Uutiset voisi valita toisinkin

Toissa päivänä kuuntelin radiouutiset, joissa oli täsmälleen kolme aihetta. Ensimmäinen liittyi Valkeakosken surmaan ja toinen Isonkyrön suunniteltuun kouluampumiseen. Kolmantena aiheena olivat saimaannorpat, joita on tänä vuonna kuollut jo kaksikymmentä neljä. Siihen uutiset loppuivat, sillä mitään muuta asiaa ei pidetty kertomisen arvoisena. 

Ei ole ihme, että kaikki ihmiset eivät enää välitä seurata uutisia. Mieluummin katselee palloa pelaavia lapsia tai keltaisia voikukkia, joista ensimmäiset ovat muuttumassa laskuvarjoiksi.

Jotain muutakin uutisissa kerrottava olisi ollut kuin kolme surkeutta. Finnairin koneet ovat nousseet ja laskeutuneet ongelmitta. Kouluvuoden aikana iso määrä lapsia on oppinut lukemaan ja harjaantunut muutenkin. Mahler-konsertti oli komea. Kymmenettuhannet ihmiset osallistuivat taas sunnuntain kirkonmenoihin. Muuan kirjailija sai romaaninsa valmiiksi ja lähetti sen kustantajalle. Lämpöpumput ovat viilentäneet ihmisten koteja, ja pihakoivuihin on tullut lehti. Lääkärit ovat määränneet potilaille aivan oikeita reseptejä, ja saamelaismusiikin festivaalijärjestelyt ovat edenneet suunnitelmien mukaan. Pienen lapsen rattaita työnnelleet vanhemmat kertoivat, että ihan hyvin on mennyt.

Ei hassumpaa, ei lainkaan mahdotonta monella suunnalla.

Valkeakoski tekee tuppisuuksi

Valkeakoski on tuppisuuksi tekemisen synonyymi. Tätä ei osaa kommentoida.

Mistä ei voi puhua, siitä on vaiettava, sanoi Wittgenstein. Joku toinen uskoo, että mitä ei voi pyytää, sitä on rukoiltava. Aforismit eivät kuitenkaan tepsi.

Huojun näissä mietteissä, kunnes putoan niiden välitilasta sanomattomuuteen. Autius on autiutta tyhjempi. Eihän tällaista ole olemassa. Tällaisia ihmisiä ei voi olla. 

En osaa puhua tuomioiden pituudesta, sillä nyt ollaan kauempana ihmisyydestä kuin rikokset. Tänne on tultu jostain syyllisyydestä, joka vallitsi kauan sitten ja joka pahenemistaan paheni, kunnes lakkasi mahtumasta omaan sanaansa. Kun eritellään syyllisiä ja syyttömiä, ollaan vielä ihmisten ilmoilla. Tämä maailma muistuttaa ymmärrettävää elämää vain siinä määrin kuin hakkuuaukea muistuttaa metsää.

Lehdissä on kysytty, onko tekijä katuvainen. Kuinka niin? Eihän tässä ole apua mitoista, joilla ihmiselämää arvioidaan. 

Muuan ysiluokan tyttö ei saa tänä keväänä päästötodistusta. Yhteisvalinta meni erityiseksi, ja jos juhlaan oli tilattu kakku, sen voi perua. Myös eikö Herran kansa Luojaansa kiittäisi, lauletaan Suvivirressä. Pikemminkin lasten mehuhetki päättyi ikävästi, musta enkeli vei päivänsankarin. Koulujen loputtua lähdetään rippileireille. Niin tämäkin tyttö puettiin viime kesänä valkeaan albaan.

Kun yö syvenee, vähenevä puolikuu nousee taivaalle aurinkoa sijaistamaan. Sen varjoissa mennään keskelle pimeää. Ristin kädet.

Elämäni Markut

Suomessa on yli 31 000 Markkua, mutta viime vuonna ei tullut yhtään lisää. Elämäni ensimmäinen Markku oli Ahonen, jonka sain yhdentoista ikäisenä koulukaverikseni. Hän oli varhaiskasvuinen poika, joka ei säästellyt voimiensa käyttämisessä. Kyllästyttyäni eräiden luokkatoverien hitaaseen velkojen maksuun päästin Ahosen osingoille. Maksut nopeutuivat. 

Pajula oli lähin työkaverini vain vuoden verran, mutta hänen rakentamalleen pohjalle oli hyvä rakentaa. Täytyy oikein muistella, että muuan juoksija Elmo Lahtinen oli varsinaisesti Markku. Savinen edustaa listallani kuvataiteita. Tynkkysestä on jäänyt mieleen, kuinka hän jalkavaivojensa keskellä sanoi: "Ylistys hänelle, joka antaa virtahevolle sen juoksun."

Esseisti Envallin ajatusta olen pitänyt tabletilla kätevästi esiin otettavana aina, kun lähimmäisiltä on vaadittu mahdottomia: "Ennen kuin yrität muuttaa toista, katso ettei hän ole suorituskykynsä rajoilla jo sellaisena kuin on."

En usko ufoihin, en sitten pätkääkään. Niinpä toistan mielelläni kirjailija Lahtelan sanoja: "Mitä ne hullut avaruuteen lähettävät signaaleja, että täällä on järjellisiä olentoja, kun eivät osaa viestittää sitä edes toisilleen."

Julkkiksista suosikkini on Kanerva. Hänet valittiin jalkapallomaajoukkueen valmentajaksi siinä hengessä, että otetaan nyt, kun ei ole parempaan varaa. Kuitenkin juuri tämä tavallinen Markku vei Suomen kisoihin. Ehkä hänen salaisuutensa on ratkaisevasti siinä, että hän vaatii kaikkien tervehtivän toisiaan ja ottavan huomioon myös huoltajat ja fyssarit.

Luota tai ole edes luottavinasi

Hankin ruotsinlautalta liian halvan hytin. Pian selvisi, että koneiden jyrinä kantautui hyttiin pahemmin kuin lomamatkalla oli kohtuullista. 

Kalliimpaan vaihtaminen onnistui laivan toimistossa helposti, mutta virkailija ei saanut yhteyttä maksujärjestelmään. Aikansa taisteltuaan hän luovutti uuden hytin avaimen ja sanoi luottavansa siihen, että tulisin maksamaan erotuksen myöhemmin. Hän tuskin vaaransi isoja asioita. Laivayhtiö varmasti kestää pienet luottotappiot, ja ehkä sillä olisi ollut keinot myös periä puuttuva summa jälkikäteen.

Tuntui käsittämättömän hyvältä havaita, että virkailija luotti. Luottamus onkin motivoijista parhaita. Sitä lahjaa ei hevin hukkaa, sillä kun sen menettää, se on ikuisesti poissa. Siksi en katsele suuria hiihtokisoja. Minua huijattiin Lahdessa vuonna 2001 eikä minua huijata samassa asiassa kahta kertaa.

Poikkeuksista huolimatta olen hokenut itselleni: luota ihmisiin, luota tai ole edes luottavinasi. Epäily on kuin kylväisi suhteeseen hometta. Rikollisten petokset ovat eri asia, mutta vähänkään tutut ihmiset ympärilläni eivät yleensä ole rikollisia.

Onko tarkempia perusteluja? – Onhan minulla.

Kevään rippikoulukokoontumisten jälkeen nuoret jäivät pelaamaan biljardia tai pingistä. En olisi hennonut keskeyttää heitä, vaikka minun olisi pitänyt mennä toisaalle. Niinpä kysyin heiltä, kuinka kauan he aikoivat pelata. He sanoivat jonkin ajan, ja minä vain neuvoin, minne pallot ja mailat piti jättää. Pyysin sammuttamaan valot ja napsauttamaan ulko-ovesta lukon kiinni. Aina he tekivät niin kuin oli sovittu. Joka kerta. Tapauksia oli satoja.

Virkeä lapsi ja reipas vanhus

On sanoja, jotka yhdistetään tiettyihin ihmisryhmiin. Sana ihana oli miehiltä täydessä boikotissa, kunnes Antero Mertaranta teki huudollaan "Ihanaa, leijonat ihanaa" siitä lievästi sallitun, mutta edelleenkin se on miesten suusta kuultuna harvinainen sana.

Jos kuulee jonkun ihmisen aloittavan vastauksensa tai reagointinsa lähes huomaamattomalla sanalla "Apua!", voi olla varma siitä, että kyseessä on nainen. Miehet mutisevat epämääräisiä tai mongertavat "tota noin". Kaikki ihmiset niinkuttelevat, ja kohtuullisesti käytettynä se on tarpeellinen sana, vaikka sitä moititaan. Sillä ostetaan aikaa. Varsinkin radiossa se auttaa, sillä radiohiljaisuus saa äkkiä vaihtamaan kanavaa.

Sanoja "pirteä" tai "virkeä" ei käytetä lapsista. Ne ovat sanoja, joilla arvioidaan vain vanhuksia. Enintään juuri tervehtynyttä lasta voi kutsua pirteäksi.

"Reipas" on taas yksinomaan lapsille omistettu sana. Tuntuisi loukkaavalta jouduttaa vanhuksen kulkemista sanomalla, että tulepas sieltä reippaasti. Sana paljastaa myös piiloasenteita. Kun rippikoulussa oli mukana lapsityötaustaisia vastuunkantajia, muistutin heitä siitä, että nuorten kanssa "reipas" on unohdettava kokonaan. Se viestii alitajuisesti, että nuoria pidetään vajaamittaisina ihmisinä. Kuulijat ymmärtävät, että tuo tuossa uskoo olevansa ihmisenä meidän yläpuolellamme.

Valheen viisi versiota

Uusin kirjallinen löytöni on saksalainen Daniel Kehlmann. Hänen romaaninsa Maineen aion lukea muutaman kuukauden kuluttua toistamiseen. Maineen yksi luku sai muistamaan, millaiset kirjat ahdistavat. Enemmän kuin monstereita, hirviöitä ja yön hyeenoja kammoan kertomuksia, joiden aiheena on valhe.

James Dickeyn Syvä joki päättyy siihen, että tarinan ytimessä ollut valhe jää voimaan. Jokin paakku jää nielemättä, eikä totuus tee vapaaksi. 

Olli Jalosen erinomainen Stalker-vuodet on jonkinlaisen kolmoisagentin elämäntarina, jonka jännitys perustuu siihen, jääkö tekijä ihmissuhteidensa valhemaailmasta kiinni. Siinäkin tuntuu paakku.

Kammottavin teos on Emmanuel Carréren Valhe. Päähenkilönä on lääkäri, joka ei koskaan valmistunut oikeaksi lääkäriksi. Peittääkseen opintojensa keskeyttämisen hän rakensi ympärilleen monimutkaisen kulissin, joka sai jopa hänen perheensä uskomaan hänen ammattiinsa. Joka aamu hän lähti työhön viettääkseen päivänsä moottoriteiden taukopaikoilla. Illalla hän palasi kotiin niin kuin olisi muka ollut töissä. Lopulta kulissien sortuminen johti äkilliseen katastrofiin, jossa päähenkilö surmasi puolisonsa, lapsensa ja omat vanhempansa.

Pahinta on, kun näkee romaanien todellisuutta ympärillään. Suuren laman vuosilta muistan paikallisen tarinan perheenisästä, joka lähti aina aamuisin työhön, vaikka työpaikkaa ei enää ollut.

Nykymaailman isot otsikot taas tuovat mieleen Solovjevin, jonka mukaan Antikristuksen maailmassa valhe jäljittelee niin taitavasti totuutta, ettei niitä kahta voi erottaa toisistaan.

Tavoitteetonta kuljeskelua

Tampereen Hämeenkatu oli täynnä hyväntuulisia ihmisiä niin kuin olisi ulkomailla ollut. Oli leppeä suviehtoo. 

Kävelin Keskustorin läpi, joka on meneillään olevan Kirkon juhlat -nimisen tapahtuman keskuspaikka. Torilla puhuttiin aidon tuntuisesti toivosta eikä jauhettu niitä somen ikuisia kirkkoaiheita. Meno vaikutti hyvältä, ja ihmisiä oli koolla kunnollinen määrä. Äänentoisto oli erinomaista toisin kuin toissa talven Helsingin Via Crucis -tapahtumassa, josta lähdin kesken pitsalle kyllästyneenä neljään eritahtiseen kaikuun. Kuulija haluaa, että voi kuulla. 

En kuitenkaan jäänyt jäänyt seuraamaan Katja Ståhlin juontamaa keskustelua. Katselen televisiostakin vain jalkapalloa, ja mieluummin luen viisaiden ajatuksia kuin kuuntelen heidän korokepuheitaan.

Tapasin muutaman tutun, kuten seurakuntamme fiksulta vaikuttavan uuden kirkkoherran. Hän on muuttamassa oman seurakuntansa alueelle. Sillä tavoin papin pitää tehdä, jos vain on mahdollista.

Olin hieman myöhässä, mutta muuten olisin voinut mennä jalkapallopeliin Tammelan stadionille, joka oli kirjaimellisesti täyttynyt yli kahdeksasta tuhannesta ihmisestä. Edellisessä kotipelissä olin. Siellä kaikki oli siistiä ja toimivaa kuin isojen futismaiden huippupeleissä, vaikka tietysti hieman pienempää. Istumapaikkani oli kentän reunalla. Ei ollut juoksuratoja luomassa välimatkaa. Nurmi oli hienossa kunnossa, ja sellaisena se pysyy syksyn kurasateille saakka. Sehän puute siinä tietysti on, ettei se muovimatto tuoksu ruoholle, muttei voi mitään. Suomi on liian lähellä jääkarhujen asuma-alueita. Sallitaan tämä.

Häpeän kysymystäni meikäläisistä ja heikäläisistä

Häpeän sitä, että kun luin Slovakian pääministerin Robert Ficon ammutuksi tulemisesta, ensimmäisiin kysymyksiini kuului, oliko hän meikäläisiä vai heikäläisiä. Juuri näin pirullista on väkivallan logiikka. Se imaisee vastustajansakin huomaamatta omaan peliinsä. Se tarttuu ajatuksiin kuin liima, ja siitä on vaikea päästä irti. 

Kun joku surmataan, uhri on aina meikäläinen. Tappaminen on vastoin sitä asioiden hoitamisen tapaa, johon minä uskon. Voisi tunteilla siitä, että myös Robertin kaltaisten isä on aikanaan kuuluttanut ylpeänä, että vaimoni on juuri synnyttänyt poijjaan ja nyt meillä on ihmisen taimi varjeltavana. Ei kuitenkaan tarvitse mennä tällaisiin yhteisinhimillisiin tunteisiin. Tappaminen on kyllin kammottavaa muutenkin.

Jopa väkivallan ajatuksella leikkiminen on vaarallista. Kun elämä menee ammuskeluksi, kaltaiseni häviävät aina. Meikäläisten elämänmenetelmillä ei pärjätä tällaisessa maailmassa. Väkivallan laajetessa ja kiihtyessä meikäläisten ainoa osallistumisen tapa on ammutuksi tuleminen.

Edelleen uskon epämuodikkaasti Martin Luther Kingin sanoihin: "Tänä avaruusalusten ja kauko-ohjattujen ammusten aikana meidän on valittava luopuminen joko väkivallasta tai luopuminen olemassaolosta."

Suotta ja tarpeellisesti opittua

Oltiin koolla vanhojen lukiokavereiden kanssa. Minun lisäkseni paikalla oli kaksi diplomi-insinööriä, yksi ekonomi ja yksi yliopistossa matematiikkaa opiskellut. 

Tietovisassamme kysyttiin toisen asteen yhtälön ratkaisukaavaa. Ilman sen ulkoa osaamista lukion pitkää matematiikkaa olisi ollut mahdotonta läpäistä. 

Vuosikymmenten jälkeen kukaan ei muistanut kaavaa eikä myöskään ollut tarvinnut sitä työssään. Yksi oli törmännyt siihen opettaessaan matematiikkaa omille lapsilleen.

Laskinten yleistyminen selittää jotain, mutta kyse on myös siitä, että koulussa on aina opetettu taitoja, jotka ovat tarpeellisia ainoastaan koulunkäynnin kannalta. 

Musiikin tunnilla olen oppinut piirtämään nuottiavaimen, vaikka jo silloin olisi pitänyt tietää, ettei minusta tule säveltäjää. Kemian opettaja pakotti opiskelemaan ulkoa alkuaineiden jaksollista järjestelmää. Se tuntui järjettömältä jo silloin, ja sitä se on ollut. Uskonnossa taottiin päähän Paavalin matkoja, vaikka saarnat ja rippikoulutunnit ovat syntyneet ilman niitä.

Toisaalta on paljon sellaista, minkä merkitystä en aikanani tajunnut. Historian vuosilukuja tarvitaan. Ranskan vallankumous vuonna 1789 ja Suomen itsenäistyminen vuonna 1917 auttavat ratkaisevasti jäsentämään maailmaa. Vieraiden kielten vähäisestäkin osaamisesta on ollut hyötyä, ja ollakseni uskottava kirjoittaja minun on tiedettävä, ettei aggressio ole agressio eikä naiivi ole naivi. Ehkä voin vielä googlata sen tiedon, että Ruanda on Afrikassa, mutta menee toivottomaksi, jos joudun googlaamaan myös Afrikan.

Millä keinoin voisi arvata, mitä kaikkea oppimaansa tarvitaan vielä vuosikymmenten kuluttua? Siinäpä se. Pätevää keinoa ei ole.

Tahdon sanoa sen äänettömästi

 Äitienpäivään liittyy paljon makeutta, joka minun suussani tuntuu liian makealta. Olen karumpien sanojen ystävä. Tämä on persoonakysymys, ei merkki oikeassa tai väärässä olemisesta.

Tämä rippikoulupojan äitienpäiväruno teki kuitenkin niin vahvan vaikutuksen, että julkaisen sen tässä. Ehkäpä kaksi viimeistä riviä tekivät minuun vaikutuksen. Runo on odottanut esille pääsemistään 19 vuotta.

Niin paljon haluan tehdä vuoksesi 
mutta silti sen kuin meen
jälleen kaipaan todella luoksesi
mutta taas tyhmyyksiä teen
haluan olla mies sanojeni takana 
mutta suuni liehuu kuin tuulessa lakana.
En tiedä kuinka sen tekisin
pakotanko itseni siihen väkisin.
En tiedä mitä olen kerennyt sanoa
ja niitä haluaisin anteeksi anoa.
Rakastan sinua äärettömästi
mutta tahdon sanoa sen äänettömästi.

Cannibal Corpsea kuulemassa

En ole isommin harrastanut muusikoiden tai bändien bongailua. Olen ollut kolmesti Neil Youngin konsertissa, mutta yllättävämpää lienee se, että olen käynyt kuuntelemassa Cannibal Corpsea paikallisesti hyvin tunnetun Hevi-Penan kanssa. Tyylillisesti bändi luokitellaan death metaliin. Ensimmäinen keikka oli Jyväskylän Lutakossa, ja sillä reissulla meillä oli muutakin matkaseuraa. Kaksi muuta keikkaa on ollut kotikulmilla Tampereella.

Mistään muusta musiikkitapahtumasta en ole saanut niin paljon apuja kuin Cannibal Corpsen keikoista. Hevin ystävien kanssa on syntynyt erinomaisia keskusteluja. Joku minua ennen tuntematon on muutamassa sekunnissa purkanut pappeihin liittyviä käsityksiään. On ollut riemastuttavaa kuulla, kuinka joku hevariksi esittäytyvä on tunnustanut, että Corpsen äärimmäisyyteen hän ei aivan kykene.

Lisäksi Hevi-Penalle ja minulle on syntynyt yhteinen juttu, joka yhdistää meidät elämän loppuun saakka.

On ollut hienoa seurata, että miesvaltainen, mustiin pukeutunut hevikansa käyttäytyy konserteissa kaikin puolin moitteettomasti. Seinäjoen tangomarkkinoilla taitaa olla toisenlaista. Vaatetukseltani olen eronnut hevareista, mutta kukaan heistä ei ole katsonut minua pitkään. Olen saanut olla sellainen kuin olen, ja se on aina yhtä vahva armon kokemus.

Entä mitä sanoisin Cannibal Corpsen musiikista? Vakiovastaukseni on tämä: joskus täytyy käydä pohjalla.

Mikä ihmeen helatorstai?

Arkipyhäkiistojen tuoksinnassa helatorstaita kutsuttiin jonkin aikaa Kristuksen taivaaseen astumisen päiväksi. Arkisemmin se voitaisiin nimetä maallisen tallustelun loppujuhlaksi. Kyse on eräänlaisista läksiäisistä.

On tärkeää, että ylösnousseen ilmestymiset loppuivat kertakaikkisesti 40 päivään. Muuten saataisiin jatkuvasti lukea Seiskasta ja muista alan lehdistä, että Jeesus on taas putkahdellut esiin siellä ja täällä ja sanonut yhtä ja toista. Meno olisi todella villiä, niin kuin se ei olisi riittävän villiä jo nykyisellään.

Oli viisaasti tehty, kun Jeesus jätti seuraajansa kulkemaan omin päin. On osattava päästää irti oppilaistaan ja lapsistaan, onpa kyse polkupyörällä ajon opettelemisesta, nuoren omilleen muuttamisesta tai siitä, osaa soveltaa Mestarin oppeja, vaikkei koko ajan ole kysymässä häneltä tarkentavia käyttöohjeita.

Filosofi Ludwig Wittgenstein kirjoitti aiheesta hyvin, vaikka tuskin hänen mielessään oli helatorstai: "Opettaja joka osoittaa opetuksensa aikana hyviä, jopa hämmästyttäviä tuloksia, ei ole vielä tämän perusteella hyvä opettaja. Mahdollisesti hän kohottaa välittömässä vaikutuksessa olevat oppilaansa luonnottoman korkealle tasolle ilman, että kuitenkaan kehittäisi heitä tälle tasolle.  Niin he opettajan lähdettyä lysähtävät heti kasaan."

Sitkeä yritys vai oikea-aikainen luovutus

Kotoa saatu elämänohje ikuisesta periksiantamattomuudesta on johtanut elämänmittaisiin tragedioihin, kun nuori ihminen on vuosikaupalla pyrkinyt koulutukseen, johon hänellä on ollut vain pyrkyä muttei mahdollisuuksia. Voitaisiin opettaa myös näin: "Älä koskaan anna periksi, ja lopulta sinusta tulee Paavo Väyrynen."

Viime sunnuntaina kirkoissa kuultiin lause: "Etsikää niin te löydätte." Tämä hyvä oppi ei kuitenkaan lupaa, että aina löytäisi juuri sen, mitä on etsimässä.

Vaikeinta on löytää tasapaino periksiantamattomuuden ja oikea-aikaisen luovuttamisen välillä. Kerron esimerkin:

Pelasimme rippikoulun kanssa amerikkalaisen jalkapallon junttisovellusta, jota olen kuullut kutsuttavan sekä rypyksi että rytkyksi. Pallo viedään kantamalla tai muilla keinoin vastapuolen maalialueelle. Taklata saa täysin vapaasti, mutta lyöminen on kiellettyä. Pelipaikkanamme on ollut hangen peittämä järven jää. 

Ottelun jälkeen ilmeni, että yhdeltä pojalta oli pudonnut lompakko. Hankeen syntyneistä jäljistä saattoi nähdä liikkuma-alueen, ja niin lähdimme etsintään järjestelmällisesti tasaisena rintamana. Metri metriltä potkittiin lunta, mutta mustaa lompakkoa ei näkynyt.

Olimme olleet epämääräisesti myös laiturin läheisyydessä, jossa oli enemmän lunta. Myös siitä tongittiin. Vihdoin päätin, että oli annettava periksi. Kiipesin laiturille kailottamaan, ettei voi mitään. Joskus on vain luovutettava. 

Kaikki tottelivat paitsi yksi poika, joka hankeen kumartuneena kauhaisi kädellään vielä kerran, toisen kerran ja kolmannenkin... ja minä olin ollut väärässä.

Köyhät ovat taas antaneet vähästään

Silmääni on osunut juttuja siitä, kuinka ihmiset joutuvat tulojensa ehtyessä muuttamaan asumistaan vaatimattomista tiloista vielä pienempiin ja halvempiin. Kaikki osuman saaneet ovat olleet vähävaraisia. Rantalukaalien omistajat sen sijaan jatkavat asumistaan siellä, missä ovat ennenkin asuneet.

Viime vuoden Yhteisvastuukeräys viittaa vahvasti siihen, että köyhät ovat myös hövelimpiä auttamaan muita köyhiä. Pitää paikkansa se vanha sananlasku, jonka mukaan köyhä antaa vähästään ja rikas ei anna paljostakaan. 

Vuonna 2023 parhaan tuloksen keräsi Utsjoen seurakunta. Sen kokoama 13,4 euroa per seurakuntalainen on käsittämättömän suuri. Utsjoella rahat kerättiin pienistä puroista. Oli bingoiltoja joka kylällä, oli arpajaisia, Yhteisvastuu-konsertti ja Yhteisvastuu-hiihto. Iltapaloja tehtiin muihinkin konsertteihin.  

Pohjois-Savon Rautavaara on kaikkein köyhin suomenkielinen kunta. Se on ollut monina vuosina kisan voittaja, mutta tällä kertaa Rautavaaran seurakunta oli kakkonen. Senkin tulos oli komea eli 8,95 euroa seurakuntalaista kohden. 

Seuraavina olivat Puolanka, Pukkila, Hirvensalmi ja Pello. Seitsemänneksi parhaana Kihniö sai 4,27 euron tulokseen.

Jos lähtisin etsimään varakasta väkeä, en ensimmäiseksi hiihtelisi Hirvensalmen suuntaan.

Puhutaan vaikka keväästä kun muu ei onnistu

Kymmenien suomalaisten joukko oli hankkinut Bolivian Santa Cruzista viljelysmaata. Mahdollisuuksien piti oleman lupaavia, ja niin lähdettiin matkaan, vaikka edes espanjan kielen taitoa ei ollut eikä muutakaan tietoa bolivialaisesta todellisuudesta. 

Suunnitelmat menivät myttyyn juuri siihen tapaan kuin ne voivat suomalaisesti epäonnistua. Santa Cruz on rehevällä alueella ja maan olisi pitänyt tuottaa hyvin ainakin soijaa, mutta kehnot liikenneyhteydet, asiantuntemattomuus, kielitaidottomuus ja lopulta myös keskinäinen kateus sotkivat asian. Useimmat uudisasukkaat tulivat kotiin niin sanotusti häntä koipien välissä.

Tapasin miehen, joka oli ollut seikkailussa mukana. Hän sanoi käsittäneensä Boliviassa, mitä esimerkiksi hyvät tiet merkitsevät. Omasta puolestaan hän kertoi, ettei ollut varsinaisesti menettänyt rahaa, mutta voittoakaan ei ollut tullut.

Yritin avata keskustelua bolivialaisesta köyhyydestä, joka oli minua matkallani koskettanut, mutta tuntui siltä, että mies ei olisi ollut lainkaan samassa maassa missä minä. Hän ei tarttunut keskusteluun, ei millään lailla. Sanoi vain, että esimerkiksi Chilessä on menty paljon eteenpäin.

Yritin konkretisoida. Hautausliikkeiden ikkunoissa oli paljon alle metrin pituisia arkkuja. Niille oli tarvetta, koska Boliviassa joka kolmas lapsi kuoli alle vuoden ikäisenä. 

En saanut vastakaikua: oli talvipäivä, ja aloimme puhua siitä, kuinka aurinko kimmelsi hangella.