Neil Youngia ja Tuomari Nurmiota kuuntelen varmaan elämäni loppuun saakka. Niiden lisäksi on virolainen Arvo Pärt, joka muutti suhteeni musiikkiin. Löysin hänen teoksistaan aivan uuden instrumentin, hiljaisuuden. Suurin suosikkini on levy Miserere. Sen vaikuttavin kappale on lähes puoli tuntia kestävä Sarah Was Ninety Years Old. Nimensä mukaisesti se on musikaalinen kertomus lähes loputtomasta ja kuitenkin iloon päättyvästä odotuksesta.
Puhuttelevia ovat myös levyn kansitekstit. Niiden kirjoittaja Hermann Conen sanoo, että hänen mielestään Pärtin on täytynyt tuntea Tarkovskin elokuva Uhri. Tässä filmissä kriisiä elävä intellektuelli istuttaa puuta ja kertoo pojalleen seuraavaa tarinaa: "Olipa kerran vanha munkki, joka eli ortodoksisessa luostarissa. Hänen nimensä oli Pamve. Kerran hän istutti kuihtuneen puun vuorenrinteelle niin kuin me tässä. Sitten hän kertoi nuorelle munkkioppilaalleen nimeltä Johannes Kolov, että tämän pitäisi kastella puu joka päivä kunnes se alkaisi elää. Niin Johannes teki työtä käskettyä. Hän kiipesi joka aamu vuorelle, teki tehtävänsä ja palasi luostariin illan pimeässä. Hän teki tätä kolme vuotta. Ja lopulta, eräänä suurenmoisena päivänä, hän kiipesi taas vuorelle ja näki koko puun peittyneen kukkiin. Sano poika mitä sanot, mutta tällä metodilla ja tällä systeemillä on hyvät puolensa. Joskus minäkin sanon itsekseni, että jos sinä joka päivä samaan kellonaikaan teet saman yksityisen teon niin kuin rituaalin, mitään muuttamatta ja järjestelmällisesti, joka päivä samaan aikaan, niin jonain päivänä maailma muuttuu. Jokin muuttuu. Jonkin täytyy muuttua."
Uskon tähän kertomukseen, vaikka toisaalta tiedän sen olevan jännitteessä sen kanssa, että ihmisen ei pitäisi etsiä itsestään sen suurempaa uskonnollisuutta kuin hänessä oikeasti on. Eikö tuollaisen kastelemisen voi nähdä myös pakonomaisena hengellisyytenä? Eikö olisi viisaampaa mennä luostarista maailmaan ja kastella vaikka voimansa menettäneiden mummojen puutarhat?
Mutta kun ihmisessä on tämäkin puoli.