maanantai 31. elokuuta 2020

Ali, suurin ja kaunein

Menin seuraavana syksynä kouluun, kun isän herätti minut keskellä yötä katsomaan Muhammad Alin ja Sonny Listonin välistä ottelua nyrkkeilyn raskaan sarjan maailmanmestaruudesta. Tuosta aamuyön herätyksestä olen isälleni kiitollinen. Rätisevä televisiokuva vei minut kaukaiseen maailmaan Atlantin toiselle puolen ja antoi sysäyksen seurata yhtä kaikkien aikojen kiinnostavinta urheilijaa. Tämä kiinnostus on kestänyt näihin päiviin saakka, mistä todistaa se, että olen juuri lukenut Alin elämäkerran.

En ole ollut Alin varaukseton ihailija. Olen vierastanut hänen islamilaisia ajatuksiaan, ja hänen suhtautumisensa eräisiin vastustajiinsa on öklöttänyt. Kerrotaan esimerkiksi siitä, että sanavalmiin Alin solvaukset tekivät Joe Frazierin lapsista koulukiusattuja. Ehkä se kaikki oli suurta showta, mutta senkään nimissä ei pidä tehdä mitä tahansa. 

Ajatellaanpa Alista kuinka vain, ainakin hänen aseistakieltäytymisensä oli rohkea ja laskelmoimaton teko. Kun hän asettui Vietnamin sotaa vastaan, sota ei ollut vielä yleisessä epäsuosiossa. Ali vaaransi melko alkuvaiheessa olleen uransa, kun joutui ehdottomuutensa takia kolmeksi vuodeksi kilpailukieltoon. Monivuotinen vankeustuomio oli pitkään todellinen uhka, mutta ratkaisuaan Ali ei epäröinyt. Edes tarjottuihin kompromisseihin hän ei suostunut.

torstai 27. elokuuta 2020

Meni työ ja meni asunnon arvo

Kuluneen päivän ajatukseni ovat olleet Kaipolassa. En tunne moniakaan kaipolalaisia, mutta olen elänyt heidän lähituntumassaan ja elämänpiiri on tuttu. Tämä vaikuttaa siihen, että uutinen osuu tällaista sivullistakin kyynärpäähermoon.

Kylässä on ollut tehdas ja noin tuhat asukasta, ja tehtaalla on ollut 450 työntekijää. Eilen ilmoitettiin noin vain, että tehdas suljetaan melkein saman tien. Ihmisiltä ei mene vain työpaikka, vaan samalla menee myös asunto, tai ainakin katoaa asunnon arvo. Katto jää jäljelle, mutta kenelle myisi talonsa, jos lähtee etelän kaupunkeihin etsimään leveämpää leipää (vähän yli viisikymppinen mies)?

Jos se mies nyt työvuorosta kotiuduttuaan havaitsee tilanteen toivottomuuden, menee kaupan kautta ja juo päänsä täyteen, en isommin ihmettele. Hän tietää, ettei se auta, mutta eivät nämä asiat tietämällä parane. Minäkin tiedän, ettei tätä vaihtoehtoa kannata suositella, mutta suositukset eivät paljon paina. Kiskot päättyivät, juna lakkasi kulkemasta.

tiistai 25. elokuuta 2020

En jaksa yhtämittaisesti kuuttakaan tuntia

Siirtymnen kahdeksan tunnin työpäivästä kuuteen varmaankin laskee työtehoa neljänneksellä, jos tehtävät ovat yksinkertaisia ja jos työntekijä saa palkkansa lähinnä siitä, että luovuttaa omaa aikaansa työnantajan käyttöön. Jos odotetaan ajattelukykyä tai peräti luovuutta, tilanne on toisenlainen.

Väitöskirjan tekeminen oli minun henkilökohtainen työaikakokeiluni. Käytössäni oli kahden vuoden rajallinen aika, ja siksi oli oltava nopea ja tehokas. Itsekurin ongelmat ratkaisin hankkimalla netistä kellokorttisovelluksen.

Päätin, että joka arkipäivä työskentelisin kahdeksan nettotuntia. Vessakäynnit, ruokailut ja satunnaiset tauot eivät mahtuneet näihin tunteihin. Lisäksi päätin uhrata väitöskirjalleni  lauantaisin neljä tuntia, ja niin itseltäni vaatimiani viikkotunteja oli yhteensä neljäkymmentäneljä. Joulunpyhät ja pääsiäisen pidin vapaina.

Käytännössä en aivan kyennyt kahdeksan nettotunnin päiviin. Vajaita päiviä oli paikattava ainakin lauantaina ja monesti myös sunnuntaina.

Kahdeksan tunnin yhtämittaiseen työskentelyyn en yltänyt ikinä, vaikka olisi ollut mukava pitää illalla vapaata. Jos aloitin aamuyhdeksältä, viimeistään kahden aikaan iltapäivällä aivoni olivat täysin tukossa. Oli pakko pitää tauko ja jatkaa illalla. Olin jo aiemmin oppinut, että väsyneillä aivoilla ei tee mitään.

perjantai 21. elokuuta 2020

Kun nuoria kuolee kolarissa

On kulunut kaksikymmentäyhdeksän vuotta siitä, kun ensimmäistä kertaa olin siunaamassa haudan lepoon hyvin tuntemaani nuorta, joka oli kuollut liikenneonnettomuudessa. Tuolloin olin epävarma siitä, selviäisinkö tehtävästä ollenkaan. Tietyllä tavalla selvisin. Toisaalta en selvinnyt, sillä tapahtuman jälkeen olin täynnä pohjatonta alakuloa siitä, kuinka vähän olin onnistunut tekemään. Mikään saamani kiitos ei lievittänyt epäonnistumisen tunnetta.

Heti seuraavana syksynä jouduin hoitamaan samanlaisia asioita, eivätkä tapaukset ole jääneet noihin kahteen. Jotain ne ovat muuttaneet minussa. Pysähdyn aina sanomalehtien onnettomuusuutisten äärelle tarkistaakseni, ettei vain ole meidän kylän nuoria. Kun huomaan, että tällä kertaa ei osunut lähelle, jään siitä huolimatta miettimään tapausta välillä päiväkausiksi. Ajattelen sitä painajaista, jonka keskelle ihmiset ovat yhtäkkiä joutuneet.

Nokialla on juuri kuollut kolme nuorta ulosajossa ja neljännen elämä on muuten pilalla. Kymmenien ihmisten elämä on niin musta, ettei sille ole sanoja. Sadat ovat syvästi järkyttyneitä, ja kymmenet tuhannet ovat tulleet kosketetuiksi, ehkä useammatkin. On perheet, suvut, kaverit, kaverien kaverit, heidän vanhempansa, koulut, opettajat, naapurit, kuolleiden nuorten vanhemmat, heidän tuttavansa ja työkaverinsa. Lista on aivan loputon.

Yksi toivomus minulla olisi: ettei edes vihjattaisi kenenkään syyllisyyteen tai tyhmiin ratkaisuihin. Poliisi tietysti tutkii ja oikeus tuomitsee, mutta säästetään heille se murheellinen työ, joka on oikeusvaltiossa välttämättä tehtävä. Pysytellään me muut ihmiset irti sellaisista arvioista. Mihin tahansa joku nuori onkin nyt syyllistynyt, hänen tekonsa seuraukset ovat kohtuuttoman suuret hänen tekoonsa nähden.

Ei tässä tuomareita tarvita, ei jälkiviisaita.

keskiviikko 19. elokuuta 2020

Kiutaköngäs, ikuisuus ja ainutlaatuisuus

 Tänään olen Kuusamossa katsellut Kiutakönkään kuohuja. Kukaan ei osaa sanoa, kuinka monta sataa vuotta se on siinä uomassaan virrannut. Vai lasketaanko sen ikää jo tuhansissa vuosissa?

Kertaakaan se ei ole ollut samassa asennossa kuin joskus ennen, ja niin minä näin sen muuntautuvan sekunti sekunnilta uuteen, ainutlaatuiseen muotoon.

Niin on myös ihmiskunnan laita. Jokainen sekunti on sille ainutlaatuinen ja ennen kokematon.

Ja kuitenkin kuulen ihmisten sanovan toisilleen, että tää on taas tätä samaa.


torstai 13. elokuuta 2020

Nuoren miehen kaksi koetusta

Kolmisen vuotta sitten kohtasin lomareissulla puolitutun nuorenmiehen, jonka tosin olen aiemmin tuntenut melko hyvinkin. Kysyin kuulumisia. Ehkä hänen oli helppo puhua, koska en kuulunut hänen tämänhetkiseen lähipiiriinsä. Ehkä hän oli juuri nyt uskottua vailla.

"Kun tulit kysyneeksi niin kerron", hän aloitti. "Tänään olen ihmetellyt sitä, kuinka naisen saadakseen on pantava parastaan likoon. Kammattava hiukset, pestävä hampaat, esiteltävä saavutuksensa ja osoitettava, että on jotain. On oltava mukava."

Kysyin, oliko hän selvinnyt siitä koetuksesta.

"Selvisin."

Annoin hänen jatkaa, jos mieli teki.

"Sitten tulee se toinen päivä. Silloin joutuu paljastamaan millainen surkimus ja mätäpaise todellisuudessa on. Minulla se koetus oli eilen."

"Selvisitkö siitäkin?"

Oli pieni tauko, kun vastaus hieman viipyi.

"Selvisin. Yhdessä ollaan."

Mutisin, että se oli matka ihastumisesta rakkauteen.

 

tiistai 11. elokuuta 2020

Tasapelit eivät riitä

Rupesin selvittämään, kuinka hyvin jalkapallojoukkueen on menestyttävä, jotta se yltäisi sarjassa kärkisijoille, ja toisaalta, mitä tarvitaan sarjapaikan säilyttämiseen.

Tätä varten tutkin Englannin, Saksan, Espanjan ja Italian liigojen sarjataulukkoja. Kaikkiin niihin päti, että sarjassa pysymiseen riittää, että saa jokaisesta pelistä tasapelin. Edes sarjan keskivälille ei tällä keinoin pääse, mutta niukin naukin välttyy putoamiselta.

Moni joukkue lähtee siitä, että kotona otetaan voitto ja vieraissa hankitaan tasapeli. Italiassa tällä periaatteella olisi ollut sarjaviitonen ja kaikissa muissa maissa sarjakolmonen. Mestarin on sen sijaan kyettävä voittamaan myös vieraspelejä.

lauantai 8. elokuuta 2020

Vanhat kaverit on kaikkein parasta

Meillä on lukioajoilta periytynyt kuuden pojan porukka, johon suhteet eivät ole missään vaiheessa katkenneet. Toisten kanssa olen ollut tekemisissä enemmän, toisten kanssa hieman vähemmän, mutta kaikkiin on lämpimät suhteet ja jokainen merkitsee minulle jotain erityistä.

Olemme kutsuneet itseämme kärryporukaksi. Nimen alku on eräässä lukioajan välitunnissa, jolloin teimme sopimuksen, että joka ensimmäisenä tarvitsee lastenvaunuja, sille ne yhdessä hankitaan. Sopimus piti, ja kärryt siirtyivät perintönä isältä isälle, kunnes ne kelpasivat enää parvekevaunuiksi ja lopulta eivät enää siihenkään. 

Yksi meistä on jäänyt matkalle. Hän kuoli hullun lehmän tautiin. Kuolinsyy tuntuu edelleenkin hieman epäuskottavalta, mutta järkisyitä sen kieltämiseen ei ole. Sellainenkin elämäkerran loppu voi olla.

Vanhoissa kavereissa on se hyvä puoli, että heidät on hankittu ennen ammattia, työpaikkaa ja yhteiskunnallista asemaa. Heidän kanssaan ollaan paljaasti, alkuperäisinä ihmisinä. Ketään ei arvioida hänen tittelinsä mukaan, eikä kukaan tule tapaamiseen mitalit rinnuksissa. Kukaan ei kukkoile saavutuksillaan, koska tietää sen turhaksi.

Muistan sanoneeni noille pojille: "Tässä on tullut vuosien varrella monenlaista ihmistä tutuksi. Olisi toivotonta laskea, kuinka monen ihmisen kanssa olen ollut tekemisissä ja monien kanssa läheisestikin. Silti minun on myönnettävä nöyrästi, että parempaa kaveriporukkaa minulla ei ole."


torstai 6. elokuuta 2020

Seitsemänvuotias kuulemma ryösti kioskin

Aloittaessani koulua meidän luokallamme oli sisarukset, tyttö ja poika, jotka olivat niin heikkolahjaisia, että minullekin osaamattomuus jäi mieleen. Siihen aikaan ei ollut tukiopetusta. Oma opettaja opetti minkä kerkisi, ja tilanteen muututtua toivottomaksi oppilas siirrettiin erityiskouluun.

En muista, että sisaruksia olisi kiusattu. Jotain kummallista kuitenkin tapahtui, kun poika oli yhden päivän poissa koulusta, luultavasti sairauden takia.

Luokalle levisi huhu, että poika oli ryöstänyt heidän kotinsa naapurissa olleen kioskin ja että hän oli pidätettynä, siis tämä seitsemän ikäinen poika. Uskoimme huhuun niin lujasti kuin vain ekaluokkalainen voi uskoa.

Seuraavana päivänä poika tuli normaalisti kouluun, eikä ryöstöstä puhuttu mitään. Huhua ei vahvistettu muttei torjuttukaan. Elämä jatkui entisellään, kunnes sisarukset siirrettiin muualle.

Välillä mietin, mitä tuollekin pojalle kuuluu. Hänen lähtökohdistaan ei korkealle ponnisteta. Jos hän olisi voinut tehdä elämänsä aikana vaikka jotain yleisesti vähäteltyä työtä ja olisi saanut perheen ympärilleen, häntä voisi kutsua voittajaksi.

tiistai 4. elokuuta 2020

Sivistyssanat, jälkikirjoitus

Aamulehden sivistyssanoja käsitellyt kolumnini herätti enemmän huomiota kuin kolumnini keskimäärin. Tämä oli arvattavissa, koska jokaisella ihmisellä on jonkinlainen mielipide vieraista sanoista. Aiheesta on myös helppo kirjoittaa, viime kädessähän on kyse vain siitä, tykkääkö vai onko tykkäämättä.

Ylivoimainen enemmistö reagoijista asettui kannalleni, mutta kaikki eivät ole olleet samaa mieltä. Useimmat kriitikot moittivat minua siitä, etten ole ottanut huomioon sitä tai tätä. He eivät muista, että lehtikolumni toimii sanomalehden lakien mukaan. Aamulehdessä minulle on tarjottu tilaa 2600 merkin verran joka kuudes viikko. Niissä rajoissa ei käsitellä kaikkia mahdollisia näkökulmia. Jos sitä yrittäisi, tekstistä tuli niin ympäripyöreää, ettei se kiinnostaisi ketään. Kolumniin kuuluu tiivistäminen ja kärjistäminen. Se ei ole artikkeli, vaan lyhyt, ajatuksia herättävä teksti, joka toimii parhaimmillaan eräänlaisena alustuksena.

Kriitikkoni ovat muistuttaneet minua ennen kaikkea siitä, että tieteessä tai ammatillisessa kielessä ei voi välttyä vierasperäisten sanojen käytöltä. Jos nämä lukijat olisivat perehtyneet tarkemmin tekstiini, he olisivat huomanneet, että olen selvillä asian tästä puolesta. Tarjoan jopa omakohtaisen esimerkin muistelemalla väitöskirjaani: "Alluusio ja intertekstuaalisuus eivät olleet korvattavissa."

Olen kuitenkin sitä mieltä, että myös tieteessä olisi syytä välttää hienostelua. Tieteellisyys ei voi olla sitä, että sanotaan vaikeasti tavallisia, yksinkertaisia asioita. En ole käsityksessäni yksin. Esimerkiksi professori Simo Heininen neuvoi oppilaitaan välttämään sanaa diskurssi.


maanantai 3. elokuuta 2020

Vihkiraamatun kohtalokas virhe

Varsinkin numeroiden kanssa pitää olla tarkka. Ne on syytä kirjoittaa prikulleen oikein, aivan niin kuin tilikirjojen on täsmättävä sentilleen ennen kuin tilinpäätös voidaan vahvistaa. Ei riitä, että ne ovat suunnilleen oikein.

Asiasta kertoo kuulemani kirkollinen vitsi.

Erään papin sanotaan merkinneen vihkiraamattuun muistolauseeksi raamatunkohdan 1. Joh. 4: 18. Hänen mielessään oli ajatus: "Pelkoa ei rakkaudessa ole, vaan täydellinen rakkaus karkottaa pelon, sillä pelossa on rangaistusta; ja joka pelkää, se ei ole päässyt täydelliseksi rakkaudessa."

Pahaksi onnekseen pappi jätti pois ensimmäisen ykkösen, minkä jälkeen merkintä ei viitannutkaan Ensimmäiseen Johanneksen kirjeeseen, vaan Johanneksen evankeliumiin.

Niinpä muistolauseeksi tuli: "Viisi miestä sinulla on ollut, ja se, joka sinulla nyt on, ei ole sinun miehesi."