Tyhjää kiittelyä ja tyrmäävä vastaus

Nöyryyttävintä on lähimmäisen vastoinkäymisten äärellä kuultu tyhjä toivo ja kepeä toivottelu. Löysät puheet eivät anna mitään eivätkä ota todellisuutta vakavasti. Yhtään halukkaammin en kuuntele tyhjänpäiväisiä kiitoksia tai kauniita arvioita, joihin kukaan ei usko.

Otan esimerkkiä omasta äidistä. Noin viidenkymmenen iässä hän oli moniin ikätovereihinsa nähden varsin tuoreen näköinen. Hän sai usein kuulla: "Sinä se et ole ulkonäöltäsi yhtään muuttunut."

Vastaus oli tyrmäävä: "Luuletko etten ole koskaan ollut tämän vetävämmän näköinen?"

Siihen loppui keskustelu.

Urheilijaa ei tarvitsisi nolata

Havahduin urheilusivujen valokuvaan. Suomalainen taitoluistelija Jenni Saarinen oli kaatunut neljästi ja epäonnistunut pahasti Tukholman MM-kisojen vapaaohjelmassa. Urheilusivuilla tietysti kerrotaan voitoista ja tappioista, eikä huonoja tuloksia voi peitellä. Siitä huolimatta ihmettelen, miksi jutun yhteydessä piti julkaista kuva rähmällään olevasta Jenni Saarisesta. Jäällä pitkällään oleminen ei vaadi erityistä lahjakkuutta. Siihen kykenee kuka tahansa urheilutoimittaja ja kisojen seuraaja.

Jenni Saarinen ei ole pikkutyttö, vaan on jo 22 vuoden ikäinen. Voi kuitenkin olla, että kotiin palaamisen jälkeen tarvitaan äitiä lohduttelemaan. Vanhemmathan ovat lopulta liki ainoita ihmisiä, joiden tukeen voi ehdottomasti luottaa.

Ihmettelen urheilussa toistakin asiaa. En käsitä, miksi jalkapallossa pitää julkaista oman maalin tekijän nimi. Ei sitä maalia kukaan tahallaan tee, vaan melkein aina kyse on huonosta onnesta. Pallo vain kimposi, eikä sen suunnalle voinut mitään. Kyse voi olla myös uhrautuvaisesta ja epätoivoisesta yrityksestä pelastaa tilanne. Ei luulisi olevan kovin tärkeää tiedottaa maailmalle, kuka oli se huono-onninen, josta pallo otti ratkaisevan pompun.

Historia tuntee tapauksen, jossa MM-kisoissa oman maalin tehnyt pelaaja surmattiin kotiin palaamisen jälkeen. Ei tosin ole tarkkaa tietoa, ammuttiinko vuonna 1994 Kolumbian putoamisen aiheuttanut Andrés Escobar oman maalin takia vai jostain muusta syystä. Väkivaltaisessa Medellínissä on aina syitä löytynyt.

Jumalan hullut

Kirjassaan Euroopan reuna Pentti Saarikoski muistelee seikkailujaan stavangerilaisessa kirkossa. Sisään tultuaan hän päähinettä riisumatta käveli keskikäytävää pitkin alttarin eteen, teki ristinmerkin, kääntyi, siunasi kirkon ja meni kokeilemaan piispanistuinta. Vahtimestari ei tätä hyvällä katsonut.

Saarikoski joi viskipullosta suntion ripustellessa virsinumeroita tauluun. Suntio tuli kauhistellen kysymään, mitä hän oikein teki. Saarikoski piirsi viskipullolla ristinmerkin ilmaan ja julisti suntiolle latinankielisen synninpäästön: "In nomine Jesu Christi te absolvo." Suntio ei ymmärtänyt vierasta kieltä, vaan palasi tikapuilleen numeroita ripustamaan.

Oliko Saarikoski pilkkamielellä liikkeellä? Oliko hän rienaaja? – Ehkä hän oli.

Tai sitten hän leikki venäläistä Kristuksen tähden houkka -perinnettä, jonka hän todennäköisesti tunsi. Tämä ihmistyyppi tunnetaan ennen muuta Venäjällä, ja se on antanut nimensä kantajalle oikeuden puhua käännettyjä totuuksia jopa tsaareille turvallisuuttaan vaarantamatta. Nämä Jumalan hullut (ven. jurodivyi) ovat syöneet lihaa paastonaikana ja kuljeskelleet alastomina ihmisten nähden. He ovat kohdanneet vallanpitäjät pelottomasti, ja siksi ihmiset ovat kunnioittaneet heitä. Harhaoppisia he eivät ole olleet vaan kirkon uskollisia lapsia. He ovat heitelleet pähkinöitä jumalallisen liturgian aikana, mutta kirkon perimmäisiä oppeja he eivät ole kyseenalaistaneet. He ovat olleet eriskummallisia, mutta eivät moraalittomia.

Etäisyydet ovat kriisiyttäneet lähimmäisenrakkauden

Lohkaisin palan aamun saarnastani, muokkasin vähän ja julkaisin tässä:

Minua on alkanut pelottaa, että lähimmäisenrakkaus katoaa maailmasta;  tai ainakin se muuttuu niin harvalukuiseksi, etteivät ne vähät tapaukset riitä pitämään lämpöä yllä. Me nimittäin tarvitsemme - emme vain hyvinvointia - vaan lähimmäisenrakkautta niin kuin vastasyntynyt syliä ja viisivuotias sitä, että joku puhaltaa pipin pois. Vaikka maailman jokainen asunnoton saisi katon päälleen ja vaikka jokainen nälkäinen saisi kaalisoppansa, lähimmäisenrakkauden vaje ei sittenkään olisi täytetty. 

Lähimmäisenrakkaus on sitä, että tulee otetuksi huomioon. Virkailija näkee hädän, ei pyydä tulemaan maanantaina uudestaan vaan päästää sisään vaikka on perjantai ja kello on 17.05.

*   *   '

Aamun kirkonmenot ovat täällä.

Vanhanaikaisuuteni

Törmäsin mielestäni kiinnostavaan kysymykseen: "Millä tavoin olet vanhanaikainen?" Varmaan voisin vastata monenlaista, mutta nopeasti tuli mieleen neljä asiaa. Mikään niistä ei ole sellainen, että rupeisin väittelemään niiden puolesta tai paremmin perustelemaan. Ne vain pälkähtivät päähäni.

Ensinnäkin lautanen syödään tyhjäksi ja sitä syödään, mitä on. Emäntää ei kiusata erikoisvaatimuksilla, ellei ole terveydellisiä syitä. Kuvat maailman nälkäisistä ovat syvällä mielessäni.

Toiseksi ihmiskunnan viisaus on kirjoissa. Blogeilla, podcasteilla ja TV-ohjelmilla on useimmiten vain viihdearvo. Eilispäivän sanomalehdellä on merkitystä lähinnä kalanperkuujätteiden pakkausmateriaalina. Somea en edes mainitse.

Kolmanneksi naisten nyrkkeily on vastenmielistä. Naista ei saa lyödä edes toinen nainen.

Neljänneksi tatuoinnit ovat rumia. Pahimmillaan ne oksettavat samalla tavoin kuin paha ihottuma. Muutenkaan en innostu suurten massojen muoti-ilmiöistä.

Koronassa katoaa nuoruuden idea

Tuskin on suuri ongelma, jos yli neljänkymmenen iässä joutuu olemaan pitkiäkin aikoja kotona. Senikäisen ei tarvitse riekkua vappuaattona torilla, ja hyvin kestää olla ilman kaupungilla tavattavia ystäviään. Poikkeuksia on, mutta tämä on sääntö.

Enkä murehtisi alle kymmenen ikäisten harrastuksia. Kotona ja kotipihalla voi tehdä yhtä ja toista, yleensä.

Nuoruuden idea on kuitenkin toinen. Niin kuin kengurut on luotu hyppimään, nuoret on luotu suuntaamaan kotoaan pois. Heidän on otettava etäisyyttä vanhempiinsa, ja kulunut sanonta omien siipien kokeilemisesta on ikäkauden tärkein tehtävä. Se ei onnistu oman linnunpöntön sisällä. Oma perinteinen kaverijoukko on tärkeä, mutta se ei riitä. Elämänkumppani haetaan useimmiten jostain kauempaa. Pitää tutustua uusiin ihmisiin ja lähteä pois, jotta kenties voi aikanaan palata kotikulmille, jos siltä tuntuu. Koronarajoitukset suojelevat sairaudelta, mutta samalla niiden mukana häviää nuoruuden idea.

Joku sanoo, että mitä haittaa kolme viikkoa tai peräti kokonainen vuosi, mutta vakuutapa sillä ajatuksella pöntössä kasvavaa linnunpoikaa tai lakisääteisessä kotiarestissa olevaa nuorta, jonka aikakäsityskin on erilainen kuin vanhan. Alle kaksikymppisen kuukaudet eivät vielä vilise kovin nopeasti.

Lempisyntisi paljastaa henkisen ikäsi

Tiettävästi Martti Luther jakoi ihmiselämän kolmeen jaksoon. Hän sanoi, että nuoren miehen synti on nainen. Keski-ikäisen miehen synti on kunnia ja vanhan miehen synti on raha. 

Lutherin ajatus on lausuttu heteromiehen näkökulmasta, mutta sallitaan 1500-luvun ihmisille anteeksi heidän omat näkökulmansa. Kyllä tuon ajatuksen voi soveltaa kaikenlaisiin ihmisiin. 

Ajatusta tutkiessa voi samalla tehdä arvion oman elämästään. Mikä eniten askarruttaa mieltäsi ja mikä eniten sotkee elämäsi tasapainoa ja sen jumalista kulkua? Onko se mies tai nainen? Onko se kunnia? Onko se raha? Siinä saat määriteltyä henkisen ikäsi. 

Surullisimpia ihmisiä ovat ne vanhat, jotka elämänsä viimeisinä vuosina taistelevat perinnöistä ja tarrautuvat hehtaareihin, asuntoneliöihin ja jopa maljakoihin ja mattoihin kuin henkiriepuunsa. Nuorelta voi sentään toivoa parannusta, mutta vanhalta ja ahneelta ei mitään.

Parhaat ajatukset ovat karanneet omille teilleen

Elokuussa koulujen alkamispäivänä on ollut nautinnollista katsella pienten ja vähän isompien taapertajien matkantekoa. Silloin voi elämäniloa täynnä hihkaista sisimmässään, että mun ei enää tartte. Kukaan ei toru siitä, että ei muistanut ottaa vihkoa mukaan tai ei jaksanut tehdä jotain tehtävää.

Erityisen nautinnollista on se, että joka minuutti ei tarvitse olla tarkkaavainen tai vähintään esittää tarkkaavaista. Sellainen vaatimus oli ainakin lukuaineiden tunneilla. Ellei herkeämättömästi seurannut opetusta joka hetki, teki jotain pahaa.

Kuitenkin hedelmällisimpiä ajatuksia ovat olleet omille teilleen karanneet ajatukset. Niitä nimiteltiin rumasti haaveiluksi. Kuitenkin ne olivat usein juuri niitä junttapaaluja, joita ensin täytyi vähän jalostaa, mutta joiden varaan sittemmin rakennettiin elämää.

Tulevan rikollisen pissahätä

Välillä mietin, mitä kauan sitten tuntemistani ihmisistä on tullut. Tapaukseni päähenkilö on minulle tuttu hänen pikkuveljensä kautta. Kertomukseni tapahtuma-aikaan hän oli kolmentoista tai neljäntoista ikäinen.

Minulla oli koulun jälkeen tunti kulutettavana, ja niin menin kaupungilla olleeseen baariin, joka oli tavaratalon yhteydessä. Ostin limpparin ja annoin ajan kulua. Baarista avautui ovi sekä kadulle että tavaratalon puolelle.

Kertomukseni poika tuli tavaratalosta sisään ja kokeili heti ovensuussa ollutta WC:n ovea, mutta se oli lukossa. Ovessa oli pikkukolikon muotoinen reikä, johon rahaa pudottamalla oven olisi saanut auki. Hän kopeloi taskujaan, mutta rahaa ei ollut. Hän meni myyjän luo ja kysyi ovea auki. Myyjä sanoi, että WC oli tarjolla vain maksaville asiakkaille. Sellaiset ohjeet hän oli saanut.

Poika poistui paikalta, mutta tavarataloon johtavalla ovella hän pysähtyi. Hän vilkaisi baaritiskin suuntaan, ja kun myyjä katosi baarikeittiön puolelle, hän palasi tiskille, sieppasi mukaansa teelusikan ja meni saman tien tavaratalon puolelle. En nähnyt tarkkaan, mitä hän teki, mutta käsien edestakaisesta liikkeestä päätellen hän viilasi lusikkaa. Ihmettelin, kuljettiko hän aina viilaa mukanaan.

Jonkin ajan kuluttua hän tuli baariin sisälle. WC:n ovi oli sopivasti kulman takana niin, että myyjä ei kyennyt tiskiltä valvomaan, mitä sen edustalla tapahtui. Poika työnsi lusikkansa kolikkoa pyytäneeseen aukkoon ja meni sisään.

Tänään mietin, kuinka monet ovet pojalta suljettiin ennen kuin hän oli kasvamassa kriminaaliksi ja oli ensimmäistä kertaa vankilassa.

Kantajana ja kannettuna

Vastasyntynyt kannetaan rakkaidensa eteen, ja sen jälkeen häntä kannetaan kaikkialle, mihin vanhemmat häntä vievät: mummolaan, neuvolaan ja kasteveden äärelle. Ehkä vuoden vanhana hän ottaa ensimmäiset askeleet, jalat harallaan, kaukana toisistaan, mutta senkin jälkeen häntä kannetaan, kun jalat eivät jaksa ja edessä oleva lätäkkö on liian suuri. Pian se kantava syli alkaa tuntua vieraalta. Ihminen haluaa kulkea omin jaloin. Hän haluaa näyttää osaamisensa, pihalla, koulussa ja työssään, että voi lunastaa oman arvokkuutensa ja itsetuntonsa. Hän haluaa vuorostaan kantaa muita ja olla tärkeä.

Vuodet kuluvat, ja vihdoin hänen on tunnustettava, että yhä vähemmän hän jaksaa kantaa toisia ihmisiä. Tuskin hän jaksaa kantaa omansa,  ja sitten hän ymmärtää, ettei kykene kantamaan niitäkään. Hänelle kannetaan kauppatavaroita, lääkkeitä, ja lopulta ollaan kappelilla, minne hänet on kannettu.

Kaiken tämän ajan hän on ollut, on ja tulee olemaan Jumalan kannettavana. Se tässä on tärkeintä. Jumala kantaa.

Ylipitkä elämä

Jane Austen on vuonna 1775 syntynyt englantilainen kirjailija, jota edelleenkin luetaan. Parhaiten hänet tunnetaan teoksista Järki ja tunteet ja Ylpeys ja ennakkoluulo. Kuuntelin radiosta kirjallisuusohjelmaa, jossa mielestäni viisaat ihmiset vakuuttivat, että myös miehet voivat nauttia Austenin romaanien syvällisyydestä. Päätin voittaa ennakkoluuloni ja ryhdyin lukemaan.

Jaksoin taistella Austenin kanssa kahdeksankymmentä sivua, mutta siihen jäi. Mikään voima ei saanut jatkamaan. Järki ja tunteet ei sopinut minulle.

Tästäkin kirjasta jäi jotain kiinnostavaa mieleen. Austenin aikana ihmisten eliniän odotukset olivat aivan toisenlaiset kuin nykyään. Neljänkymmenen ikää pidettiin normaalina aikana kuolla, ja monesta ihmisestä epäiltiin avoimesti, että tuskin hän selviäisi kuudenkymmenen ikään saakka.

Jos yhä elettäisiin Austenin todellisuudessa, niin sanotut suuret ikäluokat olisivat auttamatta poistuneet parempiin maailmoihin. Ehkä ilmastokriisiäkään ei olisi, jos ihmiset kuolisivat nuorempina. Ympäristöongelmat eivät kenties johdu niinkään korkeasta syntyvyydestä kuin lääketieteen pitkälle venyttämästä elämästä.

Rallikuskia ikävä

Minulla on ollut muitakin urheilijasankareita kuin jalkapalloilijoita. Yksi heistä on äskettäin kuollut ralliautoilija Hannu Mikkola. Hän nousi julkisuuteen aikana, jolloin ei tarvinnut miettiä ekologisuuksia ja muita kiusallisia asioita. Ensimmäisiä kisojaan hän ajoi Volvo Amazonilla, joka on ollut automaailman suosikkejani. Parhaiten muistan hänet niiltä ajoilta, kun hänen allaan oli Ford Escort. Maailmanmestaruutensa Mikkola voitti nelivetoisella Audilla, joka oli vajaavetoisten autojen joukossa liian ylivoimainen ajokki.

Kollegojensa tuoreiden kommenttien perusteella Mikkola on ollut poikkeuksellisen arvostettu persoona. Minullekin hän on jäänyt mieleen ei vain rallivoitoistaan, vaan myös kahdesta lausunnosta, jotka todistavat sekä ajattelemisen että sanomisen kykyä.

Paras ikinä kuulemani syntymäpäiväsankarin ajatus on se, jonka Mikkola päästi huuliltaan täyttäessään viisikymmentä: "Pakkohan tässä on myöntää, että enää en ole nuori ja lupaava.”

En tiedä, millainen oli Mikkolan kielitaito, mutta kenties häntäkin moitittiin rallienglannista. Oli miten oli, hän kuittasi asian komeasti: "Kyllä ne siihen tulkin tuovat, kun olet riittävän nopea."