Suunnilleen samoihin aikoihin ilmestyi kolme erinomaista romaania, Rosa Liksomin Väylä, Olli Jalosen Stalker-vuodet ja Pirkko Saision Passio.
Väylän lehmät muistan hyvin, ja parhaiten on jäänyt mieleen Stalker-vuodet. Se osui johonkin. Passiosta en muista varsinaisesti mitään. Jonkin esineen mukana kuljettiin aikakaudesta ja paikasta toiseen.
Tuleeko kirja arvokkaaksi vasta sitten, kun siitä muistaa jotain? Kaikkein tärkeimmät jäävät kyllä mieleen. Karamazovin veljesten teemat nousevat ajatuksiini lähes päivittäin, ja monen muun suomalaisen tavoin muistan Tuntemattoman sotilaan repliikkejä ulkoa. Kafkan Oikeusjutusta osaan jopa siteerata sen alkulausetta: "Joku oli varmasti panetellut Josef K:ta, sillä eräänä aamuna hänet pidätettiin ilman, että hän olisi tehnyt mitään pahaa."
Kirjan merkitys ei tule vain sisällön muistamisesta. Olen lukenut Kunderan Olemisen sietämättömän keveyden kahdesti, mutta en osaisi kuvata sen sisältöä. Kuitenkin se on kouraissut syvältä.
Kirjojen ohella on elämäntapahtumia, jotka ovat olleet tärkeitä mutta eivät ikimuistettavia. Moni sanoo unohtaneensa lastensa vauvavuodet melkein tyystin, vaikka ne ovat olleet elämän merkityksellisintä aikaa.
Kirjahyllyssäni on kuitenkin muutamia kirjoja, joiden koko olemassaolon olen unohtanut, vaikka tiedän ne lukeneeni. Tässä on unohdusta jo liian paljon. Ruben Gallegon Valkoista mustalla ei palaudu mieleeni edes takakannen esittelystä.
Olen tyytyväinen, että olen lukenut Saision Passion. Ei tosin tekisi pahaa, vaikka muistaisin sen sisällöstäkin jotain.
Olen lukenut tämänkin kirjan, vaikka en muistanut edes sen olemassaoloa.