5. toukokuuta 2018

Jokaisella on tämänsä

Väitöskirjan kirjoittamisenkaan jälkeen en ole kyllästynyt Pentti Saarikoskeen. Ei hän sentään mikään Dostojevski ole, mutta aina hänestä lohkeaa jotain uutta.

Minultahan on moni Saarikosken lause jäänyt analysoimatta. Olen poiminut hänen tuotannostaan lauseet, joissa saattaa havaita uskonnollisen kielen jälkiä. Olen perehtynyt juuri niihin, mutta paljon on vielä tutkimatta.

Eilen istuin kahvilla ja pöytäseurani muistutti minua Saarikosken lauseesta, että jokaisella on tämänsä: "Jokaisella on tästä lähtien tämänsä /   johon hän täällä on sidottu."

Onhan tuo nyt laittamattomasti sanottu, mitä ikinä Saarikoski nyt tarkoittaneekaan.

tiistai 1. toukokuuta 2018

Pieni auto viittaa vegetaristiin

Automerkin ja -mallin valitseminen on perinteisessä miesten maailmassa itsensä ilmaisemista. Se kertoo luonteesta, arvostuksista, iästä ja yhteiskunnallisesta asemasta.

Olen joskus aiemmin kirjoittanut aiheesta blogikirjoituksessani. Tarkennan katseeni nyt yhden automerkin sisään eli Toyotaan.

Olen viime vuosina ajanut kolmenlaisella Toyotalla. Alemman keskiluokan perheautoon eli uudehkoon Aurikseen suhtaudutaan täysin neutraalisti. Sillä sopii ajaa kentänlaidalle tai venerantaan. Kukaan ei sano mitään eikä ajattele. Auris on huomaamaton ja hyväksytty kuin makaronilaatikko.

Positiivisimmat arviot on saanut kaksikymmentä vuotta vanha Corolla (isommalla koneella). On ihasteltu sen melkein 300 000 ajokilometriä. Moneen kertaan todettu, että ”eihän sitä ajamalla rikki saa”. Joku satunnainen ohikulkija on pyytänyt ostaa sitä. Arvostus on ylittänyt kaikki merkkiuskollisuuden rajat.

Sitten on kolmikon pienin eli Yaris. Se saa jonkinlaista hyväksyntää pienestä kulutuksesta, mutta maininnat näppäryydestä ja helposta pysäköitävyydestä tuntuvat lohdun etsimiseltä. Perusteluille ehkä nyökkäillään, mutta miesten autorivissä Yaris on kummajainen.

Yariksella ajavaan suhtaudutaan kuin vegetaristiin: varmaan asialle on perustelunsa, mutta naisten ja hipsterien juttuhan se on.