Pelottava ja vaarallinen ovat eri asioita

Suomen kohuttuna drooniyönä heräsin neljän aikaan aamuyöstä ja vilkaisin uutisia. Suomen viranomaisten julkaisema tiedote kuului sanatarkasti näin: ""Ilmassa liikkuu mahdollisesti vaarallinen miehittämätön ilma-alus, eli drooni klo 3.49."

Päättelin, että tiedotteella oli samanlainen vaikutus minuun kuin sillä viime päivien uutisella, että hai oli surmannut australialaisen miehen. Päänsisäinen todennäköisyyslaskurini raksutti nopeasti tuloksen, että on viisainta jatkaa unia.

Seuraavana aamupäivänä sain tietää, että Suomi oli täynnä jälkikäteen pelästyneitä ihmisiä.

Kaivoin kirjahyllystäni esiin kansainvälisen terveydenhoidon professorin Hans Roslingin kirjan Faktojen maailma. Sen ydinsanomaa on se, että historian aamuhämärissä ihmisiä suojanneet alkukantaiset pelot estivät aikoinaan ihmisiä kuolemasta. Nykyään ne estävät journalisteja menettämästä työpaikkojaan.

Roslingin kirja on ilmestynyt vuonna 2018. Sen mukaan maailman kuolemantapauksista:
* 0,1 prosenttia sattuu luonnonkatastrofeissa
* 0,001 prosenttia lento-onnettomuuksissa
* 0,7 prosenttia murhissa
* 0 prosenttia ydinvuodoissa
* 0,05 prosenttia terroriteoissa.

Näistä kaikista ei koostu yhteensä edes yhtä prosenttia. Jokainen voi arvioida omassa päässään, mikä määrä uutisista käsittelee näitä aiheita.

Juhlien järjestäjälle kannustusta ja lohtua

Konfirmaatiota edeltävinä päivinä kysyin rippikoululaisilta, oliko äiti hermostunut, ja melkein kaikki vastasivat että oli. Kun kysyin samaa isistä, nousi ehkä kaksi tai kolme kättä. Joltakulta oli kuistin remontti kesken.

Tältä pohjalta oli hyvin ymmärrettävää, että nuoret osallistuivat mieluusti leirin jälkeisiin kokoontumisiin. Niistä sai pätevän syyn paeta kodin juhlajärjestelyjä. Kun lähti ajoissa eikä pitänyt kiirettä kotiin palaamisen kanssa, sai järjestetyksi kivasti omaa aikaa.

Monella työpaikalla toukokuu on vuoden kiireisintä aikaa. Ei ole ihme, että kotona kiristää.

Jos nyt jotenkin osaisin lohduttaa ja kannustaa.

Ainakin voin sanoa, että olen ollut mukana lukemattomissa perhejuhlissa. Kertaakaan en ole ollut paikassa, jonka järjestelyt olisivat olleet kelvottomat. Melkeinpä se riittää, että ollaan selvin päin. Joku rippikoululainen esitti aforismin: "Juhla on sitä, että kaikki ovat paikalla."

Perhejuhliinkin pätee, että täydellisyyden tavoittelu voi mennä liian pitkälle ja tuottaa vain epäsopua. Elämä ei kaadu siihen, että tarjoilupöydältä puuttuu jokin herkku tai matossa on läiskä.

Mokien sattuessa voi lohduttautua navajointiaaneilla, jotka tekevät jokaiseen käsityöhönsä yhden virheen muistuttamaan, että vain Jumala on täydellinen.

Lyömättömin on tämä Kare Willbergiltä oppimani ajatus: "Meillä on yo-juhlat eikä asuntonäyttely."

Velkojen perintää

Minulla oli kouluaikoina suht väljästi omaa rahaa käytössä. En saanut sitä kotoa enempää kuin muutkaan, mutta kun en ostanut makeisia, ylimääräiset kolikot pyörivät taskuissani. Muut huomasivat rahatilanteeni ja käyttivät minua pankkina.

Vähän toisella kymmenellä luokkatoverinani oli muuan Pera (nimi muutettu). Hän oli isokokoinen, ja kun siitä huomautettiin hänelle, hän osasi sanoa, että hänen vanhempansa olivat varsin pienikokoisia eikä  hänestäkään tulisi jättiläistä. Hän oli ainoastaan kasvanut nopeammin ja aiemmin kuin muut. 

Siinä ikävaiheessa hänen kokonsa kuitenkin riitti. Luokkamme jalkapallojoukkueessa minä pelasin hyökkäyksessä. Pera oli puolestaan puolustuksessa vastapuolen pelote, sillä hän lanasi vastapuolta suruttomasti kumoon.

Peralla oli muutakin käyttöä. Minä palkkasin hänet perintähommiin. Kyllästyin siihen, että minulle ei maksettu velkoja takaisin, ja niin tein Peran kanssa diilin. Lupasin hänelle osingon perityistä veloista. 

Yhteistyö sujui mutkattomasti. Peran ei tarvinnut pitkään uhkailla käden vääntämisellä, kun maksuliikenne äkkiä nopeutui.

Mikähän tämänkin juttuni moraali on? - En kyllä yhtään tiedä.

Elämässä pitää olla rosoa

Muistan sen hetken, kun avasin laatikon, jonka sisällä oli uutukainen Nokian Communicator. Se vaikutti teknisesti täydelliseltä laitteelta, jossa kaikki oli tarkalleen niin kuin piti. Nykyajan pisteytyksillä se on tietysti alkeellinen laite, mutta tämä ei häivytä muistoani puhelimen lumoavuudesta.

Ihmisten maailmassa täydellisyydestä on lähinnä haittaa. Kauneudesta voi tulla taakka, jonka vuoksi vain pinnalliset ongenonkijat uskaltavat lähestyä. Luotettavammat ihmiset menevät muualle tavallisimpien seuraan, ja sitä paitsi: kun ihmisestä on kyse, lopulta totuus kuitenkin tulee esiin.

Urheilussa täydellisyys on mahdotonta. On jopa korkeushypyn kaltaisia lajeja, joissa voittajakin päättää suorituksensa epäonnistumiseen.

Taiteessa tarvitaan rosoa. Neil Youngia ei haitannut, vaikka hänen livealbumillaan äänittäjä oli painanut nimikkokappaleen Time Fades Away kohdalla äänitysnappulaa liian myöhään. Tämä ei ole ainoa kerta, kun Young on jättänyt levylleen tietoisen virheen.

Jopa klassisessa musiikissa heikkoudet voivat tehdä hyvää. Milan Kundera kertoo nuoruuden aikaisesta musiikinopettajastaan, joka erään oppitunnin päätteeksi saatteli oppilastaan ovelle, pysähtyi ja sanoi: "Beethovenilla on monia ihmeellisen heikkoja jaksoja. Mutta nuo heikot jaksot korostavat vahvoja.   Ne ovat kuin nurmikko: jos sitä ei olisi, ilonamme ei olisi myöskään kaunista puuta, joka kasvaa nurmikolla."

Sähköautot, kasetit ja vimmaiset tunteet

Sähköautoihin liittyy miesten maailmassa suuria tunteita. Kun uskonnosta ei osata puhua, kiivaillaan niistä.

Omasta puolestani olen ollut neutraali. Tietysti on ympäristöperusteita, mutta on syitä, jotka liittyvät käyttötarkoituksiin ja lataamiseen. Myös rahasta on kiinni. Näihin aikoihin saakka sähköauton ostaminen on vaatinut kohtalaisesti varallisuutta, vaikka ajan myötä käyttökulut kääntävät laskelmia toiseen suuntaan. Köyhä ei voi aina ostaa pitkän päälle edullisinta.

Autovalinnan luulisi olevan asia-asiaa. Ei vain ole, niin kuin urheilussa ei ole jonkin joukkueen kannattaminen. Puhuessaan sähköautosta miehet puhuvat elämännäkemyksistään. 

He jatkavat samaa kiistaa, jota käytiin aikanaan magnetofoneista, kun olin kolmentoista vanha. Pojat jakautuivat kahtia, c-kasettien ja avokelojen kannattajiin. Avokelat olivat teelautasen kokoisia, eikä niissä ollut suojakoteloa.

Periaatteessa kiistan voittaja oli selvä. Avokelat olivat suurempia ja siksi musiikin laatu oli parempi, eikä niiden sotkuja tarvinnut selvitellä käyttäen lyijykynää työkaluna. Ainoa haitta oli, että niitä ei voinut ottaa uimarannalle mukaan. Ennen kaikkea oli kyse rahasta. Köyhien oli pakko ostaa kasettinauhureita.

Välitunneilla vähävaraisten lapset yrittivät vimmatusti puolustautua. Raharikkaat olivat tekniikan kannalta oikeassa ja painoivat päälle.

Varakkaissa perheissä oli tällainen.

Pappina ja tyrmättynä

Olin ollut uudessa seurakunnassa tuskin kokonaista kuukautta, ja vanhusten ruokailutapahtumassa oli runsaasti väkeä. Ajattelin, että tällaiset tapahtumat oli käytettävä hyväksi. Niiden aikana pääsi ainakin esittäytymään ja parhaimmillaan saattoi saada jonkin kontaktin merkittävään alkuun.

Niinpä juttelin erään mummon kanssa siihen tapaan kuin rupatellaan ihmisen kanssa, kun vasta aloitellaan tutustumista. Silloin paikalle ilmestyi ovesta toinenkin pappi. Mummo sanoi: "Tuli sinullekin juttuseuraa."

En muista, mitä sanoin vai sanoinko mitään. Tuskin rupesin kertomaan siitä periaatteesta, että jos seurakuntalaisten joukkotapahtumassa on paikalla kaksi pappia, heidän on suorastaan kartettava toistensa seuraa. On varmaan yllin kyllin tilanteita, joissa he voivat käsitellä keskinäisiä asioitaan.

Kovin paljon paremmin ei sujunut ensimmäisellä rippileirilläkään. Vapaa-ajalla leikittiin eräänlaista siirtymäleikkiä.

Kun nuorten ryhmä oli koolla jossain päin pihamaata, menin heidän joukkoonsa. Vähitellen ja yksitellen he siirtyivät muualle ja tekivät uuden ryhmän. Menin taas heidän seuraansa, ja kävi niin kuin edellisellä kerralla. Pian he olivat taas muualla. Näin kierrettiin pihaa.

Minä tuumasin, että siirtyilkää vain. Lopulta te väsytte, mutta minä jaksan. Vielä tulee aika, että sallitte minunkin olla siinä. 

Tuloksellista kuljeskelua kuplan särkemiseksi

Sunnuntain kävelykierros tuotti yhtä ja toista hyvää, pientä ja vähän isompaa. Aloitin mukavista kirkonmenoista, joissa kuulin yhden suosikkiteksteistäni: Nousi raju ja mahtava myrsky, se repi vuoria rikki ja murskasi kallioita. Mutta se kävi Herran edellä, myrskyssä Herra ei ollut. Myrskyn jälkeen tuli maanjäristys, mutta Herra ei ollut maanjäristyksessä. Maanjäristystä seurasi tulenlieska, mutta Herra ei ollut tulessakaan. Tulen jälkeen kuului hiljaista huminaa.

Ostin kaksi arpaa ja lähdin kuljeskelemaan kaupungille. Joku moikkatuttu tuli vastaan. Tavalliseen tapaan en mennyt kirkkokahville, vaan istahdin kesän ensimmäisille jäätelöille veden ääreen. 

Viereisellä penkillä istui parinkymmenen vuoden takainen tuttuni äitinsä kanssa. Juteltiin vaikka mistä, kuten nuorten somekäyttäytymisestä ja uusista lakiehdotuksista. Hän oli asioista oikeasti perillä, ammattilainen.

Vielä osuin kirjaston nurkalla yhteen vanhaan tuttuun. Juttu kiertyi Euroviisujen kautta siihen, että hän kertoi kuulemastaan kuvauksesta, millaista usko voi olla: Jonkun usko on suojassa ohuen lasin alla. Kun pintaan tulee pienikin naarmu, viritelmä on pilalla ja vaarassa kokonaan särkyä. Jonkun toisen usko on savimöykky. Vaikka sitä kuinka tökkii ja yrittää särkeä, se ei mene rikki.

Jäljettömiin kadonnut

Elämässä on varmaan kymmenentuhatta kohtaamista, josta olisi voinut tulla jotain isompaa, jos vain onni olisi ollut myötä. Sitten kävi niin kuin kävi, eikä tapahtunut mitään. Katkeamisesta ei välttämättä jäänyt traumaa, vaan enintään lievä uteliaisuus, joka ei koskaan tule tyydytetyksi.

Ylioppilasvuonna menin leipomoon kesätöihin. Siellä oli myös toinen kevään abiturientti, pitkä nuorimies. Emme olleet samalla työpisteellä, mutta niin lähellä kuitenkin, että osuimme puheisiin.

Mietimme leipien kohtaloa. Söikö niitä oikeasti joku vai veikö auto ne takaisin yläkertaan, jossa ne pantiin tulemaan ränniä myöten taas meille?

Vuorojen sattuessa kohdalleen menimme töiden jälkeen kahville. Baarin nurkassa oli levyautomaatti. Hän pudotti kolikon koneeseen ja laittoi soimaan Hectorin laulaman coverin: "Jos halki kaupunkimme kuljet / ilman että silmät suljet / huomaat että sentään / lähes onnellinen oot."

Jos nuorimies kuuntelee sellaista musiikkia, hänessä on jokin tärkeä kohdallaan.

Puhuimme tulevaisuudensuunnitelmista. Olin vaikeasti selitettävistä syistä menossa teologiseen tiedekuntaan. Hänenkin äitinsä oli ehdottanut sitä, mutta hän itse harkitsi venäjän kielen opintoja.

Heinäkuun lopussa kesäpestit loppuivat. Emme juoneet läksiäiskahveja emmekä vaihtaneet yhteystietoja. Lähdin reilaamaan kohti Kreikkaa, emmekä enää tavanneet.

Joskus googlasin häntä. Hän oli pelannut jossain alasarjajoukkueessa koripalloa, ja siinä oli kaikki, mitä sain selville. Seuran kausijulkaisussa hän näytti juuri sellaiselta, miksi hänet muistin.

Hukassa sekä todennäköisyydet että suhteellisuudentaju

Heräsin yöllä sudenhetken aikaan ja vilkaisin tabletilta, vieläkö maailma oli sijoillaan.

Teki mieleni lähteä ulos, koska uutisten mukaan Etelä-Suomen taivaalla liikkui drooni. Kaikkiaan 1,8 miljoonaa ihmistä sai ohjeen pysyä kotona tai hakeutua sisätiloihin. Jos se ei ollut mahdollista, oli mentävä johonkin suojaisaan paikkaan ja tarkkailtava tilannetta.

Mietin todennäköisyyttä sille, että ulkona ollessani jokin drooni osuisi juuri minuun. En keksinyt niin pientä murtolukua. Ennemmin on syytä pelätä kaahareita, jotka ajavat päälle.

En kuitenkaan lähtenyt ajamaan uhmassani etelän niin sanotulle vaara-alueelle. Rupesin nukkumaan.

Aamulla luin, että Meilahden sairaalassa hoitajia olisi perunut droonien takia kokonaisen työpäivän, nykyajan epälotat. Kaksi potilasta peruutti leikkauksensa, koska ei uskaltanut lähteä ulos.

Päivä ei muutenkaan valjennut viisauden täyteisenä. Aamulehdessä oli yli yhdeksän sivua Tapparan mestaruudesta, vaikka se tulee joka kevät niin kuin voikukat pihalle, ainakin melkein. Olen miedosti Tapparan kannattaja, mutta tästä en ole tilausmaksuani maksanut.

Todennäköisyysmatematiikka on hukassa, mutta niin on suhteellisuudentajukin.

Kukaan ei voi säilyttää omaa sukunimeään

Vielä nelisenkymmentä vuotta sitten naisen oli pakko ottaa aviomiehensä sukunimi. Tämä oli silkkaa miesvaltaisuutta. Kyseessä oli myös käytännöllinen ongelma, jos nainen oli luonut uran omalla nimellään.

Nykyään miehet tapaavat suhtautua sukunimivalintaan periaatteella: "Minä pidän omani, ja sinä saat tehdä niin kuin haluat."

Melkein puolet pareista valitsee yksinomaan miehen nimen. Heistä useimmat sanovat, että varsinkin lapsiperheessä se on yksinkertaisinta.

Oman syntymänimen säilyttäminen on tasaisen vauhdin taulukolla muuttumassa ykkösvaihtoehdoksi. Vain joka kymmenennellä on kaksoisnimi, ja naisen sukunimeen päätyy perin harva mies, kaksi sadasta.

Joku haluaa eroon nolona pidetystä sukunimestään, ja joku voi suorastaan himoita tulevan puolisonsa hienoa sukunimeä. Muusikkoa voi auttaa, jos hänen nimensä sattuu olemaan Sibelius, ja Kapanen tuntuu jääkiekkoilijalta ennen kuin hän on saanut luistimia jalkaansa.

Moni perustelee sukunimensä säilyttämistä sillä, että haluaa pitää oman nimensä, siis oman. Tämä on väärinkäsitys, sillä omaa ei ole. Vaihtoehtoina ovat puolison nimi ja yleensä isän nimi. Sukunimen tarkoitus ei ole ilmaista yksilöllisyyttä vaan johonkin kuulumista. 

Tätä elämän perussääntöä väistääkseen jotkut ottavat avioituessaan uuden yhteisen nimen. Haluavatkohan he kertoa, että he eivät kuulu mihinkään, vaan ovat "saari elämän suurella merellä"?

Uuden sukunimen keksiminen on taitolaji. Luin joskus Savon Sanomista, että Inkinen ja Husso alkoivat olla Hussinkeja. Ei se ole huonokaan rakennelma, mutta koululaiset varmaan lausuvat sen omalla tavallaan.

Naurun puute kertoo vakavista oireista

Olen lukenut Lauri Viidalta Moreenin ja joskus lainaillut siitä ajatusta: "Ei suinkaan poliittista nuorisoa ole missään, seurustelevaa vain, semmoista, jolle vallankumoukset, isänmaat, jumalat, tieteet ja taiteet ovat mitä oivallisimpia tervalastuja suopalona kytevään lemmennälkään."

Jotain muutakin Viita-tietämyksestäni: Juice Leskinen on laulanut, että Lauri Viita antoi hänelle suomen kielen. Olen perillä siitä, että Viidan viimeiset vuodet olivat huonot.

Olemme maantieteellisesti läheisiä. Viita on syntynyt linnuntietä mitaten alta kymmenen kilometrin päässä nykyisestä osoitteestani. Vain järvi on siinä välissä.

Kuitenkin on tunnustettava, että tietämiseni on hataraa, ja niin aloin lukea hänen toisen vaimonsa Aila Meriluodon kirjaa Lauri Viidasta.

Kirjan puolivälissä havahduin siihen, mitä Meriluoto sanoi miehensä naurusta. Lauri Viita ei nauranut koskaan. Hän saattoi matkia naurua ja sanoa "heh heh". Kun jotain oikein riemukasta tapahtui, hänellä oli korviin asti yltävä leveä hymy, mutta hereä, syvältä purkautuva nauru kuitenkin puuttui.

Meriluoto sanoi tämän olleen oireellista. Hän ei suoraan paljastanut, mihin hän tällä viittasi, mutta tulkitsen hänen ajatelleen, että nauramattomuus oli myöhemmin puhjenneen skitsofrenian ensimmäisiä merkkejä.

Euroviisut, ilmakitarafestivaali

Euroviisuihin kunnolla perehtyneet ovat tietysti olleet selvillä, että kilpailussa käytetään taustanauhoja. Linda Lampeniuksen tapauksen myötä totuus on rävähtänyt kuitenkin niin pahasti silmille, että sitä on vaikea olla huomaamatta.

Kyse ei ole vain musiikkikappaleiden muovisuudesta, vaikka ainakin toistaiseksi ne taitavat olla ihmisen eivätkä tekoälyn valmistamia tuotoksia.

Eikä kyse ole siitä, että laulujen sijasta kilpaillaan spektaakkeleista, joissa vaatteet, vaatteettomuus, vilkkuvalot ja muut tehosteet täyttävät katsojan havaintomaailman. Musiikkia ei oikein huomaakaan. Se on mukana, koska säännöt sitä vaativat.

Kyse ei ole siitäkään, että kokonaisuus muistuttaa värjättyä kananmunaa, josta puuttuu runkorakenne ja joka pysyy koossa vain ulkokuorensa varassa. 

Sen sijaan on kyse siitä, että aitojen soittimien käyttöön on pyydettävä erikseen lupa ja että säännöllisesti tämä lupa on evätty. 

Pisteet kuitenkin Linda Lampeniukselle! Ilmeisesti hän on koko loppukilpailun ainoa esiintyjä, joka soittaa oikeasti. Äänestäisin häntä.

Huijataanko ihmistä, jos hän tietää olevansa huijattu?

Nuorista käyriä ja käppyröitä

Ovatko puheet nuorten kasvaneesta ahdistuksesta sitä ikuista ennen oli kaikki paremmin -ulinaa? – Uusimman Kouluterveyskyselyn mukaan eivät ole.

Rippikouluikäisten ahdistuksen jo alkuaan ilkeät luvut ovat tuplaantuneet vähän yli kymmenessä vuodessa. Enemmän kuin joka kolmas tyttö on ahdistunut. Koronan hellitettyä tuli hetkellinen parannus, mutta sen jälkeen luvut ovat nousseet entistä kovempaan nousuun.

Ahdistuksen kasvua on myös pojilla, mutta luvut ovat huomattavasti siedettävämpiä kuin tytöillä.

Viime vuosina myös nuorten itsemurhaluvut ovat olleet nousussa. Joka kuukausi vähintään kolme ja pahimmillaan neljä nuorta tekee itsemurhan. Rippikouluiän jälkeen poikien itsemurhat ovat huomattavasti yleisempiä kuin tyttöjen.

Prosenttiluvut ovat niin korkeita, että ne eivät laske vain lisäämällä terapeutteja, psykologeja ja kuraattoreita. Heitä ei mitenkään riitä kaikille. Täytyy keksiä jotain muutakin.

Tilastoissa on myös jotain positiivista. Itsemurhaluvut ovat kaikesta huolimatta laskeneet 1990-luvulta, ja tyttöjen kokema seksuaalinen ahdistelu on vähentynyt merkittävästi kolmen viime vuoden aikana.

Nuoret, joilla on ollut kahden viime viikon aikana kohtalaista tai vaikeaa ahdistuneisuutta.

Itsemurhaan kuolleet nuoret

Yksitoistavuotiaaan oikeudet rakentaa majaa

Olen muistellut nimimerkki "Yksitoistavuotiaan" lehtikirjoitusta kahdenkymmenen vuoden takaa. Siinä hän kuvasi ikäluokkansa elämää, jota aikuiset melkein huvikseen tai ainakin ymmärtämättömyyttään rajoittivat. 

Kirjoitus oli tällainen:

Meidän ja varmasti monen muunkin taloyhtiön ongelmana on se, että pihoilla ei yksinkertaisesti saa olla. Pihamme aikuiset ovat kieltäneet lähes kaiken, muun muassa pallon pomputtamisen, sählyn pelaamisen, kirkonrotan, ja kaikki muut pelit ja leikit, joissa juostaan. 

Muistan myös, kuinka muutama vuosi sitten minut ja monet muut naapurin lapset häädettiin hiekkalaatikolta ja liukumäestä. Ja syynä on aina se sama vanha: "Te huudatte liian kovaa!" Olemme kuitenkin tavallisia lapsia tavallisista perheistä. 

Eräänä kesänä ajattelimme rakentaa majan. Vanhemmat pyysivät kaupungilta luvan majan rakentamiseen, ja meille vastattiin myöntävästi. Mutta viikon kuluttua majan valmistumisesta taloyhtiön hallitus määräsi sen purettavaksi. Sille en vieläkään tiedä syytä. 

Aikuiset ovat kiroilleet meille ja ovat joskus jopa uhkailleet meitä kiväärillä ampumisella ja autolla päälle ajamisella. Olisimme mielellämme ulkona, mutta siihen ei ole mahdollisuutta. 

- - -

Ovatko ajat muuttuneet tuosta? Tietävätkö lapset enää, miten kirkonrottaa leikitään? Kirjoittaja on nykyään kolmenkymmenenyhden ikäinen, ja ehkä hänellä on omia lapsia. Salliiko hän heidän telmiä lasten lailla?

Onpa tämän kanssa miten tahansa, kevään parhaita merkkejä on, että trampoliini on kaivettu naapurin pihalle esiin. Lasten pomppimisen voi nähdä ja tömähtelyn voi kuulla, kun istun sisällä tuolissani ja luen Paulo Freireä, sorrettujen pedagogia.

Näppäriä juhlapäivien siirtoja

Luin juuri HS:n kolumnistin ehdotuksen, että helatorstai voitaisiin siirtää toukokuulta marraskuulle, jolloin on muutenkin ankeaa. En ole varma, oliko kirjoittaja aivan tosissaan vai ainoastaan puoliksi. Ainakaan hän ei ottanut huomioon sitä, että kirkollisesti siirto on täysin mahdoton, koska ajankohta liittyy kiinteästi pääsiäiseen.

Voitaisiin tehdä paljon, jotta kalenteri muuttuisi normin mukaiseen viikkomalliin 5+2.

Helpointa olisi siirtää itsenäisyyspäivä joulukuun ensimmäiseen lauantaihin, koska siinä ei tarvitsisi ottaa huomioon kansainvälisiä suhteita. Sen sijaan vapun siirto lähimpään viikonloppuun olisi vaikeaa, koska sitä vietetään muissakin maissa.

Kansainväliset käytännöt pitänevät myös varsinaisen joulupäivän entisillä sijoillaan, emmekä voi Suomessa yksin päättää, milloin vuosi vaihtuu ja milloin on uudenvuodenpäivä. Pitkäperjantain muuttaminen pitkälauantaiksi vaatisi kielellisistä syistä totuttelua, mutta ensimmäinen pääsiäispäivä on jo valmiiksi sunnuntaina. Pääsiäismaanantaita voitaisiin viettää heinäkuussa. Siihen yhdistettäisiin kesään tyrkytetty kansanvallan päivä, joka ei ole noussut siivilleen.

Toinen joulupäivä on melko tarpeeton, koska kukaan ei jaksa samoja ruokia kolmatta päivää. Pysykööt ihmiset kotona, bensaakin säästyy. Tapanin voisi vaihtaa sinne marraskuulle teemalla "oispa meillä joulu ainainen". Kauppiaat varmaan kannattaisivat.

Ja mitä väliä on tosiasioilla, kunhan vain saadaan jokin järjestys. Tuoreen selvityksen mukaan suomalaisten työaika on sekä viikkotunneissa että vuosittaisissa työpäivissä mitaten eurooppalaista keskitasoa. Kahden arkipyhän poisto tekisi Suomesta Euroopan niukimman maan Irlannin ja Hollannin kanssa.

Kun autoissa oli persoonaa

Vappuna on lähdettävä ulkosalle vanhoja autoja bongailemaan, koska silloin ne ajetaan kevään merkiksi esiin. Jos minulla olisi kunnon autotalli ja enemmän teknistä osaamista, hankkisin museoauton kesäpäivien iloksi. On kuitenkin tyydyttävä niiden valokuvaamiseen. Myös se on hauskaa.

Vanhat autot ovat hyppäys lapsuuden viattomuuteen, kun autoista ei ollut muuta haittaa kuin Mika Waltarin Pariisissa rakastama polttoaineen katku. Kukaan ei tiennyt ilmastonmuutoksesta. Autot olivat sen symboli, että ihminen oli ylittänyt lihasvoimansa ja maailma oli rajaton – niin me luulimme.

Vanhojen autojen avulla voi muistella lapsuutensa ihmistyyppejä. Autoissa oli persoonaa, ja omalla valinnallaan omistaja kertoi itsestään.

Volkswagen oli jo nimensä perusteella kansanauto, ja Opel Kadett oli saman idean kaupunkiversio. Kuplan valtakautta myöhemmin tavalliset tallaajat alkoivat ajaa Ladalla. Moskvitsin omistajat äänestivät SKDL:ää, ja Sitikan hankkijat olivat boheemeja. Ensimmäiset Datsunin ja Toyotan ostajat todistivat ennakkoluulottomuutta ja aavistelivat Euroopan pudotusta.

Mersut olivat rahamiesten autoja, ja Pyhimys-Volvo sopi menevälle poikamiehelle, ajoihan myös Roger Moore sillä näytellessään Simon Templaria. Minillä saattoi kuvitella olevansa yksi lukuisista rallikuskeista, jotka nostivat suomalaisia Monte Carlon yössä maailmanmaineeseen.

Triumph Heraldista oli helppo ottaa kesäksi katto pois.

*    *   *  

36 auton kuvavalikoimani1960- ja 1970-luvuilta.

Tampereen vappuatoja