Lyhyt tiivistelmä siitä, missä nuoriso menee

Tilastot ovat todellakin niin kuin ne luetaan. Esimerkiksi kelpaa koulukiusaaminen, joka on vähentynyt tai lisääntynyt aivan sen mukaan, verrataanko nykytilannetta vuoteen 2010 vai vuoteen 2021. Edellinen vertailuvuosi merkitsee vähenemistä ja jälkimmäinen kasvamista. Viime vuosina viikoittaisesti kiusattuja on ollut 5 - 10 prosenttia  peruskoulun viimeisten luokkien oppilaista.

Pojat kärsivät tyttöjä enemmän fyysisestä väkivallasta ja sen uhasta, mutta muuten tyttöjen lukumäärät ovat poikiin nähden huomattavan suuria, onpa kyse halveksivista eleistä, ulkopuolelle jättämisestä tai seksuaalisesta häirinnästä, joka tosin ei ole niinkään kouluelämän ongelma.

Kolmannes nuorista tuntee, että koulun aikuisille kertominen ei ole vähentänyt kiusaamista vaan on jopa lisännyt sitä. Toisaalta puolet nuorista kertoo, että kertomisesta on ollut apua. Äkkiä ajatellen aikuisten puoleen kääntyminen voi hyvinkin auttaa, mutta siinä on riskinsä.

Perinteisen tupakoinnin suosio on romahtanut. Myöskään nuuskaamisen lisääntymisestä ei kannata olla huolestunut. Sen sijaan sähkötupakan suosio on kaksinkertaistunut neljässä vuodessa, ja sitä harjoittaa kuusi prosenttia yläkouluikäisistä.

Nuorten alkoholinkäyttö on romahtanut vuosituhannen alusta, mutta on sittemmin vakiintunut nykyiselle tasolleen. Huumeiden käytön lisääntymisestä ei ole vähintäkään näyttöä.

Liian vähän on puhuttu siitä, että tunne johonkin ryhmään tai yhteisöön kuulumisesta on vähentynyt viime vuosina. Se heijastuu moniaalle.

Nämä havaintoni koskevat rippikouluikäluokkia. Lukiolaisten tai ammattikoululaisten lukemia en ole tutkinut. Lähteeni on aina kahden vuoden välein tehtävä valtakunnallinen kouluterveyskysely.

Viikoittain kiusatut 8. ja 9. luokan oppilaat

Duunipaikan pitsapäivä

Me tavattiin yli kolmekymmentä vuotta sitten täällä etelässä, kun Pete oli selvästi alle kahdenkymmenen. Hän oli kotoisin Pelkosenniemeltä eli samalta paikalta kuin Andy McCoy, ja hänessäkin oli rokkijätkää. Pohjoisen murre tuntui puheessa, vaikka aluksi ujous teki vastauksista lyhyitä.

Pete ei palannut Pelkosenniemelle, mutta pohjoisen ilmansuuntaan kyllä. Elämässä on tapahtunut paljon. Luita on katkeillut, on ollut monenlaisia työpaikkoja, ja läheisiä ihmisiä on kuollut, viimeksi kummitäti, jolle hän omisti muistosanat: "Taivaan tähtiä katselen. / Sieltä vastaat hymyillen. / Siipes sun suojaa meitä / elomme valtateillä."

Hiljattain sain Peteltä ilahduttavan viestin. Siinä oli valokuva, joka näytti lorvimiselta. Saatteena oli kommentti: "Aattele, mulle maksetaan tästä."

Pian Pete selitti, että työtä kuitenkin tehtiin: "Ensin vedetään letkulinjat. Yks letkunpino painaa 30 kg. Raahataan ne ylös. Sitte annetaan pesurille vuoro. Tunnin välein lasketaan alaspäin."

Kyselin, olinko ymmärtänyt oikein, että työntekijöitä arvostetaan ja vastaavasti työtä tehdään hyvin?

Pete vastasi: "Juuri näin. Tää on ehkä paras firma, missä oon ollu töissä. Vaikka oon vuokraukko, nii mua kuunnellaan, oon tasa-arvoinen. Voisin mainita firmoja, joihin ei kannata mennä. Tää on niitä joihin meen heti ku kysytään. Ja sitten on firman pizzapäivä. Töihin tuodaan pizza."

Terveisiä työnantajille. Monilla aloilla on aitoa työvoimapulaa, mutta syytä voi olla siinäkin, ettei tekijöistä välitetä eikä kukaan halua tulla.

Pete antoi luvan kertoa.

Sodan keskellä on muutakin kuin sotaa

Monesti Nobel-ehdokkaana mainitun Amos Ozin romaani Tarina rakkaudesta ja pimeydestä osoittaa, että toisen maailmansodan jälkeen Israel oli ainutlaatuinen yhteiskunnallinen kokeilu, kun palestiinalaisten keskelle tuli siirtolaisia eri puolilta maailmaa. Nämä muuttajat edustivat monenlaisia kulttuureja, yhteiskuntapiirejä ja kieliperinteitä. Yhdessä he yrittivät luoda uutta todellisuutta. 

Tilannetta ei auttanut se, että he puhuivat uudelleen henkiin herätettyä hepreaa, jonka osaaminen ei riittänyt esimerkiksi tunneilmaisuun. Oltiin tunteiden kanssa pulassa niin kuin monet suomalaiset. Valtaväestö ei ollut kovin uskonnollista, mutta sapattilamput sytytettiin, koska "ikinä ei voinut olla täysin varma".

Suomalaiset henkilöhahmot ovat maailmankirjallisuudessa todella harvinaisia, mutta Ozin romaanissa on kuuden sivun mittaisen luku, joka kertoo kahdesta suomalaisesta lähetystyöntekijästä, Aili Havaksesta ja Rauha Moisiosta. He auttoivat Ozin asuman kaupunginosan asukkaita jakamalla piiritetyssä Jerusalemissa ruokaa, lääkkeitä ja vaatteita. Vedenjakelupäivinä he jonottivat vettä naapurien puolesta ja rohkaisivat näitä Raamatun sanalla. 

Käydessään Suomessa kymmeniä vuosia myöhemmin Oz tapasi kyseiset naiset. 

Jokaisella haitalla on etunsa

Yksi jalkapallohistorian kuuluisimmista pelaajista on hollantilainen Johan Cruyff. Hän oli myös merkittävä valmentaja, ja hänen vaikutuksensa näkyy monissa nykymanagereissa. Ainakin yhtä hänen lausumaansa olen jäänyt miettimään: "Jokaisella haitalla on etunsa."

On tunnettu tosiasia, että itsemurhat vähenevät sotien aikana. Kun on iso murhe ja yleinen hätä, mittasuhteet muuttuvat ja ihmisten omat vaikeudet alkavat pienentyä. Jotain samaa on siinä tiedossa, jonka mukaan piikkipallon tai jääpalojen puristelu tai chilikarkin imeskely auttaa silloin, kun psyykkinen tuska tulee liian voimakkaaksi kestää. "Kun pääsee pahimman yli, tietoisuus taas paranee ja ihminen pystyy hallitsemaan ajatuksiaan paremmin", sanoi aikuispsykiatrian ylilääkäri Marja-Liisa Portaankorva.

Tässä on osavastaus siihen, mihin tarvitsemme elämän pieniä harmeja. Ne vähentävät ahdistusta jossain toisaalla ja lisäävät kestokykyä. Välillä sopii kysyä, mikä on se asia johon tarvitsemme elämän pienistä vastoinkäymisistä saamaamme oppia.

Lopultakin ratkaisu tai vähintään sen alku

Palestiinan ongelman ratkaisuksi on tarjottu kahden valtion mallia, juutalaisille omansa ja palestiinalaisille omansa. Se on helposti sanottu, mutta toteuttamiskelpoinen ratkaisu se ei ole. Kukaan ei tiedä, miten valtioiden rajat vedettäisiin, kun eri kansallisuudet elävät saarekkeina toistensa välissä ja keskellä. Kaiken lisäksi vaikuttaa siltä, että malli saa kannatusta vain ulkopuolisilta.

Gazan tilanne on tyrmistyttävä, ja juutalaisten elämä vihaajiensa ympäröimänä tuntuu sietämättömältä. Ehkä pitäisi kokeilla jotain aivan uutta.

Loputon koston kierre voidaan lopettaa vain lopettamalla se. Toisin sanoen on lakattava kostamasta ja toimittava viisaan opettajan sanojen mukaan: ”Älkää pahaa pahalla kostako.”  Jonkun mielestä tämä olisi naiivia toimintaa väkivallan maailmassa, kun kuulemma "empatia ei kuulu politiikkaan". Tappamista ja tappajien tappamista on kuitenkin jo kokeiltu. Ehkä voisi ihan vaihtelunhalusta testata jotain muuta, tai sitten vain jatketaan entiseen malliin. 

Universumi on Jumalan uusi nimi

Olen koonnut esimerkkejä siitä, miten sanaa universumi on alettu käyttää aivan uudella tavalla:
- Vaan lähinnä toivon, että universumi olisi puolellani, edessä olisi hyviä käsityöläisen päiviä ja sanojen taikakin löytyisi jälleen jostain.
- Mitähän universumi mulle nyt yrittää kertoa? Piti keittää aamukahvit, meni pannu rikki sitä pesiessä.
- En ole varma, onko tämä nyt vaan jonkunlaista universumin naamaan hieromista taas sen osalta, että eteen sataa isommassakin mittakaavassa esteitä tavalla, jollaista ei ole aiemmin osunut? 
- Vastasin kaverille, joka kyseli, että mites onko tapahtunut mitään onnettomuuksia, että ei ole, että ehkä universumi sääli meitä. 
- Universumi kyllä tukee meitä, kun toiveet ja unelmat tulee sydämestä.
- Muistan ajatelleeni, että nyt universumi maksaa minulle takaisin sen, että olin nenäkäs, rauhaton teini.

Yhdessäkään lauseessa universumia ei voi korvata käsitteellä maailmankaikkeus, ei ainakaan niin kuin fyysikot ovat tottuneet sanaa käyttämään. Sen sijaan universumi tarkoittaa samaa kuin perinteisemmät käsitteet Kaikkivaltias tai Korkein. Onkin pääteltävä, että Universumi on Jumalan uusi nimi. Sanaa Jumala kainostellaan sanoa, mutta itse asiasta ei päästä eroon vaikka ponnistellaan.

Kristillisessä perinteessä Jumalan nimiä on ollut vaikka kuinka paljon. Idän kirkossa luetteloitiin 600-luvulla 187 erilaista, eikä missään ole kielletty keksimästä lisää. Universumi sopii listan jatkoksi vallan hyvin. Sen voisi ottaa kirkossakin käyttöön.

Vain hyvät ihmiset kuolevat

En ole vielä niin vanha, että katsoisin sanomalehden kuolinilmoitukset löytääkseni sieltä omia kavereitani, mutta muistokirjoituksia olen lukenut pitkään. Monesta vainajasta tulee mieleen, että olisinpa saanut olla tuonkin lähipiirissä. Olisin oppinut jotain ja olisin saanut hyviä kokemuksia.

Välillä heräilee epäilys. Missä ovat luonnevikaiset, sietämättömät ihmiset? Onko tosiaan mahdollista, että vain hyvät ihmiset kuolevat?

Kaunokirjallisuudessa on purettu korulauseita ja sankaritarinoita. Maailmankirjallisuuden tunnetuin esimerkki lienee Edgar Lee Mastersin Spoon River antologia, jossa hautausmaan vainajat pääsevät sanomaan elämänsä jälkisanat. Kotimaisesta kirjallisuudesta esimerkiksi sopii Pentti Haanpää. Novellissa Kuolinuutinen ollaan metsätöissä. On märkää, eikä työ ole sujunut ja ateria on jäähtynyt. Tihilä lukee pitkälleen heittäytyneenä sanomalehteä. Sieltä löytyy muistokirjoitus Vakoharjusta: "Tunnustettava taloudellinen kyky, joka vaatimattomasta alusta kohosi oloissamme huomattavaan varallisuuteen.”

Tihilä on toista mieltä: "Pohjaltaan murtovaras, maantieryöväri, joka kuitenkin osasi käyttää niitä taipumuksiaan siinä muodossa, ettei poliisilla ollut oikeutta tarttua häntä olkapäähän..."

Sanomalehden mukaan Vakoharjulla on ollut taipumusta uskonnollisuuteen, vaikka hän ei ole vieraalle sitä useinkaan näyttänyt.

Tihilän tulkinta on toinen: "Myöhemmin, hänen sairastellessaan, sitten lienevät ilmenneet ne uskonnolliset taipumukset, ja sairaan onkin kai vaikea välttää kristillisyyttä..."

Kirjailijalla oli vain kiire

Joskus asiat ovat yksinkertaisia eikä niistä pidä etsiä sen kummempia filosofioita. Tämän perustotuuden palautti mieleeni ortodoksikirkon kanttori, joka esitteli ryhmällemme kirkkoa. Hänellä oli paljon kerrottavaa symboliikasta, sillä niin kuin tiedämme, mystiikka elää vahvasti ortodoksisessa uskossa.

Vihdoin joku kysyi, mitä kaikkea kirkon katto symboloi. Vastaus oli maanläheinen: "Tietysti katossa voi nähdä taivaan ja paljon muutakin, mutta kyllä se on siinä ennen kaikkea sen takia, ettei vesi sataisi sisään.

Myöskään kirjallisuuden hienoilla juoniratkaisuilla ei välttämättä ole kovin syvällistä sanomaa. 

Tiedonhaluiset ylioppilaat kysyivät Hannu Salamalta sen bussin symboliikkaa, joka Juhannustansseissa teki kolarin niin, että suurin osa kirjan henkilöistä kuoli. Mitä bussi edusti? Mitä tarkoitti kuolema? 

Salama vastasi: "Voi voi. Mulla oli kaks viikkoa aikaa ennen kuin käsikirjoitus piti jättää kustantajalle ja helvetisti porukkaa niin, että mitä muuta mä olisin niille voinu tehdä?"

Pentti Saarikoski penkkiurheilijana

Marraskuussa 1969 joukko kirjailijoita oli Ruotsissa esittelemässä suomalaista kirjallisuutta. Tuloksena oli kulttuuriskandaali, kun Pentti Saarikoski ja hänen kirjailijakaverinsa Jorma Ojaharju makailivat Göteborgin kaupunginkirjaston esiintymislavalla votkapullosta naukkaillen ja muita esiintyjiä häiriten.

Suomenkielisen Finn Sanomat -lehden päätoimittaja sanoi: "Meillä on suomalaisia juoppoja omastakin takaa, ei heitä tarvitse tuottaa enää Suomesta lisää." Tapaus noteerattiin myös Suomessa. Se valtasi Ilta-Sanomien lööpin, jonka suuressa valokuvassa kaksi kirjailijaa röhjötti pitkin pituuttaan esiintymislavalla.

Saarikoski oli valtakunnallinen runoilijarenttu. Myös naissuhteet herättivät huomiota: "Jos rouva ei ole mieluinen vaihdan."

Kaiken keskellä tuppasi unohtumaan, että Saarikoski oli laajan yleissivistyksen hankkinut kielellinen lahjakkuus. Hän tunsi erityisesti klassista kirjallisuutta ja suomensi sekä Odysseian että Matteuksen evankeliumin. Ensimmäinen slangilla kirjoitettu ja suomeksi ilmestynyt romaani Salingerin Sieppari ruispellossa tuli julki Saarikosken ansiosta.

Myös ihminen unohtui. Uusimpaan Parnassoon kirjoittamani essee tuo esiin Saarikoskesta yllättävän puolen. Kaikkien kulttuuriharrastustensa keskellä hän oli penkkiurheilija. Hän harrasti itsekin liikuntaa, erityisesti hiihtoa, joka toi hänelle mielenrauhaa. Saarikosken mielestä urheilu oli yhtä viisasta toimintaa kuin runojen kirjoittaminen, yhteiskunnan valtarakenteiden muuttaminen tai linnunpönttöjen rakentaminen. ”Urheilu on menneisyyden vaalimista ja vanhojen tapojen säilyttämistä. Se on sillä tavoin sivistystä.”

Parnasso on Suomen johtava kirjallisuuslehti, joka pitäisi löytyä ainakin kirjastosta.

Voi rakkaat lapset!

Torikahvilassa näin, kuinka nuori tyttö ja poika olivat tarrautuneet toistensa käsivarteen ja pitelivät kiinni niin kuin eivät hellittäisi ikinä. Heidän katseeseensa ei mahtunut ketään muuta, ja kotona odottavat matematiikan laskutehtävät olivat tyhjän kanssa yhtä (x = 0). He olivat rakastuneet ensimmäisen kerran.

Olin onnellinen heidän puolestaan. Se riemu ei voinut olla tarttumatta.

Mutta sisälläni tiesin, että voi hyvät lapset, tuohan päättyy välttämättä itkuun ja murheeseen. Ihmislapsen on opeteltava kuolemat ja särkyneet rakkaudet. 

Olen lukenut, että jo oppiakseen kävelemään hänen olisi lyötävä päänsä kaksituhatta kertaa.

Kuinka monta epäonnistunutta rakkautta tarvitaan ennen kuin on aikuinen? Kuinka monta kuolemaa ennen kuin on saavuttanut sen ymmärryksen, jonka olisi saatava kokoon viisaaksi tullakseen? Ehtiikö ikinä niin pitkälle? Vai käykö niin, että sen saavuttaessaan se on jo ohi?

Mihin normaali ihminen tarvitsee lyhytpiippuista käsiasetta?

Revolveri on lyhyt käsituliase, jossa makasiinina toimii pyörivä rulla. Sellaisen aseen oli muuan kahdentoista ikäinen vantaalaispoika saanut haltuunsa. Vantaan ampujan lisäksi myös Jokelan ja Kauhajoen ampujat ovat käyttäneet käsiasetta, joka mahtuu taskuun tai koulureppuun.

Ratkaiseva kysymys on, mihin tavallinen ihminen tarvitsee lyhytpiippuisia käsiaseita. Eihän niillä voi ampua muuta elävää kuin ihmisiä. Pistoolin kanssa kuljeskelija on poliisi, huumerikollinen tai kouluampuja. Poliisin ymmärrän ja hyväksyn.

Jos joku haluaa välttämättä harrastaa pistooliammuntaa, säilyttäköön asettaan ampumaradalla lukkojen takana. Mielenvikaiselle sekin on vaarallinen laite niin kuin vuoden 1999 tapaus todistaa. Silloin kolmekymppinen nainen surmasi Helsingin Albertinkadun ampumaradalla kolme itselleen tuntematonta miestä. Lapset eivät kuitenkaan pääsisi käsiksi ampumaradalla säilytettäviin pistooleihin.

Vaarin pitkäpiippuisen hirvikiväärin kanssa on vaikea lähteä koululle luokkatovereita ampumaan. Saahan silläkin toimitettua perheenjäsenen hengiltä, mutta niin saa myös puukolla ja keittiöveitsellä.

Puolimatkan vääryys

Olen laihojen kompromissien kannattaja. Olen yrittänyt opetella sitä taitoa, että tullaan puolitiehen vastaan. Jossain on kuitenkin raja, ettei käy. Tältä pohjalta on tämä koulumuisto. 

Neljännen luokan opettajamme valitti meidän meluavan liian paljon sillä välillä, kun olimme tulleet välitunnilta eikä opettaja vielä ollut luokassa. Niin hän määräsi suosikkityttönsä valvomaan muita oppilaita. Tyttö seisoi luokan edessä, ja kun joku sanoi jotain, hän kirjoitti taululle meluajan nimen ja sen viereen viivan. Viiva merkitsi aina viiden minuutin jälki-istuntoa.

Luokassa oli totinen hiljaisuus, koska kaikki halusivat välttää rangaistuksen. Satuin kuitenkin kerran kääntämään päätäni. En sanonut mitään, mutta valvojatyttö kirjoitti nimeni taululle ja sen perään viivan. Hermostuin. Vääryyttä vastaan oli kapinoitava ja kapinaan taas tarvittiin ääntä, ja mitä enemmän valitin, sitä enemmän taululle ilmestyi viivaa viivan perään. Olin kääntänyt päätäni yhden kerran ja lopputuloksena oli melkein kahden tunnin jälki-istunto. 

Opettaja tuli luokkaan. Tyttö ja minä selitimme asiaamme, ja opettajan oli varmaan vaikea saada selville, mitä oli tapahtunut. Lopulta hän antoi tuomionsa. Jäljelle jäi kuusi viivaa eli puoli tuntia istumista. 

Se oli kompromissi.

Kalliot murskataan soraksi kengänpohjien alle

Pääsiäistä edeltäneellä mummolan reissulla luin Kouvolan sanomia. Siellä oli jutun aiheeksi nostettu katupöly. Ilman likaisuus ja kengänpohjien alla kuulalaakereina pyörivät kivenmuruset ovat niitä syitä, jotka saavat minut ahdistumaan huhtikuusta. On tosin muitakin syitä.

Kouvolan sanomat kertoi, että talven aikana kaduille on levitetty hiekkaa melkoinen määrä. Siitä voitaisiin koota Kouvolan torille yli kolmen metrin tasakattoinen kasa. Enimmäkseen hiekka tehdään kallioita murskaamalla. Uusiokäyttö ei toimi, koska talven aikana kivet kuluvat ja pyöristyvät.

Väkisin mieleen tulee kysymys, milloin kalliot loppuvat. On jo huomattu, että meriin ei voi loputtomasti kaataa mitä hyvänsä. Edes avaruus ei tunnu riittävän ihmisen romuille.

Ainakin rakennushiekasta on maailmassa pulaa. Sahara ei auta, koska sen hiekka on väärää kokoa. Taivaalle noustessaan se saa aikaan kauniita auringonlaskuja, mutta niistä ei rakenneta asuntoja hometalojen tilalle.

Jumalisia käsityksiä lyyrisellä tyylillä

Joskus olen kysellyt nuorilta, minkä värinen Jumala olisi, jos hän olisi väri. Useimmat ovat kannattaneet valkoista. Samanmuotoisella kysymyslauseella olen pyytänyt kertomaan soittimen, luonnonilmiön ja jotain muutakin. Pääsiäisen kunniaksi kerron tässä omat käsitykseni.

Minun Jumalani olisi sininen. Se on taivaan ja meren väri. Sitä ovat ajatukseni ja sitä ovat ne vaatteeni, jotka eniten tuntuvat omilta.

Jumalallani olisi intiaanin ruokohuilun ääni, kun se soi Bolivian ylätasangolla. Se kutsuu ottamaan selvää ja tulemaan luokseen epäonnistumisen ja kuoleman uhalla, ja vuorista heijastuvat miljoonat kaiut.

Jumala olisi alkava syksy, kun luonto on vielä elossa, mutta on jo paljastanut mitä siitä tulee, kaikki poimittavana, liiallinen kuumuus poissa, tallella kuulakkaat äänet. 

Jumala olisi ilma, sillä ilmaa me hengitämme ja sitä vailla me kuolemme ihan heti. Ilmaa ei voi nähdä, ja kuitenkin se on keskellämme joka hetki. Jumala olisi tuuli, joka leppeästi heiluttaa hiuksia.

Jumala olisi joutsen, joka lentäessään laulaisi Sibeliuksen Finlandiaa. Hän olisi Kristuksen käsi, joka taittaa leivän niin, että siitä liikkeestä hänen seuraajansa tunnistavat hänet.

Jumalani olisi myöhäinen ilta, kun muu perhe on jo mennyt maate ja kaupungin äänet ovat sammuneet. Jäljellä olisi viimeisten lintujen laulu, edessä kupillinen kahvia ja hyvä kirja, Fjodor Mihailovitsia tietysti. 

Käsienpesun runsaat mahdollisuudet

 On runsaasti konsteja pestä kätensä ja livahtaa syyttömien puolelle.
* Ei tullut käteistä mukaan.
* En tiennyt.
* Kotimaassakin on köyhiä.
* Olen päättänyt antaa itselleni aikaa.
* Näinä taloudellisina aikoina.
* On priorisoitava.
* Nämä asiat eivät kuulu minulle.
* Oma maa on asetettava kaiken edelle.
* Olen tehnyt voitavani.
* On ajateltava myös itseään.
* Ei ole minun vastuualuettani.
* Hoidetaan virka-aikana.
* Aiheuttaa liikaa kustannuksia.

* Ei pidä sekaantua politiikkaan.
* En ole kuullutkaan.
* Yksi ihminen ei voi mitään.
* Tähän ei pidä sotkea tunteita.

* On pysyttävä puolueettomana.

* Kirkolla ei ole tähän erityistä viisautta.
* Budjettiin ei mahdu.
* Voit soitella myöhemmin.
* Tähän on suhtauduttava ammatillisesti.
* En voi elää kenenkään toisen puolesta.

Kun Pilatus näki, ettei mitään ollut tehtävissä, ja kun meteli yhä paheni, hän otti vettä, pesi kätensä väkijoukon nähden ja sanoi: "Minä olen syytön tämän miehen vereen. Tämä on teidän asianne."

Keppiukot ja -akat

Kainuun Suomussalmen tienvarsilla en kuvitellut näkeväni muuta kiinnostavaa kuin kauniita maisemia, mutta niin vain jouduin äkisti jarruttamaan nähdäkseni, mitä olikaan peltoaukeamalla. 

Tienvarressa oli satoja eri tavoin puettuja keppiukkoja ja -akkoja. Kyseessä oli Reijo Kelan tilataideteos Hiljainen kansa, joka on ollut näytillä myös Helsingin Senaatintorilla. Pysäytin auton ja lähdin kävelemään keppikansan keskelle. Tunnelma oli mystinen.

Parhaimpiin nähtävyyksiin osuu vahingossa ja vieläpä paikassa, jolta ei odota mitään erityistä. Siellä toteutuu Pablo Picasson elämänfilosofia: "Minä en etsi. Minä löydän."

Ensimmäisellä käyntikerrallani Hiljaista kansaa ei ollut tuotteistettu, mutta sittemmin pellonreunaan on tullut kahvila, joka auttaa huomaamaan paikan ja kannustaa pysähtymään.

Kaikki eri tavoin puetut ukot ja akat kertovat elämäntarinaa, jonka voi omassa mielessään kuvitella. Erityisesti näin piinaviikolla ajattelen sitä, kuinka kaikkien vaatteiden alla on tukirakenne, joka koostuu pystysuuntaisesta ja vaakasuuntaisesta kepistä, siis rististä. – Älä kysele, mitä haluan tällä ajatuksellani kertoa. En tiedä. Halusin vain sanoa.

Hoonon soomen kuulemisen ilo

Asiakaspalvelijan hoono soomi herättää minussa lämpimiä tunteita: ajatella että joku on tullut tänne vieraasta maailmasta ja opetellut tätä epäilemättä vaikeaa kieltä niin paljon, että kykenee tekemään sillä työtä minun hyväkseni. Outo aksentti tuntuu sympaattiselta, eivätkä virheet tai väärät sanavalinnat haittaa minua. Kunhan hän vain yrittää puhua suomea, on aivan sama mistä hän on kotoisin. Jos olisin ruotsinkielinen, sanoisin samaa ruotsin osaamisesta.

Sen sijaan en suostu puhumaan englantia suomalaisessa ravintolassa. No, olkoon menneeksi, jos tarjoilija on töissä vasta ensimmäistä viikkoaan. Yksi viikko saa kuitenkin riittää alkeiden oppimiseen. Siinä ajassa oppii varmasti välttämättömän ravintolasanaston, jos vain viitsii nähdä hieman vaivaa. En ole työskennellyt päivääkään tšekkiläisessä ravintolassa, mutta siitä huolimatta tiedän, että maso tarkoittaa lihaa ja ryba kalaa. Ei se oppiminen voi olla kovin vaikeaa.

Liikunpa missä maassa tahansa, opettelen ainakin kiitoksen paikallisella kielellä. Olen varma, että se avaa toisessa ihmisessä sympatiasuonen. 

Kokeilisitpa neuvoa itsekin

Kaikki ihmiset ovat saaneet jonkinlaista kasvatusta, ja siksi melkeinpä jokainen tuntee olevansa kasvatuksen asiantuntija ja vieläpä "kokemusasiantuntija".

Erityisen varmoja näkemyksiä kuulee niiltä, joiden aktiiviura kasvattajana ajoittuu vuosikymmenten taakse. Kaikilla heistä ei ole uraa ollenkaan, mutta sen sijaan on "vankkaa, teoreettista asiantuntemusta", joka oikeuttaa lausumaan vahvat mielipiteet iltapäivälehtien uutisotsikoista.

Huomattavan hiljaa ovat taas ne ihmiset, joiden vastuulla on kasvavia lapsia ja nuoria juuri nyt. Heistä erityisen vaitonaisia ovat monilapsisten perheiden vanhemmat, jotka ovat havainneet, että saman perheen kaikkia lapsia ei sovikaan lähestyä aivan samalla tavoin. 

Hyvien periaatteiden soveltaminen on vaikeaa ammattilaisellekin. Sitä todistaa kirkollisen perheneuvonnan perustajiin kuuluneen Martti Eskon kertomus. Tämän kuulomuistiini perustuvan tarinan yksityiskohtiin ei ole luottamista, mutta ne eivät olekaan oleellisia. Tärkeintä on idea.

Martti Esko oli juuri julkaissut teoksensa, joka käsitteli perhe-elämän koukeroita. Hän löysi kirjan yöpöydältään. Sen päällä oli 16-vuotiaan tyttären käsialalla kirjoitettu lappu, jossa pyydettiin avaamaan teos sivulta 134. Siellä oli alleviivattuna lause, jonka kohdalle marginaaliin oli kirjoitettu: "Kokeilisit tätä joskus täällä kotonakin."

Halkaistu varakreivi

Kun olen ihmetellyt maailman neuvottelukyvyttömyyttä, mielessäni on alkanut kummitella kauan sitten lukemani Italo Calvinon vähän yli sadan sivun pituinen romaani Halkaistu varakreivi. Olen joskus lukenut kirjastokappaleen, ja olin jo unohtanut, että sittemmin olen hankkinut itselleni oman niteen siinä aikeessa, että lukisin kirjan toistamiseen. Sieltä se löytyi hyllystäni kahden muun Calvinon välistä.

Romaani kertoo sodassa vammautuneesta varakreivistä, joka ammutuksi tultuaan jakautui kahtia, pahaan varakreiviin ja hyvään varakreiviin. 

Paha kotiutui sodasta ensimmäisenä. Hänen tekonsa ovat ennalta arvattavia. Paikallisena tuomarina hän hirtätytti suruttomasti ihmisiä, olivatpa heidän rikoksensa suuria tai pieniä. Täysin syyttömiä teloitettiin ikään kuin varmuuden vuoksi. Hän harjoitti myös ilkivaltaa. Hän sytytti tulipaloja, joissa kuoli ihmisiä. Uhrit olivat aina köyhiä, joilla oli erimielisyyksiä varakreivin kanssa, kun tämä oli kaksinkertaistanut heidän veronsa tai antanut yhä epäoikeudenmukaisempia määräyksiä.

Kun varakreivin hyvä puolisko kotiutui sodasta, ihmiset ensin innostuivat hänestä. Ihastuminen oli helppoa, koska hän otti kaikki lähimmäisensä huomioon ja auttoi niin paljon kuin osasi. Ennen pitkää häntäkin alettiin karttaa siinä missä hänen puoliskoaan. Hänen korkeaa moraaliaan ei kestetty eikä varsinkaan sitä, että hän vaati samaa moraalia kaikilta ihmisiltä. Häntä syytettiin siitä, että hän tunki nenänsä muiden ihmisten asioihin. Hyvistä teoista ei ollenkaan aina koitunut sitä hyvää, mitä olisi pitänyt koitua.

Romaanin lopulla varakreivin puoliskot  taas yhdistyivät ja syntyy yksi ainoa varakreivi, sekaisin hyvää ja pahaa. Se on kirjan onnellinen loppu.

Kummit varavanhempina

Lapset pohtivat kuolemaa, ja vanhemmat joutuvat miettimään, mitä vastaisivat heidän kysymyksiinsä. Omasta lapsuudestani muistan halunneeni tietää, miten minulle kävisi, jos isä ja äiti kuolisivat. 

Äidiltä tuli nopea vastaus: "Sitten kummisi ottaisivat sinut."  Olin täysin tyytyväinen; että jaaha, eihän tässä sen pahemmin kävisi.

Äitini vastaus oli paras lahja, jonka olen kummeiltani saanut. Se voitti sen suurenmoisen kippiauton, jonka löysin joulupaketista. Sen rinnalla olivat vähäarvoisia myös kummilusikat, joilla en ole ikinä syönyt, ja kultaiset mansetinnapit, joita en ole koskaan käyttänyt. 

Tosipaikassa olisi käynyt juuri niin kuin minulle kerrottiin. Kummeillani olisi ollut riittävästi varallisuutta ylimääräisen lapsen ylläpitoon. Heidän taloonsa olisi mahtunut, ja olisin saanut oman huoneen serkkuni seinän takaa.

Varavanhemmuuden ajatus on ikivanha. Se on näkynyt vaikkapa siinä, että kummiuden katsottiin luovan hengellisen sukulaisuuden, joka esti kummin ja kummilapsen keskinäisen avioliiton. Tämä ei ollut vain kirkollista perinnettä, vaan se näkyi myös lainsäädännössä.

Ihminen voi tietysti olla erinomainen kummi, vaikka käytännössä hän ei varavanhemmaksi kykenisikään. Silti tätä näkökulmaa on hyvä pitää esillä kummeja pohdittaessa. Valinnan voi nähdä vanhempien suositukseksi siihen tilanteeseen, jossa lapsi on menettänyt sekä isänsä että äitinsä.

Varavanhemmuus ei ole nykyäänkään vain kuollut kirjain. Tiedän vähintään kaksi tapausta, joissa ajatus on jouduttu panemaan toteen.

Elämää oppimassa: tuoreen veden toistumattomuus

Kiertelin pitkään Bolivian toreja, ja lopulta onnistuin löytämään tarkoituksiini sopivan muovipullon, jota täytin ensimmäiseksi Titicacan vedellä. Törmäsin heti ensimmäiseen pettymykseeni, koska pullovedessä ei ollut mitään tämän neljän tuhannen kilometrin korkeudessa sijaitsevan järven sinisyydestä. En kuitenkaan luopunut ideastani kerätä pulloon erilaisia vesiä ja viedä ne matkamuistoina kotiin. 

Kun reissuni eteni kohti Machu Picchua, saatoin täyttää pulloa Urubamban vedellä. Urubamba on se Amazonin latvahaara, jota rautatie seurailee, kun Cuzcosta kuljetaan viidakon suuntaan. Pulloon jäi vielä tilaa.

Täytin pulloni piripintaan saakka viikkoa myöhemmin, kun tulin työlään Andien ylityksen jälkeen Tyynen meren rannalle. Varhaisaamun harmaassa taukopaikassa bussi tyhjeni matkustajista. En kiiruhtanut muiden mukana ensimmäiseksi baariin, vaan juoksin rantahiekalle ja hämmensin kädelläni Tyynen meren vettä. Jossain udun takana oli Kiina ja miljardi kiinalaista, joista yhtäkään en tuntenut ja joita oli ylivertaisesti enemmän kuin maailmassa oli minua ja kaltaisiani. 

Suljin korkin ja kätkin pullon syvälle matkatavaroiden sisään. Tältä osin reissuni oli jo tehty.

Kahden kuukauden kuluttua otin pullon esiin Chilen pohjoisimmassa kaupungissa. Vesi oli sameaa, ja kaadoin sen pois. Tuoretta vettä ei voi säilöä.

Hyvä asia mutta huonot perustelut

Asetuin yksiselitteisesti tukemaan homoseksuaaleja, kun television homoseksuaalisuutta käsitellyt ilta ja erityisesti Päivi Räsäsen mielipiteet käynnistivät ennennäkemättömän kohun. Kannastani huolimatta oli tuskallista nähdä, kuinka kestämättömästi meikäläiset perustelivat näkemyksiään.

Typerintä oli sanoa, että rakkaus ei tee kenellekään mitään pahaa. Juuri sehän tässä on pahaa tehnyt. Ei tarvitse lukea monta dekkaria nähdäkseen, että rakkauden nimissä on tehty murhia ja alistettu ihmisiä. Rakkaus on vinouttanut elämää ja tukahduttanut viisaita pyrkimyksiä. Jos otetaan lukuun isänmaanrakkaus, päästään maailmansotien syihin saakka.

Tässä lähitienoilla on väitelty viime aikoina metsänhakkuista. Olen saanut lukea kirjoituksia, joiden mukaan ihminen saisi tehdä omallaan mitä haluaa. Mutta kun ei vain saa. Koetapa selittää oikeudessa, että omaa haulikkoa saa käyttää aivan oman päänsä mukaan. Puukkoa ei ole edes lupa viedä julkiselle paikalle. Tai mitä ihmettä ne rakennusluvat ovat? Eivätkös vain sääntöjä sille, mitä omistamallaan tontilla saa tehdä?

Kaikki eivät ole perillä siitäkään, että tiukat, lakiin perustuvat säännöt rajoittavat metsänomistajia. Islannista puut on kaadettu pois ja metsät ovat hävinneet, mutta Suomessa tämä ei ole mahdollista, koska metsälain mukaan omistaja on velvoitettu turvaamaan uusien puiden kasvu hakkuiden jälkeen. Aarniometsiä, lenkkipolkuja tai marjamaita tämä ei pelasta, mutta varmistaa kuitenkin metsien olemassaolon yleisellä tasolla. Myöskään yhteiskunnan päätöksiltä metsät eivät ole suojassa.

Nurin sahattu mänty

Kouluaikoina ihmettelin, miksi vanha ja hieman höpsöltä vaikuttanut biologian opettaja nosti ison metelin niistä parista koulun seinustalla kasvaneesta puusta, jotka aiottiin kaataa koulun viereen rakennettavan maantien alta. En ihmettele enää.

Entistä enemmän olen oppinut ymmärtämään myös Finlandia-palkitun Gösta Ågrenin sanoja: "Minun kotini pihalla kasvaa iso, leveä mänty. Isoisä on istuttanut sen vuonna 1911. Se on mahtava, pyöreä kuin pallo, säde 15 metriä varmaankin. Olen rationaalinen ihminen, mutta uskon yhtä kaikki, että jos joku haluaisi tappaa minut, hänen tarvitsisi vain sahata se mänty nurin."

Puut ovat suomalaisen sielun ulkoinen tiivistymä. Metsän turvissa on käyty puolustussotia, ja sieltä Jukolan veljekset löysivät pakopaikkansa.

Kyse ei ole vain Suomesta, vaan myös ihmiskunnan yhteisestä alusta. Ei ole sattumaa, että syntiinlankeemusvertauksen ydintapahtuma kielletystä hedelmästä liittyy puuhun. Muutenkin puilla on vertauksessa merkityksensä, kun alastomuuteen havahtuneet ihmiset hakivat niiden keskeltä näkösuojaa. 

Jotkut käyttäytymistutkijat ovat kirjoittaneet siitä, kuinka ihminen säpsähtää pelon hetkellä niin kuin haluaisi kavuta runkoa pitkin pakoon ja jättää siellä latvuksessa taakseen maan päällä matelevat käärmeet ja muut kauhut. Jokainen kirkontorni ja maasta nouseva pilari muistuttaa pohjimmiltaan tästä pakopaikasta.

Alaiset, nuo alistetut alamaiset

Alaistaidon käsite on ollut suurimpia öklötyksen kohteitani. Se on tuntunut yhtä vastenmieliseltä, olenpa tarkastellut sitä ylistettynä tai alistettuna olemisen näkökulmasta. Alaisuus ja alamaiset vievät pohjan kaikelta viisaalta, asiansa osaavien väliseltä keskustelulta.

Legendaarinen, alkuperäisen Ford Mustangin suunnitellut amerikkalainen autotehtaan johtaja Lee Iacocca muisteli, miten hän oli kongressin kuulusteltavana hakiessaan Chryslerille lainaa. ”Kuulusteluhuoneet on suunniteltu pelottamaan kuultavaa. Komitean jäsenet istuvat puoliympyrän muotoisen pöydän ääressä puolisen metriä lattiatasoa korkeammalla katsoen sieltä alaviistoon. Kuultava on aina psykologisesti epäedullisessa asemassa, koska hänen on katsottava kuulustelijaa ylöspäin.”

Tämä suunta, puoli metriä ylhäältä alas, on kaikille tuttu. Sieltä vanhempamme ovat meitä katsoneet käyttäessään maailman ehkä totaalisinta valtaa eli vanhemman valtaa lastaan kohtaan. Lopulta lapsen on aina pakko totella, koska hänen olemassaolonsa perustuu hänestä huolta pitäviin vanhempiin. Isän ja äidin mielivaltaa vastaan heillä ei ole muuta suojaa kuin todennäköinen vanhempainrakkaus. Onpa anottavana jäätelöraha tai onpa selitettävänä rikki mennyt ikkunalasi, aina lapset katsovat vanhempiaan yläviistoon. Kaikki muutkin aikuiset ovat lasta ylempänä: opettajat, talonmiehet, äkäiset naapurit, elokuvateatterissa ikää kyselevät lipunmyyjät.

Organisaatiokuviot olisi syytä piirtää vaakatasoon. Järjestelmän rakenteen voi kertoa yhtä hyvin myös alistamiseen ja nöyryyttämiseen turvautumatta.

Latvakorkeuden kammo

Jotkut ihmiset ovat yletessään tai onnistuessaan menneet jotenkin pilalle. Ikään kuin he olisivat joutuneet maailmaan, johon he eivät kuulu ja tulleet itseään suuremmiksi.

Heitä miettiessäni olen ajatellut kauan sitten lukemaani syntymäpäivähaastattelua. Se oli kirjoitettu miehestä, joka joskus 1960-luvulla oli johtanut Helsingin lähiöiden rakentamista. Hän kertoi siitä, että talojen noustessa puiden latvakorkeuteen tekijöiden työtahti kummasti hidastui. Kun taas päästiin selvästi puiden latvojen yläpuolelle, tahti palasi entiselleen. Haastattelusta saattoi päätellä, että latvakorkeudessa oli jotain, mikä muistutti tekijöitä siitä, että tämän korkeammalle ihmisen ei kuulunut mennä.

Vastaavaa tarinaa en ole kuullut mistään muualta. Ehkä siihen ei vain ole osattu kiinnittää huomiota, tai sitten maanläheisyys ei ole nykyihmisen ominaisuus.

Köykän tarina

Toisinaan joku sanoo sukunimeäni harvinaiseksi. Vastaan, ettei se ole ollenkaan harvinainen. Olen käyttänyt sitä aina. Pohjanmaalaiset eivät ihmettele, sillä heille se on tuttu. He haluavat vain tietää, olenko heidän suunnaltaan kotoisin. On pakko tunnustaa, etten ole.

Jalkapalloihmiset haluavat tietää, olenko sukua maajoukkueessakin pelanneelle Olli Köykälle. OTP:ssahan oli oikein sanonta, että "pitkä pallo ja Köykkä perään". Hififriikit ovat taas kyselleet yhteyttäni Tapio M. Köykkään, joka on kehittänyt Saloran käyttämän ortoperspektaksi kutsutun äänentoistojärjestelmän.

Jostain olen kuullut, että Arto Köykkä -nimisiä ihmisiä on Suomessa neljä. Olin lievästi ärsyyntynyt, kun sain tietää, että minua on muitakin. Yhden näistä neljästä tiedän olevan jonkinlainen helluntailainen saarnamies tai ainakin aktiivi.

Käsittääkseni sukunimeni taustalla on maanmuoto, joka tarkoittaa jonkinlaista kumparetta. Siitä se on otettu useiden maatilojen nimeksi. Köykkä-nimisiin taloihin olen törmännyt sekä Orivedellä että Jämsässä, ja Pohjanmaalla niitä on varmaan useita, mutta ne seudut ovat minulle vieraita. Yksi Köykkä-niminen talo on Hauholla, ja siitä tulee juuri minun nimeni. Tätä Köykkää asuttaa perhe, joka ei ole minulle mitenkään sukua, mutta omistajat ovat olleet tuttua väkeä ja asuvat osoitteessa Köykänkuja.

Huvittava Köykkä-tarina on se, että tunnen täältä Pirkkalasta yhdet toiset Köykät. Asuimme kerrostalokaudellamme vähän aikaan samaan taloa. Kun muutimme pois, olisin pyytänyt heidän 18-vuotiasta poikaansa muuttotalkoisiin, mutten pyytänyt koska tiesin hänen olevan armeijassa. Ei olisi kannattanut kysyä muutenkaan, sillä tämä perhe muutti talosta sattumoisin samana päivänä kuin mekin. Talonmies oli varmaan tyytyväinen. Jos oli pulaa alakerran nimitaulun irtokirjaimista K, Ä ja Ö, ei ollut enää.

Nykyään sukunimeni tuntuu ihan mukavalta, vaikka pelkältä sukunimeltä kutsumisesta en ole koskaan pitänyt joitakin virallisia tilanteita lukuun ottamatta. Varsinkin etunimen kanssa käytettynä nimeni on oikeastaan aivan hyvä. Arto Köykkä tuntuu paljon dynaamisemmalta kuin vaikkapa Arto Järvinen, joka niin ikään kuuluu tuttavapiiriini. Ulkomaillakaan nimestä ei ole ollut haittaa. Olen jättänyt suosiolla pois pisteet a:n ja o:n päältä. Tällä viilauksella Koykka omaksutaan varsin helposti.

Kirjoittamattomat säännöt

Kirjoitan kaukaisista ajoista, jolloin Suomessa ei ollut maahanmuuttajia käytännössä ollenkaan. Kukaan heistä ei aiheuttanut torjuntaa, vaan ainoastaan sympaattista uteliaisuutta. Liian pitkälle ei saanut kuitenkaan mennä.

Tuttuni tuli maailmalta kotiin uuden ystävänsä kanssa, joka oli Libanonin druuseja. Suomalaisiin tapoihin ei ollut helppo opastaa, koska monet säännöt olivat kirjoittamattomia ja vaikeasti perusteltavia.

Punaisiin valoihin pysähtyminen oli kansainvälinen käytäntö, joten se ei ollut ongelma. Vielä saattoi selittää sen, miksi kerrostalon pihamaalle ei saanut mennä tekemään nuotiota omin päin.

Sen sijaan oltiin mahdottoman äärellä, kun piti kertoa, keneltä sai lainata sokeria sen ollessa loppu. Kerrostalon seinänaapuri ei ollut ongelma. Oli luvallista mennä muidenkin samassa portaikossa ja samalla tasanteella asuvien luo. Sallittuja olivat kenties myös ne naapurit, jotka asuivat suoraan ylä- tai alapuolella, mutta ainakaan ei saanut enää mennä ovelle, joka oli vinoittain eri kerroksessa.

Niin että miksi ei saa mennä? No, kun ei vain saa. 

Kun kisa meni ihan hyvin

Olen lumoutunut nuorten tamperelaisnaisten Saga Vannisen ja Reetta Hurskeen tyylistä. Tietysti tavallisuus ja vaatimattomuus voivat olla myös tyylikeino ja silkkaa pröystäilyä. Minun mielestäni he ovat kuitenkin vain sellaisia kuin ovat.

Poimintoja Vannisen mitalihaastattelusta:
Kisakokonaisuus: ”Meni ihan hyvin. Kisa vähän sytytti!”
Aitajuoksu: ”Sain todella huonon lähdön. Pää ei ollut riittävästi mukana.”
Kuulantyöntö: ”Tein ihan hyvän perustuloksen, mutta tuntui, että olisi ollut varaa pidempäänkin.”
Pituushyppy: ”Meni hyvin. Merkki ei osunut ihan parhaiten, mutta se oli hyvä silleen.”
800 metriä: ”Se ei mennyt ihan putkeen." 
Ensimmäinen aikuisten arvokisamitali: ”Hieno juttu. Kukaan ei voi sanoa, ettei tullut uralla yhtään aikuismenestystä. Ei jäänyt menestys pelkästään junnusarjoihin.”
Mitalijuhlat: ”Menen varmaan syömään ja sitten nukkumaan.”

Saga Vannisen menestys on saanut minut huomaamaan, kuinka hienoja lajeja yleisurheilun moniottelut ovat. Ne ovat tervettä vaihtelua yhden ihmeen spesialistien maailmassa.

Tarvitaan myös varapelaajia

Mieleeni on jäänyt Liisa Tavin laulu, jonka sanat ovat Bertolt Brechtiä: "Caesar löi gallialaiset. Kai hänellä ainakin kokki oli mukanaan?" Samassa laulussa kysytään, että kuka lisäksi voitti, kun Fredrik II:n sanotaan voittaneen seitsenvuotisen sodan. 

Menestyjän takana on hierojia, miksaajia, sihteereitä, välinehuoltajia, tulkkeja ja autonkuljettajia. Kukaan ei voita yksin, sillä jokainen voitto syntyy ryhmätyönä. Yleensä on myös isä ja äiti.

Havahduin tähän asiaan pelatessani Football Manager -nimistä tietokonepeliä, jonka alussa saa vastuulleen jonkin olemassa olevan jalkapallojoukkueen pelaajalistoineen ja rahavaroineen. Sen jälkeen manageri valitsee joukkueen kokoonpanot ja taktiikat, mutta otteluita hän vain seuraa kentän laidalta. Vaihtoja voi tehdä ja taktiikkaa voi muuttaa kesken pelin, mutta muuten ei voi puuttua itse otteluihin. Lisäksi pelaajia ostetaan ja myydään ja heitä yritetään pitää tyytyväisinä. Se on vaikeaa varsinkin silloin, kun he loukkaantuvat tai heille ei riitä kylliksi peliaikaa. Välillä on tarjottava lepoa.

Eniten yllätyin tajutessani vaihtopelaajien merkityksen. Reaalimaailman huippujoukkueissa vaihtopenkki onkin väärällään maajoukkuepelaajia. Kun kausi etenee tammikuulle, loukkaantuneita ja väsähtäneitä on niin paljon, että jokaiselle pelipaikalle pitäisi olla kaksi laatupelaajaa. Noutaja tulee, jos mukana on yksikin puulaakipotkija.

Tilannetta havainnollistaa se, että tänä vuonna Valioliigassa jokainen joukkue oli käyttänyt tammikuun loppuun mennessä vähintään kahtakymmentäkolmea pelaajaa. Se on iso määrä vaihtomiehiä, kun vain yksitoista mahtuu kentälliseen. 

Paraati tuodaan keskelle kylää

Hiljattain sotaväki marssi kylän läpi antamaan valaansa. Jonkun mielestä rivistöt kertovat maan rajojen turvaamisesta, kun taas joku toinen tykkää, että siinä sitä tykinruokaa viedään.

Minun kiinnostaa se, miksi sotilaat tuodaan valaa varten ihmisten ilmoille, vaikka saman asian voisi hoitaa kätevimmin varuskunnan alueella. Vastaus on varsin yksinkertainen: vallitseva paraatikäytäntö on paraatiesimerkki kansalaisuskonnosta.

Kansalaisuskonto (civil religion) on amerikkalaisen sosiologin Robert Bellahin luoma käsite, jonka hän toi yleiseen keskusteluun 1960-luvulla. Bellah määritteli kansalaisuskonnolle viisi tunnuspiirrettä. Hieman yksinkertaistaen ja käsitteitä kansanomaistaen ne ovat tällaisia:
1) Kansanuskonto ja amerikkalaiset arvot, jotka nousevat amerikkalaisten elämästä.
2) Universaali uskonnollisuus, joka ilmenee kansakunnan ja valtion elämässä.
3) Uskonnollinen kansallisuusaate, joka nostaa johtajat ja poliitikot kunniaan.
4) Yleinen demokratiausko, joka näkee amerikkalaisuuden demokratian korkeimmaksi ilmentymäksi.
5) Protestanttinen kansanhurskaus, joka samastaa toisaalta Amerikan ja toisaalta protestanttisen moraalin, yksilöllisyyden ja työn etiikan.

Suomalainen versio kansalaisuskonnosta tiivistyy tunnetusti kolmeen sanaan "koti, uskonto ja isänmaa". Kristinusko on vain sukulaiskäsite.

Kontrollifriikkien vaarallisuus

Joskus sain rippileirin isosilta kritiikkiä siitä, että ohjeeni olivat liian hämärät tai epäselvät. Ehkä ne joskus olivatkin "liian", mutta monesti jätin paljastamatta, että jätin ne tarkoituksellisesti epämääräisiksi. – Jotta he oppisivat eivätkä heti läsähtäisi kasaan, kun poistun paikalta.

Kieltämättä joskus tarvitaan tarkkoja ohjeita. Lentokonemekaanikkoja ei voi kouluttaa mutisemalla siitä, milloin säädöt ovat suunnilleen kohdallaan. Siinä maailmassa mutteri ei voi olla puoliksi kiinni. Se on tai se ei ole.

Elämä on kuitenkin suurimmaksi osaksi muuta kuin lentokonemekaniikkaa tai aivokirurgiaa. Opiskelijan virheet ovat harvoin kohtalokkaita, ja siksi hapuilu on sallittua, jopa hyväksi. Ehdottomat säännöt eivät ohjaa omaan ajatteluun, eikä linnunpöntössä voi opetella lentämään.

Pahimmillaan kontrolli näivettää ihmisen. Runoilija Aila Meriluoto kertoi siitä, että hänen miehensä Lauri Viidan taipumus kontrolloida ja neuvoa sammutti hänestä käytännöllisyyden. "Omituista, että heti eromme jälkeen pystyin hoitamaan 5-henkisen perheen kaikki käytännön hommat ilman sen kummempia vaikeuksia."

Kolme erilaista ryöstöä

Sorkkala-nimisen sivukylän postitoimistoon tuli ryöstäjä, jonka aseen saattoi heti tunnistaa leikkipyssyksi. Rosvo hämmentyi tilanteesta ja kysyi, kuinka virkailija tunnisti aseen. Tämä kertoi nähneensä oikeita pyssyjä sodassa. Hämmentynyt rosvo hiihti suksilla kotiinsa, ja poliisin oli helppo seurata latua.

Ryöstäjä oli 17-vuotias kunnalla töissä ollut nuorimies, joka sai tempauksensa jälkeen vain "päänsilitystä". Valitettavasti kertojana ollut mummo ei tiennyt, mitä miehelle sittemmin on tapahtunut.

Kahta vuotta myöhemmin samaan postiin hyökkäsi kolmen miehen joukko, joka mukiloi postivirkailijan huonoon kuntoon. Häneltä murtui ryöstössä leukaluu, ja vielä kaksikymmentä vuotta myöhemmin hän kärsi kivuista.

Ensimmäiselle tapaukselle on helppo hymyillä, mutta jälkimmäisessä tapauksessa hymy hyytyy. Kolmas tarinani on moniselitteisempi. Sekin tapahtui syrjäkylillä, Jämsänkosken Koskenpäällä.

Tälläkin kertaa ryöstettävänä oli posti. Rosvo pakeni saaliinsa kanssa mopolla metsiin, eikä Koskenpäällä juuri muuta olekaan. Poliisilta kului paikalle ainakin varttitunti, ja siinä ajassa pääsi mopolla pitkälle, jos tunsi metsät.

Moraalisesta näkökulmasta tämä kolmas ryöstö on moitittava, koska ihmisen on hankittava elantonsa toisella tavoin. Mieli on kuitenkin merkillinen. Vaikka oman pään virallinen moraali moittii, jollain kummallisella tavalla metsien mopoilija herättää myötätuntoa. Pakosti se on myönnettävä.

Kaikki kolme ryöstöä ovat kovin erilaisia. Niissä voi huomata todeksi sen filosofisen periaatteen, että totuus on lauseiden ominaisuus, ei sanojen. Pelkkä otsikko ei paljon kerro. On luettava teksti niiden alta.

Norsua kuristamassa

Oman kodin kirjahylly on nautinto, joka toimii aikakoneena ja jonka avulla voi avata ikkunoita toisiin maailmoihin. Lukemiinsa kirjoihin voi palata ja uudistaa ajatuksensa, jotka on kerran ajatellut mutta sittemmin kadottanut.

W:n kohdalta osui silmiini kaksi Klaus Weckrothin kirjaa. Joskus viisaat ihmiset puhuivat niistä paljon, mutta sittemmin ne ovat unohtuneet.

Avasin kirjan Minä ja se toinen. Sieltä osui silmiini lainaus: "Luonnon, maailmankaikkeuden näkökulmasta ihminen kaikkine tuhoaseineen ja teollisuuksineen muistuttaa laajimmillaankin muurahaista, joka norsun selkään pudottuaan huutaa kavereilleen 'Mä sain sen, mä sain sen' näiden kannustaessa alhaalta 'Kurista se, kurista se'."

Ajatus ei ole kovin omaperäinen, olenhan nähnyt siitä myös piirrosversion. Se sopi kuitenkin hyvin tähän päivään, kun olen juuri lukenut avaruuden kaukaisesta kohteesta, joka nielaisee yli auringon verran massaa joka päivä. Toisaalla on otsikko, jonka alta selviää, että Uniikki ja Sandra Rinta-Panttila ovat ilmoittaneet kihlautumisestaan.

Kun sairaanhoitajatytär ei riitä

Kahdenkymmenen ikäinen nuori nainen kertoi: "Pääsin opiskelemaan sairaanhoitajaksi. Olin tyytyväinen. Tunnistan itsestäni jonkinlaisen hoivavietin enkä halua kymmenen vuoden pituisia opintoja, kun elämässä on muutakin. Töitä on tarjolla. Sitähän sanotaan, että hoitajien puute on iso ongelma. Eikä tässä kaikessa ole muuta ongelmaa kuin se, että isälle ja äidille tämä ei oikein riitä, ei varsinkaan isälle. Pitäisi olla vähintään lääkäri. Eivät kuitenkaan suoraan moiti. Voihan siitä sitten jatkaa, ne sanovat."

Ei minulla ollut tähän mitään kommentoitavaa. 

Sanottiin vielä jotain sellaista, että paikoitellen hiekkaa on siroteltu liian vähän. Hän lähti aseman suuntaan, ja minä menin kirjastoa kohti.

Aamulla olin ollut kaatumaisillani, mutta kohdallani oli ollut se hiekanjyvänen, jonka ansiosta olin juuri ja juuri pysynyt pystyssä. Teki mieleni lähettää terveisiä sille hiekoittajalle hänen hyvästä työstään että oli ollut se jyvä, mutta somessa huuteleminenkin taitaa olla ihan turhaa.  

Kiusallinen tilanne

Katolisissa maissa kerjäläiset asettuvat kirkkojen edustalle, mutta Suomessa käytännöt ovat toiset. Tänään kerjäläinen oli kuitenkin parkkeerannut itsensä pääovelle. Mielessäni käväisi ajatus, että väistäisin hänet kiertämällä sivuoven kautta, mutta siihen en sortunut. Ajattelin, että jos sattuu niin sattukoon sitten.

Isossa pahvissa luki, minkä vuoksi hän tarvitsi rahaa. Arvasin muutenkin. 

Minulla ei vain ollut rahaa. Koronan jälkeen ei ole ollut kolikoita, on vain kortti. Niinpä minun ei tarvinnut todistella itselleni, että kerjäävä mummo saattoi olla hyväksi käytetty rikollisjoukon pohjimmainen ja että köyhyyden ongelmia olisi ratkottava maailmankaupan uudistuksilla.

Pujahdin ovesta käsiäni levitellen. 

Sisällä oli tavallinen meno. Sellaistahan minä sieltä kaipaan. Loppusoiton jälkeen juttelin vanhan rippilapseni kanssa, jolla oli mukanaan vasta kastettu lapsi. Se oli tosi söötti ja sai uskomaan ihmiskunnan mahdollisuuksiin. Mieleeni jäi myös ulkoilmakaveri, joka poistui paljon ennen loppuvirttä. Hän oli tullut kirkkoon ennen muuta lämmittelemään. Se oli hyvä syy, ehkä kaikkein paras. Ainakin hän oli saanut haluamansa.

Kun lähdin pääoven kautta kaupungille, portailla ollut kerjäläismummo oli jo kerännyt luunsa. Oli mennyt minua kiusaamasta. 

Ei tarvinnut piehtaroida omassa liemessään

Joskus on hyvä katsoa ilmansuuntaan, jonne ei yleensä katsota, ja palauttaa mieleen asioita, joita ei muisteta. Molemmat ehdot täyttyvät Bysantissa.

Bysantin valtakunnalla tarkoitetaan Rooman valtakunnan itäosaa, joka säilyi länsiosan romahdettua 400-luvulla. Sen valtakausi kesti siitä lähtien yli tuhat vuotta. 

Bysantin kulttuuriin olen tutustunut lukemalla Serafim Seppälän kirjan Antiikista Bysanttiin. Vahvimmin minuun vaikutti se, että Bysantin ihminen ei kaiken aikaa piehtaroinut itsessään. Hänen ei tarvinnut käyttää koko elämäänsä yksilöllisen identiteettinsä selvittelemiseen.

Ylipäänsä koko identiteetin käsite oli Bysantissa outoa puhetta. Ihmisen ongelma ei ollut minäkuvan pirstaleisuus eikä sen epäselvyys. Maailmankuvaa ei yritetty rakentaa yksilölähtöisesti, vaan se oli osa suurta, kosmista tarinaa. Suvun, yhteisöllisyyden ja uskonnon keskellä elänyt ihminen ei tarvinnut minuutensa rakentamiseen pitkiä prosesseja eikä elämänmittaisia kipuiluja. Ei yritetty löytää ”parasta versiota omasta itsestään”.

Näinkin epämuodikkaista lähtökohdista luotiin syvällistä ajattelua, arkisesti toimivaa uskoa ja takimmaisten elämänkysymysten ratkaisuja.

Oltaisiinpa nuorillekin ystävällisiä

Olimme rakentamassa rippikoulunuorten kanssa lumikirkkoa läheiseen metsikköön. En tiedä, oliko se seurakunnan vai jonkin lähistöllä sijainneen talon mailla, mutta ainakaan siitä ei ollut kenelläkään haittaa.

Silloin joku nuorista huomasi, että peltoaukeamalla käveli tuntematon mies. Samassa joku nuorista sanoi: "Se tulee valittamaan." Yhtäkkiä kaikki olivat samaa mieltä.

Kohdalle tultuaan mies kuitenkin kyseli ystävällisesti kotipaikkaamme ja kiitteli rakentumaisillaan ollutta lumikirkkoa. Tällä kertaa kokemus oli vastoin nuorten peruskokemusta siitä, että aikuiset aina valittavat. Viisivuotiaan lumiukkohommat herättävät ihailua, mutta kymmenen vuotta myöhemmin lumirakennelmat herättävät jo epäluuloa: jospa lumilinnasta heitelläänkin jääpaakkuja ihmisten päälle. Mietitään, pitäisikö jostain käydä vähän moittimassa tai ainakin yksityiskohtia tarkentamassa. Tai sitten nuoria vain pelätään, vaikka ystävällinen lähestyminen tuottaa ystävällisen vastauksen.

Nuoret ovat kaikista ikäryhmistä aggressiivisimmin kohdattu. Olen välttänyt joitakin huoltamoita, kun olen nähnyt, että moitteettomatkaan nuoret eivät kelpaa heille. Jollekulle kaukoliikenteen kuljettajalle olen kivahtanut, että nuoret ovat maksaneet muiden matkustajien tavoin lippunsa ja ansaitsevat asianmukaisia vastauksia niin kuin ketkä tahansa. Kahdesti olen kirjoittanut paikalliselle nettisivustolle: "Ellette heti lopeta nuorten paheksumista, rupean muistelemaan teidän nuoruuttanne."

Kuvateksti: Pirkkalan Vanhan kirkon parkkipaikalla osataan viestiä positiivisesti.

Luentosarjaa suunnittelemassa

Olen ollut viime aikoina hiljakseen, koska olen siirtynyt elämän hyötyvaiheesta joutomieheksi. Vaitonaisuuteen kyllästyneenä olen ruvennut suunnittelemaan esitelmäsarjaa. Aiheitani olisivat:
– Kehopositiivisuus
– Osallistaminen
– Voimaannuttaminen
– Ampumahiihtorippikoulu Nato-Suomessa
– NHL-tähdet filosofisina esikuvina
– Itseohjautuvuus varhaiskasvatuksessa
– UMK-kilpailu inspiroimassa kirkon saarnatoimintaa
– Kokonaisvaltaiset rajapinnat
– Savukosken paukkupakkasten aiheuttama ilmastonmuutos
– Mamuuus tasavallan presidentin rouvuudessa
– Ruuhkavuodet mahdollisuutena pysähtyä liikennevaloihin
– Ongelmatiikka 
– Jumppaaminen
– Toksinen identiteetti
– Pakanalähetyksen mahdollisuudet

Esitelmäsarjan ajankohdat varmistuvat, kunhan saadaan järjestettyä sopivat tilat. Olen harkinnut Pispalan Pulteria, Vaakon nakin ulkoaluetta ja Kissanmaan päiväkotia. Haulitorni olisi muuten hyvä, mutten uskalla kiivetä niin korkealle. Jos Helsinkiin mennään, ensimmäisenä tulee mieleen Finlandia-talo.

 

Elämän vaikeudet voivat tuoda rentoutta

Parikymppinen Raumalta kotoisin oleva nuorimies muisteli alakouluaikojaan. Hänellä oli ollut työstään ja oppimistuloksista kiinnostunut opettaja, joka piti luokan tiiviissä otteessaan. Vihko ei saanut jäädä kotiin, ja voi sitä koltiaista, joka oli jättänyt läksyt tekemättä. Lippis päässä ei saanut tulla luokkaan, eikä ikinä tarvinnut miettiä, saiko oppitunnilla pelata Tetristä. Meno oli jämptiä. Ei myöhästelty.

Kun oltiin kolmatta syksyä tämän opettajan kanssa, kaikki muuttui niin, että oppilaatkin sen huomasivat. Vihkon unohtaminen ei haitannut, olihan konseptipaperia. Opettaja ei enää huomannut, oliko suussa purukumia. Hän oli rento.

Nuorimies muisteli tätä äidilleen, joka oli sen opettajan tuttu jostain muualta. Äiti sanoi: "Niin, se oli se syksy, kun sen oma lapsi sairastui. Ehkä se oli rento, mutta oli se väsynytkin. Eikä matot olleet kotona aina suorassa eikä tiskit olleet aina tiskattuina."

Presidentillisten siunausten falskius

Olen tuntenut jonkinlaista kiusaantuneisuutta tasavallan presidentin toivotellessa Jumalan siunausta uudenvuoden puheensa päätteeksi. Kyllä minulle siunaus kelpaa, ja iloitsen siitä, että tällainenkin tapa mahtuu yhteiskunnalliseen puheeseen. Ongelmana on falskius.

Kun poistun kirkonmenoista Herran siunauksen jälkeen, tunnen olevani siunattu, mutta presidentin sanat eivät tuota samaa tunnetta. En ole yhtään siunatumpi puheen jälkeen kuin ennen sitä. Hänen lauseensa tuntuu vain jonkinlaiselta kannanotolta.

Uskonnollisella kielipelillä on sääntönsä. Ellei kyse ole uskonnollisen yhteisön auktorisoimasta virasta, siunaaja on ylemmän sukupolven edustaja, kun taas siunattavana on lapsi tai nuori. Vaari tai mummu voi siunata lapsenlapsen laskemalla käden hänen päälleen, mutta pikkulapsi ei normaalisti siunaa vaariaan eikä mummuaan. Poikkeuksena ovat vaikkapa vanhat virpomistavat, mutta niissä lasten toiminta perustuu erityiseen perinteeseen.

Kiinnostavaa on sekin, että lääninrovasti voi siunata hautausmaa-alueen, mutta ei enää tähtitaivasta. Se on hänellekin jo liian iso

Karkeasti sanoen presidentin uudenvuoden puheesta minulle nousee ajatus: "Millähän pätevyydellä tai valtuutuksella tuo on minua siunailemassa?"

Tarkkaan ottaen presidentit eivät ole varsinaisesti siunanneet, vaan ainoastaan toivottaneet siunausta. Onhan siinä eronsa, mutta liialta se silti tuntuu. Paremmin nielisin tällaisen lauseen: "Omasta puolestani toivoisin teille kaikille Jumalan siunausta - miten sen nyt kukin sitten käsittääkin."

Minulle tarjottiin työtä

Minulle tarjottiin pitkästä aikaa työtä. Ainahan se hivelee itsetuntoa, vaikka pettymyksiin pitää varautua, klassisella tavalla.

Tarjous tuli Zoema-nimiseltä firmalta, jonka toimitilat ovat kuntakeskuksessa. Työ liittyi tietokoneisiin, ja yhteisessä neuvottelussa piti tarkentaa toimenkuvaa ja työehtoja. 

Tapaaminen sovittiin kello kymmeneksi. Lähdin hyvissä ajoin, ja talon seinässä oli kyltti, jossa oli firman nimi. Etsin ovea, mutta sitä ei näkynyt, vaikka kuinka kiersin koko talon ja kävin myös naapurirakennuksen takapihalla. Kyltin mukaan osoite oli kuitenkin oikea. Rupesi harmittamaan, että myöhästyisin tapaamisesta, mutta lohduttauduin sillä, että minä en ollut pyrkimässä työhön, vaan yhteydenotto oli ollut toisen suuntainen. 

Oli turvauduttava neuvon kysymiseen. Menin suutarinliikkeeseen, jossa pari miestä puuhaili työkoneillaan. He sanoivat, ettei tässä talossa ollut mitään Zoemaa. Silloin tajusin, että minua oli huijattu, ja siihen minä heräsin. Lakanat olivat solmussa. Aamut ovat kuitenkin valostuneet niin paljon, että sen jo huomaa.

Pitäkööt kirkkonsa!

"Pitäkööt kirkkonsa!" kävi mielessäni, tai oikeastaan ei käynyt minun mielessäni, mutta olisi käynyt jonkun satunnaisen kävijän mielessä.

Menin naapuriseurakunnan kirkonmenoihin, mutta pääovella lepatti lappu, jonka mukaan tässä kirkossa ei ollut menoja piispantarkastuksen takia. Olisi pitänyt mennä pääkirkkoon.

Oli onni, että minun sijastani lukitulla ovella ei ollut ihmistä, joka olisi monen vuoden harkinnan jälkeen päättänyt kokeilla tätäkin vaihtoehtoa. Pettymykset ratkaisevat. Minimaalisista asioista tehdään maksimaalisia johtopäätöksiä, ja satunnaisuuksista tulee peruuttamattomuuksia.

Vain harvoja pappiskollegoja tarvitsee hävetä. Useimmat ovat hyviä ja jotkut suorastaan erinomaisia. En ole varma, täyttyykö papeissa edes jokaisen ammattikunnan vakioitu mätämunien kiintiö.

Siitä huolimatta en ole varma, ymmärtävätkö kaikki kollegani, että jokaisessa tilaisuudessa ja tapaamisessa he pelaavat finaalia, joskus ehkä useitakin finaaleja yhtä aikaa. Hyvin todennäköisesti jonkun läsnäolijan kiikun kaakun oleva kirkkosuhde heilahtaa sen mukaan, miten hänet juuri silloin otetaan huomioon.

Sen vuoksi pitäisi onnistua joka kerta edes kohtuullisesti. Kelvoton rippikoulu voi tuoda vuosikymmenten vastenmielisyyden. Tyly käytös erkaannuttaa, ja ohi katsominenkin on vaarallista. Siksi pitäisi poiketa myös muistotilaisuuden sivupöydissä, ja hääjuhlassa olisi hyvä koukata pöydän numero 8 kautta, sanoa tai kysäistä jotain, tehdä ihmiset huomatuiksi.

Sujuvasanaisuus arveluttaa

Sujuvasanaiset supliikki-ihmiset herättävät minussa epäilyjä. Olen oudosti viehtynyt niinkutteluun, katkeileviin lauseisiin, eiku-sanoihin ja pitkiin taukoihin kysymysten ja vastausten välissä. Rehellisyys vaatii monesti harkintaa ja hitautta, eikä nokkeluus välttämättä todista viisaudesta.

Kirjallisuushistoria voisi opettaa siinä, millaista on yksinkertaisen totuuden voima.

Niukan tyylin mestari, Nobel-kirjailija Ernest Hemingway oli vaikeasti saatavissa yleisön eteen. Kun hänen tuntemansa pappi sai hänet vihdoin esiintymään seurakuntatalolla neljällekymmenelle oppikoululaiselle vuonna 1958, hän oli tiettävästi ollut edellisen kerran yleisön edessä yli kaksikymmentä vuotta aiemmin.

Useita päiviä hän tuskitteli esiintymistään, joka lopulta sujui paremmin kuin hän osasi arvata.

Nuorten edessä hän kertoi karusta kirjallisesta tyylistään: "Totta puhuen oli hyvin vaikeata kuvata asioita niin täydellisen totuudenmukaisesti kuin halusin, joten kirjoitin kömpelösti, ja juuri tuota kömpelyyttä nimitetään tyylikseni."

Kohtaaminen presidentin kanssa

Jos Helsingin päässä on junan lähtöön sopivasti aikaa, saatan poiketa Kiasmassa, modernin taiteen museossa. Se on mukavasti siinä lähellä, ja Museokortin ansiosta käynti on ilmainen. 

Eräällä käynnilläni töllistelin jotain teosta. Samalla vilkaisin sivulleni ja puolen metrin päässä oli tutun näköinen ihminen. Vasta muutaman sekunnin päästä tajusin, että ai, tasavallan presidenttihän se siinä. Epäilemättä turvamies oli siinä jossain lähellä, mutta kuitenkin: ei olisi ollut Amerikassa mahdollista, ei edes Ranskassa.

Tällainen kansanomaisuus on ollut Suomessa presidenttien ja myös heidän puolisoidensa yleinen ominaisuus. Kerrotaan, että tilallaan Tähtelässä Mauno Koivisto oli noussut aamulla luomaan lunta. Turvamies oli tarkkana ja yritti tulla avuksi. "Tämä on minun luntani!" presidentti kivahti.  

Kun Sauli Niinistö voitti ensimmäisen kerran presidentinvaalin, hänkin aloitti vaalipäivää seuranneen aamunsa tekemällä lumityöt kotonaan Espoon Laaksolahdessa. Samalla hän antoi kolaan nojaten tilanteestaan lausunnon: "Voisi loppua jo tämä lumentulo."

Hevosten rääkkäämisen tuloksia olympialaisissa

Tänään klo 20 tulee TV2:lta tanskalainen dokumentti, joka kertoo kouluratsastuksen valmennusmenetelmistä. Ihmettelen sitä, miksi tähän eläinrääkkäykseen kiinnitetään huomiota vasta nyt. Sen tunnistamiseen ei tarvita lajin asiantuntemusta. Riittää, että vilkaisee olympiakisojen TV-lähetystä ja ajattelee alkeellisia ajatuksia.

Omissa muistiinpanoissani kirjoitin lähes kymmenen vuotta sitten näin:
Tautivuoteessa ollessani katselin kouluratsastusta viiden minuutin annoksen. Tähän mennessä laji on ollut minulle ikävystymisen synonyymi, mutta olen näemmä ollut väärässä. Hevosethan tekevät aivan käsittämättömiä temppuja. Valitettavasti jäin ihmettelemään, kuinka ne saadaan oppimaan tanssitaiteen koreografioita. Pääsisinpä seuraamaan koulutusta. Se olisi kokemus, mutta paikalle ei varmaan päästetä ulkopuolisia. Tuntuu mahdottomalta ajatella, että kisoissa nähdyt temput voi opettaa hevoselle vain porkkanoita syöttämällä.

Sittemmin olen kysellyt asiaa parilta hevosten kanssa työtään tekevältä ammattilaiselta. He eivät oikein ole kommentoineet.

Sai töitä eikä enää kulje lysyssä

Ihminen on psykofyysinen kokonaisuus. Siksi tarpeellisuus ja tarpeettomuus vaikuttavat ulkonäköön ja ihmisen kulkemiin reitteihin. Jos ei ole nähnyt työttömäksi joutunutta tuttavaansa pitkään aikaan, syynä saattaa tosiaan olla se, että hän ei ole nähtävillä. Hän kulkee toista kautta tai välttää aikoja, jolloin muutkin ihmiset ovat liikkeellä.

Toisaalta muistan nuoren miehen, joka tuli vastaan kirkon ovissa eri näköisenä kuin ennen. Hän ei ollut enää lysyssä. Selkä oli suoristunut, ja silmät katsoivat kohti. Yhtään ei epäilyttänyt kysyä hänen kuulumisiaan. 

Hän sanoi heti: "Sain töitä."

Toinenkin tapaukseni on nuorehko mies. Hän taas istui nojatuolissa muiden ihmisten keskellä. Tuolin pehmentävät tyynyt eivät imaisseet häntä sisäänsä. Päinvastoin hän oli niiden päällä kuin kukkulan kuningas. Kysyin kuulumisia aavistaen, että jotain oli tapahtunut.

Hän sanoi: "Sain kuule töitä."

Turvallisuuden maksimointi on liikaa

Olen lukenut outoja uutisia Savonlinnasta: esikoulussa vaaditaan luistelevilta lapsilta jääkiekkoilijan kaulasuoja kypärän ja luistinten ohella. Ymmärrän ennakkotapausten pohjalta, että jääkiekossa kaulasuojuksista on tulossa pakollinen varuste, mutta kuinkahan monen eskarilaisen tai koululaisen kaulaa on viilletty luistimella vaikkapa kolmenkymmenen viime vuoden aikana? Olisiko kaulasuojus hieman liikaa vaadittu? Tai olisiko se suoranaista hulluutta?

Toivon, että Savonlinnasta lukemani ei pitäisi paikkansa. Toisaalta samanlaista varmuuden maksimointia tapaa moniaalla.

Tällaisilla säännöillä uhataan ihmisten turvallisuutta, sillä tätä menoa oikeus tavalliseen järjen käyttöön on uhattuna. Se on vaarallista. Elämässä on muitakin arvoja kuin turvallisuus, eikä kaikkien mahdollisten vaarojen välttäminen takaa pitkää elämää. Yhdysvalloissa kuolee vuosittain 130 ihmistä pudotessaan sängystä.

Mieleeni tulee tämä ikivanha teksti: Saul puki Daavidin ylle oman sotapaitansa, pani pronssikypärän hänen päähänsä ja puki hänen päälleen haarniskan. Daavid sitoi vielä miekan vyölleen. Mutta näissä varusteissa hän ei pystynyt kävelemään, sillä hän ei ollut koskaan ennen käyttänyt sellaisia. Daavid sanoi Saulille: "Minä en voi näissä edes kävellä. En ole koskaan käyttänyt tällaisia." Ja Daavid riisui ne yltään.

Itseäni tyhmempien seurassa

Kahdeksan vanhana näin televisiosta ensimmäisen kerran Tuntemattoman sotilaan, sen Edwin Laineen version. Siihen aikaan sitä ei näytetty joka ikinen itsenäisyyspäivä.

Saman filmin olivat katsoneet myös kaikki luokkatoverit. Elokuvaa seuraavana päivänä väiteltiin välitunnilla siitä, kuka elokuvan henkilöhahmoista oli ollut se tuntematon sotilas. En muista, kuka sai eniten ääniä, mutta ainakin Hietanen sai kannatusta. Todennäköisesti käsitykset jakaantuivat.

Yritin sekaan sillä teorialla, että kukaan henkilöhahmo ei varsinaisesti ollut tuntematon sotilas, ei Hietanen eikä kukaan. Kyse oli sotilaista yleensä, tai tältä sota olisi näyttänyt, jos sitä olisi kuvannut joku tuntemattomaksi jäänyt sotilas... plaa plaa. Toisin sanoen selitin jotain sellaista, jota en itsekään tarkasti ymmärtänyt, vaikka siihen vakaasti uskoin. Vanhemmiltani olin kuullut ja omaksunut.

Minut naurettiin hiljaiseksi, eikä minun teoriaani lainkaan otettu huomioon. Puhuin luokkatovereiden mielestä aivan höpöjä. Hietasen kannattajia ei mikään järkyttänyt.

Jotain kirjastosta unohtui

En ole tutustunut Helsingin Kalasatamassa olevan kauppakeskus Redin kirjastoon, mutta minulla on pääsy siitä kertovaan Helsingin Sanomien juttuun. Kokoan tähän kirjoitukseeni jutun oleelliset kohdat ja teen yhden merkillisen havainnon. Tällaisia lauseita olen poiminut:

Kirjasto pursuaa värejä, valoja ja kiinnostavia muotoja.
Vaikuttaa siltä, että sisustus on haluttu tehdä erityisen Instagram-ystävälliseksi.
Jopa massiivinen puinen lainaus- ja palautusautomaatti on saanut kehuja.
Kirjasto saa kehuja myös siisteydestä, värikkyydestä ja viihtyisyydestä.
Ei ole korkeita kirjahyllyjä blokkaamassa näkyvyyttä.
On paljon työskentelytiloja ja opiskelu on ainakin toistaiseksi sujunut rauhassa.

Sana kirja mainitaan vain kahdesti, ja lisäksi jutussa on 426 muuta sanaa. Ensin kirja liittyy mainintaan äidistä, joka lukee lapselleen. Toiseksi todetaan, että aikuisten valikoima ei ole kovin suuri, mutta se ei haittaa ratkaisevasti: ”Tännehän voi onneksi tilata kaikkia kirjoja, mitä nyt yleensä Suomen kirjastoissa on." 

Selvästikään tilanne ei ole toivoton, koska kirjastoon voi sentään tilata kirjoja. 

Puhdasta omaatuntoa Aleksanterinkadulla

Helsingin reissulla kävelin Senaatintorin poikki. Joskus olimme nuorten kanssa pelanneet siellä lyhyen jalkapallo-ottelun. Toisena maalina oli ollut Aleksanteri II:n patsas, ja toisen maalin tolpat olimme rakentaneet repuista. Nyt Unioninkadun puolella oli pysäköity poliisiauto eikä ottelu olisi onnistunut.

Poikkesin Aleksanterinkadulle, ja yliopisto jäi oikealle puolen. Se on käymistäni opinahjoista ainoa, joka ei ole ikinä ahdistanut. Pidin akateemisesta vapaudesta ja siitä, etteivät opettajat pelotelleet muikkareillaan.

Kadun päässä vilkkui runsaasti sinistä. Poliisiautot turvasivat mielenosoitusta, kun nelisenkymmentä ihmistä vaati Suomea lopettamaan aseiden oston Israelista. Joku mies soitti haitaria ja kohta hänen jälkeensä joku toinen. Pari korttelia myöhemmin oli kolmas mies kontallaan jalkakäytävällä. Hän ei soittanut mitään, mutta hänelläkin oli astia, johon olisi voinut pudottaa rahaa. Olen muuttanut rahatalouteni kortteihin enkä kuljeta käteistä mukanani ja olen välttynyt moraalisilta kysymyksiltä. Voin aivan rehellisesti sanoa, että rahaa ei ole, kun sitä ei ole. Näppärää, eikös vain? Lec sanoo: ”Hänen omatuntonsa oli puhdas. Hän ei käyttänyt sitä koskaan.”

Jotkut odottivat Stockmannin edessä ratikkaa tai sporaa (ihan miten tahansa). Me muut vain kävelimme.

Armahtava konstaapeli

Armo ja varsinkin Jumalan armo on niin kaunis sana, että se menee pilalle, jos sitä yrittää määritellä. Se voi osua kohdalleen ja puhutella vain kertomuksina ja oman elämän tapahtumina, jotka saavat oivaltamaan, että toisinkin voi olla. Omasta juttuvalikoimastani poimin tähän kertomuksen, jonka olen kuullut jyväskyläläiseltä poliisilta:

Petäjäveden keskustan kiiruhti auto, joka kulki huomattavaa ylinopeutta. Paikalle sattunut vanha konstaapeli pysäytti auton ja sanoi käsiään täristäneelle kuljettajalle, että nopeutta taisi olla yli sallitun. Ratissa ollut nainen myönteli, että niin taisi olla.

"Minulla ei ole tässä tutkaa mukana", sanoi konstaapeli. "Mutta tehdään niin, että odottelette tuossa tienposkessa kymmenen minuuttia, niin laskee se keskinopeus siihen sallittuun."

Niin tehtiin. Konstaapeli veteli itse tiensivussa tupakin, eikä tainnut kulua kymmentäkään minuuttia, kun hän kävi sanomassa: "Voitte mennä."

Onko varkautta jos nälänhädässä ottaa?

Näyttelijä Amanda Palo on pöyristyttänyt sanomalla, että hän aikoo katsoa toiseen suuntaan, jos näkee jonkun varastavan ruokaa. En tässä ryhdy varastamisen kannattajaksi. Se on vastenmielistä toimintaa, mutta jos ollaan rehellisiä, tämäkään asia ei ole niin yksinkertainen kuin ajatella saattaa.

Nälkäisen oikeudella poimia rajallisesti vieraan satoa on pitkät perinteet. Jo Vanhassa testamentissa tulkittiin "älä varasta" -käskyä tähän tapaan: “Kun tulet lähimmäisesi viinitarhaan, niin saat syödä rypäleitä, minkä mielesi tekee, kunnes olet saanut kylläsi, mutta älä pane mitään astiaasi. Kun tulet lähimmäisesi viljapellolle, niin saat kädelläsi katkoa tähkäpäitä, mutta sirppiä älä heiluta lähimmäisesi viljapellolla.” 

Nykyäänkin tunnettu periaate "hätä ei lue lakia" siirtyi antiikin ajan roomalaisesta oikeudesta keskiaikaiseen lainsäädäntöön. Nälänhädässä olevalla oli velvollisuus säilyttää henkensä. Niinpä hänellä oli oikeus ottaa toisen omaa syyllistymättä varkauteen. Periaate oli kirjattuna sekä maallisiin että kirkollisiin oikeuslähteisiin aina reformaation kynnykselle asti. Esimerkiksi ruotsalaisen maakuntalain (1327) mukaan vieraalta naurismaalta sai ottaa tarpeeseensa enintään viisi naurista ilman rangaistuksen pelkoa. Jos kuitenkin otti enemmän kuin viisi ja joutui kiinni itse teosta, joutui maksamaan yhden äyrin kokoisen sakon. 

Kuohuviini ja vähän vanhempia säästökeinoja

Kuluneen talven puhutuimpia säästökeinoja on ollut samppanjan vaihtaminen kuohuviiniin. Jos tämä konsti ei toimi omassa elämässä, sopii kokeilla 1800-luvulta peräisin olevia menetelmiä, joista Nikolai Gogol on kirjoittanut. Ehkä tunnetuimmassa novellissaan hän on näyttänyt, kuinka tärkeä ruumiinosa on monesti unohdettu nenä. Melkein yhtä kuuluisassa novellissaan hän kuvaa, millaisiin uhrauksiin hänen päähenkilönsä on valmis saadakseen uuden päällystakin täysin kelvottoman tilalle:

Akaki Akakijevits pohti pohtimistaan ja päätti, että oli vähennettävä jokapäiväisiä kuluja ainakin vuoden ajaksi: jätettävä teen juominen iltaisin; oltava sytyttämättä kynttilää iltaisin, ja jos piti tehdä jotain, mentävä vuokraemännän huoneeseen ja työskenneltävä hänen kynttilänsä valossa; kadulla kävellessä oli asteltava mahdollisimman kevyesti ja varovaisesti, pitkin kiviä ja laattoja ja melkein varpaisillaan, jotta ei kuluttaisi anturoita ennen aikojaan puhki; annettava alusvaatteet pyykkärin pestäväksi mahdollisimman harvoin, ja jotta ne eivät likaantuisi, riisuttava ne joka kerta kotiin tullessa ja jätettävä ylle vain pumpulihalaatti, joka oli ikivanha mutta ajan armeliaasti kohtelema.

Säästäminen on vaikeaa, mutta ihminen tottuu kurjuuteenkin, niin kuin Gogol todistaa Päällystakissa:

On tunnustettava, että aluksi hänen oli hieman vaikea tottua näihin rajoituksiin, mutta vähitellen se alkoi sujua ja tuli tavaksi; hän jopa totuttautui kerta kaikkiaan näkemään nälkää iltaisin, mutta sen sijaan hän nautti hengellistä ravintoa pitämällä mielessään ikuisen haaveensa uudesta takista. Hänen koko olemassaolonsa tuntui nyt muuttuneen suorastaan täyteläisemmäksi - - 

Kiitetty olkoon nenä

Luultavasti en ole ajatellut mitään ruumiinosaani yhtä vähän kuin nenääni. Jos se poimittaisiin suureen nenänäyttelyyn, en tunnistaisi omaani. En muista peilikuvistani tai valokuvistani, miltä se näyttää. Vain sen osaan sanoa, että kyömy se ei ole. 

En myöskään osaa sanoa, mihin täysin välttämättömään nenää tarvitaan. Sillä haistellaan ja hengitellään, mutta umpinuhassakin elämä on mahdollista.

Nenä on kuitenkin yllättävän tärkeä itsetunnon kannalta. Jos menettäisin toisen silmäni, voisin peittää menetykseni silmälapulla. Korvattomana kehtaisin helposti mennä ihmisten ilmoille, mutta jos eräänä aamuna puuttuisi nenä ja sen kohdalla olisi vain tasaista ihoa, en ehkä tohtisi mennä kotiovesta pihalle. Ainakaan en lähtisi kaupungille kävelemään. 

Nikolai Gogolin novelli Nenä on ollut suurimpia aukkojani kaunokirjallisessa sivistyksessä. Sen luettuani tajusin jälleen kerran, että klassikoilla on aina syynsä. Ne ovat klassikoita, koska ne ovat klassikoita.

Ei tarvitse arvailla, mistä Gogol sai idean novelliinsa Nenä.

16-vuotiaan ulkopoliittinen kapina

Suomettuminen (saks. Finnlandisierung) on ulkomailla syntynyt haukkumasana, joka ei valitettavasti ole täysin katteeton. Sillä tarkoitetaan varsinkin 1970-luvun ulkopolitiikkaa, jossa pyrittiin lähentämään Suomea länteen tekemällä samaan aikaan myönnytyksiä Neuvostoliitolle. En esitä tässä yhteiskuntatieteilijän tutkimustuloksia. Kerron vain siitä, miltä suomettuminen näytti aikaansa seuranneen nuoren ihmisen näkökulmasta.

Lukiolaisen silmin mentiin erityisesti kahdessa kohdin liian pitkälle. Ensinnäkin tasavallan presidentti Urho Kekkonen vaihtoi lentokentällä poskisuudelmia Neuvostoliiton johtajien kanssa. Suomalainen mies ei pussaile valtionjohtajia julkisesti, ei edes naisia.

Toinen töksähtämisen aihe on noussut esiin tällä viikolla, kun on muisteltu tarkalleen 50 vuoden takaista uutista (HS): "Neuvostoliittolaisen Nobel-kirjailijan Aleksander Solzhenitsynin viimeinen ja jo nyt paljon keskustelua herättänyt teos Vankileirien saaristo ei kirjankustantajilta saatujen tietojen mukaan ilmesty suomen kielellä ainakaan lähitulevaisuudessa." 

Kirja oli kansainvälinen menestys ja suuri puheenaihe koko läntisessä maailmassa. Se avasi näkymän Stalinin vainoissa kuolleiden 30 miljoonan ihmisen kohtaloon. Heistä huomattava osa sai surmansa Solzhenitsynin kuvaamilla Siperian leireillä. 

Ulkopoliittisen johdon painostuksesta kirjaa ei lainkaan julkaistu Suomessa. Sen sijaan käännös valmistui Ruotsissa, ja sieltä kirjat tuotiin myytäviksi Suomeen. Lukion toisella luokalla kävelin kirjakauppaan ja ostin Vankileirien saariston omilla rahoillani heti, kun kirjoja vain oli myynnissä. Muistan sen voittajan olon, josta täytyin pidellessäni kirjaa käsissäni. Olin taistellut sekä sananvapauden että oikeudenmukaisuuden puolesta. Pääsin ottamaan selvää.

Pakkaspäivää olohuoneen pöydän alla

Pakkasten keskellä kuulin radiosta idean siitä, mitä pitää tehdä, kun sähkölämmitteisestä talosta häviävät sähköt ja lämpötila laskee vilun ja palelemisen puolelle.

Silloin pitää tehdä niin kuin majaa leikkivät lapset. Olohuoneen ruokapöytä peitetään lakanoilla ja vilteillä niin, että päivänvalo ei pääse majaan eikä lämpö karkaa pois. Patterilampulla tehdään valoa. Sitten vain kömmitään majan sisään koko perhe ja ollaan vieri vieressä. 

Navetoissa tullaan toimeen lehmien ruumiinlämmöllä, ja sama periaate toimii olohuoneen pöydän alla. Innostuin ideasta niin paljon, että jo melkein toivoin pitkää sähkökatkosta.

Samalla ollaan elämän perimmäisissä totuuksissa. Kummallisella tavalla sormet lämmittävät sormia, kun niitä ei eristetä toisistaan niin kuin sormikkaissa. Yhtä pitävät ihmiset lämmittävät toisiaan, kun taas yksinäisellä on yksinäisyytensä lisäksi vilu kärsittävänään.

Herttainen hirmu, älykäs ylimieli

Päällimmäisiä Hitler-mielikuvia on hänen kiivas hypnoottinen puheensa fanaattisen yleiön edessä. Tämän lisäksi mieleeni on painunut toisenlainen propagandafilmi. Siinä Hitler ottaa väkijoukon keskellä hellästi lapsen syliinsä niin kuin rakkain isoisä.

Tämän kuvan pohjalta olen muistuttanut itseäni siitä, että herttaisuus ei välttämättä ole tärkeää, kun valitaan suurta johtajaa. Hitler oli kenties vaarallisimmillaan juuri silloin, kun hän lasten avulla pehmensi itsestään syntynyttä vaikutelmaa.

Toisaalta myöskään suuri älykkyys tai ajattelun johdonmukaisuus ei ole välttämättä eduksi. Ne voivat luoda vaarallista itseluottamusta. Pienestä tai ehkä keskikokoisesta ihmisestä tulee omissa kuvitelmissaan jättiläinen, joka osaa ennakoida tulevaisuutta paremmin kuin kukaan muu. Omassa ylivoimaisuudessa neuvot eivät kelpaa eivätkä muiden mielipiteet kiinnosta.

Mitä minä arvostaisin tulevassa presidentissä? – Sydämen sivistystä.

Ajankulku menee joskus mutkalle

Vihkimisten edellä minulta on monesti kysytty, kuinka kauan se vihkiminen kestää. Olen välttänyt töksäyttävää sävyä, mutta asiasisältö on ollut joka kerta sama: se kestää minkä se kestää.

Toisinaan aika pysähtyy, ja toisinaan se kiitää. Joskus se heittäytyy mutkalle, ja välillä se pomppii sivusuunnassa, vaikka sen luulisi virtaavan omaa, häiriintymätöntä menoaan yhteen ainoaan suuntaan. 

Olen sanonut vihkiparille, että aika on heidän juhlassaan heitä kahta varten niin kuin myös kaikki vieraat. Nauttikaa siitä. Milloinkaan toiste kaikki aika ei ole yhtä paljon teidän omaanne.

Tämän jälkeen olen kertonut kaksi esimerkkiä: Jos olette urheilua seuraavia ihmisiä, ajatelkaa seuraamanne ottelun viimeisiä minuutteja. Silloin kello ei ole kaikille sama. Kokemus ajan kulkemisesta riippuu täysin siitä, onko oma joukkueenne tappiolla vai voitolla. Sen mukaan aika matelee tai juoksee pois.

Toiseksi olen kertonut oman lapsuusmuistoni. Olin viiden vanha, ja kainalooni työnnetty elohopeamittari edellytti pieneltä pojalta kymmenen minuutin paikallaan pysymistä. Kesken mittausta kysyin äidiltä, joko vaadittu kymmenen minuuttia oli mennyt. Hän vastasi: "Ei kun seitsemän on vielä jäljellä."