perjantai 21. kesäkuuta 2024

Ihan kivasti tulee jalkapalloa

Monia kaikkein kiinnostavimpia pelaajia ja maajoukkueita ei näe EM-kisoissa. Siksi ymmärrystään on välttämättä täydennettävä paraikaa käytävillä Amerikan mantereen kisoilla eli Copa Americalla. Viime yönä minulta jäi kuitenkin näkemättä Argentiinan ja Kanadan välinen ottelu. Niinpä kello kahden aikaan iltapäivällä pitää katsoa siitä jälkilähetys, jonka perään voin saumattomasti siirtyä Euroopan kisoihin. Niistä syntyy yhtenäinen putki puolelle öin. 

Kymmenen tunnin tauottoman potpurin jälkeen on täysin tarpeetonta katsoa ottelupäivän koostetta, enhän ole äärimmäisyyksiin menevä futisfani. Paljon viisaampaa on mennä nukkumaan, jotta jaksaa nousta television ääreen kolmelta yöllä, kun naapurimaat Peru ja Chile ratkovat välejään.

Ihan kivasti tulee hyvää ohjelmaa, ja jalkapalloihmisen tuntikohtainen päiväjärjestys on aukottoman kiireinen.

Joku terveellisistä elämäntavoista vaahtoava voi kysellä, missä ovat oma liikunta ja välttämätön ulkoilu. Ei ole ongelmia. Kyllä tässä syke nousee, ja ulkoilun voi toteuttaa takapihan kuistilla, jos katsoo pelejä vaihtelun vuoksi tabletilta.

Entä normaalit juhannusperinteet, kuten saunat, kokot ja yöttömän yön luontokokemukset? – Ei hätää, parittomat vuodet ovat niitä varten.

Kuitenkin tämänpäiväinen kymmenen tunnin television ääressä istuminen on kieltämättä pitkä rupeama. Olen jopa harkinnut sitä mahdollisuutta, että jättäisin iltapäivän ensimmäisen Euroopan pelin sivuun ja tyytyisin maalikoosteeseen. 

Elämä on täynnä vaikeita valintoja.

keskiviikko 19. kesäkuuta 2024

Sopivia ja sopimattomia vihkipaikkoja

Olen nauttinut siitä, että yksikään vihkipari ei ole pyytänyt minua keikalle kovin kummalliseen paikkaan. Yleensä kirkoissa on paras tunnelma jo sen takia, että ne on luotu tällaisiin tilanteisiin. Akustiikka toimii, ja ympäristö tukee tapahtuman sisältöä. Koti sopii varsinkin pienimuotoisiin tilanteisiin, ja monesti juhlapaikalla vihkimiselle on hyvät syynsä. Erityisen lämpimästi muistelen rantakalliota, jossa vihkipari oli ensimmäisen kerran törmännyt toisiinsa. 

Eniten vierastan sitä, että paikan valinnalla rakennetaan showta, joka tekee paristakin jonkinlaisia sivuasioita. Taannoin saatiin lukea siitä, että jotkut vihittiin jääkiekko-ottelun tauolla. En saa kiinni siitä, mitä erinomaista tällaisessa ajatuksessa olisi. Pikemminkin jäähallin valinta on esimerkki siitä, että eräät ideat ovat parhaimmillaan, kun niitä ei toteuta. Onnistuneessa vihkimisessä on aina jotain intiimiä, ja sitä on mahdoton saavuttaa liigaottelun pelitauolla.

Helikopteriin en suostuisi, mutta laivalle kyllä. Siellä on perinteisesti synnytty, asuttu, eletty ja kuoltu.

Lauttasaaren seurakunta on juuri mainostanut, että vihkiminen olisi mahdollista kirkon kellotornissa. Paikkana se ei sinänsä olisi mahdoton, mutta korkeanpaikankammoni takia minun olisi pakko kieltäytyä, ja ehkäpä jonkun vieraankin olisi oltava poissa samasta syystä.

maanantai 17. kesäkuuta 2024

Seitsemännessä taivaassa

Sanonta suurimpaan mahdolliseen onneen liittyvästä seitsemännestä taivasta tulee muinaisesta Babyloniasta. Siellä seitsemäksi planeetaksi luettiin Aurinko, Venus, Merkurius, Kuu, Saturnus, Jupiter ja Mars. Niihin laskettiin mitä erilaisimpia spekulaatioita ja uskomuksia. Ne olivat myös lähtökohtina babylonialaiselle opille seitsemästä taivasta. Kun tähän liitettiin ajatus, että seitsemän olisi onnennumero, syntyi uskomus, että seitsemäs taivas olisi kaikkein suurimman onnen paikka tai tila.

Nykyaikainen sovellus löytyy tuoreimmista uutisista. Ruotsalainen 33-vuotias diplomaatti Johan Florerus vangittiin Iranissa vuonna 2022 ja häntä uhkasi jopa kuolemantuomio. Lähes 800 päivän jälkeen hänet vapautettiin yhdessä toisen ruotsalaisen kanssa, kun Ruotsi suostui vastapainoksi vapauttamaan elinkautiseen vankeuteen tuomitun iranilaisen. 

Kuvatessaan tunnelmiaan Florerus turvautui ikivanhaan babylonialaiseen kielikuvaan. Ollessaan matkalla lentokoneess kotiin ja päärtyään pois Iranin ilmatilasta hän sanoi olevansa seitsemännessä taivassa. 

Kun ihminen on pohjalla, hänen mittarinsa muuttuvat. Suurimmaksi onneksi riittää oma sänky, täyttämistä vailla oleva tiskikone ja nukuttamista vailla olevat lapset. Kovien kipujen jälkeen taivaskokemukseen tarvitaan vain sitä, että mihinkään ei satu.


lauantai 15. kesäkuuta 2024

Jos tahdot rauhaa, valmistaudu rauhaan

Sananlaskut yleensä ja monet aforismit eivät juuri kelpaa muuhun kuin tunnetilojen ilmaisuun. Eräät sanonnat ovat täysin järjettömiä, kuten ajatus ettei pidä mennä siitä, missä aita on matalin - niin kuin muka olisi viisaampiakin ylityspaikkoja kuin aidan matalin kohta. 

Eräät sananlaskut voidaan vaivattomasti korvata niiden vastakohdilla: sanonta "joka härillä ajaa, se häristä puhuu" on aivan yhtä totta kuin "siitä puhe mistä puute".

Tänä sotasankareita ylistävänä aikana asevarustelua on perusteltu Carl von Clausewitzin tunnetulla ajatuksella. Se kuuluu, että jos haluat rauhaa, valmistaudu sotaan. Varmasti voidaan keksiä perusteluja sille, missä ja milloin tämä voisi olla totta, mutta varustautumisen yleismaailmalliseksi ja ajattomaksi perusteluksi tämä ei sovi. 

Vai ajatteleeko joku, että halutessamme rauhaa ruotsalaisten kanssa meidän pitäisi raahata tykistöä Tornionjoelle, tai että Tenojella olisi kalastamisen sijasta pitänyt keskittyä raja-alueen miinoittamiseen? Siellä on tehty päinvastoin ja tavoiteltu sotimisen sijasta rauhaa. Sotaan pystyy kuka tahansa rivimies, mutta rauhaan tarvitaan rohkeutta.

Clausewitzin ajatuksen kanssa aivan yhtä pätevä on tämä: jos haluat rauhaa, valmistaudu rauhaan.

torstai 13. kesäkuuta 2024

Kuten 1930-luvulla militaristinen sankaruus trendaa hyvin

Jos minulta kysytään, mikä 1900-luvun ajoista muistuttaa eniten tätä nykyistä, sanoisin ilman muuta että 1930 -luku. Siinä oli samoja uhkia kuin nykyään, ja silloinkin ne purkautuivat militaristiseen sankaruuteen

Olavi Paavolaisen Synkkä yksinpuhelu on vaikuttava kirja jatkosodan siviilirintamalta. On tosin epäilty, että Paavolainen olisi jälkikäteen parannellut tekstiä tehdäkseen itsestään tarkemman ennalta näkijän kuin todellisuudessa oli. Onpa tekstin aitouden laita miten tahansa, kirja kertoo ainakin siitä, miten ymmärryksen ihmisen olisi pitänyt lukea ajan merkkejä.

Synkkä yksinpuhelu ei ole ainoa Paavolaisen aikaa kestänyt teos. Toista maailmansotaa edeltänyt 1930-luku muistuttaa ainakin minun silmissäni nykyaikaa. Sinne vie Kolmannen valtakunnan vieraana, joka kertoo Paavolainen Saksan matkan vaikutelmista.

Kirja kertoo esimerkiksi siitä, että saksalaisessa tieteellisessä kielessä ei enää käytetty merkintöjä "ennen tai jälkeen Kristuksen syntymän", vaan suorastaan nykysuomalaisesti "vor und nach der Zeitwende". Paavolaisen mukaan nämä ovat pieniä asioita, mutta niiden ympärille lankeava selittämätön, pakanallinen valohämy vaikuttaa syvästi kansan ajattelu- ja tuntemistapaan.

Paavolainen näkee sen perimmäisen syyn, miksi kristillinen ydinsanoma ei voi ikinä olla komeasti trendaava ilmiö. Hän kertoo viidenkymmenen tuhannen nuoren haltioitumisesta, kun Hitler laskeutui kentälle tarkastamaan rivistöjä: "Führer lupasi heille voimaa, terveyttä, kauneutta, mahtia, sankaruutta. Koettakaapa mennä puhumaan tälle nuorisolle perisynnistä, ristinsä kantamisesta, nöyryydestä, alistavaisuudesta ja synnintunnosta!"

tiistai 11. kesäkuuta 2024

Onko aikuisuudessakin jotain kivaa?

Perhetuttujen juttuvalikoimasta muistan isän ja pojan välisen keskustelun, joka alkoi pojan kysymyksestä ja ihmetyksestä, voiko aikuisella olla mitään kivaa.

Isä otti kysymyksen vakavasti ja alkoi selittää, millä tavoin aikuisenkin elämä voi olla hauskaa. Saa mennä nukkumaan silloin, kun itse haluaa, eikä tarvitse välittää elokuvien ikärajoista. Pääsee vapaasti kaikkiin laitteisiin ja saa ajokortin. Moni asia helpottuu, kun kokoa on enemmän. Ylettää korkeimmalle hyllylle ja saa korkit auki apua pyytämättä. Urheilukentällä tulokset paranevat, eikä pallopeleissä jää isompien jalkoihin. Koulusta saadut läksyt eivät ole pilaamassa iltoja, ja voi itse päättää omista raha-asioistaan.

– Oikeastaan aikuisena eläminen on ihan mukavaa, vakuutteli isä.

– Niin niin, sanoi poika. – Mutta kun ei ole sitä intomieltä.


sunnuntai 9. kesäkuuta 2024

Tyytyväinen sokea

Tapasin vanhainkodilla miestä, joka sanoi olevansa umpisokea. Kysyin, milloin hän oli menettänyt näkönsä, ja hän vastasi että siitä oli puolitoista vuotta. Rohkenin arvata, että sellainen sokeutuminen olisi paha asia, mutta hänpä sanoikin vain olevansa tyytyväinen elämäänsä, koska ei särkenyt mitään paikkaa. 

Sitten mies kertoi lapsuudenmuiston Pietarista, jossa oli syntynyt. Isä oli ollut nokikolari. Hän kysyi minulta tiesinkö, miksi kaikki Pietarin nuohoajat olivat olleet suomalaisia. En tiennyt, ja hän kertoi selitykseksi sen, että suomalaiset olivat rehellisiä. Heidät saattoi päästää kotiinsa, koska he eivät varastaneet. 

Seuraavaksi hän kertoi taas sokeutumisestaan, mutta sanoi olevansa samalla tyytyväinen siihen, että mitään paikkaa ei särkenyt. Lapsena oli ollut paha hammassärky, ja se oli sietämätöntä. Hän sanoi syntyneensä Pietarissa, jossa isä oli ollut nokikolarina ja jonka kaikki nuohoajat olivat suomalaisia. "Mutta tästähän onkin tainnut olla jo puhetta", hän sanoi.

Ajatukset kiersivät kehää, mutta toisaalta se ei haitannut, koska niissä oli kuitenkin ideaa enemmän kuin monilla sellaisilla, jotka ovat aina keksivinään uutta sanottavaa.

Ja kertaushan on opintojen äiti.

perjantai 7. kesäkuuta 2024

Jalkapallon pelaajatyypeissä isoin valikoima

Jalkapallon kenties tärkein ansio on, että siinä on käyttöä hämmästyttävän laajalle ihmisvalikoimalle. Esimerkiksi sinänsä hienossa koripallossa menestyäkseen on oltava ylipitkä. Muutamat poikkeukset vain vahvistavat säännön. Jääkiekon ratkaisematon ongelma on, että se on rikkaiden ja valkoisten ihmisten laji. On turha kuvitella, että jostain Ghanasta tai Brasilian faveloista tulisi NHL-tähtiä. 

Jalkapalloa pelaavat kaikki ja kaikenlaiset. Pienen kokonsa takia Kirpuksi kutsuttu Lionel Messi on lajilegenda. FC Barcelonasta kirjan tehnyt Simon Kuper sanoo, että jalkapalloilijan ei tarvitse olla ruumiillisesti yli-ihminen. Poikkeukselliset fyysiset ominaisuudet, kuten nopeus, voima ja koko, ovat olleet siinä aina vähemmän tärkeitä kuin muissa lajeissa. 

Kieltämättä maalivahdilta ja toppareilta odotetaan pituutta. Käyttöä on kuitenkin myös Maradonan kaltaisille, vantterille mutta matalille parrunpätkille. Nopeudesta ei ole koskaan haittaa, mutta sitä ei tarvita kaikilla pelipaikoilla. Jari Litmanen korvasi hitautensa peliälyllään, ja voiman puutetta voi paikata mielikuvituksella, notkeudella ja hyvällä tasapainoilla.

Laajaa valikoimaa tarvitaan myös henkisissä ominaisuuksissa. Joukkue tarvitsee varmoja perusjyriä, mutta myös taiteilijoita. Yleensä epäitsekkyys on hyväksi, mutta maalintekijöissä on aina röyhkeyttä ja itsekkyyttä, maalien saalistamisen intohimoa.

Maantieteellisessä rajallisuudessaan tulevat EM-kisat ovat vain toisen luokan turnaus. Aion katsoa silti.

keskiviikko 5. kesäkuuta 2024

Kukkasen elinaika on niin kuin ihmisen

Monet kerrat olen lukenut kirkossa ääneen tämän raamatunkohdan: "Ihmisen elinaika on niin kuin ruohon: kuin kedon kukka hän kukoistaa, ja kun tuuli käy yli, ei häntä enää ole eikä hänen asuinsijansa häntä tunne."

Ajatuksen voi kääntää toisin päin: kukkaset kukoistavat lyhyen aikaa kuin ihmiset, ja äkkiä niitä ei ole.

Vielä viikko sitten voikukat hallitsivat keltaisuudessaan niittyjä, mutta yhdessä tai kahdessa yössä ne kadottivat nuoruudenvoimansa ja muuttuivat harmaiksi laskuvarjopataljooniksi. Niiden hehku oli kadonnut, ja tilalle oli tullut harmaa elämäntehtävä. Tuuli kuljetti laskuvarjot tuntemattomiin paikkoihin. Vihdoin keltaisesta kukasta oli jäljellä enää kalju nuppi, josta kukaan ei edes muista, että voikukkahan se siinä, tuo kevään riemu.

Mitä vielä? – Lainaamani raamatunlauseen jälkeen seuraavat sanat, joissa on psalminkirjoittajan ydinajatus: "Mutta Herran armo pysyy ajasta aikaan."


maanantai 3. kesäkuuta 2024

Partaveikko taivahista

Rippikoululaisten väläytykset eivät ole konstailemattoman alkeellisia niin kuin "lausumat lasten suusta", mutta niitä ei ole myöskään pilattu aikuisuuden jäykkyydellä eikä copypasten kaltaisuudella.

Tässä on yksi tuotos aiheesta Minun Jumalani. Olen yrittänyt auttaa nuoria ihmisiä kasvamaan lapsen mielikuvista kohti aikuisuuden uskoa. Sinänsä en ole kieltänyt lapsen uskoakaan, mutta kaikille se ei kerta kaikkiaan riitä. Heidän vaihtoehtoinaan ovat vain uskon täydellinen hylkääminen ja jokin filosofisesti kestävämpi malli.

Onpahan miten hyvänsä, hymyilen myötätuntoisesti, kun muistelen tätä kirjoitusta:

Se partaveikko taivahista
joka säät säätelee ja
antaa kasveille voimaa
kasvaa
se joka sateella näkee 
itkevä lapsen ja auringolla
nauravan hampaattoman vanhuksen
se joka kuutamolla suojaa 
hiirtä pöllöltä
se joka ei naura toisen vahingolle
se joka 
johtaa meitä

lauantai 1. kesäkuuta 2024

Kuitenkin opin koulussa jotain

Olen vähän väkisin muistellut positiivisia asioita koulusta ja miettinyt, mitä oikein opinkaan kahtenatoista kouluvuotenani.

Biologia: Syksyinen sienikurssi herätti kiinnostukseni.
Englannin kieli: Vaatimaton taitoni on lähinnä kouluaikojen perua.
Fysiikka: Törmäsin kvanttimekaniikan ilmiöihin, jotka ovat ihmisjärjen vastaisia. Maailmankuvani muuttui.
Historia ja yhteiskuntaoppi: Varsinkin lukiota edeltänyt opetus oli erinomaista. Esimerkiksi vallan kolmijako-oppi etsaantui päähäni
Kemia: Tiedän alkuaineiden kemiallisia merkkejä.
Kuvaamataito: Sain perustietoja taidehistoriasta ja opin, miten öljyvärimaalaus tehdään.
Käsityöt: Opin, että opettajan kanssa voi olla erinomaiset välit, vaikka itse oppiaine on kärsimystä.
Liikunta: Jalkapallo oli kaikkein parasta.
Matematiikka: En keksi mitä nimenomaista hyötyä lukion pitkästä matematiikasta olisi ollut, mutta en ole katunut valintaani ikinä.
Musiikki: Osaan piirtää nuottiavaimen ja muistan joidenkin laulujen sanoa ulkoa.
Psykologia: Niin laadukasta opetusta, että olen pärjännyt lukiosta saamallani pohjalla. Elämä ja Dostojevski ovat opettaneet lisää.
Ruotsin kieli: Sain hyvän perusosaamisen, jota olisi voinut toisenlaisessa elämässä kehittää.
Saksan kieli: Osaaminen jäi alkeisiin, mutta siitäkin on ollut kohtalaisesti apua.
Uskonto: Ensimmäisten vuosien raamatunkertomukset jäivät mieleen. Lukion oppikirjassa törmäsin Paul Tillichin nimeen.
Äidinkieli: Lukion päätteeksi oikeinkirjoitustaidot olivat hyvin hallussa.

torstai 30. toukokuuta 2024

Uutiset voisi valita toisinkin

Toissa päivänä kuuntelin radiouutiset, joissa oli täsmälleen kolme aihetta. Ensimmäinen liittyi Valkeakosken surmaan ja toinen Isonkyrön suunniteltuun kouluampumiseen. Kolmantena aiheena olivat saimaannorpat, joita on tänä vuonna kuollut jo kaksikymmentä neljä. Siihen uutiset loppuivat, sillä mitään muuta asiaa ei pidetty kertomisen arvoisena. 

Ei ole ihme, että kaikki ihmiset eivät enää välitä seurata uutisia. Mieluummin katselee palloa pelaavia lapsia tai keltaisia voikukkia, joista ensimmäiset ovat muuttumassa laskuvarjoiksi.

Jotain muutakin uutisissa kerrottava olisi ollut kuin kolme surkeutta. Finnairin koneet ovat nousseet ja laskeutuneet ongelmitta. Kouluvuoden aikana iso määrä lapsia on oppinut lukemaan ja harjaantunut muutenkin. Mahler-konsertti oli komea. Kymmenettuhannet ihmiset osallistuivat taas sunnuntain kirkonmenoihin. Muuan kirjailija sai romaaninsa valmiiksi ja lähetti sen kustantajalle. Lämpöpumput ovat viilentäneet ihmisten koteja, ja pihakoivuihin on tullut lehti. Lääkärit ovat määränneet potilaille aivan oikeita reseptejä, ja saamelaismusiikin festivaalijärjestelyt ovat edenneet suunnitelmien mukaan. Pienen lapsen rattaita työnnelleet vanhemmat kertoivat, että ihan hyvin on mennyt.

Ei hassumpaa, ei lainkaan mahdotonta monella suunnalla.

tiistai 28. toukokuuta 2024

Valkeakoski tekee tuppisuuksi

Valkeakoski on tuppisuuksi tekemisen synonyymi. Tätä ei osaa kommentoida.

Mistä ei voi puhua, siitä on vaiettava, sanoi Wittgenstein. Joku toinen uskoo, että mitä ei voi pyytää, sitä on rukoiltava. Aforismit eivät kuitenkaan tepsi.

Huojun näissä mietteissä, kunnes putoan niiden välitilasta sanomattomuuteen. Autius on autiutta tyhjempi. Eihän tällaista ole olemassa. Tällaisia ihmisiä ei voi olla. 

En osaa puhua tuomioiden pituudesta, sillä nyt ollaan kauempana ihmisyydestä kuin rikokset. Tänne on tultu jostain syyllisyydestä, joka vallitsi kauan sitten ja joka pahenemistaan paheni, kunnes lakkasi mahtumasta omaan sanaansa. Kun eritellään syyllisiä ja syyttömiä, ollaan vielä ihmisten ilmoilla. Tämä maailma muistuttaa ymmärrettävää elämää vain siinä määrin kuin hakkuuaukea muistuttaa metsää.

Lehdissä on kysytty, onko tekijä katuvainen. Kuinka niin? Eihän tässä ole apua mitoista, joilla ihmiselämää arvioidaan. 

Muuan ysiluokan tyttö ei saa tänä keväänä päästötodistusta. Yhteisvalinta meni erityiseksi, ja jos juhlaan oli tilattu kakku, sen voi perua. Myös eikö Herran kansa Luojaansa kiittäisi, lauletaan Suvivirressä. Pikemminkin lasten mehuhetki päättyi ikävästi, musta enkeli vei päivänsankarin. Koulujen loputtua lähdetään rippileireille. Niin tämäkin tyttö puettiin viime kesänä valkeaan albaan.

Kun yö syvenee, vähenevä puolikuu nousee taivaalle aurinkoa sijaistamaan. Sen varjoissa mennään keskelle pimeää. Ristin kädet.



sunnuntai 26. toukokuuta 2024

Elämäni Markut

Suomessa on yli 31 000 Markkua, mutta viime vuonna ei tullut yhtään lisää. Elämäni ensimmäinen Markku oli Ahonen, jonka sain yhdentoista ikäisenä koulukaverikseni. Hän oli varhaiskasvuinen poika, joka ei säästellyt voimiensa käyttämisessä. Kyllästyttyäni eräiden luokkatoverien hitaaseen velkojen maksuun päästin Ahosen osingoille. Maksut nopeutuivat. 

Pajula oli lähin työkaverini vain vuoden verran, mutta hänen rakentamalleen pohjalle oli hyvä rakentaa. Täytyy oikein muistella, että muuan juoksija Elmo Lahtinen oli varsinaisesti Markku. Savinen edustaa listallani kuvataiteita. Tynkkysestä on jäänyt mieleen, kuinka hän jalkavaivojensa keskellä sanoi: "Ylistys hänelle, joka antaa virtahevolle sen juoksun."

Esseisti Envallin ajatusta olen pitänyt tabletilla kätevästi esiin otettavana aina, kun lähimmäisiltä on vaadittu mahdottomia: "Ennen kuin yrität muuttaa toista, katso ettei hän ole suorituskykynsä rajoilla jo sellaisena kuin on."

En usko ufoihin, en sitten pätkääkään. Niinpä toistan mielelläni kirjailija Lahtelan sanoja: "Mitä ne hullut avaruuteen lähettävät signaaleja, että täällä on järjellisiä olentoja, kun eivät osaa viestittää sitä edes toisilleen."

Julkkiksista suosikkini on Kanerva. Hänet valittiin jalkapallomaajoukkueen valmentajaksi siinä hengessä, että otetaan nyt, kun ei ole parempaan varaa. Kuitenkin juuri tämä tavallinen Markku vei Suomen kisoihin. Ehkä hänen salaisuutensa on ratkaisevasti siinä, että hän vaatii kaikkien tervehtivän toisiaan ja ottavan huomioon myös huoltajat ja fyssarit.

perjantai 24. toukokuuta 2024

Luota tai ole edes luottavinasi

Hankin ruotsinlautalta liian halvan hytin. Pian selvisi, että koneiden jyrinä kantautui hyttiin pahemmin kuin lomamatkalla oli kohtuullista. 

Kalliimpaan vaihtaminen onnistui laivan toimistossa helposti, mutta virkailija ei saanut yhteyttä maksujärjestelmään. Aikansa taisteltuaan hän luovutti uuden hytin avaimen ja sanoi luottavansa siihen, että tulisin maksamaan erotuksen myöhemmin. Hän tuskin vaaransi isoja asioita. Laivayhtiö varmasti kestää pienet luottotappiot, ja ehkä sillä olisi ollut keinot myös periä puuttuva summa jälkikäteen.

Tuntui käsittämättömän hyvältä havaita, että virkailija luotti. Luottamus onkin motivoijista parhaita. Sitä lahjaa ei hevin hukkaa, sillä kun sen menettää, se on ikuisesti poissa. Siksi en katsele suuria hiihtokisoja. Minua huijattiin Lahdessa vuonna 2001 eikä minua huijata samassa asiassa kahta kertaa.

Poikkeuksista huolimatta olen hokenut itselleni: luota ihmisiin, luota tai ole edes luottavinasi. Epäily on kuin kylväisi suhteeseen hometta. Rikollisten petokset ovat eri asia, mutta vähänkään tutut ihmiset ympärilläni eivät yleensä ole rikollisia.

Onko tarkempia perusteluja? – Onhan minulla.

Kevään rippikoulukokoontumisten jälkeen nuoret jäivät pelaamaan biljardia tai pingistä. En olisi hennonut keskeyttää heitä, vaikka minun olisi pitänyt mennä toisaalle. Niinpä kysyin heiltä, kuinka kauan he aikoivat pelata. He sanoivat jonkin ajan, ja minä vain neuvoin, minne pallot ja mailat piti jättää. Pyysin sammuttamaan valot ja napsauttamaan ulko-ovesta lukon kiinni. Aina he tekivät niin kuin oli sovittu. Joka kerta. Tapauksia oli satoja.


keskiviikko 22. toukokuuta 2024

Virkeä lapsi ja reipas vanhus

On sanoja, jotka yhdistetään tiettyihin ihmisryhmiin. Sana ihana oli miehiltä täydessä boikotissa, kunnes Antero Mertaranta teki huudollaan "Ihanaa, leijonat ihanaa" siitä lievästi sallitun, mutta edelleenkin se on miesten suusta kuultuna harvinainen sana.

Jos kuulee jonkun ihmisen aloittavan vastauksensa tai reagointinsa lähes huomaamattomalla sanalla "Apua!", voi olla varma siitä, että kyseessä on nainen. Miehet mutisevat epämääräisiä tai mongertavat "tota noin". Kaikki ihmiset niinkuttelevat, ja kohtuullisesti käytettynä se on tarpeellinen sana, vaikka sitä moititaan. Sillä ostetaan aikaa. Varsinkin radiossa se auttaa, sillä radiohiljaisuus saa äkkiä vaihtamaan kanavaa.

Sanoja "pirteä" tai "virkeä" ei käytetä lapsista. Ne ovat sanoja, joilla arvioidaan vain vanhuksia. Enintään juuri tervehtynyttä lasta voi kutsua pirteäksi.

"Reipas" on taas yksinomaan lapsille omistettu sana. Tuntuisi loukkaavalta jouduttaa vanhuksen kulkemista sanomalla, että tulepas sieltä reippaasti. Sana paljastaa myös piiloasenteita. Kun rippikoulussa oli mukana lapsityötaustaisia vastuunkantajia, muistutin heitä siitä, että nuorten kanssa "reipas" on unohdettava kokonaan. Se viestii alitajuisesti, että nuoria pidetään vajaamittaisina ihmisinä. Kuulijat ymmärtävät, että tuo tuossa uskoo olevansa ihmisenä meidän yläpuolellamme.

maanantai 20. toukokuuta 2024

Valheen viisi versiota

Uusin kirjallinen löytöni on saksalainen Daniel Kehlmann. Hänen romaaninsa Maineen aion lukea muutaman kuukauden kuluttua toistamiseen. Maineen yksi luku sai muistamaan, millaiset kirjat ahdistavat. Enemmän kuin monstereita, hirviöitä ja yön hyeenoja kammoan kertomuksia, joiden aiheena on valhe.

James Dickeyn Syvä joki päättyy siihen, että tarinan ytimessä ollut valhe jää voimaan. Jokin paakku jää nielemättä, eikä totuus tee vapaaksi. 

Olli Jalosen erinomainen Stalker-vuodet on jonkinlaisen kolmoisagentin elämäntarina, jonka jännitys perustuu siihen, jääkö tekijä ihmissuhteidensa valhemaailmasta kiinni. Siinäkin tuntuu paakku.

Kammottavin teos on Emmanuel Carréren Valhe. Päähenkilönä on lääkäri, joka ei koskaan valmistunut oikeaksi lääkäriksi. Peittääkseen opintojensa keskeyttämisen hän rakensi ympärilleen monimutkaisen kulissin, joka sai jopa hänen perheensä uskomaan hänen ammattiinsa. Joka aamu hän lähti työhön viettääkseen päivänsä moottoriteiden taukopaikoilla. Illalla hän palasi kotiin niin kuin olisi muka ollut töissä. Lopulta kulissien sortuminen johti äkilliseen katastrofiin, jossa päähenkilö surmasi puolisonsa, lapsensa ja omat vanhempansa.

Pahinta on, kun näkee romaanien todellisuutta ympärillään. Suuren laman vuosilta muistan paikallisen tarinan perheenisästä, joka lähti aina aamuisin työhön, vaikka työpaikkaa ei enää ollut.

Nykymaailman isot otsikot taas tuovat mieleen Solovjevin, jonka mukaan Antikristuksen maailmassa valhe jäljittelee niin taitavasti totuutta, ettei niitä kahta voi erottaa toisistaan.

lauantai 18. toukokuuta 2024

Tavoitteetonta kuljeskelua

Tampereen Hämeenkatu oli täynnä hyväntuulisia ihmisiä niin kuin olisi ulkomailla ollut. Oli leppeä suviehtoo. 

Kävelin Keskustorin läpi, joka on meneillään olevan Kirkon juhlat -nimisen tapahtuman keskuspaikka. Torilla puhuttiin aidon tuntuisesti toivosta eikä jauhettu niitä somen ikuisia kirkkoaiheita. Meno vaikutti hyvältä, ja ihmisiä oli koolla kunnollinen määrä. Äänentoisto oli erinomaista toisin kuin toissa talven Helsingin Via Crucis -tapahtumassa, josta lähdin kesken pitsalle kyllästyneenä neljään eritahtiseen kaikuun. Kuulija haluaa, että voi kuulla. 

En kuitenkaan jäänyt jäänyt seuraamaan Katja Ståhlin juontamaa keskustelua. Katselen televisiostakin vain jalkapalloa, ja mieluummin luen viisaiden ajatuksia kuin kuuntelen heidän korokepuheitaan.

Tapasin muutaman tutun, kuten seurakuntamme fiksulta vaikuttavan uuden kirkkoherran. Hän on muuttamassa oman seurakuntansa alueelle. Sillä tavoin papin pitää tehdä, jos vain on mahdollista.

Olin hieman myöhässä, mutta muuten olisin voinut mennä jalkapallopeliin Tammelan stadionille, joka oli kirjaimellisesti täyttynyt yli kahdeksasta tuhannesta ihmisestä. Edellisessä kotipelissä olin. Siellä kaikki oli siistiä ja toimivaa kuin isojen futismaiden huippupeleissä, vaikka tietysti hieman pienempää. Istumapaikkani oli kentän reunalla. Ei ollut juoksuratoja luomassa välimatkaa. Nurmi oli hienossa kunnossa, ja sellaisena se pysyy syksyn kurasateille saakka. Sehän puute siinä tietysti on, ettei se muovimatto tuoksu ruoholle, muttei voi mitään. Suomi on liian lähellä jääkarhujen asuma-alueita. Sallitaan tämä.

torstai 16. toukokuuta 2024

Häpeän kysymystäni meikäläisistä ja heikäläisistä

Häpeän sitä, että kun luin Slovakian pääministerin Robert Ficon ammutuksi tulemisesta, ensimmäisiin kysymyksiini kuului, oliko hän meikäläisiä vai heikäläisiä. Juuri näin pirullista on väkivallan logiikka. Se imaisee vastustajansakin huomaamatta omaan peliinsä. Se tarttuu ajatuksiin kuin liima, ja siitä on vaikea päästä irti. 

Kun joku surmataan, uhri on aina meikäläinen. Tappaminen on vastoin sitä asioiden hoitamisen tapaa, johon minä uskon. Voisi tunteilla siitä, että myös Robertin kaltaisten isä on aikanaan kuuluttanut ylpeänä, että vaimoni on juuri synnyttänyt poijjaan ja nyt meillä on ihmisen taimi varjeltavana. Ei kuitenkaan tarvitse mennä tällaisiin yhteisinhimillisiin tunteisiin. Tappaminen on kyllin kammottavaa muutenkin.

Jopa väkivallan ajatuksella leikkiminen on vaarallista. Kun elämä menee ammuskeluksi, kaltaiseni häviävät aina. Meikäläisten elämänmenetelmillä ei pärjätä tällaisessa maailmassa. Väkivallan laajetessa ja kiihtyessä meikäläisten ainoa osallistumisen tapa on ammutuksi tuleminen.

Edelleen uskon epämuodikkaasti Martin Luther Kingin sanoihin: "Tänä avaruusalusten ja kauko-ohjattujen ammusten aikana meidän on valittava luopuminen joko väkivallasta tai luopuminen olemassaolosta."

tiistai 14. toukokuuta 2024

Suotta ja tarpeellisesti opittua

Oltiin koolla vanhojen lukiokavereiden kanssa. Minun lisäkseni paikalla oli kaksi diplomi-insinööriä, yksi ekonomi ja yksi yliopistossa matematiikkaa opiskellut. 

Tietovisassamme kysyttiin toisen asteen yhtälön ratkaisukaavaa. Ilman sen ulkoa osaamista lukion pitkää matematiikkaa olisi ollut mahdotonta läpäistä. 

Vuosikymmenten jälkeen kukaan ei muistanut kaavaa eikä myöskään ollut tarvinnut sitä työssään. Yksi oli törmännyt siihen opettaessaan matematiikkaa omille lapsilleen.

Laskinten yleistyminen selittää jotain, mutta kyse on myös siitä, että koulussa on aina opetettu taitoja, jotka ovat tarpeellisia ainoastaan koulunkäynnin kannalta. 

Musiikin tunnilla olen oppinut piirtämään nuottiavaimen, vaikka jo silloin olisi pitänyt tietää, ettei minusta tule säveltäjää. Kemian opettaja pakotti opiskelemaan ulkoa alkuaineiden jaksollista järjestelmää. Se tuntui järjettömältä jo silloin, ja sitä se on ollut. Uskonnossa taottiin päähän Paavalin matkoja, vaikka saarnat ja rippikoulutunnit ovat syntyneet ilman niitä.

Toisaalta on paljon sellaista, minkä merkitystä en aikanani tajunnut. Historian vuosilukuja tarvitaan. Ranskan vallankumous vuonna 1789 ja Suomen itsenäistyminen vuonna 1917 auttavat ratkaisevasti jäsentämään maailmaa. Vieraiden kielten vähäisestäkin osaamisesta on ollut hyötyä, ja ollakseni uskottava kirjoittaja minun on tiedettävä, ettei aggressio ole agressio eikä naiivi ole naivi. Ehkä voin vielä googlata sen tiedon, että Ruanda on Afrikassa, mutta menee toivottomaksi, jos joudun googlaamaan myös Afrikan.

Millä keinoin voisi arvata, mitä kaikkea oppimaansa tarvitaan vielä vuosikymmenten kuluttua? Siinäpä se. Pätevää keinoa ei ole.

sunnuntai 12. toukokuuta 2024

Tahdon sanoa sen äänettömästi

 Äitienpäivään liittyy paljon makeutta, joka minun suussani tuntuu liian makealta. Olen karumpien sanojen ystävä. Tämä on persoonakysymys, ei merkki oikeassa tai väärässä olemisesta.

Tämä rippikoulupojan äitienpäiväruno teki kuitenkin niin vahvan vaikutuksen, että julkaisen sen tässä. Ehkäpä kaksi viimeistä riviä tekivät minuun vaikutuksen. Runo on odottanut esille pääsemistään 19 vuotta.

Niin paljon haluan tehdä vuoksesi 
mutta silti sen kuin meen
jälleen kaipaan todella luoksesi
mutta taas tyhmyyksiä teen
haluan olla mies sanojeni takana 
mutta suuni liehuu kuin tuulessa lakana.
En tiedä kuinka sen tekisin
pakotanko itseni siihen väkisin.
En tiedä mitä olen kerennyt sanoa
ja niitä haluaisin anteeksi anoa.
Rakastan sinua äärettömästi
mutta tahdon sanoa sen äänettömästi.

perjantai 10. toukokuuta 2024

Cannibal Corpsea kuulemassa

En ole isommin harrastanut muusikoiden tai bändien bongailua. Olen ollut kolmesti Neil Youngin konsertissa, mutta yllättävämpää lienee se, että olen käynyt kuuntelemassa Cannibal Corpsea paikallisesti hyvin tunnetun Hevi-Penan kanssa. Tyylillisesti bändi luokitellaan death metaliin. Ensimmäinen keikka oli Jyväskylän Lutakossa, ja sillä reissulla meillä oli muutakin matkaseuraa. Kaksi muuta keikkaa on ollut kotikulmilla Tampereella.

Mistään muusta musiikkitapahtumasta en ole saanut niin paljon apuja kuin Cannibal Corpsen keikoista. Hevin ystävien kanssa on syntynyt erinomaisia keskusteluja. Joku minua ennen tuntematon on muutamassa sekunnissa purkanut pappeihin liittyviä käsityksiään. On ollut riemastuttavaa kuulla, kuinka joku hevariksi esittäytyvä on tunnustanut, että Corpsen äärimmäisyyteen hän ei aivan kykene.

Lisäksi Hevi-Penalle ja minulle on syntynyt yhteinen juttu, joka yhdistää meidät elämän loppuun saakka.

On ollut hienoa seurata, että miesvaltainen, mustiin pukeutunut hevikansa käyttäytyy konserteissa kaikin puolin moitteettomasti. Seinäjoen tangomarkkinoilla taitaa olla toisenlaista. Vaatetukseltani olen eronnut hevareista, mutta kukaan heistä ei ole katsonut minua pitkään. Olen saanut olla sellainen kuin olen, ja se on aina yhtä vahva armon kokemus.

Entä mitä sanoisin Cannibal Corpsen musiikista? Vakiovastaukseni on tämä: joskus täytyy käydä pohjalla.

keskiviikko 8. toukokuuta 2024

Mikä ihmeen helatorstai?

Arkipyhäkiistojen tuoksinnassa helatorstaita kutsuttiin jonkin aikaa Kristuksen taivaaseen astumisen päiväksi. Arkisemmin se voitaisiin nimetä maallisen tallustelun loppujuhlaksi. Kyse on eräänlaisista läksiäisistä.

On tärkeää, että ylösnousseen ilmestymiset loppuivat kertakaikkisesti 40 päivään. Muuten saataisiin jatkuvasti lukea Seiskasta ja muista alan lehdistä, että Jeesus on taas putkahdellut esiin siellä ja täällä ja sanonut yhtä ja toista. Meno olisi todella villiä, niin kuin se ei olisi riittävän villiä jo nykyisellään.

Oli viisaasti tehty, kun Jeesus jätti seuraajansa kulkemaan omin päin. On osattava päästää irti oppilaistaan ja lapsistaan, onpa kyse polkupyörällä ajon opettelemisesta, nuoren omilleen muuttamisesta tai siitä, osaa soveltaa Mestarin oppeja, vaikkei koko ajan ole kysymässä häneltä tarkentavia käyttöohjeita.

Filosofi Ludwig Wittgenstein kirjoitti aiheesta hyvin, vaikka tuskin hänen mielessään oli helatorstai: "Opettaja joka osoittaa opetuksensa aikana hyviä, jopa hämmästyttäviä tuloksia, ei ole vielä tämän perusteella hyvä opettaja. Mahdollisesti hän kohottaa välittömässä vaikutuksessa olevat oppilaansa luonnottoman korkealle tasolle ilman, että kuitenkaan kehittäisi heitä tälle tasolle.  Niin he opettajan lähdettyä lysähtävät heti kasaan."

maanantai 6. toukokuuta 2024

Sitkeä yritys vai oikea-aikainen luovutus

Kotoa saatu elämänohje ikuisesta periksiantamattomuudesta on johtanut elämänmittaisiin tragedioihin, kun nuori ihminen on vuosikaupalla pyrkinyt koulutukseen, johon hänellä on ollut vain pyrkyä muttei mahdollisuuksia. Voitaisiin opettaa myös näin: "Älä koskaan anna periksi, ja lopulta sinusta tulee Paavo Väyrynen."

Viime sunnuntaina kirkoissa kuultiin lause: "Etsikää niin te löydätte." Tämä hyvä oppi ei kuitenkaan lupaa, että aina löytäisi juuri sen, mitä on etsimässä.

Vaikeinta on löytää tasapaino periksiantamattomuuden ja oikea-aikaisen luovuttamisen välillä. Kerron esimerkin:

Pelasimme rippikoulun kanssa amerikkalaisen jalkapallon junttisovellusta, jota olen kuullut kutsuttavan sekä rypyksi että rytkyksi. Pallo viedään kantamalla tai muilla keinoin vastapuolen maalialueelle. Taklata saa täysin vapaasti, mutta lyöminen on kiellettyä. Pelipaikkanamme on ollut hangen peittämä järven jää. 

Ottelun jälkeen ilmeni, että yhdeltä pojalta oli pudonnut lompakko. Hankeen syntyneistä jäljistä saattoi nähdä liikkuma-alueen, ja niin lähdimme etsintään järjestelmällisesti tasaisena rintamana. Metri metriltä potkittiin lunta, mutta mustaa lompakkoa ei näkynyt.

Olimme olleet epämääräisesti myös laiturin läheisyydessä, jossa oli enemmän lunta. Myös siitä tongittiin. Vihdoin päätin, että oli annettava periksi. Kiipesin laiturille kailottamaan, ettei voi mitään. Joskus on vain luovutettava. 

Kaikki tottelivat paitsi yksi poika, joka hankeen kumartuneena kauhaisi kädellään vielä kerran, toisen kerran ja kolmannenkin... ja minä olin ollut väärässä.

lauantai 4. toukokuuta 2024

Köyhät ovat taas antaneet vähästään

Silmääni on osunut juttuja siitä, kuinka ihmiset joutuvat tulojensa ehtyessä muuttamaan asumistaan vaatimattomista tiloista vielä pienempiin ja halvempiin. Kaikki osuman saaneet ovat olleet vähävaraisia. Rantalukaalien omistajat sen sijaan jatkavat asumistaan siellä, missä ovat ennenkin asuneet.

Viime vuoden Yhteisvastuukeräys viittaa vahvasti siihen, että köyhät ovat myös hövelimpiä auttamaan muita köyhiä. Pitää paikkansa se vanha sananlasku, jonka mukaan köyhä antaa vähästään ja rikas ei anna paljostakaan. 

Vuonna 2023 parhaan tuloksen keräsi Utsjoen seurakunta. Sen kokoama 13,4 euroa per seurakuntalainen on käsittämättömän suuri. Utsjoella rahat kerättiin pienistä puroista. Oli bingoiltoja joka kylällä, oli arpajaisia, Yhteisvastuu-konsertti ja Yhteisvastuu-hiihto. Iltapaloja tehtiin muihinkin konsertteihin.  

Pohjois-Savon Rautavaara on kaikkein köyhin suomenkielinen kunta. Se on ollut monina vuosina kisan voittaja, mutta tällä kertaa Rautavaaran seurakunta oli kakkonen. Senkin tulos oli komea eli 8,95 euroa seurakuntalaista kohden. 

Seuraavina olivat Puolanka, Pukkila, Hirvensalmi ja Pello. Seitsemänneksi parhaana Kihniö sai 4,27 euron tulokseen.

Jos lähtisin etsimään varakasta väkeä, en ensimmäiseksi hiihtelisi Hirvensalmen suuntaan.

torstai 2. toukokuuta 2024

Puhutaan vaikka keväästä kun muu ei onnistu

Kymmenien suomalaisten joukko oli hankkinut Bolivian Santa Cruzista viljelysmaata. Mahdollisuuksien piti oleman lupaavia, ja niin lähdettiin matkaan, vaikka edes espanjan kielen taitoa ei ollut eikä muutakaan tietoa bolivialaisesta todellisuudesta. 

Suunnitelmat menivät myttyyn juuri siihen tapaan kuin ne voivat suomalaisesti epäonnistua. Santa Cruz on rehevällä alueella ja maan olisi pitänyt tuottaa hyvin ainakin soijaa, mutta kehnot liikenneyhteydet, asiantuntemattomuus, kielitaidottomuus ja lopulta myös keskinäinen kateus sotkivat asian. Useimmat uudisasukkaat tulivat kotiin niin sanotusti häntä koipien välissä.

Tapasin miehen, joka oli ollut seikkailussa mukana. Hän sanoi käsittäneensä Boliviassa, mitä esimerkiksi hyvät tiet merkitsevät. Omasta puolestaan hän kertoi, ettei ollut varsinaisesti menettänyt rahaa, mutta voittoakaan ei ollut tullut.

Yritin avata keskustelua bolivialaisesta köyhyydestä, joka oli minua matkallani koskettanut, mutta tuntui siltä, että mies ei olisi ollut lainkaan samassa maassa missä minä. Hän ei tarttunut keskusteluun, ei millään lailla. Sanoi vain, että esimerkiksi Chilessä on menty paljon eteenpäin.

Yritin konkretisoida. Hautausliikkeiden ikkunoissa oli paljon alle metrin pituisia arkkuja. Niille oli tarvetta, koska Boliviassa joka kolmas lapsi kuoli alle vuoden ikäisenä. 

En saanut vastakaikua: oli talvipäivä, ja aloimme puhua siitä, kuinka aurinko kimmelsi hangella.

maanantai 29. huhtikuuta 2024

Hain Alkosta neljä tusinaa tyhjiä kossupulloja

Kappaletavaralla mitaten olin Alkon suurasiakas, kun menin paikalliseen myymälään saadakseni 48 kossupulloa. Tilaukseni herätti lievää hämmästystä. Selitin hankintojeni syyn ja kyselin samalla, oliko heillä ollut usein asiakkaita, jotka tarvitsivat tyhjiä viinapulloja. Myyjä vastasi, että yleensä oltiin kiinnostuneita nimenomaan täysinäisistä pulloista.

Oudon pyyntöni syynä oli se, että tarvitsin materiaalia rippikouluun. Tarkoituksena oli havainnollistaa suomalaisten alkoholinkäyttöä. Ideani oli, että näyttäisin konkreettisesti, miltä näyttäisi se 48 kossupullon rivistö, jonka sisällön keskimääräinen suomalainen kiskaisee vuosittain kurkusta alas.

Sain pullot, ja joskus ne oli myös palautettava. Toinen reissuni Alkoon ei ole jäänyt erityisemmin mieleeni, mutta epäilen vahvasti, etten palauttanut kossupullojani maanantaina enkä vilkkaimpaan liikeaikaan. Varmaan yritin varmistella, ettei puolituttuja ollut lähitienoolla. Selitys rippikouluopetuksen tarpeista ei olisi välttämättä vakuuttanut aivan kaikkia: "Että rippileirillä olisi tarvittu... opetustarkoituksiin... niin niin. Justiinsa joo. Sielläpä hyvinkin.”

sunnuntai 28. huhtikuuta 2024

Tyrkyttäjät

Keskustorin kulmalla on usein kaksi ihmistä tarjoamassa jehovantodistajien raamattukurssia tai muuta raamattumateriaalia. En ole vissiin ikinä nähnyt ketään asiakasta, mutta uskollisesti he siinä seisovat. Minun puolestani olkoot siinä, koska he eivät häiritse eikä tyrkytä. Tämä ei pätenyt siihen kiertelyyn, jota kerrostalojen ovikoodit ovat raunioittaneet.

Islannissa paraikaa matkailevat tuttuni saivat muistelemaan, kirjoittiko joku islantilainen kirjailija tyrkyttämisestä. – Kyllä: islantilainen kirjailija Njörður P. Njarðvík kirjoitti teemasta teoksessaan Vuorovesi.

Njarðvík kertoi erityislahkolaisista, jotka kulkivat islantilaisten taloissa ja yrittivät myydä kirjojaan ja lehtisiään. Niiden tarkoituksena oli käännyttää vuonolaiset syntisestä elämäntyylistä. Vika oli siinä, etteivät vuonon ihmiset halunneet käännyttää itseään yhtään mistään, vaan olla rauhassa kaikelta, mitä he pitivät toisten asioihin sekaantumisena. "He olivat tahtomattaan kovin vastahakoisia osoittamaan sitä sisäistä herkkyyttä, joka asui rosoisen olemuksen ja voimakkaiden kirousten alla", kuvaa Njarðvík. Tämä vastahakoisuus käski halveksia jokaista, joka julkisti niin syvällisen ilmiön kuin uskon ja halusi alkaa kiistellä siitä ihmisten ulko-ovilla ja kaiken kukkuraksi myydä opastusta. "Pappia saattoi kuunnella merimiespäivillä, hänellähän oli virkansa jota arvostettiin", kirjoitti Njarðvík.'

Muutakin kuin uskontoa tyrkytetään: uskonnottomuutta, agnostisuutta, poliittista näkemystä, euroviisuja, elämäntapaa, sähkösopimusta, elämänviisautta, suklaata ja nestesaippuaa.

perjantai 26. huhtikuuta 2024

Lyhyt tiivistelmä siitä, missä nuoriso menee

Tilastot ovat todellakin niin kuin ne luetaan. Esimerkiksi kelpaa koulukiusaaminen, joka on vähentynyt tai lisääntynyt aivan sen mukaan, verrataanko nykytilannetta vuoteen 2010 vai vuoteen 2021. Edellinen vertailuvuosi merkitsee vähenemistä ja jälkimmäinen kasvamista. Viime vuosina viikoittaisesti kiusattuja on ollut 5 - 10 prosenttia  peruskoulun viimeisten luokkien oppilaista.

Pojat kärsivät tyttöjä enemmän fyysisestä väkivallasta ja sen uhasta, mutta muuten tyttöjen lukumäärät ovat poikiin nähden huomattavan suuria, onpa kyse halveksivista eleistä, ulkopuolelle jättämisestä tai seksuaalisesta häirinnästä, joka tosin ei ole niinkään kouluelämän ongelma.

Kolmannes nuorista tuntee, että koulun aikuisille kertominen ei ole vähentänyt kiusaamista vaan on jopa lisännyt sitä. Toisaalta puolet nuorista kertoo, että kertomisesta on ollut apua. Äkkiä ajatellen aikuisten puoleen kääntyminen voi hyvinkin auttaa, mutta siinä on riskinsä.

Perinteisen tupakoinnin suosio on romahtanut. Myöskään nuuskaamisen lisääntymisestä ei kannata olla huolestunut. Sen sijaan sähkötupakan suosio on kaksinkertaistunut neljässä vuodessa, ja sitä harjoittaa kuusi prosenttia yläkouluikäisistä.

Nuorten alkoholinkäyttö on romahtanut vuosituhannen alusta, mutta on sittemmin vakiintunut nykyiselle tasolleen. Huumeiden käytön lisääntymisestä ei ole vähintäkään näyttöä.

Liian vähän on puhuttu siitä, että tunne johonkin ryhmään tai yhteisöön kuulumisesta on vähentynyt viime vuosina. Se heijastuu moniaalle.

Nämä havaintoni koskevat rippikouluikäluokkia. Lukiolaisten tai ammattikoululaisten lukemia en ole tutkinut. Lähteeni on aina kahden vuoden välein tehtävä valtakunnallinen kouluterveyskysely.


Viikoittain kiusatut 8. ja 9. luokan oppilaat

keskiviikko 24. huhtikuuta 2024

Duunipaikan pitsapäivä

Me tavattiin yli kolmekymmentä vuotta sitten täällä etelässä, kun Pete oli selvästi alle kahdenkymmenen. Hän oli kotoisin Pelkosenniemeltä eli samalta paikalta kuin Andy McCoy, ja hänessäkin oli rokkijätkää. Pohjoisen murre tuntui puheessa, vaikka aluksi ujous teki vastauksista lyhyitä.

Pete ei palannut Pelkosenniemelle, mutta pohjoisen ilmansuuntaan kyllä. Elämässä on tapahtunut paljon. Luita on katkeillut, on ollut monenlaisia työpaikkoja, ja läheisiä ihmisiä on kuollut, viimeksi kummitäti, jolle hän omisti muistosanat: "Taivaan tähtiä katselen. / Sieltä vastaat hymyillen. / Siipes sun suojaa meitä / elomme valtateillä."

Hiljattain sain Peteltä ilahduttavan viestin. Siinä oli valokuva, joka näytti lorvimiselta. Saatteena oli kommentti: "Aattele, mulle maksetaan tästä."

Pian Pete selitti, että työtä kuitenkin tehtiin: "Ensin vedetään letkulinjat. Yks letkunpino painaa 30 kg. Raahataan ne ylös. Sitte annetaan pesurille vuoro. Tunnin välein lasketaan alaspäin."

Kyselin, olinko ymmärtänyt oikein, että työntekijöitä arvostetaan ja vastaavasti työtä tehdään hyvin?

Pete vastasi: "Juuri näin. Tää on ehkä paras firma, missä oon ollu töissä. Vaikka oon vuokraukko, nii mua kuunnellaan, oon tasa-arvoinen. Voisin mainita firmoja, joihin ei kannata mennä. Tää on niitä joihin meen heti ku kysytään. Ja sitten on firman pizzapäivä. Töihin tuodaan pizza."

Terveisiä työnantajille. Monilla aloilla on aitoa työvoimapulaa, mutta syytä voi olla siinäkin, ettei tekijöistä välitetä eikä kukaan halua tulla.

Pete antoi luvan kertoa.


maanantai 22. huhtikuuta 2024

Sodan keskellä on muutakin kuin sotaa

Monesti Nobel-ehdokkaana mainitun Amos Ozin romaani Tarina rakkaudesta ja pimeydestä osoittaa, että toisen maailmansodan jälkeen Israel oli ainutlaatuinen yhteiskunnallinen kokeilu, kun palestiinalaisten keskelle tuli siirtolaisia eri puolilta maailmaa. Nämä muuttajat edustivat monenlaisia kulttuureja, yhteiskuntapiirejä ja kieliperinteitä. Yhdessä he yrittivät luoda uutta todellisuutta. 

Tilannetta ei auttanut se, että he puhuivat uudelleen henkiin herätettyä hepreaa, jonka osaaminen ei riittänyt esimerkiksi tunneilmaisuun. Oltiin tunteiden kanssa pulassa niin kuin monet suomalaiset. Valtaväestö ei ollut kovin uskonnollista, mutta sapattilamput sytytettiin, koska "ikinä ei voinut olla täysin varma".

Suomalaiset henkilöhahmot ovat maailmankirjallisuudessa todella harvinaisia, mutta Ozin romaanissa on kuuden sivun mittaisen luku, joka kertoo kahdesta suomalaisesta lähetystyöntekijästä, Aili Havaksesta ja Rauha Moisiosta. He auttoivat Ozin asuman kaupunginosan asukkaita jakamalla piiritetyssä Jerusalemissa ruokaa, lääkkeitä ja vaatteita. Vedenjakelupäivinä he jonottivat vettä naapurien puolesta ja rohkaisivat näitä Raamatun sanalla. 

Käydessään Suomessa kymmeniä vuosia myöhemmin Oz tapasi kyseiset naiset. 

lauantai 20. huhtikuuta 2024

Jokaisella haitalla on etunsa

Yksi jalkapallohistorian kuuluisimmista pelaajista on hollantilainen Johan Cruyff. Hän oli myös merkittävä valmentaja, ja hänen vaikutuksensa näkyy monissa nykymanagereissa. Ainakin yhtä hänen lausumaansa olen jäänyt miettimään: "Jokaisella haitalla on etunsa."

On tunnettu tosiasia, että itsemurhat vähenevät sotien aikana. Kun on iso murhe ja yleinen hätä, mittasuhteet muuttuvat ja ihmisten omat vaikeudet alkavat pienentyä. Jotain samaa on siinä tiedossa, jonka mukaan piikkipallon tai jääpalojen puristelu tai chilikarkin imeskely auttaa silloin, kun psyykkinen tuska tulee liian voimakkaaksi kestää. "Kun pääsee pahimman yli, tietoisuus taas paranee ja ihminen pystyy hallitsemaan ajatuksiaan paremmin", sanoi aikuispsykiatrian ylilääkäri Marja-Liisa Portaankorva.

Tässä on osavastaus siihen, mihin tarvitsemme elämän pieniä harmeja. Ne vähentävät ahdistusta jossain toisaalla ja lisäävät kestokykyä. Välillä sopii kysyä, mikä on se asia johon tarvitsemme elämän pienistä vastoinkäymisistä saamaamme oppia.

torstai 18. huhtikuuta 2024

Lopultakin ratkaisu tai vähintään sen alku

Palestiinan ongelman ratkaisuksi on tarjottu kahden valtion mallia, juutalaisille omansa ja palestiinalaisille omansa. Se on helposti sanottu, mutta toteuttamiskelpoinen ratkaisu se ei ole. Kukaan ei tiedä, miten valtioiden rajat vedettäisiin, kun eri kansallisuudet elävät saarekkeina toistensa välissä ja keskellä. Kaiken lisäksi vaikuttaa siltä, että malli saa kannatusta vain ulkopuolisilta.

Gazan tilanne on tyrmistyttävä, ja juutalaisten elämä vihaajiensa ympäröimänä tuntuu sietämättömältä. Ehkä pitäisi kokeilla jotain aivan uutta.

Loputon koston kierre voidaan lopettaa vain lopettamalla se. Toisin sanoen on lakattava kostamasta ja toimittava viisaan opettajan sanojen mukaan: ”Älkää pahaa pahalla kostako.”  Jonkun mielestä tämä olisi naiivia toimintaa väkivallan maailmassa, kun kuulemma "empatia ei kuulu politiikkaan". Tappamista ja tappajien tappamista on kuitenkin jo kokeiltu. Ehkä voisi ihan vaihtelunhalusta testata jotain muuta, tai sitten vain jatketaan entiseen malliin. 

tiistai 16. huhtikuuta 2024

Universumi on Jumalan uusi nimi

Olen koonnut esimerkkejä siitä, miten sanaa universumi on alettu käyttää aivan uudella tavalla:
- Vaan lähinnä toivon, että universumi olisi puolellani, edessä olisi hyviä käsityöläisen päiviä ja sanojen taikakin löytyisi jälleen jostain.
- Mitähän universumi mulle nyt yrittää kertoa? Piti keittää aamukahvit, meni pannu rikki sitä pesiessä.
- En ole varma, onko tämä nyt vaan jonkunlaista universumin naamaan hieromista taas sen osalta, että eteen sataa isommassakin mittakaavassa esteitä tavalla, jollaista ei ole aiemmin osunut? 
- Vastasin kaverille, joka kyseli, että mites onko tapahtunut mitään onnettomuuksia, että ei ole, että ehkä universumi sääli meitä. 
- Universumi kyllä tukee meitä, kun toiveet ja unelmat tulee sydämestä.
- Muistan ajatelleeni, että nyt universumi maksaa minulle takaisin sen, että olin nenäkäs, rauhaton teini.

Yhdessäkään lauseessa universumia ei voi korvata käsitteellä maailmankaikkeus, ei ainakaan niin kuin fyysikot ovat tottuneet sanaa käyttämään. Sen sijaan universumi tarkoittaa samaa kuin perinteisemmät käsitteet Kaikkivaltias tai Korkein. Onkin pääteltävä, että Universumi on Jumalan uusi nimi. Sanaa Jumala kainostellaan sanoa, mutta itse asiasta ei päästä eroon vaikka ponnistellaan.

Kristillisessä perinteessä Jumalan nimiä on ollut vaikka kuinka paljon. Idän kirkossa luetteloitiin 600-luvulla 187 erilaista, eikä missään ole kielletty keksimästä lisää. Universumi sopii listan jatkoksi vallan hyvin. Sen voisi ottaa kirkossakin käyttöön.

sunnuntai 14. huhtikuuta 2024

Vain hyvät ihmiset kuolevat

En ole vielä niin vanha, että katsoisin sanomalehden kuolinilmoitukset löytääkseni sieltä omia kavereitani, mutta muistokirjoituksia olen lukenut pitkään. Monesta vainajasta tulee mieleen, että olisinpa saanut olla tuonkin lähipiirissä. Olisin oppinut jotain ja olisin saanut hyviä kokemuksia.

Välillä heräilee epäilys. Missä ovat luonnevikaiset, sietämättömät ihmiset? Onko tosiaan mahdollista, että vain hyvät ihmiset kuolevat?

Kaunokirjallisuudessa on purettu korulauseita ja sankaritarinoita. Maailmankirjallisuuden tunnetuin esimerkki lienee Edgar Lee Mastersin Spoon River antologia, jossa hautausmaan vainajat pääsevät sanomaan elämänsä jälkisanat. Kotimaisesta kirjallisuudesta esimerkiksi sopii Pentti Haanpää. Novellissa Kuolinuutinen ollaan metsätöissä. On märkää, eikä työ ole sujunut ja ateria on jäähtynyt. Tihilä lukee pitkälleen heittäytyneenä sanomalehteä. Sieltä löytyy muistokirjoitus Vakoharjusta: "Tunnustettava taloudellinen kyky, joka vaatimattomasta alusta kohosi oloissamme huomattavaan varallisuuteen.”

Tihilä on toista mieltä: "Pohjaltaan murtovaras, maantieryöväri, joka kuitenkin osasi käyttää niitä taipumuksiaan siinä muodossa, ettei poliisilla ollut oikeutta tarttua häntä olkapäähän..."

Sanomalehden mukaan Vakoharjulla on ollut taipumusta uskonnollisuuteen, vaikka hän ei ole vieraalle sitä useinkaan näyttänyt.

Tihilän tulkinta on toinen: "Myöhemmin, hänen sairastellessaan, sitten lienevät ilmenneet ne uskonnolliset taipumukset, ja sairaan onkin kai vaikea välttää kristillisyyttä..."

perjantai 12. huhtikuuta 2024

Kirjailijalla oli vain kiire

Joskus asiat ovat yksinkertaisia eikä niistä pidä etsiä sen kummempia filosofioita. Tämän perustotuuden palautti mieleeni ortodoksikirkon kanttori, joka esitteli ryhmällemme kirkkoa. Hänellä oli paljon kerrottavaa symboliikasta, sillä niin kuin tiedämme, mystiikka elää vahvasti ortodoksisessa uskossa.

Vihdoin joku kysyi, mitä kaikkea kirkon katto symboloi. Vastaus oli maanläheinen: "Tietysti katossa voi nähdä taivaan ja paljon muutakin, mutta kyllä se on siinä ennen kaikkea sen takia, ettei vesi sataisi sisään.

Myöskään kirjallisuuden hienoilla juoniratkaisuilla ei välttämättä ole kovin syvällistä sanomaa. 

Tiedonhaluiset ylioppilaat kysyivät Hannu Salamalta sen bussin symboliikkaa, joka Juhannustansseissa teki kolarin niin, että suurin osa kirjan henkilöistä kuoli. Mitä bussi edusti? Mitä tarkoitti kuolema? 

Salama vastasi: "Voi voi. Mulla oli kaks viikkoa aikaa ennen kuin käsikirjoitus piti jättää kustantajalle ja helvetisti porukkaa niin, että mitä muuta mä olisin niille voinu tehdä?"

keskiviikko 10. huhtikuuta 2024

Pentti Saarikoski penkkiurheilijana

Marraskuussa 1969 joukko kirjailijoita oli Ruotsissa esittelemässä suomalaista kirjallisuutta. Tuloksena oli kulttuuriskandaali, kun Pentti Saarikoski ja hänen kirjailijakaverinsa Jorma Ojaharju makailivat Göteborgin kaupunginkirjaston esiintymislavalla votkapullosta naukkaillen ja muita esiintyjiä häiriten.

Suomenkielisen Finn Sanomat -lehden päätoimittaja sanoi: "Meillä on suomalaisia juoppoja omastakin takaa, ei heitä tarvitse tuottaa enää Suomesta lisää." Tapaus noteerattiin myös Suomessa. Se valtasi Ilta-Sanomien lööpin, jonka suuressa valokuvassa kaksi kirjailijaa röhjötti pitkin pituuttaan esiintymislavalla.

Saarikoski oli valtakunnallinen runoilijarenttu. Myös naissuhteet herättivät huomiota: "Jos rouva ei ole mieluinen vaihdan."

Kaiken keskellä tuppasi unohtumaan, että Saarikoski oli laajan yleissivistyksen hankkinut kielellinen lahjakkuus. Hän tunsi erityisesti klassista kirjallisuutta ja suomensi sekä Odysseian että Matteuksen evankeliumin. Ensimmäinen slangilla kirjoitettu ja suomeksi ilmestynyt romaani Salingerin Sieppari ruispellossa tuli julki Saarikosken ansiosta.

Myös ihminen unohtui. Uusimpaan Parnassoon kirjoittamani essee tuo esiin Saarikoskesta yllättävän puolen. Kaikkien kulttuuriharrastustensa keskellä hän oli penkkiurheilija. Hän harrasti itsekin liikuntaa, erityisesti hiihtoa, joka toi hänelle mielenrauhaa. Saarikosken mielestä urheilu oli yhtä viisasta toimintaa kuin runojen kirjoittaminen, yhteiskunnan valtarakenteiden muuttaminen tai linnunpönttöjen rakentaminen. ”Urheilu on menneisyyden vaalimista ja vanhojen tapojen säilyttämistä. Se on sillä tavoin sivistystä.”

Parnasso on Suomen johtava kirjallisuuslehti, joka pitäisi löytyä ainakin kirjastosta.

maanantai 8. huhtikuuta 2024

Voi rakkaat lapset!

Torikahvilassa näin, kuinka nuori tyttö ja poika olivat tarrautuneet toistensa käsivarteen ja pitelivät kiinni niin kuin eivät hellittäisi ikinä. Heidän katseeseensa ei mahtunut ketään muuta, ja kotona odottavat matematiikan laskutehtävät olivat tyhjän kanssa yhtä (x = 0). He olivat rakastuneet ensimmäisen kerran.

Olin onnellinen heidän puolestaan. Se riemu ei voinut olla tarttumatta.

Mutta sisälläni tiesin, että voi hyvät lapset, tuohan päättyy välttämättä itkuun ja murheeseen. Ihmislapsen on opeteltava kuolemat ja särkyneet rakkaudet. 

Olen lukenut, että jo oppiakseen kävelemään hänen olisi lyötävä päänsä kaksituhatta kertaa.

Kuinka monta epäonnistunutta rakkautta tarvitaan ennen kuin on aikuinen? Kuinka monta kuolemaa ennen kuin on saavuttanut sen ymmärryksen, jonka olisi saatava kokoon viisaaksi tullakseen? Ehtiikö ikinä niin pitkälle? Vai käykö niin, että sen saavuttaessaan se on jo ohi?

lauantai 6. huhtikuuta 2024

Mihin normaali ihminen tarvitsee lyhytpiippuista käsiasetta?

Revolveri on lyhyt käsituliase, jossa makasiinina toimii pyörivä rulla. Sellaisen aseen oli muuan kahdentoista ikäinen vantaalaispoika saanut haltuunsa. Vantaan ampujan lisäksi myös Jokelan ja Kauhajoen ampujat ovat käyttäneet käsiasetta, joka mahtuu taskuun tai koulureppuun.

Ratkaiseva kysymys on, mihin tavallinen ihminen tarvitsee lyhytpiippuisia käsiaseita. Eihän niillä voi ampua muuta elävää kuin ihmisiä. Pistoolin kanssa kuljeskelija on poliisi, huumerikollinen tai kouluampuja. Poliisin ymmärrän ja hyväksyn.

Jos joku haluaa välttämättä harrastaa pistooliammuntaa, säilyttäköön asettaan ampumaradalla lukkojen takana. Mielenvikaiselle sekin on vaarallinen laite niin kuin vuoden 1999 tapaus todistaa. Silloin kolmekymppinen nainen surmasi Helsingin Albertinkadun ampumaradalla kolme itselleen tuntematonta miestä. Lapset eivät kuitenkaan pääsisi käsiksi ampumaradalla säilytettäviin pistooleihin.

Vaarin pitkäpiippuisen hirvikiväärin kanssa on vaikea lähteä koululle luokkatovereita ampumaan. Saahan silläkin toimitettua perheenjäsenen hengiltä, mutta niin saa myös puukolla ja keittiöveitsellä.

torstai 4. huhtikuuta 2024

Puolimatkan vääryys

Olen laihojen kompromissien kannattaja. Olen yrittänyt opetella sitä taitoa, että tullaan puolitiehen vastaan. Jossain on kuitenkin raja, ettei käy. Tältä pohjalta on tämä koulumuisto. 

Neljännen luokan opettajamme valitti meidän meluavan liian paljon sillä välillä, kun olimme tulleet välitunnilta eikä opettaja vielä ollut luokassa. Niin hän määräsi suosikkityttönsä valvomaan muita oppilaita. Tyttö seisoi luokan edessä, ja kun joku sanoi jotain, hän kirjoitti taululle meluajan nimen ja sen viereen viivan. Viiva merkitsi aina viiden minuutin jälki-istuntoa.

Luokassa oli totinen hiljaisuus, koska kaikki halusivat välttää rangaistuksen. Satuin kuitenkin kerran kääntämään päätäni. En sanonut mitään, mutta valvojatyttö kirjoitti nimeni taululle ja sen perään viivan. Hermostuin. Vääryyttä vastaan oli kapinoitava ja kapinaan taas tarvittiin ääntä, ja mitä enemmän valitin, sitä enemmän taululle ilmestyi viivaa viivan perään. Olin kääntänyt päätäni yhden kerran ja lopputuloksena oli melkein kahden tunnin jälki-istunto. 

Opettaja tuli luokkaan. Tyttö ja minä selitimme asiaamme, ja opettajan oli varmaan vaikea saada selville, mitä oli tapahtunut. Lopulta hän antoi tuomionsa. Jäljelle jäi kuusi viivaa eli puoli tuntia istumista. 

Se oli kompromissi.

tiistai 2. huhtikuuta 2024

Kalliot murskataan soraksi kengänpohjien alle

Pääsiäistä edeltäneellä mummolan reissulla luin Kouvolan sanomia. Siellä oli jutun aiheeksi nostettu katupöly. Ilman likaisuus ja kengänpohjien alla kuulalaakereina pyörivät kivenmuruset ovat niitä syitä, jotka saavat minut ahdistumaan huhtikuusta. On tosin muitakin syitä.

Kouvolan sanomat kertoi, että talven aikana kaduille on levitetty hiekkaa melkoinen määrä. Siitä voitaisiin koota Kouvolan torille yli kolmen metrin tasakattoinen kasa. Enimmäkseen hiekka tehdään kallioita murskaamalla. Uusiokäyttö ei toimi, koska talven aikana kivet kuluvat ja pyöristyvät.

Väkisin mieleen tulee kysymys, milloin kalliot loppuvat. On jo huomattu, että meriin ei voi loputtomasti kaataa mitä hyvänsä. Edes avaruus ei tunnu riittävän ihmisen romuille.

Ainakin rakennushiekasta on maailmassa pulaa. Sahara ei auta, koska sen hiekka on väärää kokoa. Taivaalle noustessaan se saa aikaan kauniita auringonlaskuja, mutta niistä ei rakenneta asuntoja hometalojen tilalle.

sunnuntai 31. maaliskuuta 2024

Jumalisia käsityksiä lyyrisellä tyylillä

Joskus olen kysellyt nuorilta, minkä värinen Jumala olisi, jos hän olisi väri. Useimmat ovat kannattaneet valkoista. Samanmuotoisella kysymyslauseella olen pyytänyt kertomaan soittimen, luonnonilmiön ja jotain muutakin. Pääsiäisen kunniaksi kerron tässä omat käsitykseni.

Minun Jumalani olisi sininen. Se on taivaan ja meren väri. Sitä ovat ajatukseni ja sitä ovat ne vaatteeni, jotka eniten tuntuvat omilta.

Jumalallani olisi intiaanin ruokohuilun ääni, kun se soi Bolivian ylätasangolla. Se kutsuu ottamaan selvää ja tulemaan luokseen epäonnistumisen ja kuoleman uhalla, ja vuorista heijastuvat miljoonat kaiut.

Jumala olisi alkava syksy, kun luonto on vielä elossa, mutta on jo paljastanut mitä siitä tulee, kaikki poimittavana, liiallinen kuumuus poissa, tallella kuulakkaat äänet. 

Jumala olisi ilma, sillä ilmaa me hengitämme ja sitä vailla me kuolemme ihan heti. Ilmaa ei voi nähdä, ja kuitenkin se on keskellämme joka hetki. Jumala olisi tuuli, joka leppeästi heiluttaa hiuksia.

Jumala olisi joutsen, joka lentäessään laulaisi Sibeliuksen Finlandiaa. Hän olisi Kristuksen käsi, joka taittaa leivän niin, että siitä liikkeestä hänen seuraajansa tunnistavat hänet.

Jumalani olisi myöhäinen ilta, kun muu perhe on jo mennyt maate ja kaupungin äänet ovat sammuneet. Jäljellä olisi viimeisten lintujen laulu, edessä kupillinen kahvia ja hyvä kirja, Fjodor Mihailovitsia tietysti. 

perjantai 29. maaliskuuta 2024

Käsienpesun runsaat mahdollisuudet

 On runsaasti konsteja pestä kätensä ja livahtaa syyttömien puolelle.
* Ei tullut käteistä mukaan.
* En tiennyt.
* Kotimaassakin on köyhiä.
* Olen päättänyt antaa itselleni aikaa.
* Näinä taloudellisina aikoina.
* On priorisoitava.
* Nämä asiat eivät kuulu minulle.
* Oma maa on asetettava kaiken edelle.
* Olen tehnyt voitavani.
* On ajateltava myös itseään.
* Ei ole minun vastuualuettani.
* Hoidetaan virka-aikana.
* Aiheuttaa liikaa kustannuksia.
* Ei pidä sekaantua politiikkaan.
* En ole kuullutkaan.
* Yksi ihminen ei voi mitään.
* Tähän ei pidä sotkea tunteita.
* On pysyttävä puolueettomana.
* Kirkolla ei ole tähän erityistä viisautta.
* Budjettiin ei mahdu.
* Voit soitella myöhemmin.
* Tähän on suhtauduttava ammatillisesti.
* En voi elää kenenkään toisen puolesta.

Kun Pilatus näki, ettei mitään ollut tehtävissä, ja kun meteli yhä paheni, hän otti vettä, pesi kätensä väkijoukon nähden ja sanoi: "Minä olen syytön tämän miehen vereen. Tämä on teidän asianne."

keskiviikko 27. maaliskuuta 2024

Keppiukot ja -akat

Kainuun Suomussalmen tienvarsilla en kuvitellut näkeväni muuta kiinnostavaa kuin kauniita maisemia, mutta niin vain jouduin äkisti jarruttamaan nähdäkseni, mitä olikaan peltoaukeamalla. 

Tienvarressa oli satoja eri tavoin puettuja keppiukkoja ja -akkoja. Kyseessä oli Reijo Kelan tilataideteos Hiljainen kansa, joka on ollut näytillä myös Helsingin Senaatintorilla. Pysäytin auton ja lähdin kävelemään keppikansan keskelle. Tunnelma oli mystinen.

Parhaimpiin nähtävyyksiin osuu vahingossa ja vieläpä paikassa, jolta ei odota mitään erityistä. Siellä toteutuu Pablo Picasson elämänfilosofia: "Minä en etsi. Minä löydän."

Ensimmäisellä käyntikerrallani Hiljaista kansaa ei ollut tuotteistettu, mutta sittemmin pellonreunaan on tullut kahvila, joka auttaa huomaamaan paikan ja kannustaa pysähtymään.

Kaikki eri tavoin puetut ukot ja akat kertovat elämäntarinaa, jonka voi omassa mielessään kuvitella. Erityisesti näin piinaviikolla ajattelen sitä, kuinka kaikkien vaatteiden alla on tukirakenne, joka koostuu pystysuuntaisesta ja vaakasuuntaisesta kepistä, siis rististä. – Älä kysele, mitä haluan tällä ajatuksellani kertoa. En tiedä. Halusin vain sanoa.


maanantai 25. maaliskuuta 2024

Hoonon soomen kuulemisen ilo

Asiakaspalvelijan hoono soomi herättää minussa lämpimiä tunteita: ajatella että joku on tullut tänne vieraasta maailmasta ja opetellut tätä epäilemättä vaikeaa kieltä niin paljon, että kykenee tekemään sillä työtä minun hyväkseni. Outo aksentti tuntuu sympaattiselta, eivätkä virheet tai väärät sanavalinnat haittaa minua. Kunhan hän vain yrittää puhua suomea, on aivan sama mistä hän on kotoisin. Jos olisin ruotsinkielinen, sanoisin samaa ruotsin osaamisesta.

Sen sijaan en suostu puhumaan englantia suomalaisessa ravintolassa. No, olkoon menneeksi, jos tarjoilija on töissä vasta ensimmäistä viikkoaan. Yksi viikko saa kuitenkin riittää alkeiden oppimiseen. Siinä ajassa oppii varmasti välttämättömän ravintolasanaston, jos vain viitsii nähdä hieman vaivaa. En ole työskennellyt päivääkään tšekkiläisessä ravintolassa, mutta siitä huolimatta tiedän, että maso tarkoittaa lihaa ja ryba kalaa. Ei se oppiminen voi olla kovin vaikeaa.

Liikunpa missä maassa tahansa, opettelen ainakin kiitoksen paikallisella kielellä. Olen varma, että se avaa toisessa ihmisessä sympatiasuonen. 

lauantai 23. maaliskuuta 2024

Kokeilisitpa neuvoa itsekin

Kaikki ihmiset ovat saaneet jonkinlaista kasvatusta, ja siksi melkeinpä jokainen tuntee olevansa kasvatuksen asiantuntija ja vieläpä "kokemusasiantuntija".

Erityisen varmoja näkemyksiä kuulee niiltä, joiden aktiiviura kasvattajana ajoittuu vuosikymmenten taakse. Kaikilla heistä ei ole uraa ollenkaan, mutta sen sijaan on "vankkaa, teoreettista asiantuntemusta", joka oikeuttaa lausumaan vahvat mielipiteet iltapäivälehtien uutisotsikoista.

Huomattavan hiljaa ovat taas ne ihmiset, joiden vastuulla on kasvavia lapsia ja nuoria juuri nyt. Heistä erityisen vaitonaisia ovat monilapsisten perheiden vanhemmat, jotka ovat havainneet, että saman perheen kaikkia lapsia ei sovikaan lähestyä aivan samalla tavoin. 

Hyvien periaatteiden soveltaminen on vaikeaa ammattilaisellekin. Sitä todistaa kirkollisen perheneuvonnan perustajiin kuuluneen Martti Eskon kertomus. Tämän kuulomuistiini perustuvan tarinan yksityiskohtiin ei ole luottamista, mutta ne eivät olekaan oleellisia. Tärkeintä on idea.

Martti Esko oli juuri julkaissut teoksensa, joka käsitteli perhe-elämän koukeroita. Hän löysi kirjan yöpöydältään. Sen päällä oli 16-vuotiaan tyttären käsialalla kirjoitettu lappu, jossa pyydettiin avaamaan teos sivulta 134. Siellä oli alleviivattuna lause, jonka kohdalle marginaaliin oli kirjoitettu: "Kokeilisit tätä joskus täällä kotonakin."

torstai 21. maaliskuuta 2024

Halkaistu varakreivi

Kun olen ihmetellyt maailman neuvottelukyvyttömyyttä, mielessäni on alkanut kummitella kauan sitten lukemani Italo Calvinon vähän yli sadan sivun pituinen romaani Halkaistu varakreivi. Olen joskus lukenut kirjastokappaleen, ja olin jo unohtanut, että sittemmin olen hankkinut itselleni oman niteen siinä aikeessa, että lukisin kirjan toistamiseen. Sieltä se löytyi hyllystäni kahden muun Calvinon välistä.

Romaani kertoo sodassa vammautuneesta varakreivistä, joka ammutuksi tultuaan jakautui kahtia, pahaan varakreiviin ja hyvään varakreiviin. 

Paha kotiutui sodasta ensimmäisenä. Hänen tekonsa ovat ennalta arvattavia. Paikallisena tuomarina hän hirtätytti suruttomasti ihmisiä, olivatpa heidän rikoksensa suuria tai pieniä. Täysin syyttömiä teloitettiin ikään kuin varmuuden vuoksi. Hän harjoitti myös ilkivaltaa. Hän sytytti tulipaloja, joissa kuoli ihmisiä. Uhrit olivat aina köyhiä, joilla oli erimielisyyksiä varakreivin kanssa, kun tämä oli kaksinkertaistanut heidän veronsa tai antanut yhä epäoikeudenmukaisempia määräyksiä.

Kun varakreivin hyvä puolisko kotiutui sodasta, ihmiset ensin innostuivat hänestä. Ihastuminen oli helppoa, koska hän otti kaikki lähimmäisensä huomioon ja auttoi niin paljon kuin osasi. Ennen pitkää häntäkin alettiin karttaa siinä missä hänen puoliskoaan. Hänen korkeaa moraaliaan ei kestetty eikä varsinkaan sitä, että hän vaati samaa moraalia kaikilta ihmisiltä. Häntä syytettiin siitä, että hän tunki nenänsä muiden ihmisten asioihin. Hyvistä teoista ei ollenkaan aina koitunut sitä hyvää, mitä olisi pitänyt koitua.

Romaanin lopulla varakreivin puoliskot  taas yhdistyivät ja syntyy yksi ainoa varakreivi, sekaisin hyvää ja pahaa. Se on kirjan onnellinen loppu.


tiistai 19. maaliskuuta 2024

Kummit varavanhempina

Lapset pohtivat kuolemaa, ja vanhemmat joutuvat miettimään, mitä vastaisivat heidän kysymyksiinsä. Omasta lapsuudestani muistan halunneeni tietää, miten minulle kävisi, jos isä ja äiti kuolisivat. 

Äidiltä tuli nopea vastaus: "Sitten kummisi ottaisivat sinut."  Olin täysin tyytyväinen; että jaaha, eihän tässä sen pahemmin kävisi.

Äitini vastaus oli paras lahja, jonka olen kummeiltani saanut. Se voitti sen suurenmoisen kippiauton, jonka löysin joulupaketista. Sen rinnalla olivat vähäarvoisia myös kummilusikat, joilla en ole ikinä syönyt, ja kultaiset mansetinnapit, joita en ole koskaan käyttänyt. 

Tosipaikassa olisi käynyt juuri niin kuin minulle kerrottiin. Kummeillani olisi ollut riittävästi varallisuutta ylimääräisen lapsen ylläpitoon. Heidän taloonsa olisi mahtunut, ja olisin saanut oman huoneen serkkuni seinän takaa.

Varavanhemmuuden ajatus on ikivanha. Se on näkynyt vaikkapa siinä, että kummiuden katsottiin luovan hengellisen sukulaisuuden, joka esti kummin ja kummilapsen keskinäisen avioliiton. Tämä ei ollut vain kirkollista perinnettä, vaan se näkyi myös lainsäädännössä.

Ihminen voi tietysti olla erinomainen kummi, vaikka käytännössä hän ei varavanhemmaksi kykenisikään. Silti tätä näkökulmaa on hyvä pitää esillä kummeja pohdittaessa. Valinnan voi nähdä vanhempien suositukseksi siihen tilanteeseen, jossa lapsi on menettänyt sekä isänsä että äitinsä.

Varavanhemmuus ei ole nykyäänkään vain kuollut kirjain. Tiedän vähintään kaksi tapausta, joissa ajatus on jouduttu panemaan toteen.

sunnuntai 17. maaliskuuta 2024

Elämää oppimassa: tuoreen veden toistumattomuus

Kiertelin pitkään Bolivian toreja, ja lopulta onnistuin löytämään tarkoituksiini sopivan muovipullon, jota täytin ensimmäiseksi Titicacan vedellä. Törmäsin heti ensimmäiseen pettymykseeni, koska pullovedessä ei ollut mitään tämän neljän tuhannen kilometrin korkeudessa sijaitsevan järven sinisyydestä. En kuitenkaan luopunut ideastani kerätä pulloon erilaisia vesiä ja viedä ne matkamuistoina kotiin. 

Kun reissuni eteni kohti Machu Picchua, saatoin täyttää pulloa Urubamban vedellä. Urubamba on se Amazonin latvahaara, jota rautatie seurailee, kun Cuzcosta kuljetaan viidakon suuntaan. Pulloon jäi vielä tilaa.

Täytin pulloni piripintaan saakka viikkoa myöhemmin, kun tulin työlään Andien ylityksen jälkeen Tyynen meren rannalle. Varhaisaamun harmaassa taukopaikassa bussi tyhjeni matkustajista. En kiiruhtanut muiden mukana ensimmäiseksi baariin, vaan juoksin rantahiekalle ja hämmensin kädelläni Tyynen meren vettä. Jossain udun takana oli Kiina ja miljardi kiinalaista, joista yhtäkään en tuntenut ja joita oli ylivertaisesti enemmän kuin maailmassa oli minua ja kaltaisiani. 

Suljin korkin ja kätkin pullon syvälle matkatavaroiden sisään. Tältä osin reissuni oli jo tehty.

Kahden kuukauden kuluttua otin pullon esiin Chilen pohjoisimmassa kaupungissa. Vesi oli sameaa, ja kaadoin sen pois. Tuoretta vettä ei voi säilöä.


perjantai 15. maaliskuuta 2024

Hyvä asia mutta huonot perustelut

Asetuin yksiselitteisesti tukemaan homoseksuaaleja, kun television homoseksuaalisuutta käsitellyt ilta ja erityisesti Päivi Räsäsen mielipiteet käynnistivät ennennäkemättömän kohun. Kannastani huolimatta oli tuskallista nähdä, kuinka kestämättömästi meikäläiset perustelivat näkemyksiään.

Typerintä oli sanoa, että rakkaus ei tee kenellekään mitään pahaa. Juuri sehän tässä on pahaa tehnyt. Ei tarvitse lukea monta dekkaria nähdäkseen, että rakkauden nimissä on tehty murhia ja alistettu ihmisiä. Rakkaus on vinouttanut elämää ja tukahduttanut viisaita pyrkimyksiä. Jos otetaan lukuun isänmaanrakkaus, päästään maailmansotien syihin saakka.

Tässä lähitienoilla on väitelty viime aikoina metsänhakkuista. Olen saanut lukea kirjoituksia, joiden mukaan ihminen saisi tehdä omallaan mitä haluaa. Mutta kun ei vain saa. Koetapa selittää oikeudessa, että omaa haulikkoa saa käyttää aivan oman päänsä mukaan. Puukkoa ei ole edes lupa viedä julkiselle paikalle. Tai mitä ihmettä ne rakennusluvat ovat? Eivätkös vain sääntöjä sille, mitä omistamallaan tontilla saa tehdä?

Kaikki eivät ole perillä siitäkään, että tiukat, lakiin perustuvat säännöt rajoittavat metsänomistajia. Islannista puut on kaadettu pois ja metsät ovat hävinneet, mutta Suomessa tämä ei ole mahdollista, koska metsälain mukaan omistaja on velvoitettu turvaamaan uusien puiden kasvu hakkuiden jälkeen. Aarniometsiä, lenkkipolkuja tai marjamaita tämä ei pelasta, mutta varmistaa kuitenkin metsien olemassaolon yleisellä tasolla. Myöskään yhteiskunnan päätöksiltä metsät eivät ole suojassa.

keskiviikko 13. maaliskuuta 2024

Nurin sahattu mänty

Kouluaikoina ihmettelin, miksi vanha ja hieman höpsöltä vaikuttanut biologian opettaja nosti ison metelin niistä parista koulun seinustalla kasvaneesta puusta, jotka aiottiin kaataa koulun viereen rakennettavan maantien alta. En ihmettele enää.

Entistä enemmän olen oppinut ymmärtämään myös Finlandia-palkitun Gösta Ågrenin sanoja: "Minun kotini pihalla kasvaa iso, leveä mänty. Isoisä on istuttanut sen vuonna 1911. Se on mahtava, pyöreä kuin pallo, säde 15 metriä varmaankin. Olen rationaalinen ihminen, mutta uskon yhtä kaikki, että jos joku haluaisi tappaa minut, hänen tarvitsisi vain sahata se mänty nurin."

Puut ovat suomalaisen sielun ulkoinen tiivistymä. Metsän turvissa on käyty puolustussotia, ja sieltä Jukolan veljekset löysivät pakopaikkansa.

Kyse ei ole vain Suomesta, vaan myös ihmiskunnan yhteisestä alusta. Ei ole sattumaa, että syntiinlankeemusvertauksen ydintapahtuma kielletystä hedelmästä liittyy puuhun. Muutenkin puilla on vertauksessa merkityksensä, kun alastomuuteen havahtuneet ihmiset hakivat niiden keskeltä näkösuojaa. 

Jotkut käyttäytymistutkijat ovat kirjoittaneet siitä, kuinka ihminen säpsähtää pelon hetkellä niin kuin haluaisi kavuta runkoa pitkin pakoon ja jättää siellä latvuksessa taakseen maan päällä matelevat käärmeet ja muut kauhut. Jokainen kirkontorni ja maasta nouseva pilari muistuttaa pohjimmiltaan tästä pakopaikasta.

maanantai 11. maaliskuuta 2024

Alaiset, nuo alistetut alamaiset

Alaistaidon käsite on ollut suurimpia öklötyksen kohteitani. Se on tuntunut yhtä vastenmieliseltä, olenpa tarkastellut sitä ylistettynä tai alistettuna olemisen näkökulmasta. Alaisuus ja alamaiset vievät pohjan kaikelta viisaalta, asiansa osaavien väliseltä keskustelulta.

Legendaarinen, alkuperäisen Ford Mustangin suunnitellut amerikkalainen autotehtaan johtaja Lee Iacocca muisteli, miten hän oli kongressin kuulusteltavana hakiessaan Chryslerille lainaa. ”Kuulusteluhuoneet on suunniteltu pelottamaan kuultavaa. Komitean jäsenet istuvat puoliympyrän muotoisen pöydän ääressä puolisen metriä lattiatasoa korkeammalla katsoen sieltä alaviistoon. Kuultava on aina psykologisesti epäedullisessa asemassa, koska hänen on katsottava kuulustelijaa ylöspäin.”

Tämä suunta, puoli metriä ylhäältä alas, on kaikille tuttu. Sieltä vanhempamme ovat meitä katsoneet käyttäessään maailman ehkä totaalisinta valtaa eli vanhemman valtaa lastaan kohtaan. Lopulta lapsen on aina pakko totella, koska hänen olemassaolonsa perustuu hänestä huolta pitäviin vanhempiin. Isän ja äidin mielivaltaa vastaan heillä ei ole muuta suojaa kuin todennäköinen vanhempainrakkaus. Onpa anottavana jäätelöraha tai onpa selitettävänä rikki mennyt ikkunalasi, aina lapset katsovat vanhempiaan yläviistoon. Kaikki muutkin aikuiset ovat lasta ylempänä: opettajat, talonmiehet, äkäiset naapurit, elokuvateatterissa ikää kyselevät lipunmyyjät.

Organisaatiokuviot olisi syytä piirtää vaakatasoon. Järjestelmän rakenteen voi kertoa yhtä hyvin myös alistamiseen ja nöyryyttämiseen turvautumatta.



lauantai 9. maaliskuuta 2024

Latvakorkeuden kammo

Jotkut ihmiset ovat yletessään tai onnistuessaan menneet jotenkin pilalle. Ikään kuin he olisivat joutuneet maailmaan, johon he eivät kuulu ja tulleet itseään suuremmiksi.

Heitä miettiessäni olen ajatellut kauan sitten lukemaani syntymäpäivähaastattelua. Se oli kirjoitettu miehestä, joka joskus 1960-luvulla oli johtanut Helsingin lähiöiden rakentamista. Hän kertoi siitä, että talojen noustessa puiden latvakorkeuteen tekijöiden työtahti kummasti hidastui. Kun taas päästiin selvästi puiden latvojen yläpuolelle, tahti palasi entiselleen. Haastattelusta saattoi päätellä, että latvakorkeudessa oli jotain, mikä muistutti tekijöitä siitä, että tämän korkeammalle ihmisen ei kuulunut mennä.

Vastaavaa tarinaa en ole kuullut mistään muualta. Ehkä siihen ei vain ole osattu kiinnittää huomiota, tai sitten maanläheisyys ei ole nykyihmisen ominaisuus.

torstai 7. maaliskuuta 2024

Köykän tarina

Toisinaan joku sanoo sukunimeäni harvinaiseksi. Vastaan, ettei se ole ollenkaan harvinainen. Olen käyttänyt sitä aina. Pohjanmaalaiset eivät ihmettele, sillä heille se on tuttu. He haluavat vain tietää, olenko heidän suunnaltaan kotoisin. On pakko tunnustaa, etten ole.

Jalkapalloihmiset haluavat tietää, olenko sukua maajoukkueessakin pelanneelle Olli Köykälle. OTP:ssahan oli oikein sanonta, että "pitkä pallo ja Köykkä perään". Hififriikit ovat taas kyselleet yhteyttäni Tapio M. Köykkään, joka on kehittänyt Saloran käyttämän ortoperspektaksi kutsutun äänentoistojärjestelmän.

Jostain olen kuullut, että Arto Köykkä -nimisiä ihmisiä on Suomessa neljä. Olin lievästi ärsyyntynyt, kun sain tietää, että minua on muitakin. Yhden näistä neljästä tiedän olevan jonkinlainen helluntailainen saarnamies tai ainakin aktiivi.

Käsittääkseni sukunimeni taustalla on maanmuoto, joka tarkoittaa jonkinlaista kumparetta. Siitä se on otettu useiden maatilojen nimeksi. Köykkä-nimisiin taloihin olen törmännyt sekä Orivedellä että Jämsässä, ja Pohjanmaalla niitä on varmaan useita, mutta ne seudut ovat minulle vieraita. Yksi Köykkä-niminen talo on Hauholla, ja siitä tulee juuri minun nimeni. Tätä Köykkää asuttaa perhe, joka ei ole minulle mitenkään sukua, mutta omistajat ovat olleet tuttua väkeä ja asuvat osoitteessa Köykänkuja.

Huvittava Köykkä-tarina on se, että tunnen täältä Pirkkalasta yhdet toiset Köykät. Asuimme kerrostalokaudellamme vähän aikaan samaan taloa. Kun muutimme pois, olisin pyytänyt heidän 18-vuotiasta poikaansa muuttotalkoisiin, mutten pyytänyt koska tiesin hänen olevan armeijassa. Ei olisi kannattanut kysyä muutenkaan, sillä tämä perhe muutti talosta sattumoisin samana päivänä kuin mekin. Talonmies oli varmaan tyytyväinen. Jos oli pulaa alakerran nimitaulun irtokirjaimista K, Ä ja Ö, ei ollut enää.

Nykyään sukunimeni tuntuu ihan mukavalta, vaikka pelkältä sukunimeltä kutsumisesta en ole koskaan pitänyt joitakin virallisia tilanteita lukuun ottamatta. Varsinkin etunimen kanssa käytettynä nimeni on oikeastaan aivan hyvä. Arto Köykkä tuntuu paljon dynaamisemmalta kuin vaikkapa Arto Järvinen, joka niin ikään kuuluu tuttavapiiriini. Ulkomaillakaan nimestä ei ole ollut haittaa. Olen jättänyt suosiolla pois pisteet a:n ja o:n päältä. Tällä viilauksella Koykka omaksutaan varsin helposti.


tiistai 5. maaliskuuta 2024

Kirjoittamattomat säännöt

Kirjoitan kaukaisista ajoista, jolloin Suomessa ei ollut maahanmuuttajia käytännössä ollenkaan. Kukaan heistä ei aiheuttanut torjuntaa, vaan ainoastaan sympaattista uteliaisuutta. Liian pitkälle ei saanut kuitenkaan mennä.

Tuttuni tuli maailmalta kotiin uuden ystävänsä kanssa, joka oli Libanonin druuseja. Suomalaisiin tapoihin ei ollut helppo opastaa, koska monet säännöt olivat kirjoittamattomia ja vaikeasti perusteltavia.

Punaisiin valoihin pysähtyminen oli kansainvälinen käytäntö, joten se ei ollut ongelma. Vielä saattoi selittää sen, miksi kerrostalon pihamaalle ei saanut mennä tekemään nuotiota omin päin.

Sen sijaan oltiin mahdottoman äärellä, kun piti kertoa, keneltä sai lainata sokeria sen ollessa loppu. Kerrostalon seinänaapuri ei ollut ongelma. Oli luvallista mennä muidenkin samassa portaikossa ja samalla tasanteella asuvien luo. Sallittuja olivat kenties myös ne naapurit, jotka asuivat suoraan ylä- tai alapuolella, mutta ainakaan ei saanut enää mennä ovelle, joka oli vinoittain eri kerroksessa.

Niin että miksi ei saa mennä? No, kun ei vain saa. 

sunnuntai 3. maaliskuuta 2024

Kun kisa meni ihan hyvin

Olen lumoutunut nuorten tamperelaisnaisten Saga Vannisen ja Reetta Hurskeen tyylistä. Tietysti tavallisuus ja vaatimattomuus voivat olla myös tyylikeino ja silkkaa pröystäilyä. Minun mielestäni he ovat kuitenkin vain sellaisia kuin ovat.

Poimintoja Vannisen mitalihaastattelusta:
Kisakokonaisuus: ”Meni ihan hyvin. Kisa vähän sytytti!”
Aitajuoksu: ”Sain todella huonon lähdön. Pää ei ollut riittävästi mukana.”
Kuulantyöntö: ”Tein ihan hyvän perustuloksen, mutta tuntui, että olisi ollut varaa pidempäänkin.”
Pituushyppy: ”Meni hyvin. Merkki ei osunut ihan parhaiten, mutta se oli hyvä silleen.”
800 metriä: ”Se ei mennyt ihan putkeen." 
Ensimmäinen aikuisten arvokisamitali: ”Hieno juttu. Kukaan ei voi sanoa, ettei tullut uralla yhtään aikuismenestystä. Ei jäänyt menestys pelkästään junnusarjoihin.”
Mitalijuhlat: ”Menen varmaan syömään ja sitten nukkumaan.”

Saga Vannisen menestys on saanut minut huomaamaan, kuinka hienoja lajeja yleisurheilun moniottelut ovat. Ne ovat tervettä vaihtelua yhden ihmeen spesialistien maailmassa.

perjantai 1. maaliskuuta 2024

Tarvitaan myös varapelaajia

Mieleeni on jäänyt Liisa Tavin laulu, jonka sanat ovat Bertolt Brechtiä: "Caesar löi gallialaiset. Kai hänellä ainakin kokki oli mukanaan?" Samassa laulussa kysytään, että kuka lisäksi voitti, kun Fredrik II:n sanotaan voittaneen seitsenvuotisen sodan. 

Menestyjän takana on hierojia, miksaajia, sihteereitä, välinehuoltajia, tulkkeja ja autonkuljettajia. Kukaan ei voita yksin, sillä jokainen voitto syntyy ryhmätyönä. Yleensä on myös isä ja äiti.

Havahduin tähän asiaan pelatessani Football Manager -nimistä tietokonepeliä, jonka alussa saa vastuulleen jonkin olemassa olevan jalkapallojoukkueen pelaajalistoineen ja rahavaroineen. Sen jälkeen manageri valitsee joukkueen kokoonpanot ja taktiikat, mutta otteluita hän vain seuraa kentän laidalta. Vaihtoja voi tehdä ja taktiikkaa voi muuttaa kesken pelin, mutta muuten ei voi puuttua itse otteluihin. Lisäksi pelaajia ostetaan ja myydään ja heitä yritetään pitää tyytyväisinä. Se on vaikeaa varsinkin silloin, kun he loukkaantuvat tai heille ei riitä kylliksi peliaikaa. Välillä on tarjottava lepoa.

Eniten yllätyin tajutessani vaihtopelaajien merkityksen. Reaalimaailman huippujoukkueissa vaihtopenkki onkin väärällään maajoukkuepelaajia. Kun kausi etenee tammikuulle, loukkaantuneita ja väsähtäneitä on niin paljon, että jokaiselle pelipaikalle pitäisi olla kaksi laatupelaajaa. Noutaja tulee, jos mukana on yksikin puulaakipotkija.

Tilannetta havainnollistaa se, että tänä vuonna Valioliigassa jokainen joukkue oli käyttänyt tammikuun loppuun mennessä vähintään kahtakymmentäkolmea pelaajaa. Se on iso määrä vaihtomiehiä, kun vain yksitoista mahtuu kentälliseen. 

keskiviikko 28. helmikuuta 2024

Paraati tuodaan keskelle kylää

Hiljattain sotaväki marssi kylän läpi antamaan valaansa. Jonkun mielestä rivistöt kertovat maan rajojen turvaamisesta, kun taas joku toinen tykkää, että siinä sitä tykinruokaa viedään.

Minun kiinnostaa se, miksi sotilaat tuodaan valaa varten ihmisten ilmoille, vaikka saman asian voisi hoitaa kätevimmin varuskunnan alueella. Vastaus on varsin yksinkertainen: vallitseva paraatikäytäntö on paraatiesimerkki kansalaisuskonnosta.

Kansalaisuskonto (civil religion) on amerikkalaisen sosiologin Robert Bellahin luoma käsite, jonka hän toi yleiseen keskusteluun 1960-luvulla. Bellah määritteli kansalaisuskonnolle viisi tunnuspiirrettä. Hieman yksinkertaistaen ja käsitteitä kansanomaistaen ne ovat tällaisia:
1) Kansanuskonto ja amerikkalaiset arvot, jotka nousevat amerikkalaisten elämästä.
2) Universaali uskonnollisuus, joka ilmenee kansakunnan ja valtion elämässä.
3) Uskonnollinen kansallisuusaate, joka nostaa johtajat ja poliitikot kunniaan.
4) Yleinen demokratiausko, joka näkee amerikkalaisuuden demokratian korkeimmaksi ilmentymäksi.
5) Protestanttinen kansanhurskaus, joka samastaa toisaalta Amerikan ja toisaalta protestanttisen moraalin, yksilöllisyyden ja työn etiikan.

Suomalainen versio kansalaisuskonnosta tiivistyy tunnetusti kolmeen sanaan "koti, uskonto ja isänmaa". Kristinusko on vain sukulaiskäsite.

maanantai 26. helmikuuta 2024

Kontrollifriikkien vaarallisuus

Joskus sain rippileirin isosilta kritiikkiä siitä, että ohjeeni olivat liian hämärät tai epäselvät. Ehkä ne joskus olivatkin "liian", mutta monesti jätin paljastamatta, että jätin ne tarkoituksellisesti epämääräisiksi. – Jotta he oppisivat eivätkä heti läsähtäisi kasaan, kun poistun paikalta.

Kieltämättä joskus tarvitaan tarkkoja ohjeita. Lentokonemekaanikkoja ei voi kouluttaa mutisemalla siitä, milloin säädöt ovat suunnilleen kohdallaan. Siinä maailmassa mutteri ei voi olla puoliksi kiinni. Se on tai se ei ole.

Elämä on kuitenkin suurimmaksi osaksi muuta kuin lentokonemekaniikkaa tai aivokirurgiaa. Opiskelijan virheet ovat harvoin kohtalokkaita, ja siksi hapuilu on sallittua, jopa hyväksi. Ehdottomat säännöt eivät ohjaa omaan ajatteluun, eikä linnunpöntössä voi opetella lentämään.

Pahimmillaan kontrolli näivettää ihmisen. Runoilija Aila Meriluoto kertoi siitä, että hänen miehensä Lauri Viidan taipumus kontrolloida ja neuvoa sammutti hänestä käytännöllisyyden. "Omituista, että heti eromme jälkeen pystyin hoitamaan 5-henkisen perheen kaikki käytännön hommat ilman sen kummempia vaikeuksia."

lauantai 24. helmikuuta 2024

Kolme erilaista ryöstöä

Sorkkala-nimisen sivukylän postitoimistoon tuli ryöstäjä, jonka aseen saattoi heti tunnistaa leikkipyssyksi. Rosvo hämmentyi tilanteesta ja kysyi, kuinka virkailija tunnisti aseen. Tämä kertoi nähneensä oikeita pyssyjä sodassa. Hämmentynyt rosvo hiihti suksilla kotiinsa, ja poliisin oli helppo seurata latua.

Ryöstäjä oli 17-vuotias kunnalla töissä ollut nuorimies, joka sai tempauksensa jälkeen vain "päänsilitystä". Valitettavasti kertojana ollut mummo ei tiennyt, mitä miehelle sittemmin on tapahtunut.

Kahta vuotta myöhemmin samaan postiin hyökkäsi kolmen miehen joukko, joka mukiloi postivirkailijan huonoon kuntoon. Häneltä murtui ryöstössä leukaluu, ja vielä kaksikymmentä vuotta myöhemmin hän kärsi kivuista.

Ensimmäiselle tapaukselle on helppo hymyillä, mutta jälkimmäisessä tapauksessa hymy hyytyy. Kolmas tarinani on moniselitteisempi. Sekin tapahtui syrjäkylillä, Jämsänkosken Koskenpäällä.

Tälläkin kertaa ryöstettävänä oli posti. Rosvo pakeni saaliinsa kanssa mopolla metsiin, eikä Koskenpäällä juuri muuta olekaan. Poliisilta kului paikalle ainakin varttitunti, ja siinä ajassa pääsi mopolla pitkälle, jos tunsi metsät.

Moraalisesta näkökulmasta tämä kolmas ryöstö on moitittava, koska ihmisen on hankittava elantonsa toisella tavoin. Mieli on kuitenkin merkillinen. Vaikka oman pään virallinen moraali moittii, jollain kummallisella tavalla metsien mopoilija herättää myötätuntoa. Pakosti se on myönnettävä.

Kaikki kolme ryöstöä ovat kovin erilaisia. Niissä voi huomata todeksi sen filosofisen periaatteen, että totuus on lauseiden ominaisuus, ei sanojen. Pelkkä otsikko ei paljon kerro. On luettava teksti niiden alta.

torstai 22. helmikuuta 2024

Norsua kuristamassa

Oman kodin kirjahylly on nautinto, joka toimii aikakoneena ja jonka avulla voi avata ikkunoita toisiin maailmoihin. Lukemiinsa kirjoihin voi palata ja uudistaa ajatuksensa, jotka on kerran ajatellut mutta sittemmin kadottanut.

W:n kohdalta osui silmiini kaksi Klaus Weckrothin kirjaa. Joskus viisaat ihmiset puhuivat niistä paljon, mutta sittemmin ne ovat unohtuneet.

Avasin kirjan Minä ja se toinen. Sieltä osui silmiini lainaus: "Luonnon, maailmankaikkeuden näkökulmasta ihminen kaikkine tuhoaseineen ja teollisuuksineen muistuttaa laajimmillaankin muurahaista, joka norsun selkään pudottuaan huutaa kavereilleen 'Mä sain sen, mä sain sen' näiden kannustaessa alhaalta 'Kurista se, kurista se'."

Ajatus ei ole kovin omaperäinen, olenhan nähnyt siitä myös piirrosversion. Se sopi kuitenkin hyvin tähän päivään, kun olen juuri lukenut avaruuden kaukaisesta kohteesta, joka nielaisee yli auringon verran massaa joka päivä. Toisaalla on otsikko, jonka alta selviää, että Uniikki ja Sandra Rinta-Panttila ovat ilmoittaneet kihlautumisestaan.


tiistai 20. helmikuuta 2024

Kun sairaanhoitajatytär ei riitä

Kahdenkymmenen ikäinen nuori nainen kertoi: "Pääsin opiskelemaan sairaanhoitajaksi. Olin tyytyväinen. Tunnistan itsestäni jonkinlaisen hoivavietin enkä halua kymmenen vuoden pituisia opintoja, kun elämässä on muutakin. Töitä on tarjolla. Sitähän sanotaan, että hoitajien puute on iso ongelma. Eikä tässä kaikessa ole muuta ongelmaa kuin se, että isälle ja äidille tämä ei oikein riitä, ei varsinkaan isälle. Pitäisi olla vähintään lääkäri. Eivät kuitenkaan suoraan moiti. Voihan siitä sitten jatkaa, ne sanovat."

Ei minulla ollut tähän mitään kommentoitavaa. 

Sanottiin vielä jotain sellaista, että paikoitellen hiekkaa on siroteltu liian vähän. Hän lähti aseman suuntaan, ja minä menin kirjastoa kohti.

Aamulla olin ollut kaatumaisillani, mutta kohdallani oli ollut se hiekanjyvänen, jonka ansiosta olin juuri ja juuri pysynyt pystyssä. Teki mieleni lähettää terveisiä sille hiekoittajalle hänen hyvästä työstään että oli ollut se jyvä, mutta somessa huuteleminenkin taitaa olla ihan turhaa.  

sunnuntai 18. helmikuuta 2024

Kiusallinen tilanne

Katolisissa maissa kerjäläiset asettuvat kirkkojen edustalle, mutta Suomessa käytännöt ovat toiset. Tänään kerjäläinen oli kuitenkin parkkeerannut itsensä pääovelle. Mielessäni käväisi ajatus, että väistäisin hänet kiertämällä sivuoven kautta, mutta siihen en sortunut. Ajattelin, että jos sattuu niin sattukoon sitten.

Isossa pahvissa luki, minkä vuoksi hän tarvitsi rahaa. Arvasin muutenkin. 

Minulla ei vain ollut rahaa. Koronan jälkeen ei ole ollut kolikoita, on vain kortti. Niinpä minun ei tarvinnut todistella itselleni, että kerjäävä mummo saattoi olla hyväksi käytetty rikollisjoukon pohjimmainen ja että köyhyyden ongelmia olisi ratkottava maailmankaupan uudistuksilla.

Pujahdin ovesta käsiäni levitellen. 

Sisällä oli tavallinen meno. Sellaistahan minä sieltä kaipaan. Loppusoiton jälkeen juttelin vanhan rippilapseni kanssa, jolla oli mukanaan vasta kastettu lapsi. Se oli tosi söötti ja sai uskomaan ihmiskunnan mahdollisuuksiin. Mieleeni jäi myös ulkoilmakaveri, joka poistui paljon ennen loppuvirttä. Hän oli tullut kirkkoon ennen muuta lämmittelemään. Se oli hyvä syy, ehkä kaikkein paras. Ainakin hän oli saanut haluamansa.

Kun lähdin pääoven kautta kaupungille, portailla ollut kerjäläismummo oli jo kerännyt luunsa. Oli mennyt minua kiusaamasta.