Mummoontuminen/ukkoutuminen
ja tätiintyminen/setääntyminen alkavat jo varhaisessa iässä. Näillä sanoilla
kutsun sitä ylemmyydentuntoista ajattelua, että nuoret sukupolvet ovat huonompia
kuin vanhat ja että entisaikaan kaikki moraaliin liittyvät asiat olivat
paremmin kuin nykyään.
Olen joka vuosi
kuullut noin kahdeksantoista ikäisten suusta moitteen, että tämä uusin, juuri
rippikoulussa ollut ikäluokka on kummallisen levotonta ja että niiden on
kummallisen vaikea olla hiljaa. Olen vastannut: "Tuota samaa arvostelua
muuten kuulin myös kaksi tai kolme vuotta sitten."
Vähän yli
kaksikymppiset eivät kovinkaan paljon mieti viidentoista ikäisten maailmaa.
Heidän ajatuksensa ovat toisaalla. Joskus he pyörittelevät vain päätään ja
sanovat, etteivät ymmärrä nykyteinejä ollenkaan.
Päivittely yltyy,
kun tulee omia lapsia ja nämä lähestyvät rippikouluikää. Silloin moni poimii
paikallislehdestä jonkin surullisen uutisen jostakusta älypäästä ja on taas vakuuttunut, että "ei meidän
aikana".
Monesti olen sanonut: "Et ehkä juuri sinä, mutta kyllä minulla olisi yhtä ja
toista muisteltavaa niistäkin ajoista, jolloin sinun ikäluokkasi pörräsi
mopolla ympäri kylää."
Eläkeiän
kynnyksellä taas hämmästellään pullamössösukupolven tarvetta ajaa mopoautolla
joka paikkaan. Ei jakseta kävellä, ei mennä edes polkupyörällä. Ja totta onkin,
että nuorten kunto on heikentynyt. Mutta yhtä lailla nykymummot ja -papat ovat
ratkaisevasi veltompia kuin autottoman ajan mummot ja papat. Samalla tavoin
nykyajan pullamössömummojen ja -pappjen pitää päästä aina oven eteen.
Entäs
sotaveteraani ajan sukupolvi? Heinä en yhtään kehuisi hyvällä moraalilla. Kun he olivat kolmannella tai neljännellä vuosikymmenellä, eurooppalaiset nuoret rakensivat keskitysleirejä ja tappoivat toisiaan. Nykyään ei ole mitään sellaista.