Näin ruotsalaisen Anna Odellin elokuvan Luokkajuhla. Se kertoi totuuksien laukojasta, joka oli tullut luokkakokoukseen kertomaan, että kouluaikainen yhteishenki ei ollutkaan niin aukoton kuin millaiseksi monet halusivat sen muistaa.
Elokuva ei lainkaan lisännyt luottoani siihen, että luokkakokoukset voisivat onnistua.
Oman abiturienttiluokkani kokoontumiset ovat kuitenkin olleet mukavia tilaisuuksia. Onnistuminen johtuu siitä, että kokouksen järjestäjät ovat osanneet avata tapaamiset parhaalla mahdollisella tavalla. Minä en ole ollut järjestäjäväkeä, joten voin vilpittömästi kiitellä.
Jonkinlaiselta alkuesittäytymiseltä ei tietenkään voi välttyä jo siitä syystä, että vuosien varrella ihmisten ulkonäkö on voinut muuttua tunnistamattomaksi.
Tällä kertaa esittäytymiseen ei kuitenkaan liittynyt tehtävää, että pitäisi "kertoa elämästään". Se johtaisi välttämättä työurien ja perhesuhteiden selostamiseen. Ehkä myös lasten CV:t otettaisiin esiin.
Pyydettiin kertomaan jotain muuta, ehkä hassumpaa, ehkä jokin koulumuisto. Niinpä kukaan ei ole ylpeillyt saavutuksillaan, eikä kenenkään ole tarvinnut selitellä perhe-elämänsä pettymyksiä.
Olemme vain keskittyneet koulumuistoihin ja muuhun yhteiseen. On voitu palata koulukaveruuden maailmaan ja olla siinä tasa-arvoisia, alkuperäisiä ihmisiä, joita ei arvioida urasuoritusten mukaan. Sellainen sukellus on mukava ja tarpeellinen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti