Onko töhryillä merkityksensä?

Nykyään apulaiskaupunginjohtajatkin tekevät graffiteja. Niinpä on sopiva aika palauttaa mieleen, millaista oli meno silloin, kun graffitit olivat kapinaa eikä vielä puhuttu niiden laillisesta maalaamisesta laillisille paikoille.

Vuonna 1996 osuin puheisiin 15-vuotiaan tytön kanssa, joka vietti aikaansa graffitipiireissä. Hänen ajatuksiaan tässä referoin. Ennen tekstin lukemista on hyvä tietää, että graffiti on yläkäsite, jolla tarkoitetaan julkisen rakennuksen seinään tai muuhun seinään tehtyä tekstiä tai kuvaa. Tägi on graffitin alalaji, joka on nimmaria muistuttava piirustelu. Vielä on tiedettävä, että tämäkään alakulttuuri ei ole säilynyt muuttumattomana. 

Lähteeni mukaan lähes kaikki tekijät olivat löysiin vaatteisiin pukeutuneita hiphoppareita. Harrastuksesta ei voinut päätellä, oliko tekijällä vaikeuksia koulussa tai kotona, eikä toiminta todistanut syrjäytymisestä eikä kriminalismista. Ikä vaihteli paljon, nuorimmat olivat 12-vuotiaita, vanhimmat kolmikymppisiä. Useimpien harrastus kehittyi iän mukana yksinkertaisista tägeistä maalausten kaltaisiin graffiteihin. Melkein kaikki tekijät olivat poikia, ja tytöt olivat lähinnä peesaajia. 

Tärkein motiivi oli jännitys ja tarve nähdä nimensä kirjoitettuna johonkin vaikeaan paikkaan. Maailmankatsomuksellisesti merkittävää oli rasismin vastustaminen, mikä kertoi tekijöiden yhteydestä mustien rap-musiikkiin. Muuten ideologiset ehdot olivat aika väljiä. Lähteeni mukaan mitä tahansa paikkaa ei saanut sotkea tägeihin. Rauhassa saivat olla kauniina pidettävät seinät, kuten Tampere-talo tai Pirkkalan kirkko. Sen sijaan harmaat ja rumat seinät olivat tavoiteltuja kohteita.

Esitin lähteelleni muutamia pikakysymyksiä siitä, mitä mieltä hän oli eräistä valituista teemoista. Näin hän vastaili:
Perhe: OK.
Avioliitto: OK, lapsista ei väliä, ei ainakaan vielä.
Amerikka: jees.
Suomi: jees
Armeija: ei tykkää ollenkaan.
Turkistarhaus: ei tykkää mutta ei ole kasvissyöjä.
Uskonnolliset asiat: OK
Tupakka: paha asia vaikka polttaa itse
Viina: menee tietyissä rajoissa.
Huumeet: ei käy.
Politiikka: ei kiinnosta.
Urheilu: ei kiinnosta, mutta laskettelu on kivaa.
Muut kaverit, jotka eivät ole graffiteissa mukana: niitäkin on ja niiden kanssa menee hyvin.
Omat vanhemmat: tietävät graffitien tekemisestä, mutta eivät pidä siitä, koska pelkäävät korvauksia.
Muut harrastukset: musiikki, kuvat ja ehkä myös kirjat kiinnostavat.
Koulu: periaatteessa tärkeää, mutta käytännössä ei kiinnosta.

Vielä lähteeni kertoi, että toisilla tägeillä oli jokin merkitys, toisilla ei. Yleensä tekijällä oli sama tägi joka paikassa, eli se toimi eräänlaisena nimikirjoituksena, mutta jollakulla oli kiinni jäämisen pelossa kymmenenkin erilaista. Ne saattoivat syntyä esimerkiksi englanninkielisestä, rasisminvastaisesta lauseesta, josta poimittiin sanojen alkukirjaimet. Joku otti tägikseen vain jonkun sattumanvaraisesti valitun sanan, mutta yleensä kirjaimilla oli jokin merkitys.

Jos joku välttämättä kaipaa mielipidettäni Arhinmäen tempauksesta, paljastan senkin tässä. Apulaiskaupunginjohtajan arvostelukyky petti pahemman kerran. Hänen tietämättömyyteensä on vaikea uskoa. Itse graffitin olisi kuitenkin jättänyt paikalleen. Harmaa betoniseinä itsessään on maisematöhryistä rumimpia, ja sitä on vaikea pilata millään maalilla. Edelleenkin aikuiset ovat pahimpia maiseman pilaajia.

Tällaisen kuvan otin viime kesänä Tampeeen Ranta-Kaarilassa.

Kun limsaa ei annosteltu tasan

Aamulla en jaksanut kirkkoon, mutta jos olisin sinne kyennyt, olisin kuullut Jeesuksen kertomuksen, joka on kiehtonut ihmisiä Rembrandtia myöten. Tosin sanan "tuhlaajapoika" merkitys ei ole enää kaikille selvä, olenhan kuullut jalkapalloselostuksesta, että monta maalipaikkaa hukannutta hyökkääjää kutsutaan tuhlaajapojaksi, vaikka siitä ei ole lainkaan kyse.

Siispä kerrataan juonikuvio siltä varalta, että joku ei muista: Kahdesta veljeksestä nuorempi ottaa omansa ennakkoperintönä ja matkustaa vieraille maille. Siellä hän panee kaiken menemään. Hän rällästää nuoruuden innolla ja kuluttaa rahansa seksityölästen palveluihin. Hän ajautuu yhteiskunnan pohjalle sikalatyöläiseksi, jonka palkka tuskin riittää pitämään nälkää poissa. Lopulta alkaa tuntua siltä, että tämä oli nyt tässä. Hurjastelija päättää palata kotiin omaisuutensa tuhlanneena lapsena. Jospa isä suostuisi ottamaan työhön. 

Isä yllättyy poikansa paluusta ja samalla yllättää poikansa. Hän järjestää juhlat, joissa soitto kuuluu ja tanssi käy. Tarjoilussa ei pihtailla.

Aina kotona asuneelle isoveljelle tämä ei kelpaa. Hän murjottaa kolossaan eikä hyväksy hyväksymistä. Pikkuveljeä ei moitita eikä rangaista niin kuin olisi ollut asiankuuluvaa. Katkeruudessaan isoveli käyttäytyy niin kuin se kaikkien tuntema pikkulapsi, joka mittailee juomalasista nestepintojen korkeutta voidakseen osoittaa, että limsa on annosteltu väärin.

Rembrandt: Tuhlaajapojan paluu

Vanhuksen juhlissa tunsin alamittaisuutta

Äiti täyttää juhannuksena 97 vuotta, mutta siitä aiheesta ei sen enempää. Hän on vain elävien kirjoissa, ja siinä kaikki. Merkkipäivä antaa kuitenkin syyn muistella kiinnostavia vanhuksia.

Yksi on Pirkkalan seurakunnan vanha diakonissa Iita Laurila, joka oli 99-vuotiaana Pirkkalan vanhin asukas. Tavatessani häntä silloin hänen syntymäpäivillään tunsin selvää alamittaisuutta: miten vähäistä on ymmärrykseni, miten olemattomia ovat elämänkokemukseni.

Iita Laurila oli hyvässä vireessä ja hänen kanssaan kävi keskustelu hyvin. Täytyi puhua tavallista kovempaa, mutta täyteen huutamiseen ei tarvinnut sortua.

Hän kertoi niistä ajoista jolloin Pirkkalassa ei ollut yhtäkään tietä. Hän muisteli monenlaisia tapauksia, kuten käymäänsä taloa, jossa kädet ylsivät seinästä seinään, vaikka kyseessä oli sentään kahden ihmisen koti. Nukkuessa pää oli toisessa seinässä ja jalat toisessa. Täysi ojentautuminen oli mahdotonta, mutta jalat koukussakin sai unta. 

Toinen kiinnostava vanhus on ollut Jämsänkoskella asunut Toijalan isäntä. Vielä 1980-luvun alussa 92-vuotiaana hän osti itselleen uuden moottorisahan. Samoihin aikoihin hän ajoi metsästä rankoja traktorilla, joka oli vuosimallia 1952. Liiterissä säilytetyistä traktorin varusteista mainittakoon perunannostokone vuosimallia 1927 — ostettu uutena, niin kuin hän täsmensi.

Martti Luther Köyliönjärven jäällä

Yläkoulun opettaja kertoi oppilaastaan, joka oli vastannut erinomaisesti koekysymykseen: "Miten Lutherista tuli uskonpuhdistaja?" Vastausta lukiessaan opettaja myhäili tyytyväisenä, onhan mukavaa havaita, että tunneilla ei ole istuttu turhaan, vaan jotain on myös opittu.

Sitten tuli tyrmistys. Vastauksensa päätteeksi oppilas kirjoitti: "Tämän jälkeen Luther teki pyhiinvaellusmatkoja ja kuoli Köyliönjärven jäällä."

Äkkiä tuntui siltä, että kaikki oli käsitetty väärin. Kenties oppilas ei lainkaan tiennyt, kuka Luther oli oikein ollut. 

Miten tuollaista tekstiä saattoi arvostellakaan? Siinä oli vastattu hyvin varsinaiseen kysymykseen, mutta lopussa oli kerrottu asioita, jotka eivät lainkaan liittyneet aiheeseen. Ehkä ylimääräistä ei pitänyt lainkaan ottaa arvostelussa huomioon, eihän se kumonnut sitä, mitä oli sanottu varsinaisesta asiasta.

Mitä enemmän olen ajatellut tapausta, sitä suurempaa on myötätuntoni oppilasta kohtaan. Tosiasiat ovat täysin sekaisin, mutta ehkä hän on jossain mielensä pohjalla ymmärtänyt tavallista paremmin, millaista on hylätä turvallinen elämä ja antautua jonkun suuremman palvelukseen.

TV:n suunnistus koukuttaa niin kuin curling joskus

Ensimmäinen mielikuvani suunnistuksesta on lukiovuosien syysaamu, kun piti lähteä metsään kastumaan ja etsimään rasteja, joiden sijainti ei kiinnostanut. Mieluummin olisi pelattu jalkapalloa. 

Noidenkaan aikojen jälkeen kantani ei ole muuttunut, vaikka olen pitänyt metsässä liikkumisesta. En ole innostunut lajista, vaikka käytännössä olen havainnut suunnistajien olevan kaikista urheilulajien harrastajista kaikkein fiksuimpia.

Vihdoin TV:n suunnistuslähetykset ovat muuttaneet näkemykseni. Ne koukuttavat niin kuin Torinon olympialaisten curling. Vuoroin tulee kuvaa maastosta ja vuoroin nähdään GPS-pohjaisia karttoja, joissa suunnistajat kulkevat pallukoina TV-ruudulla. Näkee, kuinka joku pyörii ympäriinsä etsiessään rastia, ja tärkeitä minuutteja kuluu. Asiantuntijat kertovat erilaisten reitinvalintojen eduista ja haitoista. Spekulaatio on penkkiurheilun parhaita puolia. Vielä täydellisempää se on shakissa, josta on jätetty pois tarpeeton, hengästymistä aiheuttava juoksentelu. 

Viime yö meni osittain Jukolan viestiä seuratessa. Nukuin sohvalla, jännitin ja torkahtelin. Kisan kruunasi se, että voitto ratkesi aivan lopussa.

Kaupankäynnissä huijattuna

Kysyin itsensä kauppiaana elättäneeltä enoltani, mikä se sellainen liikemies on. Hän vastasi, että liikemies ostaa halvalla ja myy kalliilla. 

Mielestäni vastaus on yksinkertaisen nerokas ja vie suoraan talouselämän ytimeen. Tästä viiden vanhana saamastani vastauksesta huolimatta minusta ei koskaan tullut erinomaista liikemiestä. Mielenpohjallani vaivaa ajatus, että yksityisen ihmisen kanssa on mahdotonta tehdä todella edullista kauppaa, ellei samalla huijaa toista osapuolta.

Kaupankäynnin raadollisuutta jouduin opettelemaan ensimmäisen kerran yhdentoista vanhana, kun luokallamme levisi innostus postimerkkien keräämiseen. Eräällä pojalla oli hyvä kokoelma. Hän oli paneutunut aiheeseen, ja hän oli kiinnittänyt merkit filatelian sääntöjen mukaan oikeisiin kansioihin. Hän tarjosi myytäväksi yhtä tällaista kansiota. Hän esitteli kokoelmaa monipuolisesti ja mainosti erityisesti yhtä merkkiä, jolla oli huomattavan korkea arvo. Kauppa vaikutti hyvältä, ja sovittiin että seuraavana päivänä se saatettaisiin loppuun.

Toin rahan kouluun ja sain kansion. Selasin sitä ja totesin, että kalleimmat merkit oli poistettu ja varsinkin se yksi, erityisesti mainittu. Tivasin puuttumiselle selitystä, ja saamani vastaus oli tyrmäävä: "Et kai kuvittele, että minä luopuisin parhaasta merkistäni."

En osannut sanoa mitään. Tuntui kuitenkin siltä, että kaikki ei mennyt aivan oikein.

Muutamia havaintoja urheiluselostusten äärellä

 Jalkapallo-otteluiden seuraamisessa on muutakin kiinnostavaa kuin itse peli. Olen huvittunut selostajien käyttämästä kielestä. Tietysti kuulee ärsyttävyyksiä, kuten puhumisen "pelivälineestä", vaikka tavallinen "pallo" on paljon kätevämpi ja eläväisempi sana. On kuitenkin paljon hauskaa ja luovaa.

Viime aikoina on puhuttu louhikkoisesta kosketuksesta, joka on pehmeän kosketuksen vastakohta. Ilmaus on uusi, sillä ainakaan talvella Kielitoimiston sanakirja ei tuntenut sitä. "Louhikkoinen" kertoo hyvin asiansa. Yläilmoihin karannut korkea pallo on taas "säähavaintopallo". 

Kun on saanut ujutettua pallon vastustajan jalkojen välistä, ainakin Tampereen seudulla sanotaan, että "meni längistä". Se on kuvaavampi kuin tuore ilmaus "meni putkista". Leveällä olevat jalat todellakin muistuttavat hevoselle puettavia länkiä.

Pelikentällä kuulemani, yksin yrittämiseen liittyvä sanonta "syöttö on aina riski" on mielestäni hauska, ja ohilaukaukseen liittyvä käsite "hehtaaripyssy" on muuten hyvä. Olen jopa miettinyt, miltä sellainen pyssy näyttäisi. Sanaa voisi hyvin levittää urheilukenttien ulkopuolelle esimerkiksi poliittiseen kieleen. 

"Tällääminen" tarkoittaa nykyään laukaisemista, ja minun kouluaikojeni poikaporukassa vastapalloon vetäminen oli kekseliäästi rentouttamista. Mielestäni se saisi tulla yleiseen käyttöön.

Sen sijaan "bussin parkkeeraaminen" moneen kertaan toistettuna on aika tylsä ilmaus. Voisi puhua vaikkapa perunoiden istuttamisesta tai betoniporsaiden perustamisesta.  Siitä selviäisi, että puolustuksen läpi ei niin vain mennä.

Kukaan ei puhu enää "karvaamisesta", se on prässäämistä nykyään. Uusi ilmaus hukkaa sen ajatuksen, että taktiikan voi laatia sekä myötä- että vastakarvan periaatteella.

Hellyttävät, viidakkoon joutuneet kolumbialaislapset

Kolumbialaislapsista on kerrottu hellyttäviä uutisia. Niiden mukaan neljä lasta joutui lento-onnettomuuden takia keskelle viidakkoa vaille aikuisten apua. Nyt heidät on vihdoin löydetty neljäkymmentä päivää kestäneiden etsintöjen jälkeen. He ovat iältään 13-, 9- ja 4-vuotiaita, ja nuorimmainen on vain 11 kuukautta. 

Nämä alkuperäiskansoihin kuuluvat lapset pelastuivat perinteisten elämäntapojensa ansiosta. He söivät hedelmiä, juuria, kasvien osia ja siemeniä. He olivat myös onnistuneet löytämään ainakin yhden ilmasta heille pudotetun selviytymispaketin. He tiesivät, mitkä hedelmät olivat syötäviä ja osasivat vältellä petoeläimiä ja myrkyllisiä hyönteisiä. Isosisko säännösteli annoksia. 

Kolumbialaislasten tarina osin päinvastainen kuin William Goldingin romaani Kärpästen herra, joka kertoo niin ikään lento-onnettomuuteen joutuneista koulupojista. Autiosaaren eristyksissä heistä tulee väkivaltaisia ihmispetoja. Kirjassa on kauhuromaanin piirteitä.

Historioitsija Rutger Bregman väittää Goldingia vastaan. Viime vuonna suomeksi ilmestyneessä kirjassaan Hyvyyden historia hän nostaa esiin kuusi tongalaista poikaa, jotka pakenivat varastamallaan veneellä tympeästä sisäoppilaitoksesta. Tarkoituksena oli seilata Fidžille, mutta vene rikkoutui. He ajelehtivat merellä kahdeksan päivää, kunnes pelastautuivat autiolle saarelle. Olot olivat siellä ankarat, mutta he perustivat sinne kasvimaan, ja vanha veitsenterä työkalunaan he rakensivat vedenkeruuvälineitä, kanahäkkejä, eräänlaisen kuntosalin ja sulkapallokentän. Tuli saatiin syttymään puupaloja hieromalla, ja sitä varjeltiin sammumasta. Muuan pojista rakensi soittimen, ja niin jokainen aamu saatettiin aloittaa laululla ja rukouksella. 

Pojat elivät sovussa 15 kuukautta, kunnes ohi kulkenut kalastajavene poimi heidät mukaansa.

Ohjeita Dostojevskin aloittamiseen

Elämäni kolmen merkittävimmän saavutuksen joukkoon luen sen, että jokunen ihminen sanoo innostuneensa minun juttujeni pohjalta lukemaan Fjodor Dostojevskia. Hän ei ole kaikkein helpoin kirjailija, vaikka toisaalta ei mitenkään mahdoton. Aivan nuorena elämäkokemus ei kuitenkaan riitä. Olin lukenut Kirjoituksia kellarista ja Idiootin niistä mitään ymmärtämättä, kunnes noin kahdenkymmenen iässä aloin lukea Karamazovin veljeksiä. Se ei heti vakuuttanut, mutta jäi alitajunnassa vaivaamaan. Kuukauden kuluttua huomasin palaavani siihen tavan takaa, ja kun kaksi kuukautta oli kulunut, ajattelin sitä melkein koko ajan. Joku tulee uskoon, minä tulin Dostojevskiin.

Helpoin tie on lukea Rikos ja rangaistus. Siinä on selkeä, yksinkertainen rikosjuoni ja vetävä tarina. Jos aloittaa Dostojevskin lukemisen siitä, on kuitenkin vaarana, että pääsee aiheeseen kiinni liian helposti ja kuvittelee olevansa jo perillä, vaikka on vasta eteisessä. Sama helppous pätee Muistelmiin kuolleesta talosta. Toisaalta Rikos ja rangaistus on hyvä valinta, jos arvelee voimiensa riittävän vain yhteen kirjaan. Se on joka tapauksessa Dostojevskin tärkeimpiä romaaneja.

Kaikki viisaus tiivistyy Karamazovin veljeksiin. Kun sen on lukenut kahteen tai kolmeen kertaan, voi jo sanoa olevansa jotenkin sisällä kirjailijan maailmassa. Olen lukenut sen yhdeksän kertaa, mutta vielä aion täydentää näkemystäni. Tärkeitä ovat myös isot romaanit Idiootti ja Riivaajat. Pienemmistä kirjoista Pelurit osoittaa Dostojevskin koomikkopuolen. Kertomus on surkuhupaisa kuvaus uhkapelien ympäriltä. Kirjoituksia kellarista on eksistentialistin käsikirja. Viimeksi olen innostunut Kaksoisolennosta, joka on luultavasti maailman ensimmäinen identiteettivarkautta käsitellyt romaani.

Kommenttikirjallisuus auttaa Dostojevskin paradoksaalisuuden ymmärtämisessä. Itselleni Alex Matsonin Kaksi mestaria oli ratkaisevan tärkeä. Mihail Bahtinin Dostojevskin poetiikan ongelmia on astetta akateemisempi, mutta kertoo samoista teemoista.

Pahuuden mitta ja itäisen maan suuri johtaja

Näinä päivinä pahuus kirjaimellisesti vyöryy ihmisten päälle pommeina ja tulvavesinä. Törmäsinkin kysymykseen, onko koko maailmassa ketään pahempaa kuin itäisen maan suuri johtaja. Nopeasti voisi vastata, ettei taida olla, mutta pohjia myöten tarkastellen tämäkään ei ole aivan selvää. Pahuudelle kun ei ole mittayksiköitä, se ei asetu metreihin eikä kilogrammoihin. Edes uhrien lukumäärä ei ole yleispätevä mitta.

Karamazovin veljeksissä Fjodor Dostojevski luo maailmankirjallisuuden vaikuttavimman pirun. Hänen pirunsa on vähäpätöinen ja nukkavieru virkamies, joka saa Ivan Karamazovin ihmettelemään, miksi niin merkittävälle miehelle on ilmestynyt niin tyhjänpäiväinen saatana.

Dostojevskin jälkeen on huomattu pahan arkipäiväisyys. Kirjailija Vasil Grosman sanoo väkivaltakoneiston hyväksi toimineista pettureista: "Tiedättekö, mikä koputtelijoissa ja ilmiantajissa on kaikkein katalinta? Heissä oleva pahako? Ei! Kaikkein kammottavinta on hyvä joka heissä on, kaikkein surullisinta on se että he ovat täynnänsä ansioita, hyveitä. He ovat rakastavia, helliä poikia, isiä, puolisoita... He ovat kykeneviä hyvyyden, työn urotekoihin."

En ole voinut unohtaa lapsuudenkaveriani, joka repi kärpäseltä siiven irti ja katsoi, miten uhri räpiköi kardemummaputkilossa. En voi ymmärtää niitä bussin kanssamatkustajia, joista yksikään ei vastannut pyyntööni eikä halunnut etsiä paperia, jolla olisin tyrehdyttänyt nenäverenvuotoni. Tekemättä mitään he sallivat verenvuodatuksen. Tai miten arvioisin helsinkiläistä psykiatria, joka murhasi vaimonsa? Onko tuhat murhattua tuhat kertaa suurempi rikos kuin yksi murha? Onko ylipäällikkö isompi syyllinen kuin se sotilas, joka kiskaisee padosta tulpan irti? Entäpä se keskituloinen suomalainen, joka sallii sen, että köyhiltä viedään heidän apunsa "tässä taloudellisessa tilanteessa"?

Näitä pohdiskellessa itäisen maan suuri johtaja asettuu uusiin mittakaavoihin. Ehkäpä hän ei ole yhtään kummempi kuin se vähäpätöinen ja nukkavieru virkamies. Ehkäpä poikkeuksellista on vain hänen mahtinsa ja vaikutusvaltansa rajattomuus.

Laihdutuskeino tämäkin: pelaa shakkia

Shakilliset saavutukseni ovat vaatimattomat. Peli on kuitenkin tuottanut paljon ajateltavaa. Sen äärellä olen pohtinut esimerkiksi sitä, millä tavoin ihmisen älyllinen toiminta liittyy ruumiinkuntoon. Tätä puolta eivät ymmärrä edes kaikki tieteentekijät, jotka liikkuvat aiheen liepeillä.

Tiede-lehden kysymyspalstalla kasvatustieteen professori Minna Huotilainen vastasi laihtumista koskevaan kysymykseen. Hän vertasi ristisanojen tekemistä ja shakkia toisiinsa ja sanoi, että kummassakaan harrastuksessa ei voi laihtua. Jo Wikipedian lukeminen olisi auttanut. Sieltä olisi selvinnyt, että Kasparovin ja Karpovin välisen MM-finaalin aikana Karpov laihtui kymmenen kiloa. Yleisellä tasolla tiedetään, että lyhyemmissä turnauksissa pelaajien paino putoaa neljä tai viisi kiloa. 

Kilpashakkia pelataan äärimmäisessä paineessa. Toisen pelaajan lisäksi vastassa on kello. Välillä on ratkottava vaikeita tilanteita jopa kymmenen siirron ajan niin, että kuhunkin siirtoon on aikaa vain viisi sekuntia. Toisaalta yksittäiset turnauspelit kestävät kokonaisuudessaan neljä tai viisi tuntia ja turnaukset viikon tai enemmän.

Oma erikoislajinsa on kirjeshakki, jonka suomalainen maailmanmestari Pertti Lehikoinen käytti kuusi ja puoli vuotta kestäneessä finaalissa tiukimmillaan 17 tuntia päivässä useiden kuukausien ajan. Mukana oli melkoista dramatiikkaa. Eräänä aamuna Lehikoinen heräsi normaalisti, otti päivittäisen insuliiniannoksensa ja unohtui tutkimaan kiinnostavaa asemaa. Aamiainen jäi väliin, ja verensokeri laski vaarallisen alas. Maailma alkoi pyöriä ympärillä, ja hän vajosi tajuttomuuteen. Hän heräsi 4½ tunnin kuluttua siihen, että oma tytär oli sattumalta tullut käymään.

Prahasta näyteikkunan shakkinappuloita, joilla ei kuitenkaan voi kunnolla pelata.