Menin seuraavana syksynä kouluun, kun isän herätti minut keskellä yötä katsomaan Muhammad Alin ja Sonny Listonin välistä ottelua nyrkkeilyn raskaan sarjan maailmanmestaruudesta. Tuosta aamuyön herätyksestä olen isälleni kiitollinen. Rätisevä televisiokuva vei minut kaukaiseen maailmaan Atlantin toiselle puolen ja antoi sysäyksen seurata yhtä kaikkien aikojen kiinnostavinta urheilijaa. Tämä kiinnostus on kestänyt näihin päiviin saakka, mistä todistaa se, että olen juuri lukenut Alin elämäkerran.
En ole ollut Alin varaukseton ihailija. Olen vierastanut hänen islamilaisia ajatuksiaan, ja hänen suhtautumisensa eräisiin vastustajiinsa on öklöttänyt. Kerrotaan esimerkiksi siitä, että sanavalmiin Alin solvaukset tekivät Joe Frazierin lapsista koulukiusattuja. Ehkä se kaikki oli suurta showta, mutta senkään nimissä ei pidä tehdä mitä tahansa.
Ajatellaanpa Alista kuinka vain, ainakin hänen aseistakieltäytymisensä oli rohkea ja laskelmoimaton teko. Kun hän asettui Vietnamin sotaa vastaan, sota ei ollut vielä yleisessä epäsuosiossa. Ali vaaransi melko alkuvaiheessa olleen uransa, kun joutui ehdottomuutensa takia kolmeksi vuodeksi kilpailukieltoon. Monivuotinen vankeustuomio oli pitkään todellinen uhka, mutta ratkaisuaan Ali ei epäröinyt. Edes tarjottuihin kompromisseihin hän ei suostunut.