Asioita, joilta olen välttynyt

On asioita, joilta olen elämässäni välttynyt.

Ikea: Menen heti ostoksille, kun jotain tarvetta ilmenee.

Ooppera: Kerran olin Italiassa sentin päässä, kun ravintolaillallisella esitettiin kuuluisia aarioita, mutta varsinaisen oopperan väistin täpärästi. Oopperamusiikin taso ylittää oman musikaalisuuteni, ja korkeat naisäänet ovat sietämättömiä. Libretot vaikuttavat lapsellisilta tekeleiltä tai parhaimmillaan tekotaiteelta.

James Bondit: Aina on ollut tähdellisempää tekemistä, kuten hyvä kirjan lukeminen tai jalkapallo-ottelun katsominen. Viime keväänä yritin yhtä Bondia, mutta puolen tunnin kuluttua tajusin, ettei minun ole pakko haaskata lyhyttä elämääni kaupallisiin tusinaelokuviin.

Auringon ottaminen: Tarkkaan ottaen olen kokeillut loikoilua yhden päivän Tessalonikassa. Sai kuitenkin jäädä siihen. Tulee vetelä olo, aivot pehmenevät, ja nahka kerää ihosyövän alkuja.

Uskonnollinen herätyskokous: Kiihkoilu, hyppiminen, kaatuilu, huuto ja heiluminen eivät kuulu syvimpään vakaumukseeni. Tykkään rauhallisemmasta menosta. Samanlaista hurmosta voi tavata joissakin konserteissa. Vierastan niitäkin.

Taru sormusten Herrasta: Olen lukenut Tolkienin elämäkerran, joten periaatteessa arvostan häntä enkä lainkaan tyrmää. Fantasiakirjallisuus töksähtää kuitenkin jo kolmannessa lauseessa. On kuin homejuusto, en ole onnistunut siedättymään

Isän ja äidin kotiintuloajat

Ilta-Sanomat on selvittänyt lukijakyselyssään suomalaisten mielipiteitä siitä, mikä on lasten ja nuorten sopiva kotiintuloaika. Ihmisten käsitykset eivät vaihtele paljonkaan, ja poliisi on samoilla linjoilla suuren yleisön kanssa.

Kaksitoistavuotiaan pitäisi olla kyselyn mukaan kotona iltakahdeksalta. Iän mukana vastuuta tulee lisää. Yläkoululaiselle luvataan lisäaikaa noin kaksi tuntia ja yli viidentoista ikäiselle noin kolme. Viikonloppuisin poliisi sallisi viipyä ulkona puolelle öin, jos ikää on enemmän kuin viisitoista.

Kyselystä puuttuu kokonaan yksi tärkeä näkökulma. Perheessä elämiseen kuuluu nimittäin se, että kaikki perheenjäsenet ja yleensä samassa taloudessa elävät ihmiset ovat perillä toistensa menemisistä. Niinpä olisi pitänyt selvittää myös sitä, mikä on vanhempien kotiintuloaika. Ei käy päinsä, että isä ja äiti eivät kerro menoistaan eivätkä siitä, milloin kotiutuvat: "Ehkä tulen jo illalla tai vasta sitten aamuyöstä. Voi olla, että menee ensi viikkoon."

Ainakin toisen vanhemmista pitäisi olla kotona, kun lapset tai nuoret menevät nukkumaan. Harvat poikkeukset sallittakoon, mutta vain harvat. Poissaolon sallimiseksi ei riitä, että "kyllä se jo pärjää". Ei ole kyse pärjäämisestä, vaan perusturvallisuudesta, sillä koti on se paikka, jossa isä ja äiti ovat tai ainakin toinen heistä on.

Jumalanpilkkaa republikaanien puoluekokouksessa

Pöyristyminen olisi melkoista, jos sunnuntaipiknikille kokoontuneet nuoret levittäisivät nurmikolle suomenlipun, latoisivat eväänsä siihen ja lopuksi istahtaisivat itse eväiden viereen. Kun istuma-alustalle kaatuisi juomaa, siitä ei sen kummemmin välitettäisi; läikäthän lähtevät pesussa.

Samanlaisia tunteita elää minussa, kun luen Trumpin julistusta siitä, että Jumala on hänet pelastanut. On kertakaikkisen kiusallinen olo.

Myös Donald Trumpilla on oikeus uskonnollisiin tunteisiin. Niinpä en moittisi häntä, jos jostain kumman syystä kuuluisin hänen lähipiiriinsä ja hän kertoisi takkatulen ääressä minulle hiljaa pelastuksen tunteestaan. Sallisin senkin, että hän puhuisi kokemuksestaan perheillallisella. 

Jumalanpilkaksi hänen kokemuksensa muuttuu silloin, kun hän puhuu siitä puoluekokouksen puhujankorokkeella. Joistakin asioista on puhuttava hiljaa, tai ne menevät julkisuudessa pilalle.

Tällaisia Jumalan vohkijoita varten on käsky: "Älä turhaan lausu Herran, sinun Jumalasi, nimeä."

Trumpilaisen julistuksen koko mielettömyys paljastuu ajatuksessa, jonka olen poiminut Pasi Ilmari Jääskeläiseltä: "Heinäkuun 20. päivään 1944 saakka suhtauduin Hitleriin kriittisesti, mutta kun hänet tuolloin yritettiin salamurhata ja hän ihmeellisesti selviytyi, ymmärsin että itse Jumala oli valinnut hänet johtamaan maailmaa."

Vastustamaton ulkonäkö

Joskus vastaantulijan ulkomuoto herättää huomion niin, että haluaisin pysähtyä katsomaan tai vilkaista taakseni, kun hän on mennyt.

Niin kuin sitä ihmistä, joka eilen tuli sinisissä hiuksissaan vastaan jalkakäytävällä. Tatuointeja oli käsissä ja kaulassa, mutta ei kasvoilla. Ne olivat vahvasti meikatut, silmät kuin mustan luolan suu.

Halusiko hän peittää persoonallisuuttaan vai tuoda sen esiin? Oliko hän omien pienpiiriensä massaihminen vai omintakeinen, valtavirroista vapaa kulkija?

Mielestäni molemmat tulkinnat ovat mahdollisia. Pitäisi päästä kysymään, mutta kadulla se ei onnistu.

Kaikilla on syynsä ja tarinansa. Saarikosken sanoin: Jokaisella on tästä lähtien tämänsä / johon hän täällä on sidottu.

Joskus käytän perinteistä kynää

Tietokoneiden alkuaikoina muuan nuori arkkitehti kertoi, että heidän toimistollaan oli sanonta: "Tehdäänkö koneella vai onko kiire?" Kun itse sain ensimmäistä kertaa PC:n käsiini, oli heti selvää, että kirjoituskone sai lähteä romuläjään, vaikka muutama vuosi myöhemmin muuan alakoululainen kommentoi vastaavaa laitetta: "Juma! Printtaa reaaliajassa!"

Kuvittelin aluksi, että en voisi ikinä kirjoittaa vakavaa tekstiä koneella. Ajattelin, että laite olisi minun ja tekstini välissä keskellä intiimiä tapahtumaa. Pian huomasin, että tekstin rajattomat muokkausmahdollisuudet olivat paljon suurempi etu kuin intiimiys, joka sitä paitsi tuli takaisin, kun totuin koneeseen. 

Muitakin hyötyjä oli. Enää minun ei tarvinnut kärsiä vaikeaselkoisesta käsialastani, jota oli nopea kirjoittaa, mutta sivullisen lähes mahdotonta lukea. Jotkut pedagogit sanovat, että käsin kirjoittaminen olisi avuksi muistamisessa. Enpähän tiedä. Varmaan on, mutta hyödyn hinta on kallis. Koneella kirjoitettu on myöhemmin helposti löydettävissä ja hyödynnettävissä monin tavoin. Lasten näkökulmasta asia voi olla toinen.

Kaikesta huolimatta en ole hylännyt myöskään kyniä. Kotioloissa niitä on aina oltava käden ulottuvilla. Rajattuihin tarkoituksiin kynän käyttöliittymä on hyvä. Kynällä voi merkkailla kirjojen marginaaleja, ja joitakin asioita kirjoitetaan edelleen paperille tai lomakkeelle. 

Kouluvuosien jälkeen en ole ratkonut matematiikan yhtälöitä, mutta arvelen kynän ja paperin sopivan niihin erinomaisesti. Kun lähden kaupungille mielessäni jokin osoite, kirjoitan senkin kynällä muistiin, en tosin paperilapulle vaan kämmeneeni. Siitä se ei huku.

Kesäloman lukuvinkki

Juuri kesälomalla on hyvä paneutua syvällisiin asioihin, joihin talven ruuhkaviikoissa ei kykene. Siihen tarkoitukseen sopii parikymmentä vuotta sitten julkaistu ja loppuun myyty Dietrich Schwanitzin Sivistyksen käsikirja. Kaikessa pätevyydessään se on rennosti kirjoitettu. Sitä lukiessa voi laskea oman tietämyksensä aukkoja.

Itse yleissivistyksen käsitteen Schwanitz määrittelee näin:  "Sivistys on kykyä keskustella kultivoituneiden ihmisten kanssa ilman, että herättäisi huomiota kielteisessä mielessä." "Yleissivistys koostuu tiedoista, joita ei saa kysellä."

Parhaiten tuntemani kirjallisuuden puolella Schwanitzin sankari on Shakespeare. Muita paikkansa laajasti ansainneita nimiä ovat Goethe, Dante, Cervantes, Petrarca, Boccaccio, Moliére, Defoe, Swift, Schiller, von Kleist, Stendahl, Dickens, Bronten sisarukset, Flaubert, Tolstoi, Dostojevski, Mann, Proust, Joyce ja Beckett. Kafka jää valitettavasti vain maininnan varaan.

Taiteen aloista yleissivistykseni on heikoimmillaan musiikissa. Tunnen kohtalaisesti musiikin tärkeitä nimiä, mutta musiikin teorian suhteen olen aivan hukassa, ja tähän vaivaan kirjasta on oikeata hyötyä. Siinä sanotaan mutkikkaat asiat kiitettävän ymmärrettävästi.

Samalla kiinnittyy huomio siihen, että Suomi ei miltään osin kuulu Schwanitzin arvoissa saksalaiseen yleissivistykseen. Historian kuvauksissa Suomea ei mainita ollenkaan. Ei puhuta edes talvisodasta, eikä yksikään suomalainen nouse nimilistoille. Edes Sibeliusta ei noteerata. Tosin on aina tiedetty, että saksalaisessa maailmassa Sibelius ei ole milloinkaan ollut yhtä kova nimi kuin Englannissa.

Mitä sanoin tänään

Lopulta rakkaus on jotain sellaista, minkä tähden on oltava valmis menettämään, menettämään mielenrauhansa, täyden itsenäisyytensä, monet henkilökohtaiset oikeutensa, ne oikeudet jotka ovat itsestään selviä sellaiselle, joka on päättänyt elää yksin.

Rakkaus on elämistä sen vanhan Fransiscus Assisilaisen rukouksen mukaan, että ihminen antaessaan saa. Se on sen jumalallisen kutsun kuulemista, että tämän ihmisen, juuri tämän rakkaan ihmisen, juuri hänet on meidän Jumalamme sinulle antanut ja hänen tähtensä sinun on oltava valmis menettämään, niin kuin Kristus meille esimerkin antoi. 

On oltava valmis luopumaan ilman taka-ajatuksia ja laskelmia, ja sitten kun siihen luopumisen uhkayrityksen ryhtyy, vasta sen jälkeen kun on siihen ryhtynyt, niin vasta sitten voi nähdä sen siunauksen mikä siihen liittyy. Voi nähdä sen ihmeen, että kun eväät jaetaan tasan niin viidestä leivästä ja kahdesta kalasta riittää molemmille ja riittää kaikille.

Polkupyöräilyn äkillinen tyssääminen

En juuri koskaan julkaise tekstejäni kahdessa paikassa, mutta tällä kertaa poikkeuksen. En pitänyt paikallislehden kolumniani kummoisenakaan, mutta yllättäen ihmiset ovat puhuneet siitä paljon, joten tulkoon se julki täälläkin, hieman lyhennettynä ja muokattuna. Ehkä kokemukseni on yleisempi kuin arvasinkaan.

Ostin uuden polkupyörän, joka ei ollut halvin tarjouspyörä. Siinä oli laadukkaat rattaat, polkimet ja vaihteet.

Saatuani pyörän kotiin hyppäsin oitis sen päälle. Ensimmäiseksi kävin vain kuntakeskuksessa, ja se ajelu sujui hyvin. Olin rennosti liikkeellä ja välillä pysähdyin katsomaan niityllä laiduntavia hevosia.

Toisella reissullani uskaltauduin jo lähemmäksi kaupunkia. Se oli vaikeampaa, vaikka koko matka oli pyörätietä eikä autoja tarvinnut pelätä. Liikenne oli muuttunut julmemmaksi. Mietin, johtuiko se Helsingin läheisyydestä. Pyöräilijät viuhahtivat ohi sellaista menoa, että minä melkein huusin niiden perään, mikseivät olleet lähteneet aiemmin, kun oli tuollainen kiire.

Kolmannella kerralla otin kohteekseni nokialaisen kesäkahvilan. Järven ylittävällä vanhalla Rajasalmen sillalla kaikesta tuli loppu. Joku sukkahousumies vilahti varoittamatta ohitseni suunnilleen ääntä nopeammin. Melkein hipaisi minua. Tajusin, ettei hidas, leppoisa ihminen sovi tähän maailmaan. 

Siihen tyssäsi pyöräilyni, ja nyt laatuhankintani nojailee toimettomana keittiön ikkunan alla seinälautoja vasten. Siinä on kestävät rattaat, polkimet ja vaihteet.

Robotti, söpöläinen

Tekoäly asettuu ihmisen ja laskukoneen väliin. Se hyödyntää ihmisen luomia tekstejä ja kuvia, muttei kuitenkaan ole ihminen.

Tänään katselin Sara Hildénin taidemuseon puistikossa ruohonleikkurirobottia. Se oli sympaattinen kuin pienoiskokoinen kilipukki, ja sen kulkemista olisi jaksanut seurata vaikka kuinka kauan. Ymmärsin hyvin niitä tallinnalaisia pikkupoikia, joiden olin nähnyt hellästi taputtelevan kadulla kulkevaa ruoankuljetusrobottia. Mieleeni tulivat myös oman lapsuuteni päivät, jolloin jaksoin loputtomasti katsella kaivinkoneen toimintaa.

Eikä yössä kiitävä pikajuna ole vain joukkoliikennettä. Se on pitkäksi venytetty kiiltomato, joka on matkalla tuntemattomuudesta tuntemattomuuteen arvoituksia ja tarinoita täynnä.

Pentti Saarikoski runoili näin:
Ajettiin hillitöntä vauhtia pimeää tietä pitkin, 
keltavästäräkki käveli mustan oksan päästä päähän.

Jean-Michel Othonielin taidetta Sara Hildénillä

Taistelu unesta

Ei ole niin rakastettua vauvaa, että vanhemmat eivät olisi onnellisia, kun se illalla nukahtaa. Sääntö pätee viisitoista vuotta myöhemminkin. 

Nuorten kamppailu omien nukkumaanmenoaikojensa puolesta on luonnollista itsenäistymistaistelua. Siinä on myös koomiset piirteensä. Muuan nuori kuvaili kesäajan taktiikkaansa: "Menen nukkumaan aamuyöstä, kun äiti ei ole vielä noussut mennäkseen työhön. Herään iltapäivällä, kun hän ei ole tullut töistä kotiin." 

Rippikoululeirillä unen ja valveen rytmittäminen on leirijohdon tärkeimpiä taitoja. Varhaista nukkumaanmenoa perustellaan sillä tosiasialla, että ihminen sisäistää oppimansa asiat unen aikana. Biologiset totuudet eivät kuitenkaan paina paljon, kun asiaa perustellaan nuorille. 

Leirijohto voi päästä parhaimmillaan vain laihoihin kompromisseihin. Vahvan kurinpidon hintana on nuorten kokemus siitä, että he ovat ainoastaan toimenpiteiden kohteita. 

On myös käytännöllisiä ongelmia. Nuorten unentarpeilla voi olla jopa kahden tunnin eroja, ja siksi välimalli ei sovi oikein kenellekään. Kun kesälomalla on totuttu nukahtamaan aamuyöstä, leiripäivää ei päätetä aivan helposti klo 23. Unettomana vuoteessa pyöriskely ahdistaa. Lisäksi muistan nuoruudestani, että parhaat keskustelut käytiin illalla.  

Leirejä vetäessäni olin keksivinäni jotain. Hyväksyimme sen, että ainakaan ensimmäisenä yönä uni ei tullut. Eri leiripäivinä vaihtelimme nukkuma-aikoja, jottei olisi syntynyt vaikutelmaa kellotaulun ylivallasta. Päiväohjelmaa venytettiin myöhäiseen iltaan niin, että lopulta ainakin jotkut jo kaipasivat nukkumaan. 

Ennen kaikkea yritimme huolehtia sen puolesta, ettei nukkumisesta tullut arvovaltataistelua. Joskus onnistuimme, joskus emme.

Poliisi ja prepaid-liittymän ostanut ulkomaalainen

Koukkasin kaupunkikävelyllä tutun divarin kautta, mutta ikkunassa ei ollut yhtään kirjaa, joka olisi ollut välttämätöntä ostaa. Huomioni kiinnittyi jalkakäytävälle pysäköityyn poliisiautoon. Sen vieressä oli konstaapeli ja ulkomaan kieliä puhuva vanhahko mies, jolla oli kädessään prepaid-liittymän pakkaus.

Kyseessä ei ollut pidätystilanne eikä muukaan varsinainen poliisitoimi. Keskustelu oli englanninkielinen, ja erotin siitä vain yhden sanan "okay". Eleet viittasivat siihen, että oli käynnissä jonkinlainen opastus.

Jokaisessa ammattikunnassa on mätämunansa, myös poliiseissa. Olen nähnyt tuoreita videoita Elokapinan mielenosoituksista, jotka ovat herättäneet vakavan kysymyksen siitä, ovatko virkavallan otteet kohtuuttomia. Siitä huolimatta luotettavat poliisin ovat juomakelpoisen hanaveden ohella niitä suomalaisia itsestäänselvyyksiä, jotka ovat maailmanlaajuisesti harvinaisia ja samalla kotimaassa liian vähän arvostettuja.

Kun poliisi pysäyttää auton, Suomessa ei tarvitse muistuttaa itseään, että älä erehdy tekemään äkkinäisiä liikkeitä. Kun poliisi tulee kadulla vastaan, ei ole mitään syytä vaihtaa kadulle toisen puolen. Sakottava poliisi ei ota ylimääräisiä provikoita. Näitä maita ei ole maailmassa kovin paljon.

Missattu rankkari ja Cristiano-lapsi

Olen nähnyt, kuinka Cristiano Ronaldo on vapaapotkun muurissa laskenut päänsä alas pallon tullessa kohti. Kenties hän on pelännyt jakauksensa puolesta. Hän ei riennä ensimmäisenä onnittelemaan maalin tehnyttä pelikaveriaan, koska onnistujana on kiusallisesti joku toinen.

Slovenia-pelissä Ronaldo missasi rangaistuspotkun. Portugalin kannalta epäonnistuminen oli vain harmi eikä suinkaan katastrofi, koska peli oli edelleen täysin voitettavissa. Kuitenkin Ronaldo ratkesi lohduttomaan itkuun, ja nuoremmat pelaajat ottivat hänet halisyliin.

Olen nähnyt ehkä tuhansia tuhlattuja rankkareita, mutta ikinä aikuinen pelaaja ei ole itkenyt hillittömästi tavallisen pelitilannerankkarin jälkeen. 

Ronaldon itkiessä muutin käsitykseni hänestä. Enää hän ei ollut minulle kampaustaan varjeleva kekkeruusi, ei egoisti eikä narsisti. Näin hänessä pienen lapsen, ja kun sanon tämän, en ilku hänelle enkä naureskele. Tämä on vain havainto. Ronaldo ei ole kasvanut sisältään aikuiseksi.  

Monet Ronaldon toilaukset saivat tässä selityksen. Vaihtoon joutuessaan hän on potkinut juomapulloja kumoon, ja hän on läimäissyt 14-vuotiaan fanin puhelimen maahan pukukoppikäytävällä. Sillä tavoin lapset kiukuttelevat. Muilta kyselemättä hän on kahminut vapaapotkut itselleen kuin koululuokkaansa pomottava pikkupoika. Maalejahan niistä ei ole tullut aikoihin. 

Olen saanut selityksen myös sille, miksi Ronaldo seisoi varpaillaan Real Madridin joukkuekuvassa vuonna 2014 näyttääkseen pitemmältä. Se ei ole lapsellisuutta, se on lapsenomaista käytöstä niin kuin myös Slovenia-pelin loppu, jossa Cristiano-lapsen murhe kesti vain hetken. Lasten itkut tulevat ja menevät. Rankkarikisan alkaessa hän jo riensi ottamaan ensimmäisen vuoron ja teki sen, minkä hän kieltämättä osaa.

Cristiano Ronaldo on varpaillaan ja kurkottaa aikuisuuteen.

Rippikirkon takapenkissä

Itselleni vieraan kirkon konfirmaatiomessussa hakeuduin takapenkkiin. Juuri kukaan ei laulanut, vaikka musiikki oli vanhempienkin omilta ripareilta tuttuja veisuja. Uskontunnustuksen ja Isämeitän aikana seurakunnan ääntä ei kuulunut, mutta aika monen huulet liikkuivat. Vanhempien tavoin myös rippilapset vaikuttivat fiksuilta. 

Pappi ohjasi menoja hyvin, vaikka välillä tuntui siltä, että ohjeistamista oli liikaa. Nuoria olisi voinut opastaa myös äänettömillä käsimerkeillä. Tärkeintä on kuitenkin, ettei kenenkään tarvinnut pelätä mokaamista.

Tekstejä lukeneiden nuorten harjoituttaminen oli unohtunut. Kyse ei ollut tekniikan ongelmista, koska kirkkopuhumiseen tottuneen papin sanat kuuluivat hyvin. Myös nuorten lauluesitys viittasi harjoituksen puutteeseen, mutta kenties leirille oli sattunut vain musiikillisesti lahjattomia rippikoululaisia. Joskus käy niin.

Tervetuliaispuhetta pitäneen rippikoululaisen puhe oli kiireistä puuroa. Muutenkin vierastan sitä, että rippilapsi laitetaan tervetulojen toivottajaksi. Se on talon emännän tai isännän tehtävä. Ehkä kotonaan hän voi toivotella omiin juhliinsa, mutta kirkossa hänet on pantu liian suurelle paikalle.

Kirkko oli täynnä väkeä, ja siksi on merkillistä, että saarnaajana oli kesäteologi. Harjoittelijalla oli yritystä, mutta konkretia puuttui. Nuorilla on kiinnostavat tulkintansa uskon kysymyksistä ja vastauksista. Niitä kuunneltaisiin mielellään ja parhaassa tapauksessa niistä keskusteltaisiin kotona. Tällaisena alustuksena saarna ei toiminut, vaikkei sitä varsinaisesti tarvinnut hävetä. 

Kirkonmenot oli puristettu mukavasti jalkapallo-ottelun pituuteen. Todistusten jakaminen palveluksen päätteeksi oli turhaa pitkittämistä. Parempi sijoitus olisi ollut paikka, jossa albat riisutaan. Yhtä turhaa oli se, että lopuksi kuultiin kaikkien mahdollisten messun toteuttajien nimet kynttilän sytyttäjiä myöten. 

Oli miten oli, kokonaisuus oli positiivinen. Jäi vaikutelma, että aurinkoisella kirkon pihalla ihmiset olivat hyvillä mielin.

Kansan syvien rivien huutokuoro haluaa vankiloita

Suljettujen vankiloiden lisäksi myös avo- ja tutkintavankilat ovat tungokseen asti täynnä. Myös avovankiloiden täyttöaste on historiallisen korkea, peräti 90 prosenttia.

Niin sanottujen kansan syvien rivien huutokuoro on saanut tämän aikaan. On vaadittu entistä kovempia rangaistuksia, vaikka vankimäärän kasvattaminen on kallista lystiä. Suljetun vankilan vankipäivä maksaa 225 euroa, avolaitospäivä 165 euroa ja valvotun koevapauden päivä vähän yli 60 euroa. 

Vankilaitoksen paisuttaminen kustannetaan korottamalla veroja, leikkaamalla jostain muualta tai ottamalla lisää lainaa. Siinä ne vaihtoehdot ovat.

Rikollisuuden tutkijat tietävät kuitenkin, että tuomioiden koventaminen on vain harvoin tehokas tapa ehkäistä rikollisuutta. Sen sijaan rikosten tekemistä vähentää se, että kiinnijäämisen riski kohoaa. Tämä tarkoittanee poliisin resurssien lisäämistä.

Enemmän pitäisi puhua rikosten ehkäisemisestä kuin niiden seurauksista. Rikollisuuden on todettu vähentyvän erityisen hyvin koulunkäynnin tukitoimilla. Minäkin suhtauduin epäluuloisesti siihen ajatukseen, että lakimuutos oppivelvollisuusiän nostamisesta 18 ikävuoteen vähentäisi syrjäytymistä. Minun oli kuitenkin muutettava kantaani, kun pätevältä vaikuttanut tutkimus osoitti, että kolmannen asteen koulutukseen osallistuminen puolittaa nuorilla rikosten määrän. 

Laittomuudet  vähenevät myös sillä keinoin, että vaikeutetaan niiden tekemistä. Pihavalaistus ja jopa ikkunan edessä kasvava pensas voivat tehota.

Jesuiitat ja intiaanit

Jesuiitat ovat katolinen veljeskunta, joka perustettiin uskonpuhdistuksen jälkeen tekemään katolisen kirkon lähetystyötä. Kaksinaismoraalilta haiskahtava sanonta "tarkoitus pyhittää keinot" on laajalti yhdistetty jesuiittoihin, vaikka heistä ei muuten tiedettäisi mitään. Kuitenkin eurooppalaisten valloittajien ja intiaanien välisten suhteiden hyvin harvat kunnialliset hetket liittyvät juuri jesuiittojen toimintaan. 

Kanadassa he yrittivät rajoittaa valkoisia myymästä intiaaneille liikaa viinaa. He vastustivat myös intiaaneilla käytyä orjakauppaa. 

Nykyisen Paraguayn alueella jesuiitat hankkiutuivat intiaanien kanssa erityisen lämpimiin väleihin. He tunnustivat heidän ihmisoikeutensa. Käytännön realismista kertoi se, että heidän käsityksensä mukaan intiaanit saattoivat selviytyä vain, jos heidät eristettiin täysin valkoisista valloittajista. 

Paraguayn alueelle syntyneessä intiaanivaltiossa jokaisen kansalaisen oli työskenneltävä kolme työpäivää viikossa yhteismaalla. Tämän yhteismaan tuotolla ruokittiin sairaat, vanhukset ja työkyvyttömät. Työpäivä oli kahdeksantuntinen paljon ennen hyvinvoivaa Skandinaviaa, ja kaikki kauppa oli vaihtokauppaa. Rangaistukset olivat lieviä, ja kuolemantuomio oli ehdottomasti kielletty.

Tämä intiaanivaltakunta oli olemassa sataviisikymmentä vuotta. Se oli kuitenkin vaarallinen ilmiö orjakaupalla rikastuvan siirtomaa-alueen keskellä. Niinpä espanjalaiset hyökkäsivät sinne uskoen löytävänsä suuria kulta-aarteita, mutta kidutuksetkaan eivät voineet paljastaa kullan kätköpaikkoja, koska niitä ei ollut.

Kostoksi hävitettiin tai jätettiin rappeutumaan kaikki jesuiittojen kirkot, koulut, kirjastot ja työpajat.  "Miksi kaiken hyvän täytyy kuolta?" runoili Eino Leino viime vuosisadan alkupuolella.

Vähän eksyneenä löytää parhaat jutut

Vanhan kaverin kanssa lähdettiin Manchesterista Stokeen katsomaan englantilaista duunarijalkapalloa. Lauantaiaamuna oltiin junassa, jäätiin Stoken asemalla pois ja ajettiin bussilla stadionille.

Vierasjoukkueen Teemu Pukki ei tehnyt maalia eikä sitä tehnyt kukaan muukaan, mutta laulu raikasi. Pelin jälkeinen poistumisliikenne toimi hyvin, ja kohtuullisen odottelun jälkeen pääsimme bussin kyytiin. 

Stoken rautatieasemalla odotti kuitenkin yllätys. Ovet olivat kiinni, vaikka Stoken ja Manchesterin välillä olisi pitänyt olla junaliikennettä yhtä paljon kuin Helsingin ja Riihimäen välillä. Google tarjosi korvaavaa matkareittiä, ensin yhdellä bussilla johonkin Hanleyhin ja sieltä toisella bussilla Creween, jonka muistin hämärästi veikkauskupongilta. Sille reitille sitten, ja onnistuimme vaihtamaan Hanleyssa Crewen bussiin.

Tiedossa oli Englannin yössä umpipimeä matka ja 62 pysäkkiä. Crewessä vihdoin ilmeni, että rautatieläiset olivat lakossa ja koko liikenne seisauksissa. Englantilaiset ovat kummaa väkeä, ajavatkin väärällä puolen tietä. 

Mahdollisuudet löytää Manchesteriin vievä bussi vaikuttivat heikoilta. Isossa kaupungissa moni yöpyy kadulla, mutta heilläkin oli makuupussi suojanaan. Meillä ei ollut. Päädyimme kustannustehokkaasti bangladeshilaiseen taksikuskiin, joka lupasi viedä meidän hotelliyön hinnalla Manchesteriin. Oli mukava kaveri, jolle maksoi mieluusti tippiä.

Kerrankin oli reissu, jota ei ollut suunniteltu etukäteen ja jossa kaikkea ollut varattu valmiiksi. Navigaattori ja ajantasainen Internet ei pilannut seikkailua. Vähän eksyneenä löytää parhaat jutut.

Juopon tyttärellä oli rippijuhlat

Juhannusviikonloppua edeltävä sunnuntai on tavallisimpia konfirmaatiopäiviä. En ollut tänä vuonna yksissäkään rippijuhlissa, mutta muuan tuttuni oli ollut jossain Helsingin seudulla.

Hän kertoi juhlapäivän havainnoistaan. Muuten olisi mennyt hyvin, mutta kun oli se tyttären isä. Ei ollut enää edes perheidyllin pintaa.

Tuttuni mukaan tämän juopon isän asema muistutti perhesysteemissä kotieläimen asemaa. Päätäntävaltaa ei ollut, mutta asunto oli ja ruokaa ja vilun tullessa katto. 

Vierailun ensimmäiset kaksi tuntia isä nukkui riippukeinussa. Käsi retkotti maata kohti, eikä kukaan edes kysellyt, miksei hän ollut ottamassa vieraita vastaan. Kaikki tiesivät. Vain juhlapäivään kuuluva itsehillintä esti kysymästä sitä, miksei tyttären äiti ole saanut tehdyksi sitä, mikä on välttämättä tehtävä.

Ihan kivasti tulee jalkapalloa

Monia kaikkein kiinnostavimpia pelaajia ja maajoukkueita ei näe EM-kisoissa. Siksi ymmärrystään on välttämättä täydennettävä paraikaa käytävillä Amerikan mantereen kisoilla eli Copa Americalla. Viime yönä minulta jäi kuitenkin näkemättä Argentiinan ja Kanadan välinen ottelu. Niinpä kello kahden aikaan iltapäivällä pitää katsoa siitä jälkilähetys, jonka perään voin saumattomasti siirtyä Euroopan kisoihin. Niistä syntyy yhtenäinen putki puolelle öin. 

Kymmenen tunnin tauottoman potpurin jälkeen on täysin tarpeetonta katsoa ottelupäivän koostetta, enhän ole äärimmäisyyksiin menevä futisfani. Paljon viisaampaa on mennä nukkumaan, jotta jaksaa nousta television ääreen kolmelta yöllä, kun naapurimaat Peru ja Chile ratkovat välejään.

Ihan kivasti tulee hyvää ohjelmaa, ja jalkapalloihmisen tuntikohtainen päiväjärjestys on aukottoman kiireinen.

Joku terveellisistä elämäntavoista vaahtoava voi kysellä, missä ovat oma liikunta ja välttämätön ulkoilu. Ei ole ongelmia. Kyllä tässä syke nousee, ja ulkoilun voi toteuttaa takapihan kuistilla, jos katsoo pelejä vaihtelun vuoksi tabletilta.

Entä normaalit juhannusperinteet, kuten saunat, kokot ja yöttömän yön luontokokemukset? – Ei hätää, parittomat vuodet ovat niitä varten.

Kuitenkin tämänpäiväinen kymmenen tunnin television ääressä istuminen on kieltämättä pitkä rupeama. Olen jopa harkinnut sitä mahdollisuutta, että jättäisin iltapäivän ensimmäisen Euroopan pelin sivuun ja tyytyisin maalikoosteeseen. 

Elämä on täynnä vaikeita valintoja.

Sopivia ja sopimattomia vihkipaikkoja

Olen nauttinut siitä, että yksikään vihkipari ei ole pyytänyt minua keikalle kovin kummalliseen paikkaan. Yleensä kirkoissa on paras tunnelma jo sen takia, että ne on luotu tällaisiin tilanteisiin. Akustiikka toimii, ja ympäristö tukee tapahtuman sisältöä. Koti sopii varsinkin pienimuotoisiin tilanteisiin, ja monesti juhlapaikalla vihkimiselle on hyvät syynsä. Erityisen lämpimästi muistelen rantakalliota, jossa vihkipari oli ensimmäisen kerran törmännyt toisiinsa. 

Eniten vierastan sitä, että paikan valinnalla rakennetaan showta, joka tekee paristakin jonkinlaisia sivuasioita. Taannoin saatiin lukea siitä, että jotkut vihittiin jääkiekko-ottelun tauolla. En saa kiinni siitä, mitä erinomaista tällaisessa ajatuksessa olisi. Pikemminkin jäähallin valinta on esimerkki siitä, että eräät ideat ovat parhaimmillaan, kun niitä ei toteuta. Onnistuneessa vihkimisessä on aina jotain intiimiä, ja sitä on mahdoton saavuttaa liigaottelun pelitauolla.

Helikopteriin en suostuisi, mutta laivalle kyllä. Siellä on perinteisesti synnytty, asuttu, eletty ja kuoltu.

Lauttasaaren seurakunta on juuri mainostanut, että vihkiminen olisi mahdollista kirkon kellotornissa. Paikkana se ei sinänsä olisi mahdoton, mutta korkeanpaikankammoni takia minun olisi pakko kieltäytyä, ja ehkäpä jonkun vieraankin olisi oltava poissa samasta syystä.

Seitsemännessä taivaassa

Sanonta suurimpaan mahdolliseen onneen liittyvästä seitsemännestä taivasta tulee muinaisesta Babyloniasta. Siellä seitsemäksi planeetaksi luettiin Aurinko, Venus, Merkurius, Kuu, Saturnus, Jupiter ja Mars. Niihin laskettiin mitä erilaisimpia spekulaatioita ja uskomuksia. Ne olivat myös lähtökohtina babylonialaiselle opille seitsemästä taivasta. Kun tähän liitettiin ajatus, että seitsemän olisi onnennumero, syntyi uskomus, että seitsemäs taivas olisi kaikkein suurimman onnen paikka tai tila.

Nykyaikainen sovellus löytyy tuoreimmista uutisista. Ruotsalainen 33-vuotias diplomaatti Johan Florerus vangittiin Iranissa vuonna 2022 ja häntä uhkasi jopa kuolemantuomio. Lähes 800 päivän jälkeen hänet vapautettiin yhdessä toisen ruotsalaisen kanssa, kun Ruotsi suostui vastapainoksi vapauttamaan elinkautiseen vankeuteen tuomitun iranilaisen. 

Kuvatessaan tunnelmiaan Florerus turvautui ikivanhaan babylonialaiseen kielikuvaan. Ollessaan matkalla lentokoneess kotiin ja päärtyään pois Iranin ilmatilasta hän sanoi olevansa seitsemännessä taivassa. 

Kun ihminen on pohjalla, hänen mittarinsa muuttuvat. Suurimmaksi onneksi riittää oma sänky, täyttämistä vailla oleva tiskikone ja nukuttamista vailla olevat lapset. Kovien kipujen jälkeen taivaskokemukseen tarvitaan vain sitä, että mihinkään ei satu.

Jos tahdot rauhaa, valmistaudu rauhaan

Sananlaskut yleensä ja monet aforismit eivät juuri kelpaa muuhun kuin tunnetilojen ilmaisuun. Eräät sanonnat ovat täysin järjettömiä, kuten ajatus ettei pidä mennä siitä, missä aita on matalin - niin kuin muka olisi viisaampiakin ylityspaikkoja kuin aidan matalin kohta. 

Eräät sananlaskut voidaan vaivattomasti korvata niiden vastakohdilla: sanonta "joka härillä ajaa, se häristä puhuu" on aivan yhtä totta kuin "siitä puhe mistä puute".

Tänä sotasankareita ylistävänä aikana asevarustelua on perusteltu Carl von Clausewitzin tunnetulla ajatuksella. Se kuuluu, että jos haluat rauhaa, valmistaudu sotaan. Varmasti voidaan keksiä perusteluja sille, missä ja milloin tämä voisi olla totta, mutta varustautumisen yleismaailmalliseksi ja ajattomaksi perusteluksi tämä ei sovi. 

Vai ajatteleeko joku, että halutessamme rauhaa ruotsalaisten kanssa meidän pitäisi raahata tykistöä Tornionjoelle, tai että Tenojella olisi kalastamisen sijasta pitänyt keskittyä raja-alueen miinoittamiseen? Siellä on tehty päinvastoin ja tavoiteltu sotimisen sijasta rauhaa. Sotaan pystyy kuka tahansa rivimies, mutta rauhaan tarvitaan rohkeutta.

Clausewitzin ajatuksen kanssa aivan yhtä pätevä on tämä: jos haluat rauhaa, valmistaudu rauhaan.

Kuten 1930-luvulla militaristinen sankaruus trendaa hyvin

Jos minulta kysytään, mikä 1900-luvun ajoista muistuttaa eniten tätä nykyistä, sanoisin ilman muuta että 1930 -luku. Siinä oli samoja uhkia kuin nykyään, ja silloinkin ne purkautuivat militaristiseen sankaruuteen. 

Olavi Paavolaisen Synkkä yksinpuhelu on vaikuttava kirja jatkosodan siviilirintamalta. On tosin epäilty, että Paavolainen olisi jälkikäteen parannellut tekstiä tehdäkseen itsestään tarkemman ennalta näkijän kuin todellisuudessa oli. Onpa tekstin aitouden laita miten tahansa, kirja kertoo ainakin siitä, miten ymmärryksen ihmisen olisi pitänyt lukea ajan merkkejä.

Synkkä yksinpuhelu ei ole ainoa Paavolaisen aikaa kestänyt teos. Toista maailmansotaa edeltänyt 1930-luku muistuttaa ainakin minun silmissäni nykyaikaa. Sinne vie Kolmannen valtakunnan vieraana, joka kertoo Paavolainen Saksan matkan vaikutelmista.

Kirja kertoo esimerkiksi siitä, että saksalaisessa tieteellisessä kielessä ei enää käytetty merkintöjä "ennen tai jälkeen Kristuksen syntymän", vaan suorastaan nykysuomalaisesti "vor und nach der Zeitwende". Paavolaisen mukaan nämä ovat pieniä asioita, mutta niiden ympärille lankeava selittämätön, pakanallinen valohämy vaikuttaa syvästi kansan ajattelu- ja tuntemistapaan.

Paavolainen näkee sen perimmäisen syyn, miksi kristillinen ydinsanoma ei voi ikinä olla komeasti trendaava ilmiö. Hän kertoo viidenkymmenen tuhannen nuoren haltioitumisesta, kun Hitler laskeutui kentälle tarkastamaan rivistöjä: "Führer lupasi heille voimaa, terveyttä, kauneutta, mahtia, sankaruutta. Koettakaapa mennä puhumaan tälle nuorisolle perisynnistä, ristinsä kantamisesta, nöyryydestä, alistavaisuudesta ja synnintunnosta!"

Onko aikuisuudessakin jotain kivaa?

Perhetuttujen juttuvalikoimasta muistan isän ja pojan välisen keskustelun, joka alkoi pojan kysymyksestä ja ihmetyksestä, voiko aikuisella olla mitään kivaa.

Isä otti kysymyksen vakavasti ja alkoi selittää, millä tavoin aikuisenkin elämä voi olla hauskaa. Saa mennä nukkumaan silloin, kun itse haluaa, eikä tarvitse välittää elokuvien ikärajoista. Pääsee vapaasti kaikkiin laitteisiin ja saa ajokortin. Moni asia helpottuu, kun kokoa on enemmän. Ylettää korkeimmalle hyllylle ja saa korkit auki apua pyytämättä. Urheilukentällä tulokset paranevat, eikä pallopeleissä jää isompien jalkoihin. Koulusta saadut läksyt eivät ole pilaamassa iltoja, ja voi itse päättää omista raha-asioistaan.

– Oikeastaan aikuisena eläminen on ihan mukavaa, vakuutteli isä.

– Niin niin, sanoi poika. – Mutta kun ei ole sitä intomieltä.

Tyytyväinen sokea

Tapasin vanhainkodilla miestä, joka sanoi olevansa umpisokea. Kysyin, milloin hän oli menettänyt näkönsä, ja hän vastasi että siitä oli puolitoista vuotta. Rohkenin arvata, että sellainen sokeutuminen olisi paha asia, mutta hänpä sanoikin vain olevansa tyytyväinen elämäänsä, koska ei särkenyt mitään paikkaa. 

Sitten mies kertoi lapsuudenmuiston Pietarista, jossa oli syntynyt. Isä oli ollut nokikolari. Hän kysyi minulta tiesinkö, miksi kaikki Pietarin nuohoajat olivat olleet suomalaisia. En tiennyt, ja hän kertoi selitykseksi sen, että suomalaiset olivat rehellisiä. Heidät saattoi päästää kotiinsa, koska he eivät varastaneet. 

Seuraavaksi hän kertoi taas sokeutumisestaan, mutta sanoi olevansa samalla tyytyväinen siihen, että mitään paikkaa ei särkenyt. Lapsena oli ollut paha hammassärky, ja se oli sietämätöntä. Hän sanoi syntyneensä Pietarissa, jossa isä oli ollut nokikolarina ja jonka kaikki nuohoajat olivat suomalaisia. "Mutta tästähän onkin tainnut olla jo puhetta", hän sanoi.

Ajatukset kiersivät kehää, mutta toisaalta se ei haitannut, koska niissä oli kuitenkin ideaa enemmän kuin monilla sellaisilla, jotka ovat aina keksivinään uutta sanottavaa.

Ja kertaushan on opintojen äiti.

Jalkapallon pelaajatyypeissä isoin valikoima

Jalkapallon kenties tärkein ansio on, että siinä on käyttöä hämmästyttävän laajalle ihmisvalikoimalle. Esimerkiksi sinänsä hienossa koripallossa menestyäkseen on oltava ylipitkä. Muutamat poikkeukset vain vahvistavat säännön. Jääkiekon ratkaisematon ongelma on, että se on rikkaiden ja valkoisten ihmisten laji. On turha kuvitella, että jostain Ghanasta tai Brasilian faveloista tulisi NHL-tähtiä. 

Jalkapalloa pelaavat kaikki ja kaikenlaiset. Pienen kokonsa takia Kirpuksi kutsuttu Lionel Messi on lajilegenda. FC Barcelonasta kirjan tehnyt Simon Kuper sanoo, että jalkapalloilijan ei tarvitse olla ruumiillisesti yli-ihminen. Poikkeukselliset fyysiset ominaisuudet, kuten nopeus, voima ja koko, ovat olleet siinä aina vähemmän tärkeitä kuin muissa lajeissa. 

Kieltämättä maalivahdilta ja toppareilta odotetaan pituutta. Käyttöä on kuitenkin myös Maradonan kaltaisille, vantterille mutta matalille parrunpätkille. Nopeudesta ei ole koskaan haittaa, mutta sitä ei tarvita kaikilla pelipaikoilla. Jari Litmanen korvasi hitautensa peliälyllään, ja voiman puutetta voi paikata mielikuvituksella, notkeudella ja hyvällä tasapainoilla.

Laajaa valikoimaa tarvitaan myös henkisissä ominaisuuksissa. Joukkue tarvitsee varmoja perusjyriä, mutta myös taiteilijoita. Yleensä epäitsekkyys on hyväksi, mutta maalintekijöissä on aina röyhkeyttä ja itsekkyyttä, maalien saalistamisen intohimoa.

Maantieteellisessä rajallisuudessaan tulevat EM-kisat ovat vain toisen luokan turnaus. Aion katsoa silti.

Kukkasen elinaika on niin kuin ihmisen

Monet kerrat olen lukenut kirkossa ääneen tämän raamatunkohdan: "Ihmisen elinaika on niin kuin ruohon: kuin kedon kukka hän kukoistaa, ja kun tuuli käy yli, ei häntä enää ole eikä hänen asuinsijansa häntä tunne."

Ajatuksen voi kääntää toisin päin: kukkaset kukoistavat lyhyen aikaa kuin ihmiset, ja äkkiä niitä ei ole.

Vielä viikko sitten voikukat hallitsivat keltaisuudessaan niittyjä, mutta yhdessä tai kahdessa yössä ne kadottivat nuoruudenvoimansa ja muuttuivat harmaiksi laskuvarjopataljooniksi. Niiden hehku oli kadonnut, ja tilalle oli tullut harmaa elämäntehtävä. Tuuli kuljetti laskuvarjot tuntemattomiin paikkoihin. Vihdoin keltaisesta kukasta oli jäljellä enää kalju nuppi, josta kukaan ei edes muista, että voikukkahan se siinä, tuo kevään riemu.

Mitä vielä? – Lainaamani raamatunlauseen jälkeen seuraavat sanat, joissa on psalminkirjoittajan ydinajatus: "Mutta Herran armo pysyy ajasta aikaan."

Partaveikko taivahista

Rippikoululaisten väläytykset eivät ole konstailemattoman alkeellisia niin kuin "lausumat lasten suusta", mutta niitä ei ole myöskään pilattu aikuisuuden jäykkyydellä eikä copypasten kaltaisuudella.

Tässä on yksi tuotos aiheesta Minun Jumalani. Olen yrittänyt auttaa nuoria ihmisiä kasvamaan lapsen mielikuvista kohti aikuisuuden uskoa. Sinänsä en ole kieltänyt lapsen uskoakaan, mutta kaikille se ei kerta kaikkiaan riitä. Heidän vaihtoehtoinaan ovat vain uskon täydellinen hylkääminen ja jokin filosofisesti kestävämpi malli.

Onpahan miten hyvänsä, hymyilen myötätuntoisesti, kun muistelen tätä kirjoitusta:

Se partaveikko taivahista
joka säät säätelee ja
antaa kasveille voimaa
kasvaa
se joka sateella näkee 
itkevä lapsen ja auringolla
nauravan hampaattoman vanhuksen
se joka kuutamolla suojaa 
hiirtä pöllöltä
se joka ei naura toisen vahingolle
se joka 
johtaa meitä

Kuitenkin opin koulussa jotain

Olen vähän väkisin muistellut positiivisia asioita koulusta ja miettinyt, mitä oikein opinkaan kahtenatoista kouluvuotenani.

Biologia: Syksyinen sienikurssi herätti kiinnostukseni.
Englannin kieli: Vaatimaton taitoni on lähinnä kouluaikojen perua.
Fysiikka: Törmäsin kvanttimekaniikan ilmiöihin, jotka ovat ihmisjärjen vastaisia. Maailmankuvani muuttui.
Historia ja yhteiskuntaoppi: Varsinkin lukiota edeltänyt opetus oli erinomaista. Esimerkiksi vallan kolmijako-oppi etsaantui päähäni
Kemia: Tiedän alkuaineiden kemiallisia merkkejä.
Kuvaamataito: Sain perustietoja taidehistoriasta ja opin, miten öljyvärimaalaus tehdään.
Käsityöt: Opin, että opettajan kanssa voi olla erinomaiset välit, vaikka itse oppiaine on kärsimystä.
Liikunta: Jalkapallo oli kaikkein parasta.
Matematiikka: En keksi mitä nimenomaista hyötyä lukion pitkästä matematiikasta olisi ollut, mutta en ole katunut valintaani ikinä.
Musiikki: Osaan piirtää nuottiavaimen ja muistan joidenkin laulujen sanoa ulkoa.
Psykologia: Niin laadukasta opetusta, että olen pärjännyt lukiosta saamallani pohjalla. Elämä ja Dostojevski ovat opettaneet lisää.
Ruotsin kieli: Sain hyvän perusosaamisen, jota olisi voinut toisenlaisessa elämässä kehittää.
Saksan kieli: Osaaminen jäi alkeisiin, mutta siitäkin on ollut kohtalaisesti apua.
Uskonto: Ensimmäisten vuosien raamatunkertomukset jäivät mieleen. Lukion oppikirjassa törmäsin Paul Tillichin nimeen.
Äidinkieli: Lukion päätteeksi oikeinkirjoitustaidot olivat hyvin hallussa.

Uutiset voisi valita toisinkin

Toissa päivänä kuuntelin radiouutiset, joissa oli täsmälleen kolme aihetta. Ensimmäinen liittyi Valkeakosken surmaan ja toinen Isonkyrön suunniteltuun kouluampumiseen. Kolmantena aiheena olivat saimaannorpat, joita on tänä vuonna kuollut jo kaksikymmentä neljä. Siihen uutiset loppuivat, sillä mitään muuta asiaa ei pidetty kertomisen arvoisena. 

Ei ole ihme, että kaikki ihmiset eivät enää välitä seurata uutisia. Mieluummin katselee palloa pelaavia lapsia tai keltaisia voikukkia, joista ensimmäiset ovat muuttumassa laskuvarjoiksi.

Jotain muutakin uutisissa kerrottava olisi ollut kuin kolme surkeutta. Finnairin koneet ovat nousseet ja laskeutuneet ongelmitta. Kouluvuoden aikana iso määrä lapsia on oppinut lukemaan ja harjaantunut muutenkin. Mahler-konsertti oli komea. Kymmenettuhannet ihmiset osallistuivat taas sunnuntain kirkonmenoihin. Muuan kirjailija sai romaaninsa valmiiksi ja lähetti sen kustantajalle. Lämpöpumput ovat viilentäneet ihmisten koteja, ja pihakoivuihin on tullut lehti. Lääkärit ovat määränneet potilaille aivan oikeita reseptejä, ja saamelaismusiikin festivaalijärjestelyt ovat edenneet suunnitelmien mukaan. Pienen lapsen rattaita työnnelleet vanhemmat kertoivat, että ihan hyvin on mennyt.

Ei hassumpaa, ei lainkaan mahdotonta monella suunnalla.

Valkeakoski tekee tuppisuuksi

Valkeakoski on tuppisuuksi tekemisen synonyymi. Tätä ei osaa kommentoida.

Mistä ei voi puhua, siitä on vaiettava, sanoi Wittgenstein. Joku toinen uskoo, että mitä ei voi pyytää, sitä on rukoiltava. Aforismit eivät kuitenkaan tepsi.

Huojun näissä mietteissä, kunnes putoan niiden välitilasta sanomattomuuteen. Autius on autiutta tyhjempi. Eihän tällaista ole olemassa. Tällaisia ihmisiä ei voi olla. 

En osaa puhua tuomioiden pituudesta, sillä nyt ollaan kauempana ihmisyydestä kuin rikokset. Tänne on tultu jostain syyllisyydestä, joka vallitsi kauan sitten ja joka pahenemistaan paheni, kunnes lakkasi mahtumasta omaan sanaansa. Kun eritellään syyllisiä ja syyttömiä, ollaan vielä ihmisten ilmoilla. Tämä maailma muistuttaa ymmärrettävää elämää vain siinä määrin kuin hakkuuaukea muistuttaa metsää.

Lehdissä on kysytty, onko tekijä katuvainen. Kuinka niin? Eihän tässä ole apua mitoista, joilla ihmiselämää arvioidaan. 

Muuan ysiluokan tyttö ei saa tänä keväänä päästötodistusta. Yhteisvalinta meni erityiseksi, ja jos juhlaan oli tilattu kakku, sen voi perua. Myös eikö Herran kansa Luojaansa kiittäisi, lauletaan Suvivirressä. Pikemminkin lasten mehuhetki päättyi ikävästi, musta enkeli vei päivänsankarin. Koulujen loputtua lähdetään rippileireille. Niin tämäkin tyttö puettiin viime kesänä valkeaan albaan.

Kun yö syvenee, vähenevä puolikuu nousee taivaalle aurinkoa sijaistamaan. Sen varjoissa mennään keskelle pimeää. Ristin kädet.

Elämäni Markut

Suomessa on yli 31 000 Markkua, mutta viime vuonna ei tullut yhtään lisää. Elämäni ensimmäinen Markku oli Ahonen, jonka sain yhdentoista ikäisenä koulukaverikseni. Hän oli varhaiskasvuinen poika, joka ei säästellyt voimiensa käyttämisessä. Kyllästyttyäni eräiden luokkatoverien hitaaseen velkojen maksuun päästin Ahosen osingoille. Maksut nopeutuivat. 

Pajula oli lähin työkaverini vain vuoden verran, mutta hänen rakentamalleen pohjalle oli hyvä rakentaa. Täytyy oikein muistella, että muuan juoksija Elmo Lahtinen oli varsinaisesti Markku. Savinen edustaa listallani kuvataiteita. Tynkkysestä on jäänyt mieleen, kuinka hän jalkavaivojensa keskellä sanoi: "Ylistys hänelle, joka antaa virtahevolle sen juoksun."

Esseisti Envallin ajatusta olen pitänyt tabletilla kätevästi esiin otettavana aina, kun lähimmäisiltä on vaadittu mahdottomia: "Ennen kuin yrität muuttaa toista, katso ettei hän ole suorituskykynsä rajoilla jo sellaisena kuin on."

En usko ufoihin, en sitten pätkääkään. Niinpä toistan mielelläni kirjailija Lahtelan sanoja: "Mitä ne hullut avaruuteen lähettävät signaaleja, että täällä on järjellisiä olentoja, kun eivät osaa viestittää sitä edes toisilleen."

Julkkiksista suosikkini on Kanerva. Hänet valittiin jalkapallomaajoukkueen valmentajaksi siinä hengessä, että otetaan nyt, kun ei ole parempaan varaa. Kuitenkin juuri tämä tavallinen Markku vei Suomen kisoihin. Ehkä hänen salaisuutensa on ratkaisevasti siinä, että hän vaatii kaikkien tervehtivän toisiaan ja ottavan huomioon myös huoltajat ja fyssarit.

Luota tai ole edes luottavinasi

Hankin ruotsinlautalta liian halvan hytin. Pian selvisi, että koneiden jyrinä kantautui hyttiin pahemmin kuin lomamatkalla oli kohtuullista. 

Kalliimpaan vaihtaminen onnistui laivan toimistossa helposti, mutta virkailija ei saanut yhteyttä maksujärjestelmään. Aikansa taisteltuaan hän luovutti uuden hytin avaimen ja sanoi luottavansa siihen, että tulisin maksamaan erotuksen myöhemmin. Hän tuskin vaaransi isoja asioita. Laivayhtiö varmasti kestää pienet luottotappiot, ja ehkä sillä olisi ollut keinot myös periä puuttuva summa jälkikäteen.

Tuntui käsittämättömän hyvältä havaita, että virkailija luotti. Luottamus onkin motivoijista parhaita. Sitä lahjaa ei hevin hukkaa, sillä kun sen menettää, se on ikuisesti poissa. Siksi en katsele suuria hiihtokisoja. Minua huijattiin Lahdessa vuonna 2001 eikä minua huijata samassa asiassa kahta kertaa.

Poikkeuksista huolimatta olen hokenut itselleni: luota ihmisiin, luota tai ole edes luottavinasi. Epäily on kuin kylväisi suhteeseen hometta. Rikollisten petokset ovat eri asia, mutta vähänkään tutut ihmiset ympärilläni eivät yleensä ole rikollisia.

Onko tarkempia perusteluja? – Onhan minulla.

Kevään rippikoulukokoontumisten jälkeen nuoret jäivät pelaamaan biljardia tai pingistä. En olisi hennonut keskeyttää heitä, vaikka minun olisi pitänyt mennä toisaalle. Niinpä kysyin heiltä, kuinka kauan he aikoivat pelata. He sanoivat jonkin ajan, ja minä vain neuvoin, minne pallot ja mailat piti jättää. Pyysin sammuttamaan valot ja napsauttamaan ulko-ovesta lukon kiinni. Aina he tekivät niin kuin oli sovittu. Joka kerta. Tapauksia oli satoja.

Virkeä lapsi ja reipas vanhus

On sanoja, jotka yhdistetään tiettyihin ihmisryhmiin. Sana ihana oli miehiltä täydessä boikotissa, kunnes Antero Mertaranta teki huudollaan "Ihanaa, leijonat ihanaa" siitä lievästi sallitun, mutta edelleenkin se on miesten suusta kuultuna harvinainen sana.

Jos kuulee jonkun ihmisen aloittavan vastauksensa tai reagointinsa lähes huomaamattomalla sanalla "Apua!", voi olla varma siitä, että kyseessä on nainen. Miehet mutisevat epämääräisiä tai mongertavat "tota noin". Kaikki ihmiset niinkuttelevat, ja kohtuullisesti käytettynä se on tarpeellinen sana, vaikka sitä moititaan. Sillä ostetaan aikaa. Varsinkin radiossa se auttaa, sillä radiohiljaisuus saa äkkiä vaihtamaan kanavaa.

Sanoja "pirteä" tai "virkeä" ei käytetä lapsista. Ne ovat sanoja, joilla arvioidaan vain vanhuksia. Enintään juuri tervehtynyttä lasta voi kutsua pirteäksi.

"Reipas" on taas yksinomaan lapsille omistettu sana. Tuntuisi loukkaavalta jouduttaa vanhuksen kulkemista sanomalla, että tulepas sieltä reippaasti. Sana paljastaa myös piiloasenteita. Kun rippikoulussa oli mukana lapsityötaustaisia vastuunkantajia, muistutin heitä siitä, että nuorten kanssa "reipas" on unohdettava kokonaan. Se viestii alitajuisesti, että nuoria pidetään vajaamittaisina ihmisinä. Kuulijat ymmärtävät, että tuo tuossa uskoo olevansa ihmisenä meidän yläpuolellamme.

Valheen viisi versiota

Uusin kirjallinen löytöni on saksalainen Daniel Kehlmann. Hänen romaaninsa Maineen aion lukea muutaman kuukauden kuluttua toistamiseen. Maineen yksi luku sai muistamaan, millaiset kirjat ahdistavat. Enemmän kuin monstereita, hirviöitä ja yön hyeenoja kammoan kertomuksia, joiden aiheena on valhe.

James Dickeyn Syvä joki päättyy siihen, että tarinan ytimessä ollut valhe jää voimaan. Jokin paakku jää nielemättä, eikä totuus tee vapaaksi. 

Olli Jalosen erinomainen Stalker-vuodet on jonkinlaisen kolmoisagentin elämäntarina, jonka jännitys perustuu siihen, jääkö tekijä ihmissuhteidensa valhemaailmasta kiinni. Siinäkin tuntuu paakku.

Kammottavin teos on Emmanuel Carréren Valhe. Päähenkilönä on lääkäri, joka ei koskaan valmistunut oikeaksi lääkäriksi. Peittääkseen opintojensa keskeyttämisen hän rakensi ympärilleen monimutkaisen kulissin, joka sai jopa hänen perheensä uskomaan hänen ammattiinsa. Joka aamu hän lähti työhön viettääkseen päivänsä moottoriteiden taukopaikoilla. Illalla hän palasi kotiin niin kuin olisi muka ollut töissä. Lopulta kulissien sortuminen johti äkilliseen katastrofiin, jossa päähenkilö surmasi puolisonsa, lapsensa ja omat vanhempansa.

Pahinta on, kun näkee romaanien todellisuutta ympärillään. Suuren laman vuosilta muistan paikallisen tarinan perheenisästä, joka lähti aina aamuisin työhön, vaikka työpaikkaa ei enää ollut.

Nykymaailman isot otsikot taas tuovat mieleen Solovjevin, jonka mukaan Antikristuksen maailmassa valhe jäljittelee niin taitavasti totuutta, ettei niitä kahta voi erottaa toisistaan.

Tavoitteetonta kuljeskelua

Tampereen Hämeenkatu oli täynnä hyväntuulisia ihmisiä niin kuin olisi ulkomailla ollut. Oli leppeä suviehtoo. 

Kävelin Keskustorin läpi, joka on meneillään olevan Kirkon juhlat -nimisen tapahtuman keskuspaikka. Torilla puhuttiin aidon tuntuisesti toivosta eikä jauhettu niitä somen ikuisia kirkkoaiheita. Meno vaikutti hyvältä, ja ihmisiä oli koolla kunnollinen määrä. Äänentoisto oli erinomaista toisin kuin toissa talven Helsingin Via Crucis -tapahtumassa, josta lähdin kesken pitsalle kyllästyneenä neljään eritahtiseen kaikuun. Kuulija haluaa, että voi kuulla. 

En kuitenkaan jäänyt jäänyt seuraamaan Katja Ståhlin juontamaa keskustelua. Katselen televisiostakin vain jalkapalloa, ja mieluummin luen viisaiden ajatuksia kuin kuuntelen heidän korokepuheitaan.

Tapasin muutaman tutun, kuten seurakuntamme fiksulta vaikuttavan uuden kirkkoherran. Hän on muuttamassa oman seurakuntansa alueelle. Sillä tavoin papin pitää tehdä, jos vain on mahdollista.

Olin hieman myöhässä, mutta muuten olisin voinut mennä jalkapallopeliin Tammelan stadionille, joka oli kirjaimellisesti täyttynyt yli kahdeksasta tuhannesta ihmisestä. Edellisessä kotipelissä olin. Siellä kaikki oli siistiä ja toimivaa kuin isojen futismaiden huippupeleissä, vaikka tietysti hieman pienempää. Istumapaikkani oli kentän reunalla. Ei ollut juoksuratoja luomassa välimatkaa. Nurmi oli hienossa kunnossa, ja sellaisena se pysyy syksyn kurasateille saakka. Sehän puute siinä tietysti on, ettei se muovimatto tuoksu ruoholle, muttei voi mitään. Suomi on liian lähellä jääkarhujen asuma-alueita. Sallitaan tämä.

Häpeän kysymystäni meikäläisistä ja heikäläisistä

Häpeän sitä, että kun luin Slovakian pääministerin Robert Ficon ammutuksi tulemisesta, ensimmäisiin kysymyksiini kuului, oliko hän meikäläisiä vai heikäläisiä. Juuri näin pirullista on väkivallan logiikka. Se imaisee vastustajansakin huomaamatta omaan peliinsä. Se tarttuu ajatuksiin kuin liima, ja siitä on vaikea päästä irti. 

Kun joku surmataan, uhri on aina meikäläinen. Tappaminen on vastoin sitä asioiden hoitamisen tapaa, johon minä uskon. Voisi tunteilla siitä, että myös Robertin kaltaisten isä on aikanaan kuuluttanut ylpeänä, että vaimoni on juuri synnyttänyt poijjaan ja nyt meillä on ihmisen taimi varjeltavana. Ei kuitenkaan tarvitse mennä tällaisiin yhteisinhimillisiin tunteisiin. Tappaminen on kyllin kammottavaa muutenkin.

Jopa väkivallan ajatuksella leikkiminen on vaarallista. Kun elämä menee ammuskeluksi, kaltaiseni häviävät aina. Meikäläisten elämänmenetelmillä ei pärjätä tällaisessa maailmassa. Väkivallan laajetessa ja kiihtyessä meikäläisten ainoa osallistumisen tapa on ammutuksi tuleminen.

Edelleen uskon epämuodikkaasti Martin Luther Kingin sanoihin: "Tänä avaruusalusten ja kauko-ohjattujen ammusten aikana meidän on valittava luopuminen joko väkivallasta tai luopuminen olemassaolosta."

Suotta ja tarpeellisesti opittua

Oltiin koolla vanhojen lukiokavereiden kanssa. Minun lisäkseni paikalla oli kaksi diplomi-insinööriä, yksi ekonomi ja yksi yliopistossa matematiikkaa opiskellut. 

Tietovisassamme kysyttiin toisen asteen yhtälön ratkaisukaavaa. Ilman sen ulkoa osaamista lukion pitkää matematiikkaa olisi ollut mahdotonta läpäistä. 

Vuosikymmenten jälkeen kukaan ei muistanut kaavaa eikä myöskään ollut tarvinnut sitä työssään. Yksi oli törmännyt siihen opettaessaan matematiikkaa omille lapsilleen.

Laskinten yleistyminen selittää jotain, mutta kyse on myös siitä, että koulussa on aina opetettu taitoja, jotka ovat tarpeellisia ainoastaan koulunkäynnin kannalta. 

Musiikin tunnilla olen oppinut piirtämään nuottiavaimen, vaikka jo silloin olisi pitänyt tietää, ettei minusta tule säveltäjää. Kemian opettaja pakotti opiskelemaan ulkoa alkuaineiden jaksollista järjestelmää. Se tuntui järjettömältä jo silloin, ja sitä se on ollut. Uskonnossa taottiin päähän Paavalin matkoja, vaikka saarnat ja rippikoulutunnit ovat syntyneet ilman niitä.

Toisaalta on paljon sellaista, minkä merkitystä en aikanani tajunnut. Historian vuosilukuja tarvitaan. Ranskan vallankumous vuonna 1789 ja Suomen itsenäistyminen vuonna 1917 auttavat ratkaisevasti jäsentämään maailmaa. Vieraiden kielten vähäisestäkin osaamisesta on ollut hyötyä, ja ollakseni uskottava kirjoittaja minun on tiedettävä, ettei aggressio ole agressio eikä naiivi ole naivi. Ehkä voin vielä googlata sen tiedon, että Ruanda on Afrikassa, mutta menee toivottomaksi, jos joudun googlaamaan myös Afrikan.

Millä keinoin voisi arvata, mitä kaikkea oppimaansa tarvitaan vielä vuosikymmenten kuluttua? Siinäpä se. Pätevää keinoa ei ole.

Tahdon sanoa sen äänettömästi

 Äitienpäivään liittyy paljon makeutta, joka minun suussani tuntuu liian makealta. Olen karumpien sanojen ystävä. Tämä on persoonakysymys, ei merkki oikeassa tai väärässä olemisesta.

Tämä rippikoulupojan äitienpäiväruno teki kuitenkin niin vahvan vaikutuksen, että julkaisen sen tässä. Ehkäpä kaksi viimeistä riviä tekivät minuun vaikutuksen. Runo on odottanut esille pääsemistään 19 vuotta.

Niin paljon haluan tehdä vuoksesi 
mutta silti sen kuin meen
jälleen kaipaan todella luoksesi
mutta taas tyhmyyksiä teen
haluan olla mies sanojeni takana 
mutta suuni liehuu kuin tuulessa lakana.
En tiedä kuinka sen tekisin
pakotanko itseni siihen väkisin.
En tiedä mitä olen kerennyt sanoa
ja niitä haluaisin anteeksi anoa.
Rakastan sinua äärettömästi
mutta tahdon sanoa sen äänettömästi.

Cannibal Corpsea kuulemassa

En ole isommin harrastanut muusikoiden tai bändien bongailua. Olen ollut kolmesti Neil Youngin konsertissa, mutta yllättävämpää lienee se, että olen käynyt kuuntelemassa Cannibal Corpsea paikallisesti hyvin tunnetun Hevi-Penan kanssa. Tyylillisesti bändi luokitellaan death metaliin. Ensimmäinen keikka oli Jyväskylän Lutakossa, ja sillä reissulla meillä oli muutakin matkaseuraa. Kaksi muuta keikkaa on ollut kotikulmilla Tampereella.

Mistään muusta musiikkitapahtumasta en ole saanut niin paljon apuja kuin Cannibal Corpsen keikoista. Hevin ystävien kanssa on syntynyt erinomaisia keskusteluja. Joku minua ennen tuntematon on muutamassa sekunnissa purkanut pappeihin liittyviä käsityksiään. On ollut riemastuttavaa kuulla, kuinka joku hevariksi esittäytyvä on tunnustanut, että Corpsen äärimmäisyyteen hän ei aivan kykene.

Lisäksi Hevi-Penalle ja minulle on syntynyt yhteinen juttu, joka yhdistää meidät elämän loppuun saakka.

On ollut hienoa seurata, että miesvaltainen, mustiin pukeutunut hevikansa käyttäytyy konserteissa kaikin puolin moitteettomasti. Seinäjoen tangomarkkinoilla taitaa olla toisenlaista. Vaatetukseltani olen eronnut hevareista, mutta kukaan heistä ei ole katsonut minua pitkään. Olen saanut olla sellainen kuin olen, ja se on aina yhtä vahva armon kokemus.

Entä mitä sanoisin Cannibal Corpsen musiikista? Vakiovastaukseni on tämä: joskus täytyy käydä pohjalla.

Mikä ihmeen helatorstai?

Arkipyhäkiistojen tuoksinnassa helatorstaita kutsuttiin jonkin aikaa Kristuksen taivaaseen astumisen päiväksi. Arkisemmin se voitaisiin nimetä maallisen tallustelun loppujuhlaksi. Kyse on eräänlaisista läksiäisistä.

On tärkeää, että ylösnousseen ilmestymiset loppuivat kertakaikkisesti 40 päivään. Muuten saataisiin jatkuvasti lukea Seiskasta ja muista alan lehdistä, että Jeesus on taas putkahdellut esiin siellä ja täällä ja sanonut yhtä ja toista. Meno olisi todella villiä, niin kuin se ei olisi riittävän villiä jo nykyisellään.

Oli viisaasti tehty, kun Jeesus jätti seuraajansa kulkemaan omin päin. On osattava päästää irti oppilaistaan ja lapsistaan, onpa kyse polkupyörällä ajon opettelemisesta, nuoren omilleen muuttamisesta tai siitä, osaa soveltaa Mestarin oppeja, vaikkei koko ajan ole kysymässä häneltä tarkentavia käyttöohjeita.

Filosofi Ludwig Wittgenstein kirjoitti aiheesta hyvin, vaikka tuskin hänen mielessään oli helatorstai: "Opettaja joka osoittaa opetuksensa aikana hyviä, jopa hämmästyttäviä tuloksia, ei ole vielä tämän perusteella hyvä opettaja. Mahdollisesti hän kohottaa välittömässä vaikutuksessa olevat oppilaansa luonnottoman korkealle tasolle ilman, että kuitenkaan kehittäisi heitä tälle tasolle.  Niin he opettajan lähdettyä lysähtävät heti kasaan."

Sitkeä yritys vai oikea-aikainen luovutus

Kotoa saatu elämänohje ikuisesta periksiantamattomuudesta on johtanut elämänmittaisiin tragedioihin, kun nuori ihminen on vuosikaupalla pyrkinyt koulutukseen, johon hänellä on ollut vain pyrkyä muttei mahdollisuuksia. Voitaisiin opettaa myös näin: "Älä koskaan anna periksi, ja lopulta sinusta tulee Paavo Väyrynen."

Viime sunnuntaina kirkoissa kuultiin lause: "Etsikää niin te löydätte." Tämä hyvä oppi ei kuitenkaan lupaa, että aina löytäisi juuri sen, mitä on etsimässä.

Vaikeinta on löytää tasapaino periksiantamattomuuden ja oikea-aikaisen luovuttamisen välillä. Kerron esimerkin:

Pelasimme rippikoulun kanssa amerikkalaisen jalkapallon junttisovellusta, jota olen kuullut kutsuttavan sekä rypyksi että rytkyksi. Pallo viedään kantamalla tai muilla keinoin vastapuolen maalialueelle. Taklata saa täysin vapaasti, mutta lyöminen on kiellettyä. Pelipaikkanamme on ollut hangen peittämä järven jää. 

Ottelun jälkeen ilmeni, että yhdeltä pojalta oli pudonnut lompakko. Hankeen syntyneistä jäljistä saattoi nähdä liikkuma-alueen, ja niin lähdimme etsintään järjestelmällisesti tasaisena rintamana. Metri metriltä potkittiin lunta, mutta mustaa lompakkoa ei näkynyt.

Olimme olleet epämääräisesti myös laiturin läheisyydessä, jossa oli enemmän lunta. Myös siitä tongittiin. Vihdoin päätin, että oli annettava periksi. Kiipesin laiturille kailottamaan, ettei voi mitään. Joskus on vain luovutettava. 

Kaikki tottelivat paitsi yksi poika, joka hankeen kumartuneena kauhaisi kädellään vielä kerran, toisen kerran ja kolmannenkin... ja minä olin ollut väärässä.

Köyhät ovat taas antaneet vähästään

Silmääni on osunut juttuja siitä, kuinka ihmiset joutuvat tulojensa ehtyessä muuttamaan asumistaan vaatimattomista tiloista vielä pienempiin ja halvempiin. Kaikki osuman saaneet ovat olleet vähävaraisia. Rantalukaalien omistajat sen sijaan jatkavat asumistaan siellä, missä ovat ennenkin asuneet.

Viime vuoden Yhteisvastuukeräys viittaa vahvasti siihen, että köyhät ovat myös hövelimpiä auttamaan muita köyhiä. Pitää paikkansa se vanha sananlasku, jonka mukaan köyhä antaa vähästään ja rikas ei anna paljostakaan. 

Vuonna 2023 parhaan tuloksen keräsi Utsjoen seurakunta. Sen kokoama 13,4 euroa per seurakuntalainen on käsittämättömän suuri. Utsjoella rahat kerättiin pienistä puroista. Oli bingoiltoja joka kylällä, oli arpajaisia, Yhteisvastuu-konsertti ja Yhteisvastuu-hiihto. Iltapaloja tehtiin muihinkin konsertteihin.  

Pohjois-Savon Rautavaara on kaikkein köyhin suomenkielinen kunta. Se on ollut monina vuosina kisan voittaja, mutta tällä kertaa Rautavaaran seurakunta oli kakkonen. Senkin tulos oli komea eli 8,95 euroa seurakuntalaista kohden. 

Seuraavina olivat Puolanka, Pukkila, Hirvensalmi ja Pello. Seitsemänneksi parhaana Kihniö sai 4,27 euron tulokseen.

Jos lähtisin etsimään varakasta väkeä, en ensimmäiseksi hiihtelisi Hirvensalmen suuntaan.

Puhutaan vaikka keväästä kun muu ei onnistu

Kymmenien suomalaisten joukko oli hankkinut Bolivian Santa Cruzista viljelysmaata. Mahdollisuuksien piti oleman lupaavia, ja niin lähdettiin matkaan, vaikka edes espanjan kielen taitoa ei ollut eikä muutakaan tietoa bolivialaisesta todellisuudesta. 

Suunnitelmat menivät myttyyn juuri siihen tapaan kuin ne voivat suomalaisesti epäonnistua. Santa Cruz on rehevällä alueella ja maan olisi pitänyt tuottaa hyvin ainakin soijaa, mutta kehnot liikenneyhteydet, asiantuntemattomuus, kielitaidottomuus ja lopulta myös keskinäinen kateus sotkivat asian. Useimmat uudisasukkaat tulivat kotiin niin sanotusti häntä koipien välissä.

Tapasin miehen, joka oli ollut seikkailussa mukana. Hän sanoi käsittäneensä Boliviassa, mitä esimerkiksi hyvät tiet merkitsevät. Omasta puolestaan hän kertoi, ettei ollut varsinaisesti menettänyt rahaa, mutta voittoakaan ei ollut tullut.

Yritin avata keskustelua bolivialaisesta köyhyydestä, joka oli minua matkallani koskettanut, mutta tuntui siltä, että mies ei olisi ollut lainkaan samassa maassa missä minä. Hän ei tarttunut keskusteluun, ei millään lailla. Sanoi vain, että esimerkiksi Chilessä on menty paljon eteenpäin.

Yritin konkretisoida. Hautausliikkeiden ikkunoissa oli paljon alle metrin pituisia arkkuja. Niille oli tarvetta, koska Boliviassa joka kolmas lapsi kuoli alle vuoden ikäisenä. 

En saanut vastakaikua: oli talvipäivä, ja aloimme puhua siitä, kuinka aurinko kimmelsi hangella.

Hain Alkosta neljä tusinaa tyhjiä kossupulloja

Kappaletavaralla mitaten olin Alkon suurasiakas, kun menin paikalliseen myymälään saadakseni 48 kossupulloa. Tilaukseni herätti lievää hämmästystä. Selitin hankintojeni syyn ja kyselin samalla, oliko heillä ollut usein asiakkaita, jotka tarvitsivat tyhjiä viinapulloja. Myyjä vastasi, että yleensä oltiin kiinnostuneita nimenomaan täysinäisistä pulloista.

Oudon pyyntöni syynä oli se, että tarvitsin materiaalia rippikouluun. Tarkoituksena oli havainnollistaa suomalaisten alkoholinkäyttöä. Ideani oli, että näyttäisin konkreettisesti, miltä näyttäisi se 48 kossupullon rivistö, jonka sisällön keskimääräinen suomalainen kiskaisee vuosittain kurkusta alas.

Sain pullot, ja joskus ne oli myös palautettava. Toinen reissuni Alkoon ei ole jäänyt erityisemmin mieleeni, mutta epäilen vahvasti, etten palauttanut kossupullojani maanantaina enkä vilkkaimpaan liikeaikaan. Varmaan yritin varmistella, ettei puolituttuja ollut lähitienoolla. Selitys rippikouluopetuksen tarpeista ei olisi välttämättä vakuuttanut aivan kaikkia: "Että rippileirillä olisi tarvittu... opetustarkoituksiin... niin niin. Justiinsa joo. Sielläpä hyvinkin.”

Tyrkyttäjät

Keskustorin kulmalla on usein kaksi ihmistä tarjoamassa jehovantodistajien raamattukurssia tai muuta raamattumateriaalia. En ole vissiin ikinä nähnyt ketään asiakasta, mutta uskollisesti he siinä seisovat. Minun puolestani olkoot siinä, koska he eivät häiritse eikä tyrkytä. Tämä ei pätenyt siihen kiertelyyn, jota kerrostalojen ovikoodit ovat raunioittaneet.

Islannissa paraikaa matkailevat tuttuni saivat muistelemaan, kirjoittiko joku islantilainen kirjailija tyrkyttämisestä. – Kyllä: islantilainen kirjailija Njörður P. Njarðvík kirjoitti teemasta teoksessaan Vuorovesi.

Njarðvík kertoi erityislahkolaisista, jotka kulkivat islantilaisten taloissa ja yrittivät myydä kirjojaan ja lehtisiään. Niiden tarkoituksena oli käännyttää vuonolaiset syntisestä elämäntyylistä. Vika oli siinä, etteivät vuonon ihmiset halunneet käännyttää itseään yhtään mistään, vaan olla rauhassa kaikelta, mitä he pitivät toisten asioihin sekaantumisena. "He olivat tahtomattaan kovin vastahakoisia osoittamaan sitä sisäistä herkkyyttä, joka asui rosoisen olemuksen ja voimakkaiden kirousten alla", kuvaa Njarðvík. Tämä vastahakoisuus käski halveksia jokaista, joka julkisti niin syvällisen ilmiön kuin uskon ja halusi alkaa kiistellä siitä ihmisten ulko-ovilla ja kaiken kukkuraksi myydä opastusta. "Pappia saattoi kuunnella merimiespäivillä, hänellähän oli virkansa jota arvostettiin", kirjoitti Njarðvík.'

Muutakin kuin uskontoa tyrkytetään: uskonnottomuutta, agnostisuutta, poliittista näkemystä, euroviisuja, elämäntapaa, sähkösopimusta, elämänviisautta, suklaata ja nestesaippuaa.

Lyhyt tiivistelmä siitä, missä nuoriso menee

Tilastot ovat todellakin niin kuin ne luetaan. Esimerkiksi kelpaa koulukiusaaminen, joka on vähentynyt tai lisääntynyt aivan sen mukaan, verrataanko nykytilannetta vuoteen 2010 vai vuoteen 2021. Edellinen vertailuvuosi merkitsee vähenemistä ja jälkimmäinen kasvamista. Viime vuosina viikoittaisesti kiusattuja on ollut 5 - 10 prosenttia  peruskoulun viimeisten luokkien oppilaista.

Pojat kärsivät tyttöjä enemmän fyysisestä väkivallasta ja sen uhasta, mutta muuten tyttöjen lukumäärät ovat poikiin nähden huomattavan suuria, onpa kyse halveksivista eleistä, ulkopuolelle jättämisestä tai seksuaalisesta häirinnästä, joka tosin ei ole niinkään kouluelämän ongelma.

Kolmannes nuorista tuntee, että koulun aikuisille kertominen ei ole vähentänyt kiusaamista vaan on jopa lisännyt sitä. Toisaalta puolet nuorista kertoo, että kertomisesta on ollut apua. Äkkiä ajatellen aikuisten puoleen kääntyminen voi hyvinkin auttaa, mutta siinä on riskinsä.

Perinteisen tupakoinnin suosio on romahtanut. Myöskään nuuskaamisen lisääntymisestä ei kannata olla huolestunut. Sen sijaan sähkötupakan suosio on kaksinkertaistunut neljässä vuodessa, ja sitä harjoittaa kuusi prosenttia yläkouluikäisistä.

Nuorten alkoholinkäyttö on romahtanut vuosituhannen alusta, mutta on sittemmin vakiintunut nykyiselle tasolleen. Huumeiden käytön lisääntymisestä ei ole vähintäkään näyttöä.

Liian vähän on puhuttu siitä, että tunne johonkin ryhmään tai yhteisöön kuulumisesta on vähentynyt viime vuosina. Se heijastuu moniaalle.

Nämä havaintoni koskevat rippikouluikäluokkia. Lukiolaisten tai ammattikoululaisten lukemia en ole tutkinut. Lähteeni on aina kahden vuoden välein tehtävä valtakunnallinen kouluterveyskysely.

Viikoittain kiusatut 8. ja 9. luokan oppilaat

Duunipaikan pitsapäivä

Me tavattiin yli kolmekymmentä vuotta sitten täällä etelässä, kun Pete oli selvästi alle kahdenkymmenen. Hän oli kotoisin Pelkosenniemeltä eli samalta paikalta kuin Andy McCoy, ja hänessäkin oli rokkijätkää. Pohjoisen murre tuntui puheessa, vaikka aluksi ujous teki vastauksista lyhyitä.

Pete ei palannut Pelkosenniemelle, mutta pohjoisen ilmansuuntaan kyllä. Elämässä on tapahtunut paljon. Luita on katkeillut, on ollut monenlaisia työpaikkoja, ja läheisiä ihmisiä on kuollut, viimeksi kummitäti, jolle hän omisti muistosanat: "Taivaan tähtiä katselen. / Sieltä vastaat hymyillen. / Siipes sun suojaa meitä / elomme valtateillä."

Hiljattain sain Peteltä ilahduttavan viestin. Siinä oli valokuva, joka näytti lorvimiselta. Saatteena oli kommentti: "Aattele, mulle maksetaan tästä."

Pian Pete selitti, että työtä kuitenkin tehtiin: "Ensin vedetään letkulinjat. Yks letkunpino painaa 30 kg. Raahataan ne ylös. Sitte annetaan pesurille vuoro. Tunnin välein lasketaan alaspäin."

Kyselin, olinko ymmärtänyt oikein, että työntekijöitä arvostetaan ja vastaavasti työtä tehdään hyvin?

Pete vastasi: "Juuri näin. Tää on ehkä paras firma, missä oon ollu töissä. Vaikka oon vuokraukko, nii mua kuunnellaan, oon tasa-arvoinen. Voisin mainita firmoja, joihin ei kannata mennä. Tää on niitä joihin meen heti ku kysytään. Ja sitten on firman pizzapäivä. Töihin tuodaan pizza."

Terveisiä työnantajille. Monilla aloilla on aitoa työvoimapulaa, mutta syytä voi olla siinäkin, ettei tekijöistä välitetä eikä kukaan halua tulla.

Pete antoi luvan kertoa.

Sodan keskellä on muutakin kuin sotaa

Monesti Nobel-ehdokkaana mainitun Amos Ozin romaani Tarina rakkaudesta ja pimeydestä osoittaa, että toisen maailmansodan jälkeen Israel oli ainutlaatuinen yhteiskunnallinen kokeilu, kun palestiinalaisten keskelle tuli siirtolaisia eri puolilta maailmaa. Nämä muuttajat edustivat monenlaisia kulttuureja, yhteiskuntapiirejä ja kieliperinteitä. Yhdessä he yrittivät luoda uutta todellisuutta. 

Tilannetta ei auttanut se, että he puhuivat uudelleen henkiin herätettyä hepreaa, jonka osaaminen ei riittänyt esimerkiksi tunneilmaisuun. Oltiin tunteiden kanssa pulassa niin kuin monet suomalaiset. Valtaväestö ei ollut kovin uskonnollista, mutta sapattilamput sytytettiin, koska "ikinä ei voinut olla täysin varma".

Suomalaiset henkilöhahmot ovat maailmankirjallisuudessa todella harvinaisia, mutta Ozin romaanissa on kuuden sivun mittaisen luku, joka kertoo kahdesta suomalaisesta lähetystyöntekijästä, Aili Havaksesta ja Rauha Moisiosta. He auttoivat Ozin asuman kaupunginosan asukkaita jakamalla piiritetyssä Jerusalemissa ruokaa, lääkkeitä ja vaatteita. Vedenjakelupäivinä he jonottivat vettä naapurien puolesta ja rohkaisivat näitä Raamatun sanalla. 

Käydessään Suomessa kymmeniä vuosia myöhemmin Oz tapasi kyseiset naiset. 

Jokaisella haitalla on etunsa

Yksi jalkapallohistorian kuuluisimmista pelaajista on hollantilainen Johan Cruyff. Hän oli myös merkittävä valmentaja, ja hänen vaikutuksensa näkyy monissa nykymanagereissa. Ainakin yhtä hänen lausumaansa olen jäänyt miettimään: "Jokaisella haitalla on etunsa."

On tunnettu tosiasia, että itsemurhat vähenevät sotien aikana. Kun on iso murhe ja yleinen hätä, mittasuhteet muuttuvat ja ihmisten omat vaikeudet alkavat pienentyä. Jotain samaa on siinä tiedossa, jonka mukaan piikkipallon tai jääpalojen puristelu tai chilikarkin imeskely auttaa silloin, kun psyykkinen tuska tulee liian voimakkaaksi kestää. "Kun pääsee pahimman yli, tietoisuus taas paranee ja ihminen pystyy hallitsemaan ajatuksiaan paremmin", sanoi aikuispsykiatrian ylilääkäri Marja-Liisa Portaankorva.

Tässä on osavastaus siihen, mihin tarvitsemme elämän pieniä harmeja. Ne vähentävät ahdistusta jossain toisaalla ja lisäävät kestokykyä. Välillä sopii kysyä, mikä on se asia johon tarvitsemme elämän pienistä vastoinkäymisistä saamaamme oppia.

Lopultakin ratkaisu tai vähintään sen alku

Palestiinan ongelman ratkaisuksi on tarjottu kahden valtion mallia, juutalaisille omansa ja palestiinalaisille omansa. Se on helposti sanottu, mutta toteuttamiskelpoinen ratkaisu se ei ole. Kukaan ei tiedä, miten valtioiden rajat vedettäisiin, kun eri kansallisuudet elävät saarekkeina toistensa välissä ja keskellä. Kaiken lisäksi vaikuttaa siltä, että malli saa kannatusta vain ulkopuolisilta.

Gazan tilanne on tyrmistyttävä, ja juutalaisten elämä vihaajiensa ympäröimänä tuntuu sietämättömältä. Ehkä pitäisi kokeilla jotain aivan uutta.

Loputon koston kierre voidaan lopettaa vain lopettamalla se. Toisin sanoen on lakattava kostamasta ja toimittava viisaan opettajan sanojen mukaan: ”Älkää pahaa pahalla kostako.”  Jonkun mielestä tämä olisi naiivia toimintaa väkivallan maailmassa, kun kuulemma "empatia ei kuulu politiikkaan". Tappamista ja tappajien tappamista on kuitenkin jo kokeiltu. Ehkä voisi ihan vaihtelunhalusta testata jotain muuta, tai sitten vain jatketaan entiseen malliin. 

Universumi on Jumalan uusi nimi

Olen koonnut esimerkkejä siitä, miten sanaa universumi on alettu käyttää aivan uudella tavalla:
- Vaan lähinnä toivon, että universumi olisi puolellani, edessä olisi hyviä käsityöläisen päiviä ja sanojen taikakin löytyisi jälleen jostain.
- Mitähän universumi mulle nyt yrittää kertoa? Piti keittää aamukahvit, meni pannu rikki sitä pesiessä.
- En ole varma, onko tämä nyt vaan jonkunlaista universumin naamaan hieromista taas sen osalta, että eteen sataa isommassakin mittakaavassa esteitä tavalla, jollaista ei ole aiemmin osunut? 
- Vastasin kaverille, joka kyseli, että mites onko tapahtunut mitään onnettomuuksia, että ei ole, että ehkä universumi sääli meitä. 
- Universumi kyllä tukee meitä, kun toiveet ja unelmat tulee sydämestä.
- Muistan ajatelleeni, että nyt universumi maksaa minulle takaisin sen, että olin nenäkäs, rauhaton teini.

Yhdessäkään lauseessa universumia ei voi korvata käsitteellä maailmankaikkeus, ei ainakaan niin kuin fyysikot ovat tottuneet sanaa käyttämään. Sen sijaan universumi tarkoittaa samaa kuin perinteisemmät käsitteet Kaikkivaltias tai Korkein. Onkin pääteltävä, että Universumi on Jumalan uusi nimi. Sanaa Jumala kainostellaan sanoa, mutta itse asiasta ei päästä eroon vaikka ponnistellaan.

Kristillisessä perinteessä Jumalan nimiä on ollut vaikka kuinka paljon. Idän kirkossa luetteloitiin 600-luvulla 187 erilaista, eikä missään ole kielletty keksimästä lisää. Universumi sopii listan jatkoksi vallan hyvin. Sen voisi ottaa kirkossakin käyttöön.

Vain hyvät ihmiset kuolevat

En ole vielä niin vanha, että katsoisin sanomalehden kuolinilmoitukset löytääkseni sieltä omia kavereitani, mutta muistokirjoituksia olen lukenut pitkään. Monesta vainajasta tulee mieleen, että olisinpa saanut olla tuonkin lähipiirissä. Olisin oppinut jotain ja olisin saanut hyviä kokemuksia.

Välillä heräilee epäilys. Missä ovat luonnevikaiset, sietämättömät ihmiset? Onko tosiaan mahdollista, että vain hyvät ihmiset kuolevat?

Kaunokirjallisuudessa on purettu korulauseita ja sankaritarinoita. Maailmankirjallisuuden tunnetuin esimerkki lienee Edgar Lee Mastersin Spoon River antologia, jossa hautausmaan vainajat pääsevät sanomaan elämänsä jälkisanat. Kotimaisesta kirjallisuudesta esimerkiksi sopii Pentti Haanpää. Novellissa Kuolinuutinen ollaan metsätöissä. On märkää, eikä työ ole sujunut ja ateria on jäähtynyt. Tihilä lukee pitkälleen heittäytyneenä sanomalehteä. Sieltä löytyy muistokirjoitus Vakoharjusta: "Tunnustettava taloudellinen kyky, joka vaatimattomasta alusta kohosi oloissamme huomattavaan varallisuuteen.”

Tihilä on toista mieltä: "Pohjaltaan murtovaras, maantieryöväri, joka kuitenkin osasi käyttää niitä taipumuksiaan siinä muodossa, ettei poliisilla ollut oikeutta tarttua häntä olkapäähän..."

Sanomalehden mukaan Vakoharjulla on ollut taipumusta uskonnollisuuteen, vaikka hän ei ole vieraalle sitä useinkaan näyttänyt.

Tihilän tulkinta on toinen: "Myöhemmin, hänen sairastellessaan, sitten lienevät ilmenneet ne uskonnolliset taipumukset, ja sairaan onkin kai vaikea välttää kristillisyyttä..."

Kirjailijalla oli vain kiire

Joskus asiat ovat yksinkertaisia eikä niistä pidä etsiä sen kummempia filosofioita. Tämän perustotuuden palautti mieleeni ortodoksikirkon kanttori, joka esitteli ryhmällemme kirkkoa. Hänellä oli paljon kerrottavaa symboliikasta, sillä niin kuin tiedämme, mystiikka elää vahvasti ortodoksisessa uskossa.

Vihdoin joku kysyi, mitä kaikkea kirkon katto symboloi. Vastaus oli maanläheinen: "Tietysti katossa voi nähdä taivaan ja paljon muutakin, mutta kyllä se on siinä ennen kaikkea sen takia, ettei vesi sataisi sisään.

Myöskään kirjallisuuden hienoilla juoniratkaisuilla ei välttämättä ole kovin syvällistä sanomaa. 

Tiedonhaluiset ylioppilaat kysyivät Hannu Salamalta sen bussin symboliikkaa, joka Juhannustansseissa teki kolarin niin, että suurin osa kirjan henkilöistä kuoli. Mitä bussi edusti? Mitä tarkoitti kuolema? 

Salama vastasi: "Voi voi. Mulla oli kaks viikkoa aikaa ennen kuin käsikirjoitus piti jättää kustantajalle ja helvetisti porukkaa niin, että mitä muuta mä olisin niille voinu tehdä?"

Pentti Saarikoski penkkiurheilijana

Marraskuussa 1969 joukko kirjailijoita oli Ruotsissa esittelemässä suomalaista kirjallisuutta. Tuloksena oli kulttuuriskandaali, kun Pentti Saarikoski ja hänen kirjailijakaverinsa Jorma Ojaharju makailivat Göteborgin kaupunginkirjaston esiintymislavalla votkapullosta naukkaillen ja muita esiintyjiä häiriten.

Suomenkielisen Finn Sanomat -lehden päätoimittaja sanoi: "Meillä on suomalaisia juoppoja omastakin takaa, ei heitä tarvitse tuottaa enää Suomesta lisää." Tapaus noteerattiin myös Suomessa. Se valtasi Ilta-Sanomien lööpin, jonka suuressa valokuvassa kaksi kirjailijaa röhjötti pitkin pituuttaan esiintymislavalla.

Saarikoski oli valtakunnallinen runoilijarenttu. Myös naissuhteet herättivät huomiota: "Jos rouva ei ole mieluinen vaihdan."

Kaiken keskellä tuppasi unohtumaan, että Saarikoski oli laajan yleissivistyksen hankkinut kielellinen lahjakkuus. Hän tunsi erityisesti klassista kirjallisuutta ja suomensi sekä Odysseian että Matteuksen evankeliumin. Ensimmäinen slangilla kirjoitettu ja suomeksi ilmestynyt romaani Salingerin Sieppari ruispellossa tuli julki Saarikosken ansiosta.

Myös ihminen unohtui. Uusimpaan Parnassoon kirjoittamani essee tuo esiin Saarikoskesta yllättävän puolen. Kaikkien kulttuuriharrastustensa keskellä hän oli penkkiurheilija. Hän harrasti itsekin liikuntaa, erityisesti hiihtoa, joka toi hänelle mielenrauhaa. Saarikosken mielestä urheilu oli yhtä viisasta toimintaa kuin runojen kirjoittaminen, yhteiskunnan valtarakenteiden muuttaminen tai linnunpönttöjen rakentaminen. ”Urheilu on menneisyyden vaalimista ja vanhojen tapojen säilyttämistä. Se on sillä tavoin sivistystä.”

Parnasso on Suomen johtava kirjallisuuslehti, joka pitäisi löytyä ainakin kirjastosta.

Voi rakkaat lapset!

Torikahvilassa näin, kuinka nuori tyttö ja poika olivat tarrautuneet toistensa käsivarteen ja pitelivät kiinni niin kuin eivät hellittäisi ikinä. Heidän katseeseensa ei mahtunut ketään muuta, ja kotona odottavat matematiikan laskutehtävät olivat tyhjän kanssa yhtä (x = 0). He olivat rakastuneet ensimmäisen kerran.

Olin onnellinen heidän puolestaan. Se riemu ei voinut olla tarttumatta.

Mutta sisälläni tiesin, että voi hyvät lapset, tuohan päättyy välttämättä itkuun ja murheeseen. Ihmislapsen on opeteltava kuolemat ja särkyneet rakkaudet. 

Olen lukenut, että jo oppiakseen kävelemään hänen olisi lyötävä päänsä kaksituhatta kertaa.

Kuinka monta epäonnistunutta rakkautta tarvitaan ennen kuin on aikuinen? Kuinka monta kuolemaa ennen kuin on saavuttanut sen ymmärryksen, jonka olisi saatava kokoon viisaaksi tullakseen? Ehtiikö ikinä niin pitkälle? Vai käykö niin, että sen saavuttaessaan se on jo ohi?

Mihin normaali ihminen tarvitsee lyhytpiippuista käsiasetta?

Revolveri on lyhyt käsituliase, jossa makasiinina toimii pyörivä rulla. Sellaisen aseen oli muuan kahdentoista ikäinen vantaalaispoika saanut haltuunsa. Vantaan ampujan lisäksi myös Jokelan ja Kauhajoen ampujat ovat käyttäneet käsiasetta, joka mahtuu taskuun tai koulureppuun.

Ratkaiseva kysymys on, mihin tavallinen ihminen tarvitsee lyhytpiippuisia käsiaseita. Eihän niillä voi ampua muuta elävää kuin ihmisiä. Pistoolin kanssa kuljeskelija on poliisi, huumerikollinen tai kouluampuja. Poliisin ymmärrän ja hyväksyn.

Jos joku haluaa välttämättä harrastaa pistooliammuntaa, säilyttäköön asettaan ampumaradalla lukkojen takana. Mielenvikaiselle sekin on vaarallinen laite niin kuin vuoden 1999 tapaus todistaa. Silloin kolmekymppinen nainen surmasi Helsingin Albertinkadun ampumaradalla kolme itselleen tuntematonta miestä. Lapset eivät kuitenkaan pääsisi käsiksi ampumaradalla säilytettäviin pistooleihin.

Vaarin pitkäpiippuisen hirvikiväärin kanssa on vaikea lähteä koululle luokkatovereita ampumaan. Saahan silläkin toimitettua perheenjäsenen hengiltä, mutta niin saa myös puukolla ja keittiöveitsellä.

Puolimatkan vääryys

Olen laihojen kompromissien kannattaja. Olen yrittänyt opetella sitä taitoa, että tullaan puolitiehen vastaan. Jossain on kuitenkin raja, ettei käy. Tältä pohjalta on tämä koulumuisto. 

Neljännen luokan opettajamme valitti meidän meluavan liian paljon sillä välillä, kun olimme tulleet välitunnilta eikä opettaja vielä ollut luokassa. Niin hän määräsi suosikkityttönsä valvomaan muita oppilaita. Tyttö seisoi luokan edessä, ja kun joku sanoi jotain, hän kirjoitti taululle meluajan nimen ja sen viereen viivan. Viiva merkitsi aina viiden minuutin jälki-istuntoa.

Luokassa oli totinen hiljaisuus, koska kaikki halusivat välttää rangaistuksen. Satuin kuitenkin kerran kääntämään päätäni. En sanonut mitään, mutta valvojatyttö kirjoitti nimeni taululle ja sen perään viivan. Hermostuin. Vääryyttä vastaan oli kapinoitava ja kapinaan taas tarvittiin ääntä, ja mitä enemmän valitin, sitä enemmän taululle ilmestyi viivaa viivan perään. Olin kääntänyt päätäni yhden kerran ja lopputuloksena oli melkein kahden tunnin jälki-istunto. 

Opettaja tuli luokkaan. Tyttö ja minä selitimme asiaamme, ja opettajan oli varmaan vaikea saada selville, mitä oli tapahtunut. Lopulta hän antoi tuomionsa. Jäljelle jäi kuusi viivaa eli puoli tuntia istumista. 

Se oli kompromissi.

Kalliot murskataan soraksi kengänpohjien alle

Pääsiäistä edeltäneellä mummolan reissulla luin Kouvolan sanomia. Siellä oli jutun aiheeksi nostettu katupöly. Ilman likaisuus ja kengänpohjien alla kuulalaakereina pyörivät kivenmuruset ovat niitä syitä, jotka saavat minut ahdistumaan huhtikuusta. On tosin muitakin syitä.

Kouvolan sanomat kertoi, että talven aikana kaduille on levitetty hiekkaa melkoinen määrä. Siitä voitaisiin koota Kouvolan torille yli kolmen metrin tasakattoinen kasa. Enimmäkseen hiekka tehdään kallioita murskaamalla. Uusiokäyttö ei toimi, koska talven aikana kivet kuluvat ja pyöristyvät.

Väkisin mieleen tulee kysymys, milloin kalliot loppuvat. On jo huomattu, että meriin ei voi loputtomasti kaataa mitä hyvänsä. Edes avaruus ei tunnu riittävän ihmisen romuille.

Ainakin rakennushiekasta on maailmassa pulaa. Sahara ei auta, koska sen hiekka on väärää kokoa. Taivaalle noustessaan se saa aikaan kauniita auringonlaskuja, mutta niistä ei rakenneta asuntoja hometalojen tilalle.

Jumalisia käsityksiä lyyrisellä tyylillä

Joskus olen kysellyt nuorilta, minkä värinen Jumala olisi, jos hän olisi väri. Useimmat ovat kannattaneet valkoista. Samanmuotoisella kysymyslauseella olen pyytänyt kertomaan soittimen, luonnonilmiön ja jotain muutakin. Pääsiäisen kunniaksi kerron tässä omat käsitykseni.

Minun Jumalani olisi sininen. Se on taivaan ja meren väri. Sitä ovat ajatukseni ja sitä ovat ne vaatteeni, jotka eniten tuntuvat omilta.

Jumalallani olisi intiaanin ruokohuilun ääni, kun se soi Bolivian ylätasangolla. Se kutsuu ottamaan selvää ja tulemaan luokseen epäonnistumisen ja kuoleman uhalla, ja vuorista heijastuvat miljoonat kaiut.

Jumala olisi alkava syksy, kun luonto on vielä elossa, mutta on jo paljastanut mitä siitä tulee, kaikki poimittavana, liiallinen kuumuus poissa, tallella kuulakkaat äänet. 

Jumala olisi ilma, sillä ilmaa me hengitämme ja sitä vailla me kuolemme ihan heti. Ilmaa ei voi nähdä, ja kuitenkin se on keskellämme joka hetki. Jumala olisi tuuli, joka leppeästi heiluttaa hiuksia.

Jumala olisi joutsen, joka lentäessään laulaisi Sibeliuksen Finlandiaa. Hän olisi Kristuksen käsi, joka taittaa leivän niin, että siitä liikkeestä hänen seuraajansa tunnistavat hänet.

Jumalani olisi myöhäinen ilta, kun muu perhe on jo mennyt maate ja kaupungin äänet ovat sammuneet. Jäljellä olisi viimeisten lintujen laulu, edessä kupillinen kahvia ja hyvä kirja, Fjodor Mihailovitsia tietysti. 

Käsienpesun runsaat mahdollisuudet

 On runsaasti konsteja pestä kätensä ja livahtaa syyttömien puolelle.
* Ei tullut käteistä mukaan.
* En tiennyt.
* Kotimaassakin on köyhiä.
* Olen päättänyt antaa itselleni aikaa.
* Näinä taloudellisina aikoina.
* On priorisoitava.
* Nämä asiat eivät kuulu minulle.
* Oma maa on asetettava kaiken edelle.
* Olen tehnyt voitavani.
* On ajateltava myös itseään.
* Ei ole minun vastuualuettani.
* Hoidetaan virka-aikana.
* Aiheuttaa liikaa kustannuksia.

* Ei pidä sekaantua politiikkaan.
* En ole kuullutkaan.
* Yksi ihminen ei voi mitään.
* Tähän ei pidä sotkea tunteita.

* On pysyttävä puolueettomana.

* Kirkolla ei ole tähän erityistä viisautta.
* Budjettiin ei mahdu.
* Voit soitella myöhemmin.
* Tähän on suhtauduttava ammatillisesti.
* En voi elää kenenkään toisen puolesta.

Kun Pilatus näki, ettei mitään ollut tehtävissä, ja kun meteli yhä paheni, hän otti vettä, pesi kätensä väkijoukon nähden ja sanoi: "Minä olen syytön tämän miehen vereen. Tämä on teidän asianne."

Keppiukot ja -akat

Kainuun Suomussalmen tienvarsilla en kuvitellut näkeväni muuta kiinnostavaa kuin kauniita maisemia, mutta niin vain jouduin äkisti jarruttamaan nähdäkseni, mitä olikaan peltoaukeamalla. 

Tienvarressa oli satoja eri tavoin puettuja keppiukkoja ja -akkoja. Kyseessä oli Reijo Kelan tilataideteos Hiljainen kansa, joka on ollut näytillä myös Helsingin Senaatintorilla. Pysäytin auton ja lähdin kävelemään keppikansan keskelle. Tunnelma oli mystinen.

Parhaimpiin nähtävyyksiin osuu vahingossa ja vieläpä paikassa, jolta ei odota mitään erityistä. Siellä toteutuu Pablo Picasson elämänfilosofia: "Minä en etsi. Minä löydän."

Ensimmäisellä käyntikerrallani Hiljaista kansaa ei ollut tuotteistettu, mutta sittemmin pellonreunaan on tullut kahvila, joka auttaa huomaamaan paikan ja kannustaa pysähtymään.

Kaikki eri tavoin puetut ukot ja akat kertovat elämäntarinaa, jonka voi omassa mielessään kuvitella. Erityisesti näin piinaviikolla ajattelen sitä, kuinka kaikkien vaatteiden alla on tukirakenne, joka koostuu pystysuuntaisesta ja vaakasuuntaisesta kepistä, siis rististä. – Älä kysele, mitä haluan tällä ajatuksellani kertoa. En tiedä. Halusin vain sanoa.

Hoonon soomen kuulemisen ilo

Asiakaspalvelijan hoono soomi herättää minussa lämpimiä tunteita: ajatella että joku on tullut tänne vieraasta maailmasta ja opetellut tätä epäilemättä vaikeaa kieltä niin paljon, että kykenee tekemään sillä työtä minun hyväkseni. Outo aksentti tuntuu sympaattiselta, eivätkä virheet tai väärät sanavalinnat haittaa minua. Kunhan hän vain yrittää puhua suomea, on aivan sama mistä hän on kotoisin. Jos olisin ruotsinkielinen, sanoisin samaa ruotsin osaamisesta.

Sen sijaan en suostu puhumaan englantia suomalaisessa ravintolassa. No, olkoon menneeksi, jos tarjoilija on töissä vasta ensimmäistä viikkoaan. Yksi viikko saa kuitenkin riittää alkeiden oppimiseen. Siinä ajassa oppii varmasti välttämättömän ravintolasanaston, jos vain viitsii nähdä hieman vaivaa. En ole työskennellyt päivääkään tšekkiläisessä ravintolassa, mutta siitä huolimatta tiedän, että maso tarkoittaa lihaa ja ryba kalaa. Ei se oppiminen voi olla kovin vaikeaa.

Liikunpa missä maassa tahansa, opettelen ainakin kiitoksen paikallisella kielellä. Olen varma, että se avaa toisessa ihmisessä sympatiasuonen. 

Kokeilisitpa neuvoa itsekin

Kaikki ihmiset ovat saaneet jonkinlaista kasvatusta, ja siksi melkeinpä jokainen tuntee olevansa kasvatuksen asiantuntija ja vieläpä "kokemusasiantuntija".

Erityisen varmoja näkemyksiä kuulee niiltä, joiden aktiiviura kasvattajana ajoittuu vuosikymmenten taakse. Kaikilla heistä ei ole uraa ollenkaan, mutta sen sijaan on "vankkaa, teoreettista asiantuntemusta", joka oikeuttaa lausumaan vahvat mielipiteet iltapäivälehtien uutisotsikoista.

Huomattavan hiljaa ovat taas ne ihmiset, joiden vastuulla on kasvavia lapsia ja nuoria juuri nyt. Heistä erityisen vaitonaisia ovat monilapsisten perheiden vanhemmat, jotka ovat havainneet, että saman perheen kaikkia lapsia ei sovikaan lähestyä aivan samalla tavoin. 

Hyvien periaatteiden soveltaminen on vaikeaa ammattilaisellekin. Sitä todistaa kirkollisen perheneuvonnan perustajiin kuuluneen Martti Eskon kertomus. Tämän kuulomuistiini perustuvan tarinan yksityiskohtiin ei ole luottamista, mutta ne eivät olekaan oleellisia. Tärkeintä on idea.

Martti Esko oli juuri julkaissut teoksensa, joka käsitteli perhe-elämän koukeroita. Hän löysi kirjan yöpöydältään. Sen päällä oli 16-vuotiaan tyttären käsialalla kirjoitettu lappu, jossa pyydettiin avaamaan teos sivulta 134. Siellä oli alleviivattuna lause, jonka kohdalle marginaaliin oli kirjoitettu: "Kokeilisit tätä joskus täällä kotonakin."