Niin paljon kuin koronasta on viime kuukausina kirjoitettu, hämmästyttävän vähän on kiinnitetty huomiota siihen, että menossa on ihmiskäsityksen kriisi. Olemme melkoisessa pulassa sen kanssa, miten tätä elämää olisi elettävä:
Elämää ei voi suunnitella. Raamattu ilmaisee arvaamattomuuden ajatuksella "Jos Herra sallii ja me elämme", mutta nyt tämä varaus on ollut pakko ottaa laajaan käyttöön. Aiemmin sairastumiset ja onnettomuudet ovat vain satunnaisesti mullistaneet ihmisten suunnitelmia, mutta koronan keskellä on vaikea nähdä edes kahden viikon yli saati tulevaan kesään.
Tiede on yllättävän avuton keksimään taudin syitä. Alkoiko kaikki joltain kiinalaiselta torilta? Eläimissäkö on syy? Onko kyseessä geenimutaatio? – Kukaan ei oikein tiedä.
Tiede on yllättävän avuton selittämään taudin etenemistä. Alussa puhuttiin paljon kosketuspinnoista, mutta sittemmin on painotettu aerosoleja. Kuinka pitkään on altistuttava, jotta virus tarttuu? Mikä on veriryhmän, iän ja D-vitamiinin vaikutus? Voiko sairastua toisen kerran? – Kysymyksiä lentelee, mutta vastaukset muuttuvat koko ajan tai kauniimmin sanoen tarkentuvat.
Tiede on yllättävän avuton keksimään uusia keinoja. Daniel Defoe kirjoitti aikanaan romaanin Ruttovuosi Lontoon 1600-luvun ruttoepidemiasta. Tuolloin tautia vastaan taisteltiin eristämällä sairaat, siivoamalla hyvin ja välttämällä suuria väenkokouksia. Ne ovat nykyajankin lähes ainoat keinot. Juuri mitään uutta ei ole saatu aikaan, sillä rokotetta vain odotellaan eikä sen tulosta ole varmuutta.
Maailma ei ole rajaton. Noin viikko sitten heräsin hieman ennen aamuneljää ajatukseen, etten ehkä enää ikinä pääsisi Prahaan. Minut on suljettu Suomen muotoiseen vankilaan, josta voi hyvällä onnella päästä lyhyelle, valvotulle lomalle, jos käyttäytyy hyvin.
Oikeudenmukaisuuden määritteleminen on entistä vaikeampaa. Kriisialoja ollaan valmiita tukemaan taloudellisesti, mutta sellaista taikuria ei ole, ettei kukaan pääsisi ilmoittautumaan sorretuksi ja unohdetuksi.
Läheisyys on epäilyttävää. Kuitenkin se on inhimillinen perustarve, ja se on juuri se suunta, joka kuuluu nuoruuden toteuttamiseen ja läpi elämiseen. Jos nuorilta vaaditaan ehdottomia välimatkoja, sukupuuttoonhan tässä kuollaan.
Unohdetut elämäntaidot nousevat kunniaan. Perinteisesti on arvostettu ihmisiä, jotka kykenevät toteuttamaan suunnitelmansa. Nyt tarvitaan niitä, jotka osaavat luopua suunnitelmistaan ja keksiä nopeasti jotain uutta. Päätöksiin ei voi koota entiseen tapaan kaikkia mahdollisia tosiasioita. Niiden sijasta on suostuttava vain arvaamaan, mitä kannattaa tehdä. Epätietoisuutta on kestettävä. Toisaalta tarvitaan päättämisen nopeutta, mutta toisaalta odottamisen taidosta on tullut hyve.
Kaikki ikävä ei menekään noin vain ohi. Entistä useampi on alkanut epäillä, että maailma on vastedes tällainen kuin se on nyt. Tulevat vuosikymmenet ovat kenties tätä samaa jumitusta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti