Valitut tekstit vuodelta 2022

Kuluneen vuoden keskusteluja ja kommenttipalstoja ovat hallinneet sota, Nato, sähkön hinta ja hieman myös korona. Olen vältellyt näitä aiheita, koska on tuntunut, ettei minulla ole niihin erityistä viisautta - mahtaako tosin olla kellään muullakaan? Vuoden 2022 blogeistani poimisin esiin nämä:

1. Ivo Andricin romaani Neiti sai ajattelemaan saituutta. Sairaalloisen säästäväinen ihminen on ihmisistä surullisimpia. Hänen ei ole koskaan hyvä olla. 

2. Esitin kahdeksan kohdan ohjelman, jolla lukiolaisten ahdistuksen perussyitä voitaisiin poistaa. Juuri niihin on päästävä kiinni, koska mistään ei riitä terapeutteja jokaiselle nuorelle. Tämän blogitekstini Yle otti valtakunnalliseen levitykseen. 

3. Ammattikoululaisten huolet ovat yhtä tärkeitä, mutta toisenlaisia. Siellä vaikeutena on olemattoman niukaksi käynyt opetus. Jokin on vialla, jos koulussa käväistään kolmena päivänä viikossa ja muuten on niin sanottua itsenäistä opiskelua. 

4. Vuoden loppupuolella havahduin vanhan ystäväni elämäntarinan pohjalta siihen, kuinka mielivaltaisia ovat ulkomaalaisten maastakarkotukset. Ei riitä edes se, että ihminen on täällä avioliitossa, on opetellut suomen kielen ja hankkinut itselleen ammatin ja työpaikan.

5. Kaikki kunnia Messille ja Argentiinan maajoukkueelle. Olivat suurenmoisia, mutta Qatar kisapaikkana häiritsi. Niinpä jalkapallo veikin tällä kertaa kirjoittamaan Manchester Unitedin ja Englannin maajoukkueen hyökkääjästä Marcus Rashfordista, joka on kunnostautunut hyväntekijänä. 

6. Olin siunaamassa tilausajoissa työtään tehnyttä bussinkuljettajaa, johon olen tutustunut pitkillä pohjoisen matkoilla. Hänen elämäntarinansa sai minut kiittelemään näitä ystävällisyyden ja sopeutumisen ammattilaisia. 

7. Joulun edellä kerroin, mitä Jeesus Nasaretilaisen historiallisesta ihmiselämästä tiedetään. Ydinfaktaa on, että hän kuoli noin vuonna 30 jKr.

8. Viiden tekstin sarja riittämättömyydestä, hyväksytyksi tulemisesta ja armosta päättyi vuosien takaiseen muistoon, joka kertoi isän ja hänen tyttärensä luottamussuhteesta. Samalla yritin sanoa jotain Jumalasta. 

9. Kyselin, mitä pieni ihminen voi tehdä suurten asioiden vyöryessä päälle. Mielestäni keksin montakin hyvää ideaa.

10. Ihmishengen pelastuminen voi joskus riippua siitä, löytääkö ambulanssi ajoissa perille. Kannattaisi tarkistaa, ovat tiekyltit ja kadunnumerot merkattu niin selvästi, että vieraskin osaa tulla hätäkiireessä. 

Pieniä, unohtuneita asioita vuodelta 2022

Tässä on unohtuneita tapahtumia ja ilmiöitä vuodelta 2022:

1. Lappeenranta poisti eräiden bussilinjojensa nimestä Z-kirjaimen, jottei vain mainostettaisi naapurimaan aktivismia. Etelä-Savon pelastuslaitos taas pääsi kätevästi eroon loppuun ajetusta ambulanssistaan, joka niin sanotusti lahjoitettiin Mustanmeren rannoille.

2. Kurtturuusut piti hävittää kesäkuun alkuun mennessä. Talkoolaisia ei juuri näkynyt, ja niin säädös päätyi alkuaan kohuttujen ja sittemmin hiljaa unohdettujen määräysten hautausmaalle.

3. Kesällä kerrottiin, että Suomessa on kolmetoista kuntaa, joissa ei ollut syntynyt koko vuonna ainuttakaan lasta.

4. Ulkoavaruudesta etsitään elämää, mutta mitään ei vain löydy. Pari vuotta sitten lähimmän naapuritähtemme Proxima Centaurin suunnalta löytyi signaali, joka vaikutti sopivan etsijöiden kriteereihin. Vihdoin on selvinnyt, että signaali on lähtöisin maapallolta ja luultavimmin jostain viallisesta sähkövekottimesta.

5. Japanissa on vaikea tilanne, kun nuoret juovat vähemmän alkoholia kuin vanhempansa. Tämä heijastuu suoraan verotuloihin, jotka ovat pahasti laskeneet. Trendiä yritetään nyt kääntää uudella kilpailuhenkisellä kampanjalla nimeltään Viva Sake.

6. Modernin taiteen vihaajia ilahduttanee uutinen, jonka mukaan Piet Mondrianin viivateos New York City on epähuomiossa ollut ylösalaisin ripustettuna yli 75 vuotta.

7. Järjenvastaisia määräyksiä jaksetaan noudattaa viisitoista minuuttia. Tampereella liikennevalot paloivat punaista joka suuntaan. Sumppu alkoi purkaantua, kun ihmiset alkoivat varttitunnin jälkeen ajaa oman päänsä mukaan.

Maailmankuulun taiteilijan Piet Mondrianin teos käännettynä oikein päin.

Epäonnisia joulutervehdyksiä

Pyhien vaihtuessa arjeksi sopii etsiä joulunviettoon humoristisia näkökulmia. Tällaista on osunut silmiini viime päivinä tai jo vuosia sitten.

Laurilan Kosti osui liikenneasemalta tullessaan maskipäiseen Unicefin mieheen, joka lausahti jotain englanniksi. Kosti ei saanut puheesta selvää ja vastasi kohteliaasti: "No thank you." Unicefin mies toisti sanomisen ja naurahti vähän. Autolle kävellessään Kosti tajusi, että hänelle oli sanottu: "Merry Christmas!"

Pastori Olli Valtonen puolestaan kertoi jakaneensa vuosia sitten kiinankielisen joulutervehdyksen, jonka oli jostain bongannut. Myöhemmin hänen tuttunsa sanoi toivotuksen tarkoittaneen: "Lyököön Jumala isoäitisi sokeudella."

Kauempaa historiasta on se kuulemani tapaus, kun vuonna 1994 muuan suomalainen pankki lähetti ympäri maailmaa oleville yhteistyökumppaneilleen joulutervehdyksiä: "Pieceful Christmas!" Kun virhe huomattiin, kortit olivat jo lähteneet.

Kulkurin joulurukous

Etteivät kaikkien majatalojen ovet olisi kiinni.

Olisi edes reilusti kissanvetävä rako 
josta livahtaa perunakellariin tai tallin lämpöisiin.
Pyydän sinulta
että jättäisivät sähköpulassaan ulkolyhdyn palamaan.
Silloin yön kulkija näkisi askeltensa paikan
kun he polttavat kynttilöitä muistopöydillään.
Ja vielä sitäkin
ettei kuuluisi alle kaksivuotiaiden kuolinhuutoa, 
ei pommien ääntä 
eikä olisi pakko paeta Egyptiin saakka.
Olisi rauha päällä maan.
Olisimme täynnä jumalisen syntymän iloa.
Pöydässä sama lukumäärä lautasia kuin viime vuonna
tai ehkä yksi enemmän,
sitä joulun suurta sankaria varten 
tai pilttipurkki tytölle, 
joka syntyi jo keväällä 
kun puiden lehdet eivät enää mahtuneet oksien sisään.
Olisimme vakaassa uskossa, että sama tapahtuu taas.

*  *  *
 
Tällaisia jouluterveisiä kulkurilta, joka on kirjoitellut iltarukouksiaan.
Mielelläni mainitsin nimeltä kaikki, jotka sattuvat tämän lukemaan. 

En voi, mutta
toivotan teille armollista Vapauttajamme Jeesuksen Kristuksen joulujuhlaa!

Itse ottamani kuva Reijo ja Kaija Telarannan seimikokoelmasta

Mitä Jeesuksesta lopultakin tiedetään?

Sain vastattavakseni hyvän ja epäilemättä monia ihmisiä kiinnostavan kysymyksen, onko olemassa tutkimuksia, jotka selvittäisivät Jeesuksen maallista elämää ihmisenä. Vastasin, että kirjahyllyjen metreillä mitaten tällaista tutkimusta on varmaan kilometrin verran. Jeesuksen elämänvaiheita on tutkittu niin tarkasti, että uusien, mielekkäiden tutkimusaiheiden keksiminen on jo vaikeaa. Ongelmana on, että pitkään aikaan ei ole ilmaantunut uusia lähteitä. On tyydyttävä siihen, että vanhoja faktoja sommitellaan uusiin asentoihin.

Tutkimuksen tuottamat perusfaktat

Tutkimus on sitä, että verrataan tekstejä toisiinsa ja siihen, mitä muuten tiedetään maailmasta.Tärkein tutkimustulos on, että Jeesus Nasaretilainen on historiallinen henkilö, joka on kuollut noin 30 jKr. Tämän lisäksi tiedetään paljon hänen kuolemantuomiostaan, teloituksestaan ja kuolemanjälkeisestä jälkimaineestaan. Osataan sanoa paljon hänen elämäntavoistaan ja -vaiheistaan, ja hänen opetustensa pääpiirteet tunnetaan hyvin. Tästä kaikesta on paljon erittäin todennäköistä tietoa, osa on todennäköistä tai vähintään mahdollista. On myös jotain, minkä historiallisuus on perin hataralla pohjalla tai vastoin sitä, mitä luonnontieteelliseen koulutukseensa luottava nykyihminen ajattelee todellisuudesta. Evankeliumeista Johannes on vähiten kiinnostunut historiallisista tosiasioista.

 

Entäpä joulukertomukset?

Joulun kertomukset ovat sitä osaa Uudesta testamentista, joka on kauimpana historiallisista tapahtumista. Betlehemin tallissa ei juuri ollut sellaista väkeä, joka olisi myöhemmin voinut kertoa Jeesuksen syntymästä. Oli tietysti Maria, mutta on arvailun varassa, haastattelivatko evankeliumin kirjoittajat häntä.

Jeesus tietysti syntyi jossain ajassa ja johonkin paikkaan, mutta kaikkiaan jouluevankeliumi on enemmän jälkikäteistä tunnelmointia kuin historiankirjoitusta. Se kertoo kyllä vaikuttavasti ajanlaskun alun elämästä. Elinolot olivat niukat, ja väkivallan uhka oli koko ajan päällä. Matkasynnytys ja majatalojen ulkopuolelle jääminen kuvaavat Marian, Joosefin ja heidän kaltaisten ihmisten elinehtoja. Pakeneminen vahvempien tieltä oli tuttua, mutta Egyptin pakomatka ei mahdu minun päähäni eikä kenenkään vakavasti otettavan tutkijan ajatuksiin.

Jottei liikaa spekuloitaisi

Kaikkiaan olen sitä mieltä, että tiedämme Jeesuksesta aika sopivasti ja ainakin täysin riittävästi, jotta voimme rakentaa elämämme ja vakaumuksemme tämän valloittavan persoonan varaan. Enempi tieto johtaisi loputtomiin spekulaatioihin hänen kengännumerostaan, koulutodistuksistaan ja horoskooppimerkeistään.

Kun ei ole katolle menijäksi

Akrofobia kuulostaa hienolta sanalta, vähän parempien ihmisten vaivalta, mutta käytännössä siitä on hienous poissa. Ei uskalla kiivetä katolle. Ei voi kavuta vanhaan näkötorniin. Ei kestä katsella, kun omat lapset kiipeilevät puussa. Tuntee huimausta niiden vanhojen valokuvien äärellä, joissa New Yorkin pilvenpiirtäjiä rakentavat miehet ovat ruokatuntia jonkin palkin päällä.

Korkean paikan pelkoon liittyy yksi nöyryyttävimmistä kokemuksistani: Olin Ecuadorissa hitaasti lipuvan joen rannalla, jonka yli kulki betonirumpu. Sillä oli lävistäjää noin viisi metriä, ja korkeimmillaan se nousi kenties viidentoista metrin korkeuteen veden pinnasta. Paikalliset ylittivät joen tuota rumpua pitkin, eikä siinä näyttänyt olevan vaaraa eikä vaikeutta. Ajattelin, että minä kanssa.

Ei vain ollut miehestä menijäksi. Otettuani muutaman askeleen rummulla jalat lakkasivat liikkumasta. Ei auttanut vaikka kuinka käskin, maanittelin ja perustelin järkisyillä. Oli annettava periksi, hylättävä oikoreitti ja mentävä monen kilometrin kiertotietä.

Sen jälkeen en ole edes yrittänyt. Olen lohduttautunut sillä, että kirkollisten näkemysten kannalta korkean paikan kammo on oikein hyvä asia. Parasta on pitää ajatuksensa matalina ja kävellä samoja maanteitä kuin muutkin ihmiset. Jalkapalloilija Johann Cruyffin sanoin jokaisella haitalla on etunsa.

Joku lukee vuodessa 700 kirjaa

Aikanaan kahdeksan laudaturin ylioppilas Lotta Yli-Hukkala-Siira on valmistunut 21-vuotiaana oikeustieteellisestä tiedekunnasta vuoden kestäneiden opintojen jälkeen. Helsingin Sanomien jutun mukaan hän on lukenut tänä vuonna 700 kirjaa. Jutun paikkansapitävyyttä ei voi epäillä, siispä ihmisessä täytyy olla jotain vikaa. Mietin kovasti, mitä se viallisuus mahtaisi olla.

Onkohan tenttikirjat luettu pinnallisesti? – Eipähän siltä vaikuta, sillä opintosuoritusten arvosanat ovat olleet erinomaisia.

Onko lukemistoon mahtunut mitään muuta kuin tenttikirjoja? – Ilmeisesti on, sillä hän sanoo koko vuoden parhaaksi kirjakseen T. J. Klunen fantasiaromaania Talo taivaansinisellä merellä. True crimea lukuun ottamatta hän lukee kaikenlaisia kirjoja. 

Onko hän kirjoihin sulkeutunut fakki-idiootti? – Teoria on väärä. Haastattelijan mukaan hänellä on kyky kuunnella keskustelukumppaniaan. Hän seuraa yhteiskunnallista keskustelua, harrastaa maantiepyöräilyä, joululahjojen kutomista ja somalin kieltä.

Vaikka hakemalla haen Lotta Yli-Hukkala-Siirasta jotain erityistä vikaa, en keksi mitään. Lehtijutun perusteella hän on tasapainoinen ja elämää ymmärtävä 21-vuotias. Tämä päätelmä ei sovi teorioihini, mutta joskus on myönnettävä olevansa väärässä.

Ehkä eniten ihmettelen sitä, että hän lukee 200–300 sivua tunnissa. Minun normaali nopeuteni on noin kolmekymmentä sivua. Hyvin löysää tekstiä pistelen sadan sivun tuntivauhdilla, mutta Volter Kilven Alastalon salissa pudottaa nopeuden kymmeneen sivuun.

Hiilen musta sydän

Mari oli viidentoista vanha, kun hän tuli pakkasesta sisään ja pudisteli eteisessä piponsa päältä lunta. Sitä oli sulanut poskipäille. Talvi oli sinä vuonna raju, ja eteisen lämmössä oli koskettavaa nähdä nuoren tytön kasvoilla ilo ja elämänusko.

Ensimmäisistä tapaamisistamme on kulunut neljäkymmentä vuotta. Koskaan emme ole täysin kadottaneet toisiamme. Enimmillään meillä taisi olla viiden tai kuuden vuoden tauko, mutta senkin jälkeen heti jatkoimme siitä, mihin olimme edellisellä kerralla lopettaneet.

Nykyään Mari on sukunimeltään Drah. Hänen aviomiehensä on algerialainen Hassane Drah. Joku on voinut nähdä nimen valtakunnan uutisissa. Hän on se mies, joka nyt joulukuussa karkotettiin Suomesta Algeriaan. Ei auttanut, että hän opetteli suomen kielen, suoritti rakennusalan ammattitutkinnon ja hankkiutui töihin. 

Vanhassa kotimaassaan Algeriassa hän tuli saman tien pidätetyksi. En ole Algerian vankilaolojen asiantuntija, mutta juuri siinä maassa en haluaisi olla telkien takana.

En ole myöskään suomalaisen juridiikan asiantuntija, eikä minulla ole tarkkaa mielipidettä maahanmuutosta. Tunnen kuitenkin Marin riittävän hyvin ollakseni vakuuttunut hänen vilpittömyydestään. Edelleen olen varma, että hän rakastaa aviomiestään ja että tämä rakkaus on kahdensuuntaista. Ei rakkautta saa särkeä.

Myötätuntoni on Hassane Drahin puolella, mutta ajatukseni keskittyvät ennen muuta Mariin. Sellainen on ihminen, minäkin. Ensimmäisenä ajattelee läheisiään, minäkin, siis Maria.

On sietämätöntä, että isänmaani kohtelee tällä tavoin yhtä tytärtään. Ei ihmisen sydämestä saa repiä toista puolikasta irti. Viranomaisten täytyy ymmärtää, ettei ihmistä saa näennäisen laillisuuden nimissä katkeroittaa loppuiäkseen.

Juutalaisessa perinteessä on syvällisiä sovelluksia viidennestä käskystä, joka kieltää tappamisen. Talmudissa sanotaan, että häpäisemällä toista ihmistä julkisesti syyllistyy verenvuodatukseen, koska häväistyn kasvot kalpenevat veren paetessa niiltä. 

Marin sydän on katkeruudesta hiilen musta, ja se on sama asia.

Joulupohjainen kulttuurikapina

Kävin lähimarketissa varmistaakseni, että asiat olivat niin kuin oletin niiden olevan, ja ne olivat. Joulukorttivalikoimassa näkyi lumisia maisemia, tonttuja, joulupukkeja ja kynttilöitä, muttei yhden yhtä korttia, joka viittaisi ikivanhaan kertomukseen Betlehemin yöstä. 

Tämä ei vastaa käsitystäni monikulttuurisuudesta. Joko sinne ei ole vielä päästy, tai sitten siellä on jo käyty mutta saman tien on poistuttu.

Onkohan jotain vikaa siinä kertomuksessa, jonka mukaan lasta odottava pariskunta joutui etsimään yösijaa vieraasta kaupungista, kun synnytys yllätti?  Heitä uhkasi taivasalle joutuminen, sillä majatalojen ovet pysyivät kiinni. Jostain eläinsuojan puolelta löytyi jokin kolonen. – Luulisi, että alati lisääntyvien matkasynnytysten aikana tämä kertomus puhuttelisi ja kiinnostaisi nykyihmistä, mutta ei vissiin sitten. 

Minä kuitenkin kaipaan perinteistä aihetta. Niinpä oli tehtävä kuva ihan itte. Ajoin viitisenkymmentä kilometriä Sastamalaan katsomaan Reijo ja Kaija Telarannan seimikokoelmaa, josta pieni osa oli nähtävillä kirkkoherranvirastossa. Tarkistin netistä aukioloajat, mutta ensimmäisellä reissulla ei tärpännyt. Itsenäisyyspäivän aattona ovet olivat "poikkeuksellisesti" kiinni. Toisella reissulla onnistuin. Otin kuvan, josta saatoin teettää paikallisessa valokuvaliikkeessä joulukortit. Ne olivat noudettavissa melkein saman tien.

Olin kuvaan tyytyväinen. Kamerani on hyvä, ja sävyt ovat kohdallaan.

-----

Jos joku toinenkin haluaa käyttää kuvaani omassa kortissaan, minulle voi lähettää sähköpostia. Lähetän täysikokoisen kuvan paluumailissa. Ei maksa mitään, ei maksa Jumalan armokaan.

Symmetrian vangit

Jäin miettimään symmetrian vaatimusta. Jostain selittämättömästä syystä ihmissilmä ei voi kiusaantumatta katsella vinossa olevaa taulua eikä symmetriansa kadottaneita esineitä. Jos eri puoliskot eivät muistuta toisiaan, tälle eripuolisuudelle pitää olla erityinen syy.

Sikäli kuin muistan oikein, ajatukseni liikahtivat uuteen asentoon, kun olin kadottanut mustista hansikkaistani toisen. Ensin tuhahdin, että olisivatpa molemmat kadonneet. Mitä ihmettä minä tein yhdellä käsineellä, kun pakkanen puri molempia käsiä? Vihdoin muistin, että sama oli tapahtunut ennenkin, ja niin yhdistin kaksi paripuolta hansikasta ehjäksi pariksi. Kukaan sivullinen ei voinut havaita, että kaksi mustaa eivät aivan vastanneet toisiaan.

Radikalisoiduin. Päätin ratkaista ikuisen aamuongelman hukassa olevista sukista sillä keinoin, että rupesin tietoisesti käyttämään eriparisukkia. Aamulla otin jalkaani yhden sukan ja toiseen jalkaan toisen miettimättä niiden kaltaisuuksia. Saivat kelvata ilman, että olisin murehtinut niiden erinäköisyyttä.

Jos joku huomautti asiasta, minulla oli vakiovastaus: kun sukat ovat minun jalassani, ne ovat sukkapari, vaikka näyttävät erilaisilta. Ainakaan siinä samassa kukaan ei keksinyt kumota näkemystäni.

Sittemmin olen ratkaissut hukassa olevien sukkien ongelman toisin. Kaikki ovat nykyään mustia.

Vaihtoehtoinen itsenäisyydenpäivän ylistys

Ihailen nuorta äitiä, joka lykkii aamukuuden adventtisohjossa lastaan päivähoitoon. Muistelen niitä naisia, jotka eivät lähteneet rintamalotiksi vaan jäivät lypsämään kotitalon lehmät, ja pikkuveljeä, joka ei ikänsä takia kelvannut rintamalle mutta kelpasi syyskyntöihin kruununraakin hevosen kanssa.

Arvostan Volter Kilpeä, joka romaanillaan todisti, että vain suomen kielellä voi kertoa miltä tämä elämä maistuu. Nostan listalleni Paavo Nurmen, Lasse Virenin, Jari Litmasen, Kimi Räikkösen ja Sanna Marinin, joiden ansiosta Suomikin on ajoittain kuuluisa. Isot pisteet Jean Sibeliukselle, jonka työllä Tuntematon sotilas on saanut arvoisensa musiikin. Samalla muistutan, että Väinö Linna on alkuperäinen tekijä ja että elokuvat ovat vain jäljennöksiä.

Ylpeyttä tuntekoon betoniraudoittaja, jonka ansiosta korkeat talot pysyvät pystyssä, eikä pidä unohtaa sitä lukiolaista, joka teki matematiikan läksynsä ja oppi lujuuslaskelmat; ja mitä olisikaan elämämme, ellei olisi sitä ekaluokan opea, joka opettaa lapsille latinalaiset aakkoset ja arabialaiset numerot. Tunnen sympatiaa ruskean väristä maahanmuuttajaa kohtaan, joka on omaksunut kielen ja sopeutunut tänne. Kuuntelen tarkalla korvalla Järvisen Penan juttuja huoltsikan pihassa ja istuudun mielelläni rekkakuskin seuraan, joka kuljettaa kauppoihin äitien tekemän ruoan. 

Peukkuni homoseksuaaleille, jotka ovat kaikesta huolimatta jaksaneet. Ehkä tämä on oman hännän nostamista, mutten sanoisi turhaksi hommaksi sitäkään, että kulkee saattoväkeä tukien alttarilta haudalle saakka. Onpa ministerinä minkä puolueen ihminen tahansa niin kyllä se työstä käy, sanokaa mitä sanotte. Kiitos niistä sihteereistä, jotka vielä ovat jäljellä auttamassa lääkäreitä tekemään heidän varsinaista työtään.

Ja vihon viimeiseksi tämä sitaatti paikallisilta nettisivuilta: "Kiitos Antti Väätäiselle lompakkoni löytämisestä. Lompakko on tullut kahden kuukauden seikkailun jälkeen kotiin. Epäilen, että se oli jäänyt tankkauksen yhteydessä auton katolle. Kaikki kortit olivat tallessa!"

Syytön murhasta epäiltynä

Olin neljäntoista ikäinen, kun opettaja alkoi kysellä, oliko fysiikan luokan pulpettiin ilmestynyt raapustelu minun tekosiani. Istuin kieltämättä juuri sillä paikalla, mutta en ole lapsenakaan ymmärtänyt seiniin ja pöytiin piirustelijoita. Minulla on aina ollut paperia käytössäni, ja raapustelu on tuntunut suorastaan vastenmieliseltä.

En väitä, että minua kuulusteltiin. Opettaja ei suinkaan kovistellut, vaan ainoastaan kyseli, mikä mahtoi olla suhteeni pöydässä olevaan kuvioon. Vielä vähemmän voin sanoa, että tapaus olisi tuottanut minulle trauman. Se on vain epämiellyttävä koulumuisto, ei sen enempää.

Mutta miltä mahtaa tuntua, kun on pidätettynä 23 vuoden iässä postinkantajan aamuöisestä murhasta? Sellaisia asioita Myyrmäestä kerrotaan. Epäilty on sittemmin vapautettu, koska poliisin mukaan hänellä ei "todennäköisesti" ole mitään tekemistä murhan kanssa. 

Aiheeton pidätys voi suistaa ihmisen raiteiltaan. Voi kuvitella, että murhasta aiheettomasti syytetyn tunnit ovat pitkiä poliisin kopissa, ja iso trauma syntyy jos on vähänkään normaali ihminen. Kaiken lisäksi sana "todennäköisesti" jättää epäilyn jäljelle.