Ateistikin kimpaantuu väitteestä ettei ole mitään pyhää

Puolalaisen aforistikon Stanislaw Jerzy Lecin mukaan ateistitkin suuttuvat siitä väitteestä, ettei olisi mitään pyhää. Esimerkkejä pyhän tunteen yleisinhimillisyydestä on helppo keksiä.

Koraanin polttaminen vaikuttaa jopa sotilasliittojen koostumukseen, ja toisaalta ateistit kavahtavat sitä, että ristisymboli tulee pilaamaan heidän alueitaan, jotka he haluavat pitää tyhjinä uskonnollisista symboleista.

Kaikkein kummallisinta on suhtautuminen valtakunnan lippuun. Oman maan kamaraa pidetään niin pyhänä, että sitä ollaan valmiita puolustamaan oman henkensä uhalla, mutta samalla lipun laskeminen maahan on saastuttanut sen ja on ollut ankarasti kiellettyä. Myös sateenkaarilipusta on tullut erityinen kangas, jota tuskin on sopivaa laittaa minkä tahansa likapyykin sekaan.

En osaisi heittää Raamattua paperikeräykseen, vaikka itse esineessä ei pitäisi olla mitään pyhää. Oleellisiahan ovat sen sisältämät sanat. Tavallistenkin kirjojen huono käsittely tuottaa minulle tuskaa, jos satun sitä näkemään. En ole tottunut siihenkään, että ruokaa heitetään pois.

Erityistä suojelusta ansaitsevia ja lähes pyhiä esineitä ovat mummon lahjoittama kello, kihlasormus tai syntymäpäivälahjaksi saatu koru. Tiettyjä tilanteita ei saa halventaa naurulla, kuten todistusten jakoa, ansiomerkkien luovutusta, presidentin esittelyä tai sotilasparaatia.

Jos näinä kevään viimeisinä päivinä oikein haluaisi rietastella, tuore ylioppilas voisi pyytää luokkatovereiltaan kirjoittamaan nimmarit ylioppilaslakin valkoiselle pohjalle. Hämmennys olisi suuri, ja kimpaantumista voisi havaita.

Ajan suunta

Joskus lapsena minua huvitti filmi, jossa ihmiset kulkivat takaperin ja kaikki tapahtui käänteisessä järjestyksessä. Toukokuussa kuollut englantilainen kirjailija Martin Amis versioi tätä ideaa teoksessaan Ajan suunta. Romaani ei ole vain vitsi, vaan lukiessani sitä aloin miettiä maailmankaikkeuden peruslakeja.

Amisin tarina alkaa kuolinvuoteelta ja jatkuu tajunnan vähittäisenä selkiytymisenä ja lääkäreiden ilmestymisenä vuoteen ympärille. Idea toimii kirjallisesti tehokkaammin kuin lapsia huvittava elokuva. Syy lienee ennen kaikkea siinä, että romaanissa kertojan tajunnallinen näkökulma on vastakkainen kuin tapahtumien. Jatkuvasti hän ihmettelee, miten on mahdollista, että tulesta syntyy mitä tahansa ja että vesi putoaa ylöspäin.

Maailmankaikkeuden lait ovat kummallisia. Tapahtumien tulkinta riippuu täysin siitä, mihin suuntaan aika kulkee. Ilman aikaulottuvuutta sammuminen on samaa kuin syttyminen, lopettaminen on aloittamista, hyvän tekeminen kärsimyksen tuottamista ja syntymä lapsen sullomista hänen äitinsä sisään.

Amisin romaani on täynnä riemastuttavia arjen kuvauksia: Mies valuttaa kaljusta päästään hoitoainetta pulloon, täyttää sen, myy aineen apteekkiin ja saa siitä rahat. Potilas tulee melko terveenä sairaalaan, koko ajan hänen kuntonsa heikkenee, kunnes hän joutuu vuoteeseen, saa tippapullot suoniinsa, hänet viedään leikkaussaliin, ja sieltä hän tulee kuolemankielissä ulos, ja lopuksi hänet toimitetaan ambulanssilla sairaalasta pois, vaikka hän mitä ilmeisimmin tarvitsisi apua.

Vuonna 1997 nuoret alkoivat ottaa puhelimen kioskireissuilleenkin

Tämä kolumni on julkaistu kirkollisen nuorisotyön Villi-lehdessä syyskuussa 1998. Näiden ajatusten mukaan elettiin pitkään, mutta lopulta oli tunnustettava tappio. Yhtenä syynä olivat ne vanhemmat, joiden mielestä heidän oli saatava nopea yhteys nuoreensa ympäri vuorokauden. Kaikki eivät olleet heidän kanssaan samaa mieltä, mutta heitä oli kuitenkin niin paljon, että vanhempien yhtenäinen linja ei ollut mahdollinen.

Nuorison kännykkäkulttuurista kertonut juttu pysäytti viime vuoden heinäkuussa. Helsingin Sanomissa kirjoitettiin: "Lotta ja Saara ovat 14-vuotiaita, ja heidän kännykkänsä soivat taukoamatta: kotona, koulussa, puistossa, kaupassa, kellarissa ja ratikassa." "Jos menen kahden minuutin keikalle kioskille, otan kännyn mukaan ja soitan Lotalle." Puoli vuotta myöhemmin ilmiötä ei tarvinnut ihmetellä lehdistä lukemalla, kun sama muoti oli ehtinyt myös Tampereen seudulle. Uudet asiat nousevat Suomenlahden rannikolla maihin ja etenevät sieltä leveänä aaltona Jäämerta kohti.

Leiriläisille jaettavaan varusteluetteloon on nykyään kirjattava tieto, että mukaan ei oteta matkapuhelimia. Muuten kukaan ei osaisi keskittyä siihen aikaan ja paikkaan jossa ollaan juuri nyt. Istuessaan laiturilla Lotta toimittaisi Saaralle pyyntöä että viitsitkö tulla sieltä yläparvelta, ottaa pyyhkeen mukaan ja mennään sitten uimaan. Lauantain iltanuotion katkaisisi tekstiviesti siitä, mitä reaaliaikaisesti tapahtuu kaupunkibileissä, kuka on juonut liikaa ja kuka on kenenkin kanssa ja vieläkö Lotan poikakaveri on tallella. Onko hengellinen elämä mahdollista enää vain luostarin hiljaisuudessa, josta on muiden ihmisten alituinen läsnäolo erityissäädöksin suljettu pois?

Kiellot ja pakkokeinot eivät kuitenkaan ole aiheuttaneet kapinaa, vaikka toisinkin voisi luulla. Seurakuntaa ei ole syytetty ahdasmielisyydestä, suvaitsemattomuudesta eikä vanhanaikaisuudesta. Päinvastoin nuoret ovat olleet samaa mieltä siitä, että elämässä tarvitaan vyöhykkeitä, joissa Säkkijärven polkka ei soi. Nuorten yhteiset tunnelmat kokosi muuan iltahartautta pitänyt poika, joka lausui viikkokausiksi mieleeni jääneet sanat: "Äänen voi tehdä kuka tahansa, mutta hiljaisuuteen tarvitaan kaikki."

Kännyköiden ongelmat nähtiin jo vuonna 2001

Tällä tavoin kirjoitin kirkollisen nuorisotyön Villi-lehden kolumnissani vuonna 2001:

Joku pohjoissuomalainen pappi valitti, että rippikoululaiset pelaavat hänen oppitunneillaan kännykän matopeliä. En ymmärtänyt ongelmaa. En käsitä sitäkään, miten on mahdollista että rippikoululaisilla yleensä on mukana omat kännykät. Eikö leirikeskuksen puhelin riitä välttämättömien asioiden hoitamiseen? Eikö jo varusteluetteloita jakaessa voi sanoa siitä, että leirille lähtiessä myös seurakunnan vastaavat leirityöntekijät jättävät puhelimensa kotiin? Eivät kai hekään koko aikaa toimita omia asioitaan, vaan keskittyvät yhdeksi viikoksi nuoriin.

Kaiken uhalla kirkon täytyy muistuttaa siitä, että kaksituhatta vuotta myöhemminkin "usko tulee kuulemisesta". Ihminen voi kohdata Jumalan vain siinä määrin kuin hän on valmis luopumaan omasta lörpötyksestään ja hölinästään. 

Niinpä rippikoulun eteen on rakennettava äänettömyyden meluvalli. On osoitettava tie siihen hiljaisuuteen, jonka puute on sveitsiläisen filosofin Max Picardin mukaan muuttanut ihmistä enemmän kuin mikään muu ilmiö. Vain oman mielen syvyydessä voidaan ratkaista suuret kysymykset, ja sinne päästään kulkemalla elämän hiljaisten eteisten läpi.

Meluvalli on rakennettava silläkin uhalla, että jokin iltapäivälehti nostaa taas otsikoita: "Seurakunta kielsi rippikoululaisilta kännykät." Vain meluvallien suojassa voidaan pelastaa kristillinen sanoma uusille sukupolville.

Mutta jos nuoret hylkäävät meidät. Jos he kääntävät selkänsä pois. Siihen en usko. Yksi rippikouluviikko on riittävä aika sen ymmärtämiseen, että ihminen voi elää vähän aikaa ilman modernia viestintätekniikkaa. Voimme kertoa nuorille, ettei matkapuhelin ole syntiä, mutta siitä huolimatta jatkuva levottomuus särkee ihmismielen. Kyllä nuoret tajuavat, että äänillä rikotaan maailmaa. Ultraääni voi surmata elävän olennon. Sen avulla murskataan myös sappikiviä.

Olen sitä mieltä, että varauksellinen linjamme oli oikea. Siitä huolimatta hävisimme tämän taistelun ja jouduimme tyytymään vaatimattomiin torjuntavoittoihin.

"Minä tulin uskooon" ei lainkaan sovi luterilaisen suuhun

Emeritusprofessorin Miikka Ruokasen uusin kirja Miten uskoa kun ei voi uskoa sai minut muistamaan, miten olen oikein ymmärtänyt kristillisen uskon tiettyjä peruskysymyksiä. Jokin oleellinen tiivistyy siihen ajatukseen, että hengellisessä julistuksessa usein kuultu lause "Minä tulin uskoon" ei lainkaan sovi luterilaiseen suuhun. Se riistää Jumalalle kuuluvan kunnian ihmiselle itselleen.

Ongelmana ei ole äkkikääntymys. Elämä voi muuttua nopeasti kuin leimahdus. Ihminen voi rakastua ensi silmäyksellä niin, että jalat putoavat alta, ja tieteellinen oivallus voi mahtua yhteen sekuntiin. 

Pikakäännöksen mahdollisen rajuuden sijasta ongelmana on se, että lauseessa "Minä tulin uskoon" ihmisestä tulee elämänvalintansa päätekijä. Hän itse tekee jotain tai on tekemättä. Luterilaisuuden mukaan ihmisellä on valinnanvapaus suhteessa ympäristöönsä, mutta jumalasuhteessaan hän ei päätä yhtään mitään. Hän voi vain ottaa vastaan. Hän ei voi käännyttää itseään epäuskosta uskoon vaikka haluaisi tehdä niin, sillä usko ei ole ihmisen oma kyky tai saavutus. Jos se olisi sitä, ihminen voisi kiitellä Jumalan sijasta itseään. Ihmisellä on se määrä uskoa, jonka Jumala on hänelle antanut.

Niinpä jumalasuhteen ratkaiseva käänne olisi ymmärrettävä toisin. "Usko tuli minuun" on luterilaisesti sanottu. "Minut tuotiin uskoon" olisi vaihtoehtoinen, kelpo ilmaus. Astetta hengellisemmin mutta kenties syvällisemmin voisi sanoa näin: "Usko vuodatettiin minuun."

Kieltämättä tämä luterilaisuuden kova ydin on epämuodikasta puhetta näinä nykyisinä aikoina, kun itsensä toteuttamisesta on tullut korkein hyvä ja ihmisen minäitte pitää kaikkialla ylintä valtaa. Omavaraiselle ihmiselle lahjan vastaan ottaminen on vaikeaa, mieluummin hän nauttisi omia suorituksiaan seuraavasta palkinnosta. 

Välillä asiat parantuvat ihan itsestään

Olen tehnyt elämässäni kymmeniätuhansia nettisivuja. Tärkeimpiä ovat laaja rippikoulujen oppimateriaalipaketti ja nuoren seurakunnan nettisivut osoitteessa www.seuris.net. Niistä jälkimmäisen uusin versio ei tosin ole minun työtäni.

Olen askarrellut sivuja kaiken muun ohessa. Niinpä minulla ei ole ollut aikaa viimeisen päälle hiottuun ulkoasuun. Sen sijaan olen panostanut sivujen logiikkaan ja käytettävyyteen. Ylimpänä periaatteenani on, että käyttäjä löytää helposti sen, mitä hän etsii.

Matkan varrella olen saanut huvittavaakin palautetta. Puuhasteluideni alkuaikoina minuun otti yhteyttä yliopistolla tietojenkäsittelyä opiskellut nuori, josta sittemmin on tullut osaava ammattilainen. Hän kiitteli tekemiäni sivuja yleisellä tasolla, mutta neuvoi tekemään linkkejä, joilla pääsee joustavasti eteenpäin ja taaksepäin. Ensin ajattelin vastata, että juuri niinhän olen koettanut tehdä, mutta sitten aavistin että hän on käväissyt sivuilla vain häthätää niitä sen kummemmin pohtimatta.

Jonkin ajan kuluttua hän otti uudestaan yhteyttä ja kertoi, että nyt sivut toimivat hyvin ja että kaikki linkit ovat kohdallaan. Tälläkin kertaa olin reagoimatta. Jätin kertomatta, että hänen yhteydenottojensa välillä en ollut tehnyt rakenteelle yhtään mitään. Ne olivat parantuneet itsestään vain sen ansiosta, että hän paneutui niihin entistä paremmin.

Kestää aikansa, että omaksuu läheisensä kuoleman

Helatorstai on kirkkovuoden suurista juhlista vähiten tunnettu. Olen aiemmin kirjoittanut sen syvällisestä merkityksestä, mutta tällä kertaa sanon jotain hieman sivusta.  

Nooan aikainen vedenpaisumus kesti Raamatun mukaan 40 päivää, ja saman ajan Jeesus oli erämaassa ennen julkisen toimintansa alkua. Israelilaisten erämaavaellus puolestaan kesti 40 vuotta. Helatorstai taas päättää pääsiäistä seuraavan 40 päivän jakson, jonka jälkeen Kristus lakkasi ilmestymästä oppilailleen ja nousi heidän nähtensä taivaaseen.

Tämä raamatullinen tausta on vaikuttanut siihen, että ortodoksikirkossa toimitetaan 40 päivää kuoleman jälkeen erityinen muistopalvelus, panihida. Taustalla on ajatus, että tämän ajan vainaja on asuinsijoillaan jotenkin läsnä, kunnes hän siirtyy pysyvämmin kuolleiden maailmaan. 

Ortodoksien liturginen käytäntö täsmää hyvin arkipäivän psykologian kanssa. Heti kuoleman jälkeen on vaikea omaksua ajatusta läheisensä lopullisesta poistumisesta. Sitä ei oikein ota tosissaan. Tulee mieleen, että hänelle pitäisi soittaa jotain asiaa, mutta sitten tajuaa, että eipä tässä soitetakaan. Vihdoin ihminen suostuu tajuamaan, että kuollut on oikeasti kuollut. Havaintojeni mukaan tämä tajuaminen ajoittuu noin neljänkymmenen päivän päähän kuolemasta. Silloin alkaa myös ihmisen suru.

Ajatus askelmallisesta kuolemasta ei ole vain kristillinen ilmiö. Näin voisi päätellä siitä, että tansanialaiset merut erottavat toisistaan ne kuolleet, jotka ovat vielä jollain tavoin läsnä ja ne jotka ovat kokonaan poissa. Heidän kielessään on kaksi sanaa kuolleille. Elävien lähellä vielä vaikuttavat ovat ”eläviä kuolleita”, kun taas etäämmälle siirtyneitä kutsutaan ilmaisulla ”kuollut kuollut”.

Kunhan vain saa tehdä laitteella

Pikkupoikana poimin äitienpäiväksi sinivuokkoja. Voikukat tuottivat laskuvarjosotilaita puhallettaviksi, mutta siinä olivatkin lapsuuteni merkittävät kukat. Lisäksi opin tunnistamaan valkovuokon, leskenlehden, kielon ja päivänkakkaran. Kukkakaupan ja puutarhan lajikkeista ruusu tuli tutuksi.

Koulussa kerättiin kahtena kesänä kasveja. Äiti patisteli koko alkukesän ja lopulta patisteluidensa tuloksiin pettyneenä keräsi itse täyteen vaadittavan kokoelman, jonka esityskuntoon saattaminen jäi sentään minun vastuulleni. Koulun biologian opetuksen tulokset olivat kohtuuttoman huonot ja kertovat siitä, kuinka vähän äitien ponnisteluja arvostetaan. Vain leinikit jäivät mieleen ja niiden lisäksi jonkin kukan latinankielinen, suomalaispoikien korvissa rivolta kuulostanut nimi. Tosin en muista siitäkään, mikä se kukka oli suomenkieliseltä nimeltään.

Vuosien varrella osaamiseni ei ole karttunut, mutta vihdoin sisäinen insinöörini on herännyt eloon. Niin kuin hyvin tiedetään, suomalainen mies on valmis mihin tahansa epämukavuuteen, kunhan saa tehdä sen jollain laitteella. Löysin puhelimeen asennettavan sovelluksen, joka tunnistaa erilaisia kukkia ja samalla kertoo niistä oleelliset tiedot. Hienolta tuntuu. Ensimmäiset saaliini olivat idänsinililja, sammalleimu ja pikkukäenrieska. En usko, että tästä tulee minulle uutta harrastusta. Keskityn latojen ja vanhojen autojen valokuvaamisen, mutta uusi ikkuna on joka tapauksessa avautunut. Odottamassa on myös linnunlauluja tunnistava sovellus, mutta sitä en ole vielä kokeillut.

Mietin, maltanko olla hankkimatta Tekniikan maailmassa testattua ja hyväksi havaittua ikkunanpesurobottia, jonka ainoana vikana on sen hinta, 500 euroa. Jostain syystä kiinnostukseni ei ole yltänyt pölynimuriin eikä pesukoneeseen. Ehkä niissä ei ole insinöörin hurmaavaa uutuudenviehätystä.

Pikkukäenrieska oli ensimmäinen saaliini.

Ulkoasun muututtua tunnistin vain äänestä

Kaupunkireissulla tuli vastaan vuosien takaa tuntemani nuorehko ihminen, joka oli muuttanut kertakaikkisesti tyyliään viime näkemästä. En olisi muuten keksinyt, kuka hän mahtoi olla, mutta tunnistin äänen.

Hän oli muokannut ulkonäköään kaikilla mahdollisilla tavoilla. Hiukset oli värjätty, kaulassa oli tatuointi. Meikkausta ei voinut enää sanoa tiettyjen kasvonpiirteiden korostamiseksi. Koruja oli paljon ja myös epätavallisissa paikoissa. Vaatteet olivat muuta kuin markettityyliä.

Minulla ei ole mielipidettä hänen ulkoasustaan. Ei tee mieli pisteyttää. 

Jäin vain miettimään, mistä kaikki kertoi. Hän ilmaisi itseään ulkoasullaan niin kuin me kaikki. Oliko hän siis löytänyt sisäisen minänsä? Vai oliko hän yrittänyt päinvastoin peittää sen? Vai oliko hän nyt "paras versio itsestään", niin kuin on tullut tavaksi sanoa?

En tiedä. Mielestäni kaikki vaihtoehdot olivat mahdollisia.

Elämän kuva: yksin tyhjentyneellä koulun pihalla

Äiti meni vakituisen työhön samana päivänä kuin minulla oli ensimmäinen koulupäivä. Myöhemmin ilmeni, että kaikkia ekaluokkalaisia oli saattelemassa joko isä tai äiti. Minun vanhempani olivat sopineet, että isä saattelisi minua. Hänellä oli kuitenkin työkiireitä, ja niin hän kysyi mahtaisinko selvitä yksinäni kouluun. Sanoin että totta kai. En edes käsittänyt, mihin ihmeeseen siinä olisi tarvittu vanhempia. 

Niin lähdin kuulakkaana syysaamuna matkaan Tampereen serkun vanhalla, tšekkiläisvalmisteisella Pioneerilla. Etulokari puuttui, mutta kyllä se yleensä pyörästä kävi, jos vain ketjut pysyivät paikoillaan. Poljin kilometrin verran ison tien varteen, mikä aikuisesta tuntuu olemattomalta matkalta, mutta kuuden vanhalle se oli paljon. Sieltä otti kyytiin koulubussi, jossa oli ovi etupyörien takana. Toisenlaista järjestelyä ihmeteltiin sitten myöhemmin. Samalta pysäkiltä nousi kyytiin kaksi suojelevaa naapurin poikaa, jotka olivat viisi vuotta vanhempia. Olin ainakin oikeassa autossa.

Koulun pihalla en enää tiennytkään mihin mennä. Ehkä ekaluokkalaiset oli kutsuttu erikseen, mutta ainakin vanhemmat oppilaat olivat järjestyneet luokittain pääoven eteen, mistä valvova opettaja sitten päästi sisään. 

Muut menivät, ja vihdoin olin pääoven edessä kahdestaan johtajaopettajan kanssa. Siinä tyhjentyneellä pihalla, yksin muualta tulleena, mihinkään kuulumattomana olin kyselemässä, minne pitäisi mennä ja missä pitäisi olla.

Nopee-Leppänen ja Tasajalka-Salonen

Hiljaisia kansanperinteen muutoksia on se, että pojilla ja nuorilla miehillä ei ole enää lempinimiä niin kuin ennen. Lauri, Jaakko ja Matti ovat yleensä vai Lauri, Jaakko ja Matti sen sijaan, että olisivat Late, Jaska ja Masa. Kun kaveriporukka nimesi entisinä aikoina jäsenensä uudestaan, kyse ei ollut nimien vääntelemisestä vaan siitä, että kaverinimi ilmaisi porukan jäseneksi tulemista. Tytöillä ei ollut ainakaan yhtä laajaa nimeämiskulttia.

Kutsumanimet ovat olleet parhaimmillaan suoranaista kansantaidetta. Suomalaisen TV-viihteen veteraani Jukka Virtanen muisteli omaelämäkerrassaan lapsuutensa ja nuoruutensa Jämsänkoskea. Hän kertoi, että kaverinimi muokattiin etunimestä, ammatista, silmiinpistävästä luonteenominaisuudesta, ruumiinviasta tai sukujuurista. Joku Heikki oli isänsä mukaan Urhon-Heikki. Tällainen ketju saattoi yltää jopa neljänteen polveen, kun Heikin lapsenlapsi oli Urhonheikinarinantti. 

Kun huononäköinen Hämärä-Virtanen sokeutui kokonaan, hänestä tuli Pimii-Virtanen. Salosen veljeksistä ontuva oli pelkkä Salonen, kun taas ontumaton oli Tasajalka-Salonen. Itsestään Virtanen kertoi, että hänestä tuli Tiklas, kun hänellä oli uusi, Tiklas-merkkinen verryttelypuku eikä hän viitsinyt maalivahtina heittäytyä kuralätäkköön. Virtasen kirjassa mainitaan myös Nopee-Leppänen, Mykkä-Iita, Sykky-Uuno, Rympsy-Vertti, Apina-Letsa, Pyörä-Ville ja Mokka-Patu. 

Oman aikansa tehdasyhteisöstä kertoo sekin, että Virtasen mukaan tehtaan insinööreillä tai työnjohtajilla ei ollut kutsumanimiä.

Nauru ei ole naurun paikka

 "Nauru ei ole naurun paikka" vaikuttaa klikkiotsikolta, ja ehkä se onkin sitä, mutta hymyni hyytyi tykkänään, kun jäin miettimään Naurun tarinaa.  Se on nimittäin jotain muuta kuin kertomus kaukaisesta Tyynenmeren paratiisisaaresta, jolla on suomen kielen näkökulmasta hassu nimi.

Vuosisadan lopulle saakka 1900-luku oli Naurulle yhtä riemukulkuetta. Koulutus oli hyvää, terveydenhoito toimi, ja ihmisellä oli jääkaappeja ja hienoja autoja, kun saarelta louhittu fosfaatti vaurastutti ja kirjaimellisesti lihotti. Kun fosfaattivarat lopulta ehtyivät, koko saaren sisämaa oli elinkelvottomaksi nakerrettua kaivosmaisemaa. Eläminen oli mahdollista enää vain kapealla rannikkovyöhykkeellä, eivätkä helppouteen tottuneet ihmiset tienneet mitä tehdä. Nykyään Naurun asukkaat ovat maailman ylipainoisinta kansaa. Yli yhdeksänkymmentä prosenttia ihmisistä on liikalihavia, ja diabetesta sairastaa joka kolmas aikuinen. Työttömyys on melkein yhtä yleistä kuin ylipaino, prosenttiluku on yhdeksänkymmenen tienoilla. 

Köyhtymisen mukana on tullut korruptio. Saaresta yritettiin veroparatiisia, mutta aie kaatui kansainväliseen painostukseen. Vuonna 2002 Nauru otti vastaan Australian pyynnöstä tuhat turvapaikanhakijaa. Tämä toiminta jatkui viisi vuotta, kunnes Australia teki vuonna 2013 uuden sopimuksen. Turvapaikanhakijoiden oloja on kritisoitu ankarasti mielenterveysongelmien ja itsemurhien takia. 

Käytännössä Nauru oli konkurssissa, ja sen ainoa lentokone jäi velkojen pantiksi. Bonusvaivana on merenpinnan nousu, joka uhkaa tätäkin pientä saarivaltiota. 

Havahduin Nauruun lukiessani Naomi Kleinin kirjaa Tämä muuttaa kaiken -  kapitalismi vs ilmasto. Samat ydinkohdat voi lukea myös Wikipediasta. Pelottavinta on se mahdollisuus, että Nauru ei olekaan vain Nauru, vaan että se ennakoisi koko maapallon tulevaisuutta: nakerretaan keskimaa tyhjäksi, eikä reunoilla voi elää, ei edes verokikkailun turvin.

Eläinrääkkäys oli valtakunnan ykkösuutinen

Kolmisenkymmentä vuotta sitten Pirkkala oli valtakunnallinen ykkösuutinen, kun erään lääkärin yksitoista hevosta kuoli hoidon puutteeseen. Juttua oli sanomalehdissä, televisiossa, radiossa ja iltapäivälehtien lööpeissä. Tapahtumapaikasta tuli nähtävyys, ja sinne pystytettiin kylttejä tyyliin "Hevosten keskitysleiri". Kunnantalon edustalle kokoontui mielenosoittajia ympäri Suomea. Lääkäri oli heidän mukaansa hirtettävä palleistaan. Paikalla ollut helsinkiläinen kansanedustaja vaati, että syyllinen oli toimitettava alasti pakkaseen ilman ruokaa.

Tunsin henkilökohtaisesti kohun keskelle joutuneen lääkärin kolme lasta. Heidän lisäkseen minut pakotti kirjoittamaan vakaumukseni, että jokainen ihminen ansaitsee tasapuolisen ja kiihkottoman oikeudenkäynnin. Tämä periaate on sen länsimaiden oikeusvaltion ydintä, johon minä uskon.

Aamulehden kirjoituksessani yritin sanoa, että kaikenlainen eläinten huono kohtelu on tietysti väärin. Eläimet ansaitsevat hyvän elämän. Niinpä rääkkääminen nostaa välttämättä tunteita. Silti vihallakin pitää olla kohtuutensa. 

Kyselin sitä mahdollisuutta, että lääkäri ei ehkä ollutkaan sadistinen eläinten tappaja vaan täyteen umpikujaan ajautunut ihmisparka. Hänen ammattinsa ei ehkä takaa elämässä onnistumista eikä elämänhallintaa. Vielä muistutin siitä, että lääkärillä oli alaikäisiä lapsia.

Olin pistänyt käteni tuleen. Lehden ilmestymisaamuna sain ensimmäisen puhelun klo 7.30. Iltapäivällä korvani puutui ja lopetin vastailemisen. Tilastointini mukaan puolet soittajista oli minun kannallani. Neljänneksen kanta oli avoin, ja neljännes vastusti minua ja joku heistä kiivaasti. Eniten lämmitti se, että paikallisilta ihmisiltä tuli lähes varauksetonta tukea.

Vielä viisi päivää myöhemmin tuli puhelu vanhahkolta naiselta, joka oli järkyttynyt kirjoituksestani "niin kuin lukemattomat muutkin ihmiset". Jossain vaiheessa kysyin häneltä, oliko hän todella sitä mieltä, että kaikki rikolliset olisi hirtettävä. Hän sanoi että kyllä vain, "silloinhan maailma olisi puhtaampi".

Neropateille tiedoksi Jumalan oikea osoite

Silloin tällöin jotkut neropatit kysyvät, mistä ihmeestä tietää minkä nimisen jumalan puoleen pitäisi kääntyä. Niitähän on niin paljon, hindulaisuudessa erityisesti ja onhan niitä muitakin. Nämä neropatit arvelevat olevansa kysymyksensä kanssa hyvin näppäriä ja luulevat vastaamisen olevan vaikeaa ja vaativan vakavia perusteluja.

Tosiasiassa kysymys ei yllä edes teekkarivitsien tasolle. Luokittelen sen lukiotasoiseksi sanaleikiksi, jota ei tarvitse pitkään ihmetellä.

Minulla on helppo ja pätevä vastaus, joka sopinee näin vappupäivän iltaan: "Voi hyvä lapsi! Siellä on sellainen systeemi, että vastaus ohjataan sille oikealle Jumalalle, merkitsetpä osoitteeksi mitä tahansa ja vastaanottajaksi kenet tahansa."

Ei se niin vaikeaa ole.