Jalkapallotähti hyvää tekemässä.

Olen iloinnut siitä, että Englantilainen jalkapalloilija Marcus Rashford on taas päässyt pelaamaan Manchester Unitedin avauskokoonpanossa. Minulle hän sopii jalkapalloilijanakin, mutta myötätuntoni perimmäiset syyt ovat muualla.

Rashford on kotoisin köyhistä oloista. Hänen äitinsä rehki minimipalkalla varmistaakseen, että perheen viisi lasta voisivat illalla syödä riittävän aterian. Rashford ei ole unohtanut lähtökohtiaan. Ensimmäisenä koronakeväänä hän perusti erään hyväntekeväisyysjärjestön kanssa kampanjan, joka järjesti aterioita sulkuaikana ilman kouluruokaa jääneille lapsille. 

Kampanjan tavoitteena oli ensin taata 400 000 ateriaa Manchesterin lapsille, mutta lahjoitusten suuri määrä auttoi lopulta tarjoamaan yli neljä miljoonaa ateriaa ympäri maata. Vihdoin Englannin hallituskin suostui myöntämään varoja noin 1,3 miljoonan lapsen maksuttomaan ruokailuun kuuden kesälomaviikon aikana.

Vähävaraisten perheiden lisäksi Rashford on auttanut kotiseutunsa kodittomia. Jotain hänestä kertoo, että jopa jalkapalloilullinen päävastustaja Liverpool FC on kiittänyt häntä Twitter-tilillään.

Pöyristymisen aiheita

Monet ihmiset tarvitsevat jokapäiväisen pöyristymisensä. Joskus päivät ovat kuitenkin niin latteita, että on vaikea lietsoa itseään kunnon tuohtumukseen. Uutisissa kerrotaan vain tavanomaisista liikenneonnettomuuksista, SM-liigan tuloksista ja sotealueen johtajavalinnoista. Mopopojat eivät ole päristelleet, eivätkä koirankakat erotu. Tähän ankeuteen muutamia pöyristymisen aiheita:

1. Lähes tyhjässä bussissa istuutuisi ainoan matkustajan viereen.

2. Hääjuhlassa kävisi leikkaamassa kakkua ennen kuin hääpari ehtii.

3. Lainaisi kolmenkymmenenviiden vuoden ikäistä Audin raatoa ja pysäköisi sen golfkentän Audi-parkingiin.

4. Kiinnittäisi isoisän jäämistöstä löytyneeseen ritarikunnan mitaliin koukun ja lähtisi kalaan.

5. Selostaisi jalkapalloa televisiossa ja alkaisi puhua potkupallosta. Salibandyn sijasta sanoisi että sähly.

Kolmenkymmenviiden vuoden ikäinen Audin raato tähän.

Kaunokirjallisuuden lukemisesta on silkkaa hyötyä

Ihminen on kohtalokkaasti oman elämänsä vanki. Hänen lähipiirinsä, äidinkielensä ja henkilökohtainen lahjakkuutensa rajoittavat ratkaisevasti hänen näkemyksiään. Omat rajansa voi murtaa lähinnä kolmella tavalla. Ihminen voi kerätä ennakkoluulottomuudellaan laajan tuttavapiirin. Hän voi matkustella muuten kuin turistina ja vaihdella työ- ja asuinpaikkoja. Kolmas menetelmä on kaunokirjallisuus.

Tässä on vastaus siihen, mitä hyötyä on kaunokirjallisuuden lukemisesta.

Monivuotiset yliopiston psykologiopinnot olen voinut korvata lukemalla Fjodor Dostojevskia. Alexander Solzhenitsynin ansiosta olen saanut perehtyä suurvallan diktatuuriin ja sortojärjestelmään, ja ilman Svetlana Aleksijevitšin Neuvostoihmisen loppua voisin vain arvailla, millaista on ollut vuoden 1990 jälkeinen elämä naapurimaassamme. Antti Jalavan ja Susanna Alakosken ansiosta olen tutustunut ruotsinsuomalaisten elämään. Väinö Linna on antanut pohjan ymmärtää suomalaisuutta, ja Leo Tolstoille olen paljon velkaa yleisestä historiannäkemyksestäni. John Steinbeckin Helmi vie kapitalismin perustragediaan, ja Graham Greenen Voima ja kunnia todistaa, että kelvoton pappi ja ihminen voi käsittämättömällä tavalla tuottaa hyvää. Miguel de Unamunon Pyhän miehen uhri kannustaa kertomalla, että uskonsa perustan kanssa on joku muukin joutunut kamppailemaan. Ismail Kadaré avasi keskusteluyhteyden sattumoisin tapaamani albanialaismiehen kanssa, ja ilman Richard Wrightia en tietäisi paljonkaan siitä, mitä on ollut mustan ihmisen elämä Yhdysvalloissa.

Eikä unohdeta Volter Kilven romaania Alastalon salissa. Se on suomen kielen kurssini.

Kävelyretki pahamaineisessa Rinkebyssä

Tukholmassa sijaitseva Rinkeby on niin sanottu pahamaineinen lähiö, jonne menemistä matkaoppaat eivät varauksettomasti suosittele. Poikkesin siellä viime torstaina.

Myönnän, että syvennyin alueeseen vain pintapuolisesti; en ole koskaan asunut siellä enkä tunne sieltä ketään. En ollut Rinkebyssä yön pimeinä tunteina, vaan tavallisena arkipäivänä. Tutustuin paikkaan vain sen verran kuin yhden tunnin kävelyreissulla ehtii.

Mielestäni tunnelma oli sekä leppoisa että turvallinen. Ympäristö oli ruotsalaisen siistiä. Ei ollut roskia eikä graffiteja eikä mikään ollut rempallaan. Autojen uskoisin menevän katsastuksesta läpi kertaheitolla.

Väestörakenne tuntui kuitenkin olevan vinossa. Kaikki näkemäni ihmiset olivat maahanmuuttotaustaisia, eikä perinteisiä svenssoneita näkynyt.

Ehkä voisin jopa asua siellä. Se kaikki ei näyttänyt lainkaan hullummalta. 

Tavallinen Rinkebyn kerrostalo

Kahdeksan kohdan ohjelma nuorten ahdistuksen vähentämiseksi

Tutkimukset kertovat siitä, että nuorten ahdistus on kasvanut. Tässä on kahdeksan kohdan parannusohjelma, joka ei käsittääkseni maksa juuri mitään. Ainakin se on paljon halvempi kuin palkata terapeutti joka niemeen, notkoon ja saarelmaan.

1) Luodaan tunne siitä, että viimeistä mahdollisuutta ei ole. Toisin sanoen rakennetaan järjestelmä, jossa tulevaisuus pysyy avoimena, vaikka koulussa ei onnistuisikaan.

2) Vähennetään radikaalisti itseohjautuvuutta. Ainakaan kaikki ammattikoululaiset eivät siihen kykene eivätkä monet lukiota aloittavatkaan.

3) Hyväksytään, että lukioikäiseltä kuluu aikaa ja voimia myös aikuiseksi kasvamiseen.

4) Eräissä oppiaineissa pudotetaan oppimistavoitteita. Ainakin biologiassa mennään nykyään kauas yleissivistyksen tuolle puolen.

5) Matematiikan painoarvoa vähennetään niiltä oppilailta, jotka todennäköisesti tarvitsevat vain prosenttilaskuja ja neljää peruslaskutoimitusta. Nykyään englannin kielen opiskeluihin pääsemiseen auttaa enemmän pitkän matematiikan kuin pitkän englannin eximia. Eihän tämä näin voi olla. Matematiikan osaajista on varmaan pulaa, muttei se helpotu tällaisilla älyttömyyksillä.

6) Lukion oppilaille palautetaan kokemus luokkayhteisöstä. Se vähentäisi yksinäisyyttä.

7) Luovutaan harhasta, että ammattikoulujen alkeisopetus voitaisiin korvata työelämän harjoittelujaksoilla.

8) Ei kuvitella, että kaikkien peruskouluaan lopettelevien pitäisi tietää tulevaisuudensuunnitelmansa.

 

Kaikki mitä ihminen tarvitsee

Helsingin junamatkalla aina jossain Tikkurilan kohdalla mieleeni tulee junamuisto. Vastapäisellä penkillä istui kaksi vanhahkoa miestä. Toinen osoitti radanvarren maisemaa ja kertoi kotinsa olevan niillä main.

"Tuossa minä asun", hän sanoi. "Siinä on lähellä kirkko ja viinakauppa. Siinä on kaikki mitä ihminen tarvitsee... elääkseen ja kuollakseen."

Harmittaa että olen unohtanut, mainitsiko hän ensin kirkon vai viinakaupan. Jos muistaisin, minua ei kiusaisi kysymys, kummalla niistä hän viittasi elämään ja kummalla kuolemaan.

Jumala on suuri sinä meidän keskellämme

Sairaalakäytöksen perussääntöjä on, että potilaan vuoteen äärellä hänestä ei keskustella niin kuin hän ei lainkaan olisi läsnä. Moniin kristillisiin teologeihin vaikuttanut juutalainen ajattelija Martin Buber tunnetaan siitä, että hän on soveltanut tätä vaatimusta jumalapuheeseen. 

Buberin ajatus on, että Jumalasta ei saisi puhua yksikön kolmannessa persoonassa. Jos hän todella on sellainen Jumala kuin hänen opetetaan olevan, hänestä ei pitäisi sanaa "hän". Eihän kukaan puhuttele keskustelutoveriaan häneksi, jos tämä hän sattuu olemaan paikalla. Yksikön kolmannen persoonan mukana Jumala tuomitaan poissaolevaksi, tai sitten häneen suhtaudutaan niin kuin johonkuhun, jolla ei ole sananvaltaa edes omiin asioihinsa. Sen sijaan Jumala on suuri sinä keskellämme, tai vielä paremmin olisi sanottava, että sinä Jumala olet suuri sinä meidän keskellämme, että sinä liityt kaikkeen siihen mitä me olemme ja teemme.

Buber havainnollisti ajatustaan kertomalla juutalaisesta rabbista, joka usein lauloi laulua: "Minne menen – Sinä! Missä seison – Sinä! Vain Sinä, jälleen Sinä, aina Sinä! Sinä, Sinä, Sinä! Jos voin hyvin – Sinä! Jos tunnen tuskaa – Sinä! Vain Sinä, jälleen Sinä, aina Sinä! Sinä, Sinä, Sinä! Taivas – Sinä, maa – Sinä, ylhäällä Sinä, alhaalla – Sinä! Mihin käännynkään, joka käänteessä vain Sinä, jälleen Sinä, aina Sinä! Sinä, Sinä, Sinä!"

Sopii kiinnittää huomiota myös monille tuttuun psalmiin 23. Sehän alkaa niillä tutuilla sanoilla, että Herra on minun paimeneni. Kesken runoa yksikön kolmas persoona vaihtuu toiseen persoonaan. Yhtäkkiä siinä sinun vitsasi ja sauvasi minua lohduttavat, sinä valmistat minulle pöydän minun vihollisteni silmien eteen. Näin käy, kun Jumala tulee riittävän läheiseksi ja kun hän lakkaa olemasta jokin vieras kolmas ja alkaa olla sinä meidän keskellämme.

Punaisia valoja päin

Onko lakia aina ja joka paikassa noudatettava? Jos vastaa tähän kysymykseen myöntävästi on ilman muuta väärässä. Oikea vastaus on jotain sellaista kuin "niin pitkälle kuin on mahdollista ilman, että lain noudattamisesta on merkittävää haittaa".

Viime toukokuussa Tampereella tapahtui jotain mikä osoittaa, että yhteisen hyödyn nimissä on joskus unohdettava laki ja vaihdettava se kansalaistottelemattomuuteen ja hyvään moraaliin.

Kaupungin keskustassa kaikki liikennevalot lakkasivat toimimasta. Joka suuntaan näytti punaista. Suomalaiset ovat lainkuuliaista kansaa, ja viisitoista minuuttia jaksettiin odottaa valojen vaihtumista. Sitten tehtiin yhteinen, sanaton päätös, että valot on unohdettava. Alettiin ajaa punaisia päin.

Poliisi ei torunut, eikä liikennevahingoista mainittu.

Joogaenkelit ja muita seurakuntavaalien valitsijayhdistyksiä

Ensi syksynä on seurakuntavaalit, ja paraikaa käydään keskusteluja valitsijayhdistyksistä ja niiden nimistä. Ne ovat välillä olleet niin vaikeaselkoisia, että niitä helpommin ymmärtää Pyhän Kolminaisuuden salaisuudet.

Olen päivittänyt ehdotukseni siitä, millaisia lähes selkokielisiä nimiä olisi käytössä:

* Seurakunnan sisäpiiri

* Kirkollisveronmaksajat

* Joogaenkelit

* Uskovaiset

* Miehen ja naisen avioliitto

* Ateistit kirkon puolesta

* Kirkkomuseo

* Seurakuntalaisten demokraattinen liitto (SKDL)

* Kassanvartijat

* Pappien kahviseura

* Muutos 1980

* Periaatteessa myötämieliset

* Lyhty

* Rakenneuudistuksilla taivaaseen

* Eläkeläiset

* Yksi nuori aikuinen

* Koti, uskonto ja isänmaa

* Lgbtqia+

* Globaalisti yleisuskonnolliset

* Ei senttiäkään ulkomaille